Part 3

Näitä ja useita muita runoja kuulee täällä häissä, vaikka totta on, että ne monessa paikoin jo ovat joutuneet pois käytännöstä. Aamulla käydään ensimäisen kerran ruoalle kello 4:n aikaan; kello 8 syödään toisen kerran. Ensimäistä näistä aterioista nimitetään suuruiseksi, toista aamuiseksi. Sitten alkaa morsian jaella lahjoja apelleen ja anopilleen, langoilleen, nadoilleen ja muille sukulaisilleen, kosiomiestä ja rytkää unohtamatta. Anoppi sai paidan ja hameen, jotka morsian itse puki hänen päälleen, niin että hänellä vähän aikaa oli kaksi paitaa ja kahdet hameet. Appi sai niinikään vaateparren. Kosiomies ja rytkä saivat kumpikin paidan, jonka morsian myös puki heidän vaatteidensa päälle, niin että he sitten kävelivät kahdessa paidassa. Lapasia, sukkia, nenäliinoja y.m. jaettiin muille. Sitten on täällä tapana koota rahoja morsiusparille (ajaa kertaa morsiusparille). Kun jokainen on antanut mielensä mukaan, ruvetaan kirkkoa rakentamaan. Tämä tapahtuu näin: jokainen, joka panee pöydälle rahan, olkoon se sitten suurempi tai pienempi, huutaa: kirkko sinne tai sinne, (hän mainitsee silloin tavallisesti kotipaikkansa nimen). Senjälkeen koettaa toinen taas saada kirkon omaan kotipuoleensa, jonka hän saapikin panemalla viimeiseksi rahansa pöydälle; tätä kilpailua kestää pari tuntia, ja kertyy tällä tavalla morsiusparille usein enemmän rahoja, kuin mitä koko häät maksavat. Sillä ainakaan eivät ne häät, joissa minä olin, tulleet hyvin kalliiksi. Muita ruokalajeja ei ollut kuin leipää, voita, suolakalaa, piimää, ja kahdeksi ateriaksi keittoa, toiseksi rokkaa ja toiseksi ryynivelliä -- niin yksinkertaisesti täällä häitä vietetään. Ei kukaan muu paitsi eräs renki ollut juovuksissa ja muutenkin käyttäytyivät he hiljaisemmin ja sävyisämmin, vaikkei pappia tai muuta herraa ollut läsnä, jota he olisivat peljänneet, kuin tavallisesti monessa muussa paikassa opettajiensa tai muiden virkamiesten läsnäollessa. Mutta tuskin enään saan tilaa runolle, jonka kaase häiden päättyessä lukee sulhaselle, tässä se on:

Hyvä sulho! Kaunis sulho! valkian verevä sulho! älä meidän neitsyjämme, älä sinä pahoin pitele, neuvo neittä vuotellessa, opeta oven takana, vuosikausi kummassakin, yksi vuosi suusanalla. Kun et siitä hyvää saane toinen silmän iskemällä; kuinhan sekin turhaan käyne, kolmas jalan polulla; kuin ei sitte siitä huoli, ota vitsa viiakosta, tuoppa takin helman alla, jolla haudot hartioita. Vaan älä silmiä sipeile, älä korvia koseta, tuostapa kylä kysyisi, toinen talo arvelisi: liekö tuo suden repimä taikka karhun kaivelema.

* * * * *

Niinkuin ohimennen jo mainittiin oli Lönnrotin varsinainen opettajantoimi päättynyt yliopiston Helsingin muuton jälkeen ja ennen hänen ensimäistä matkaansa. Hänen oppilaansa Kaarlo oli kahdeksi viimeiseksi "kouluvuodekseen" saanut toisen kotiopettajan, mutta kuitenkin kuului Lönnrot yhä edelleen Törngrenin perheeseen, söi heillä Helsingissä ollessaan ja vietti kesänsä Laukossa, ellei hän ollut matkoilla tai muissa toimissa. Jatkoipa hän vähin opettajatointaankin tutussa kodissa, jossa hän niinkuin jo kerrottiin nyt opetti nuorinta poikaa Adolfia kirjoittamaan.

Muuten täyttivät lääketieteelliset luvut nyt kokonaan hänen aikansa. Mitkä ulkonaiset vaikuttimet saivat Lönnrotin rupeamaan lääkäriksi, sitä en tiedä. Ehkä päätti hän sen jo nuorena poikana palvellessaan Hämeenlinnan apteekissa, jolloin kaupungin lääkäri häntä niin ystävällisesti suosi. Luultavaa kuitenkin on, että jokapäiväinen seurustelu professori Törngrenin kanssa, joka oli niin innostunut toimeensa, sekä tutustuminen tämän lukuisiin ystäviin, jotka enimmäkseen olivat lääkäreitä, yhä enemmän kiinnittivät Lönnrotin mielen tähän valitsemaansa uraan.

Lönnrotin luvut edistyivät nyt niin nopeasti, että hän joulukuussa 1830 saattoi suorittaa lääketieteen kandidaatin tutkinnon. -- Seuraavana vuonna lähti hän toiselle matkalleen, tällä kertaa Savoon ja Kajaanin lääniin, jonka ohella hän kesällä oli kolera-lääkärinä eri seuduilla Uudenmaan ja Hämeen lääniä.

Nopeasti seuraten Lönnrotin elämän uran ulkonaisia piirteitä, kunnes taas saan tuoda esiin uuden kirjeen hänen kädestään ystäville Laukossa, tahdon muistuttaa, että hän keväällä 1832 tuli lääketieteen lisentsiaatiksi, jolloin hän puolustaessaan väitöskirjaansa: "Tutkimus suomalaisten maagillisesta medisiinistä" suureksi ilokseen sai preesekseksi uskollisen suojelijansa professori J.A. Törngrenin.

Ensimäisen runokorjuunsa hedelmänä vuosilta 1829 ja 1831 julkaisi Lönnrot pienen kokoelman: "Kantele", josta ilmestyi neljä vihkoa vv. 1829-1331, sisältäen ainoastaan Suomen rajojen sisäpuolella koottuja runoja. Viidennen vihkon piti vielä ilmestyä, mutta edelliset olivat tuottaneet Lönnrotille vaan tappiota ja kaikeksi onneksi ei Lönnrotilla enää ollut varoja uhrata tähän -- kaikeksi onneksi, sillä tämä pieni seikka oli, niinkuin yleisesti tiedetään syynä ehkä tärkeimpään käänteeseen suomalaisen kulttuurin kehityksessä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran syntymiseen vuonna 1831.

Tämä isänmaallinen seura tukenaan tulevien kokoelmien painattamista varten lähti Lönnrot kesällä 1832 kolmannelle matkalleen, joka ulottui Savoon, pohjois-Karjalaan ja aina Arkangelin kuvernementtiin saakka.

Loppupuolella samaa vuotta muutti Lönnrot entisiltä tutuilta asuinmailta ylös pohjoiseen, pieneen Kajaanin kaupunkiin, jossa hän ensin oli virkaa tekevänä, sittemmin vuoden 1833 keskipaikoilta vakinaisena piiri- ja linnanlääkärinä.

Siellä oleskeli hän noin 20 vuotta, usein matkustellen molemmin puolin Venäjän rajaa ja siten vuosi vuodelta laskien yhä vahvemman perustuksen elämänsä tehtävälle. Samaan aikaan kantoi maine lempein siivin vaatimattoman miehen nimen yhä laveampiin piireihin sekä isänmaassa että sen rajojen ulkopuolella.

Luulisi, että nyt olemme saattaneet Lönnrotia niin kauas, kuin tämän pienen kirjoituksen päällekirjoitus myöntää, mutta missä Lönnrot oleskelikin, kunnes hän v. 1849 perusti oman kotinsa, oli hän muuttumatta ja lujasti kiintynyt Laukkoon, jota hän piti oikeana kotinaan. Usein palasikin hän sinne, kun hän tahtoi rauhassa valmistaa keskentekoisia töitään, ja "hyvä talo" oli hänelle aina avoin ja sulki hänet omana poikana syliinsä.

Hän olikin usein tilaisuudessa tähän, koska hän aina aika ajoin sai virkavapautta joskus kokonaiseksi vuodeksikin kerrassaan, jota virkavapautta hän ei aina voinut käyttää uusien runojen kokoilemiseen. Laukossa vieraat häntä talvisin harvoin häiritsivät, se kun näet oli niin yksinäisellä paikalla. Seudun ainoat säätyhenkilöt, pari pappia, asuivat järven toisella puolella, eivätkä he usein näyttäytyneet.

Hänen jokapäiväisinä tovereinaan Laukossa joululuvalla olivat Kaarlo Törnegren, joka oli tullut maisteriksi 1836, sekä Adolf Törngren, ylioppilas vuodelta 1840, sekä näiden molempien uskollinen ystävä ja huonetoveri Helsingissä _Frans Josef von Becker_, joka sittemmin oli farmasiian ja farmakologiian professorina ja etenkin oftalmoloogina saavutti mainetta. Näiden kolmen oli tapa vierailla Laukossa tähän vuoden aikaan.

Muutamana vuonna asui siellä myös kielentutkija _A.J. Sjögren_, sittemmin akateemikko Pietarissa, joka terveydeltään murtuneena v. 1837 oli palannut tutkimusretkiltä Kaukasiasta, ja joka nyt oli professori Törngrenin hoidon alainen. Hänessä, Castrénin vastaisessa suojelijassa tapasi Lönnrot hengenheimolaisen omille lingvistisille harrastuksilleen.

Elämän syvät surut eivät olleet koskettamatta rauhallista Laukkoa tähän aikaan. Vanhin poika Juhana, entinen iloinen ylioppilas, vuodesta 1832 kandidaatti, kuoli nimittäin huhtikuussa v. 1834 Tukholmassa, jossa hän siihen aikaan oleskeli. Hänen kuoleman jälkeen tehty rintakuvansa, ruotsalaisen mestarin Qvarnströmin maalaama, säilyttää hänen hienot kasvonpiirteensä jälkimaailmalle.

Ja vielä samana vuonna, eräänä lokakuun päivänä ilmaantui kuolema itse Laukkoon ja riisti vanhemmilta ilon, himmensi kodin valon poisviedessään ainoan tyttären, suloisen Eevan ainoastaan 21 vuoden iässä. Hän oli vähää ennen mennyt kihloihin sittemmin esittelijäsihteerin _Fredrik Wilhelm Wärnhjelmin_ kanssa, joka pysyi uskollisena vainajan muistolle elämänsä pitkän vaelluksen aikana, joka loppui vasta v. 1878. Eeva Törngrenin hauta oli ensimäinen erityisellä hautauspaikalla, jonka perhe silloin valitsi itselleen Tottjärven yksinkertaisella hautausmaalla, hautapaikka niin rauhallinen ja nyt mitä rehevimmän vihannuuden ympäröimä, ettei suru voi löytää hiljaisempaa piilopaikkaa. Hänen hautakivelleen piirrettiin seuraavat Prudentiuksen sanat:

Jää rauhaan! nyt kätke sä, multa, Nää jäähtyneet jäsenet vainaan, Ain' siksi kuin Jumala sulta On vaativa takaisin lainan.

Vainajan uskollinen kasvatusveli Kaarlo Törnegren[5] kirjoitti v. 1841 käytyään hänen haudallaan seuraavan kauniin runon:

Ajan kahle jo ainiaks' murtui, Jo vaimeni vaivojen valta, Ja henki, mi vankina turtui, Pääs' suojahan myrskyjen alta. Nyt kärsimys saa sovituksen, Nyt taistoja seuraapi rauha. Ja uinahtaneen asumuksen Nyt verhovi yön lepo lauha.

Käy ilmihin rakkaus Herran Kurituksien kautt' isällisten, Ja vitsauksist' joka kerran Sydän nöyrtyvi vaan jumalisten. Surun valtaa me seisomme vastaan Ja pyyhkimme kyynelen karmaan Ja kiitämme nyt antamastaan Vaan Häntä, mi korjasi armaan.

Isän luo rukous kohoaapi, -- Sit' usko ja rakkaus johtaa, Ja toivolta siivet se saapi, -- Avun armahan siellä se kohtaa. Me pyydämme, ett' elon tiellä Me kärsien puhdistuisimme, Ja riemuten yhtehen siellä Yön mentyä taas tulisimme.

Suru synkkä se haihtuvi kerran, Mi mieltä nyt raskaana painaa, Ja rajaton rakkaus Herran Yhä uusia voimia lainaa. Vie huolia huokailevilta Se tieto, min uskomme luopi, Että kerran, kun joutuvi ilta, Elon uuden se hurskaille tuopi.

Eva Törngren näkyy ennen kuolemaansa määränneen jonkun muistin lähetettäväksi Lönnrotille. Nämä molemmat nuoret olivat näet rakastaneet toisiansa niinkuin veli ja sisar ainakin. Muistolahjan lähetti rouva Törngren hänelle alkukesällä v. 1836. Sitä seurasi kirje Lönnrotille rouva Törngreniltä, jonka puoliso v. 1833 oli saanut arkiaaterin arvonimen. Tähän kirjeeseen Lönnrot kirjoitti seuraavan kauniin vastauksen:

Kajaanissa 22 p. heinäk. 1836.

_Jalosukuinen, kunnioitettu rouva arkiatrinna!_

Teidän kunnioitetun kirjoituksenne heinäkuun 11:lta päivältä on minulla ollut kunnia äsken vastaanottaa. Sitä seuraava muisti neiti Eeva vainajalta on kyllä aina oleva minulle suuresta arvosta merkkinä hänen kuolemaan asti muuttumattomasta ystävyydestään minua kohtaan, mutta en minä sitä kaivannut muistellakseni häntä, jota en kuitenkaan koskaan voi unhottaa. Mitä pienempi luku todellisia ystäviä ihmisellä on, sitä katkerammalta tuntuu, jos yhdenkin niistä kadottaa ja sitä pysyväisempi on niiden muisto. Usein olen sen tähden unelmissanikin muistellut häntä, jota en nytkään vähääkään liioittelematta voi ajatella, ilman että kyyneleet nousevat silmiini. Mutta pelkään, että koskettamalla omaa kaipaustani jälleen kiihotan teidän, rouva arkiatrinna, verrattomasti suurempaa suruanne, joka pelko myös on tähän asti estänyt minua kirjoittamasta teille, niin usein kun mieleni onkin tehnyt. Ainoa edes jonkun verran tyydyttävä lohdutus, joka minulla on voinut olla ajatellessani herrasväen suurta surua, on tieto siitä, että herrasväki kaikessa, mikä tapahtuneekin, nöyrällä mielellä alistuu Jumalan sallimuksen alle. Hänen tiensä ovat kyllä tutkimattomat, mutta pitäähän meidän kuitenkin uskoa, että ne vievät paraimpaan maaliin.

Toivomuksenne mukaan tahdon vastedes kirjoittaa useammin, sitä mieluummin kun tiedän, että te, rouva arkiatrinna, yhä vielä tunnette samaa hyväntahtoista suosiota, tahi jos saan sanoa niinkuin ajattelen, samaa äidillistä ystävyyttä minua kohtaan, kuin siihen aikaan, jolloin oleskelin herrasväen talossa, ja jota aikaa aina pidän suurimmassa arvossa kaikista menneistä.

Ensi vuonna, alkaen syyskuusta tänä vuonna, aion kulkea Venäjällä etupäässä Arkangelin tienoilla ja sieltä kirjoitan toisen kirjeen -- ensi kirjeen kirjoitan luultavasti vielä täältä ennen lähtöäni. Ja mitä tällä kertaa voisin lisätä elämästäni ja olostani täällä voin säästää siihen. Pyydän teitä lausumaan kunnioittavat terveiseni herra arkiaterille ja pyydän teitä myös tervehtimään Adolfia. Kalle ei taida palata Ruotsista ennenkuin myöhään syksyllä.

Lisentsiaatti Höglund, joka Oulussa toimittaa tohtori Borgin virkaa tämän ulkomailla ollessa, on nyt tullut tänne meidän seutujamme katsomaan ja voisin siis sanoa häneltä terveisiä, jos hän lie tunnettu. Viime viikolla kävin tohtori Ticklénin luona Raahessa ja tapasin samalla matkalla myös tohtori Hedbergiä Oulussa.[6] He voivat molemmat hyvin eivätkä ole niinä muutamina vuosina, joita ovat täällä viettäneet, ulkomuodolleenkaan muuttuneet.

Pysyn suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva arkiatrinna, nöyrimpänä palvelijananne.

_Elias Lönnrot_.

Niinkuin tästä kirjeestä näkyy, alkoi Lönnrot syksyllä 1836 neljännen matkansa. Niinkuin me kaikki tiedämme, oli hänellä edellisenä vuonna 28 p. helmikuuta 1835 ollut onni jättää Kalevala, tämä kansanruno, ensimäisessä muodossaan, isänmaan haltuun, joka seikka vaati häntä yhä innokkaammin jatkamaan tutkimuksiaan.

Tällä nyt kysymyksessä olevalla matkalla, jolle hän läksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella, aikoi hän Suomen- ja Venäjän-Karjalassa sekä Suomen- ja Venäjän-Lapissa tehdä lingvistisiä tutkimuksia ja koota kansanrunoja.

Kun Lönnrot oli saapunut matkansa pohjoisimpaan paikkaan ja samalla matkansa käännekohtaan, Kuolan pieneen kaupunkiin Valkean meren läheisyyteen, kirjoitti hän rouva Törngrenille seuraavan kirjeen:

_Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna!_

Suuresti ilahduttavaa lupausta, jonka te, rouva arkiatrinna, jonkun kerran annoitte minulle, että välistä saisin kirjoittaa jonkun rivin sinne pelkäämättä sen kautta vaivaavani teitä, tahdon nyt käyttää, sitä mieluummin kun sen kautta saatan siirtää ajatukseni tästä vieraasta ja mielestäni ikävästä paikasta edes hetkeksi hauskempiin paikkoihin ja rakkaampiin esineisiin. Syvin toivomukseni on, että nämä rivit niinkuin muutkin vastedes kohtaisivat teidät, rouva arkiatrinna, aivan terveenä, Herra arkiaterin viime kesäisestä kirjeestä sain tietää, ettei terveytenne silloin ollut oikein hyvä, joka seikka minua suuresti vaikkapa tarpeettomasti huolestutti. Teidän luvallanne saan nyt kertoa jotain nykyisestä matkastani.

Jo syyskuussa viime vuonna lähdin Kajaanista ja kuljin ensin noin kolmekymmentä peninkulmaa jalkasin, sittemmin, kun on tullut kylliksi lunta, olen jatkanut matkaani milloin suksilla, milloin hevosella, milloin poroilla. Viimeksi mainittuun matkustustapaan sain tutustua matkalla Kantalahdesta tänne. Tätä väliä lasketaan olevan yli kaksikymmentä peninkulmaa, eikä täällä ole muita asukkaita kuin lappalaisia poroineen. Täältä on minun vielä matkustaminen ainakin neljäkymmentä peninkulmaa poroilla, toinen puoli Inariin ja toinen puoli Sodankylään, josta vasta pääsee hevosella matkustamaan. Täällä Kuolassa näkee enin ajettavan koirilla, joita valjastetaan yksi tai kaksi reen (ahkion) eteen. Sillä tavalla vedetään melkein kalkki puut metsästä kotiin. Ne tuodaan tavallisesti peninkulman päästä, sillä lähempänä on ainoastaan paljaita vuoria, tai sellaisia, joilla matalaa varvikkoa kasvaa. Samaten näin jo Kantalahdessa ja muutamissa muissa saman Valkean meren lahden rannalla olevissa kylissä koirilla ajettavan, vaikka siellä oli hevosiakin. Täällä Kuolassa olen ollut kaksi viikkoa ja olen tällä ajalla täyttä totta saanut kokea, minkälaista ikävä on. Isäntäväkeni eivät ymmärrä sanaakaan muuta kieltä kuin venäjää, jota minä taas en oikein hyvin vielä ymmärrä ja vielä huonommin puhun. Koko kaupungissa on vaan aivan muutamia, jotka puhuvat jotakin muuta kieltä. Ainoastaan tohtori puhuu latinaa ja kommendantin rouva, joka on Riiasta kotoisin, puhuu saksaa. Ilman heitä olisin jo puolikuollut pelkästä ikävästä. Etenkin tohtorin luona olen usein käynyt.

Lopuksi muutamia sanoja Kuolan kaupungista: se sijaitsee niemellä kahden joen välissä, jotka kaupungin alapuolella yhtyvät ja siten muodostavat Kuolan lahden alun, joka, vaikka se kuuluu Jäämereen ei ole jäätynyt. Avonaiseen eli isoon Jäämereen lasketaan täältä vielä neljä peninkulmaa. Kaikilla puolin ympäröivät tätä kaupunkia korkeat, paljaat vuoret, jotka niin puristavat tuulen väliinsä, että myrsky on raivonnut melkein lakkaamatta.

Kaupungissa on ainoastaan yksi pääkatu, toiset ovat vaan pieniä kujia. Talojen luku nousee noin sadan paikkeille, niistä joku harva on paremmin rakennettu. Kirkkoja on kaksi; toinen kivestä ja kutakuinkin kaunis. Mutta minun täytyy keskeyttää tässä, että nöyrimmät terveiseni herra arkiaterille saisivat tilaa, ja pyydän myös, että lausuisitte sydämellisimmät terveiseni Atelle ja Kallelle. Ensi syksynä tulen Helsinkiin ja silloin saan, niinkuin jo kauan olen toivonut, tavata herrasväkeä joko siellä tahi Laukossa. Saan kunnian alati pysyä korkeasti kunnioitettu arkiatrinna, teidän nöyrimpänä palvelijananne,

_Elias Lönnrot_.

Kuolassa 3 p. maalisk. 1837.

Seuraavan kirjeen kirjoitti Lönnrot rouva Törngrenille oleskellessaan Kajaanissa lyhemmän aikaa toukokuussa v. 1837, jolloin hän oli aikeissa lähteä vielä kerran matkalle Venäjän Karjalaan ja muutamiin osiin maan rajojen sisäpuolella. Tämän matkan piti kestää vuoden loppuun asti. Sisällöllä ei kyllä ole suurempaa yleisempää merkitystä, mutta esitystapa kuvaa Lönnrotia ihmisenä niin oivallisesti ja niin sydämellisellä ja miellyttävällä tavalla, että tässä etenkin voi hänen kirjoitustavastaan sanoa: stiili on ihminen. -- Kirje kuuluu:

_Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna!_

Teidän kunnioitetun kirjeenne toukokuun 5:ltä päivältä, rouva arkiatrinna, oli minulla kunnia ja ilo vastaanottaa palatessani Kajaaniin. Kun sitten samalla sain kirjeen rakkaalta Ateltani, ja Kalle sitä paitse oli kirjoittanut minulle Upsalasta, olin saada melkein liian paljon iloa yhtaikaa. Enin iloitsin kuitenkin kuullessani, että teidän terveytenne, rouva arkiatrinna, taas on vahvistunut. Todellakin täytyy meidän huolestua, kun kuulemme, että jonkun todellisen ystävän terveys on huono -- kuinka helposti voivat he jättää meidät yksin tähän maailmaan! Toisin oli lapsuuden aikana -- ja johan minäkin olen ottanut aika askeleen eteenpäin siitä -- silloin oli minulla -- niin ainakin luulin ja niin kai luulivat muutkin, suurempi joukko ystäviä ja helppo oli voittaa uusia. Mutta suuresta joukosta ottaa joka kuluva vuosi osansa, niin että piiri alati pienenee, ja uudet ystävät ovat niin harvinaisia, että niitä tuskin voi ottaa lukuun. Viimeksi tuntui minusta tohtori Hedbergin[7] kuolema kovin raskaalta. Eräästä häntä koskevasta asiasta rohkenen neuvotella teidän kanssanne, rouva arkiatrinna. Minulla on syytä luulla, että hän kuollessaan jätti jälkeensä jonkun verran, vaikka vähäisiä velkoja, joita hän oli saanut yliopistoajallaan. Eiköhän ainakin meidän nuorempien lääkärien, jotka olemme olleet hänen toverejansa joko koulussa tahi yliopistossa, tahi niinkuin minä molemmissa, pitäisi kokoomalla rahoja keskuudessamme pitää huolta niiden maksamisesta? Olisihan kuitenkin ikävää hänen vanhalle äidilleen, jos hänen äsken kuolleen poikansa jälkeen tulisi konkurssi ja hän saisi kuulla, että joku tämän tähden saisi kärsiä. Jos te, rouva arkiatrinna, olette samaa mieltä, niin luulen, että te hyväntahtoisesti nostatte siitä kysymyksen, jos niin sopii, juhannuksen aikaan Laukossa, tahi jo sitä ennen neuvottelette tohtori Sjömanin tahi Rabben kanssa, jotka molemmat niinkuin minäkin vainajassa kadottivat vilpittömän ystävän ja toverin, jota he olivat arvossa pitäneet jo koulussa ollessaan.

Mitä matkaani tulee, saan lisätä, että minä maaliskuun ensimäisinä päivinä lähdin Kuolasta, kuljin 30 peninkulman pituisella matkalla neljän venäläisen lappalaiskylän läpi, tulin sitten nimismiehentaloon Suomen Lapissa, jossa oleskelin viikon päivät. Mainittu nimismiehen talo ei kuitenkaan ollut parempi kuin muut lappalaiskodat, paljas maaperä oli lattiana ja tulisijan yläpuolella oli aukko, jota ei edes yöksi suljettu. Pöytiä ja tuoleja ei ollut nimeksikään, vaan istuttiin lattialla (paljaalla maaperällä) poron taljoilla, ja minä kirjoitin vanhan kirstun päällä, joka myös oli ruokapöytänä. Köyhyys oli sitä paitse muutenkin niin suuri, että me kaksi päivää, viimeiset, jotka siellä vietin, olimme ilman suolaa, joka kuitenkin oli tuotava vaan kolmen peninkulman päästä. -- Mutta monesta paremmin varustetusta talosta olen vähemmällä kaipauksella eronnut, kuin tästä. Heidän tyytyväisyytensä kaikessa yksinäisyydessä, pakkasessa ja köyhyydessä oli todellakin kadehdittava ja jonkunlaisen tarttumisen kautta siirtyi sama tyytyväisyys minuunkin. Sieltä matkustin ensin 15 peninkulmaa Inarin kirkolle ja Inarista 22 peninkulmaa Sodankylään. Kun sitten vielä sieltä Kajaanin rajalle asti matkustin poroilla, niin laskin, että koko matka, jonka olin poroilla kulkenut, teki noin 130 peninkulmaa. Muutamien päivien perästä lähden taas rajan yli Venäjän puolisiin suomalaisiin kyliin ja luulen elokuun alussa voivani olla Sortavalassa josta sitten jatkan matkaani Suomessa aina Helsinkiin asti, jonne toivon ehtiväni ainakin jouluksi.

Tohtori Tickléniltä oli minulla kirje viime postissa ja saan sentähden kertoa terveisiä häneltä. Hän lupaa tulla tänne ja pitäisikin hänen jo olla täällä. Silloin saan kertoa hänelle Augusta Lundahlin puretusta kihlauksesta Ahrenbergin[8] kanssa, vaikka meillä "pohjoisessa asuvilla lääkäreillä" niinkuin te suvaitsette kirjoittaa, taitaa olla vähän lohdutusta siitä.

Pysyn suurimmalla kunnioituksella teidän, korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna, nöyrimpänä palvelijananne.

_Elias Lönnrot_.

Kajaanissa 26 p. toukok. 1837.

Aukko kirjeenvaihdossa näkyy syntyneen kahden seuraavan vuoden kuluessa. Vuoden 1838 lienee Lönnrot enemmän yhtämittaisesti kuin tavallisesti viettänyt Kajaanissa, valmistaen muun muassa rahvaankirjaa: Suomalaisen talonpojan kotilääkäri. Huhtikuussa 1839 sai Lönnrot viimein Laukosta yhtaikaa kolme kirjettä, jotka herättivät uuteen eloon hänen ikävänsä tuohon entiseen, rakkaaseen piiriin. Koko kesän pysyi hän kuitenkin vielä Kajaanissa, niinkuin seuraavasta kirjeestä näkyy, mutta syksyllä oli hän sen sijaan päättänyt käydä ystäviensä luona Etelä-Suomessa. Kysymyksessä oleva kirje kuvaa meille Kajaanin seuraelämää vuoden 1840:n paikkeilla ja Lönnrotin osanottoa siihen.

_Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna!_