Part 1

ELIAS LÖNNROTIN NUORUUDEN AJOILTA LAUKON KARTANOSSA

Muistoja kokoillut

EMIL NERVANDER

Otava, Helsinki, 1893.

Tulevaisuus on vielä halukkaammin kuin nykyaika hakeva jokaista muistoa siitä miehestä, joka aina on pidettävä Suomen kirjallisuuden perustajana.

_J. V. Snellman_. (Saimassa v. 1845).

ESIPUHE.

_Ensiksi pyydän saada lausua nöyrimmät kiitokseni herra varatuomari _Adolf Törngrenille_ ei ainoastaan niistä Elias Lönnrotin kirjeistä, jotka tässä kirjasessa julaistaan, ja jotka hän suosiollisesti on antanut minun käytettävikseni, vaan myös niistä monista muistiinpanoista, jotka herra Törngren minun pyynnöstäni hyväntahtoisesti on tehnyt ja jotka sisältävät perhetraditsiooneja ja hänen omat muistonsa Lönnrotin olosta arkiateri Törngren vainajan perheessä Laukossa, siis kaikesta siitä, joka tekee tämän kirjasen arvokkaaksi ja hauskaksi. Näitä vilkkaita muistiinpanoja olen lukijan eduksi niin tarkkaan käyttänyt, etten ole katsonut voivani, niinkuin ensin aioin, pyytää saada omistaa herra Adolf Törngrenille tätä teosta, olisinhan siten omistanut hänelle hänen oman työnsä, sillä minun tehtävänäni ei ole ollut muu kuin hyvien ainesten järjestäminen ja muutamien historiallisten tosiseikkojen lisääminen.

Mitä Lönnrotin kirjeisiin tulee, on suomennoksessakin jonkun verran noudatettu alkuperäistä lauserakennusta. Lönnrothan oli suomalainen, joka vaivaloisesti oli oppinut ruotsia. Hänen yksinkertainen, hyväntahtoinen ja luonteenomainen kirjoitustapansa on alkuperäisessä muodossaan rakkain hänen kansalaisilleen. Jos lukija jonkun kerran hymyileekin hänen yksinkertaisia kirjeitään lukiessaan, on tämä hymy hyvää ja sydäntä lämmittävää. Nojautuen J.V. Snellmanin sanoihin, joita olen mottona käyttänyt, olen luullut, että vähäpätöisemmätkin muistot, kun ne Lönnrotia koskevat, arvelematta ovat tulevaisuudelle säästettävät. Sentähden olenkin kokonaisuudessaan julaissut ne tutunomaiset kirjeet, jotka hän kirjoitti rakkaalle Törngrenin perheelle Laukkoon. Ainoastaan kirjeestä 14 p:ltä toukokuuta 1845 on eräs kohta jätetty pois, jonka mahdollisesti joku lukija, joka ei täysin tunne Lönnrotin hyvää sydäntä, olisi voinut väärin käsittää.

Lönnrotin muotokuvasta, joka seuraa tekstiä, puhutaan sivulla 9. Toiset muotokuvat on tehty Haapaniemen talossa olevien, Törngrenin perheen omistamien ja minulle hyväntahtoisesti lainattujen öljymaalausten jälkeen, jotka J.E. Lindh oli valmistanut luultavasti 1830-luvun alkupuolella. -- Ainoastaan Kaarlo Vilho Törnegrenin kuva on tehty daguerrotypin mukaan, jonka leskirouva _Nanny Törngren_ hyväntahtoisesti on antanut minun käytettäväkseni. -- Laukon vanhan rakennuksen on taiteilija Väinö Blomstedt piirustanut kesällä 1892 otetun valokuvan mukaan.

Mitä karjalaisiin häärunoihin tulee (katso sivu 41) on mainittava, että Lönnrot itse vuorotellen käytti sanoja Kaase ja Kaaso.

E. Nervander._

Keskellä Lounais-Suomea, hiljaisessa rauhallisessa seudussa Vesilahden pitäjässä ja kaukana tavallisista kulkureiteistä on iso Laukon kartano, _Kurjen_ suvun entinen sukukartano, joka vasta vuonna 1817 joutui vieraisiin käsiin. Ja vanha Laukko joutui hyviin helliin käsiin. Sen osti näet kunnon mies, _Juhana Agapetus Törngren_, joka oli tunnettu taitavaksi kirurgiksi ja siihen aikaan juuri nimitetty professoriksi Suomen silloin vielä Turussa olevaan yliopistoon.

Törngren oli lähtenyt vähäisestä köyhästä kodista -- hänen isänsä oli ollut majoittajana Uudenmaan rykmentin jalkaväessä -- ja hän oli itse 1789 vuoden sodassa kuulunut armeijaan palvellen välskärinä sairashuoneissa. Hän tuli 23:n vuoden iässä pataljoonan lääkäriksi ja samana vuonna ylioppilaaksi. Sittemmin edistyi tunnollinen, lahjakas ja ahkera lääkäri nopeasti; hän ylennettiin v. 1826 aatelissäätyyn, ja kun lääkintöhallitus perustettiin Suomeen, määrättiin Törngren v. 1829 sen ensimäiseksi virkaa tekeväksi kenraalitirehtööriksi.

Jouduttuaan kuudenkymmenen vuoden ikään, ja koottuaan omaisuuden, joka hänen jälellä olevan pitkän ikänsä kuluessa melkoisesti suureni, otti hän vuonna 1833 eron sekä professorinvirastaan että lääkintöhallituksen virkaa tekevän kenraalitirehtöörin toimesta ja asettui asumaan rakkaaseen Laukon kartanoonsa.

Törngren oli 38 vuoden iässä mennyt naimisiin _Eeva Agata Helsingbergin_ kanssa, joka oli Letalan kirkkoherran, rovasti Juhana Helsingbergin ja tämän ensimäisen vaimon Eeva Margareta Idmanin tytär. Rouva Törngren oli noin 11 vuotta nuorempi puolisoaan, joka v. 1810 heidän naimisiin mennessään, vielä oli Uudenmaan rakuunain rykmentinlääkärinä, mutta jolla kuitenkin jo oli jalansijaa Turun akatemiiassa, hän kun näet oli lääketieteen apuopettaja ja anatomiian prosektori. V. 1811 tuli hän kaupunginlääkäriksi Turkuun ja sai seuraavana vuonna professorin arvonimen.

Provasti Helsingberg oli nuorempana ollut tykkiväen rykmentin saarnaajana Suomessa. Kuningas Kustaa III:nen erityisestä suosiosta sai hän myöhemmin kirkkoherrakunnan. Hän näyttää olleen yhtä arvossa pidetty kuin ansiokas mies, ja kirjoittelikin jonkun verran hengellisellä alalla käyttäen sekä ruotsin että suomen kieltä. Hän kuoli v. 1812.

Rouva Törngren, joka jo lapsuudesta saakka oli oppinut hoitamaan taloutta maalla, oli kaikin puolin käytännöllinen emäntä Törngrenin patriarkkaalisessa kodissa. Kokeneen isännän älykäs, tyyni katse ohjasi kyllä taloa kokonaisuudessaan, mutta kodin keskuudessa hallitsi hänen vaimonsa itsevaltiaasti noudattamatta kenenkään muun tahtoa kuin miehensä, jonka pienimmätkin toivomukset hän vastustamatta täytti. Ankaraa järjestystä hän ylläpiti talossaan, ja onneton se, joka vastusti hänen määräyksiään.

Hänen monia hyviä puoliansa oli myös se, että hän inhosi panettelemista, mutta reipas rouva kuuluu olleen hyvin valmis lausumaan totuuden ihmisille vasten silmiä ollenkaan henkilöön katsomatta -- arkkipiispa ja maalaiskappalainen, maaherra ja nimismies, miljoonan omistaja ja kerjäläinen saivat tarpeen vaatiessa samalla mitalla, ja koska Laukon emäntä luonnoltaan oli antelias, oli hänen mittansa tavallisesti hyvinkin täysi.

Yksi rauhoitettu alue oli kuitenkin, johon hän ei ankaraa arvosteluaan ulottanut. Hän tunsi nimittäin erinomaista hellyyttä v. 1808 ja 1809:n sotilaita kohtaan. Moni tämän sodan urhoista, joista usea oli hyvinkin omituinen, seurusteli Törngrenin talossa, mutta kaikki olivat ankaran rouvan silmissä moitteettomia. Jos joku rohkeni pienimmälläkään viittauksella kajota näiden sotilaiden omituisuuksiin tai heikkouksiin, sai hän talon emännältä semmoiset nuhteet, ettei toista kertaa enää yrittänytkään.

Rouva Törngreniä kuvataan sen ohessa erittäin vieraanvaraiseksi, peräti lämminsydämiseksi, uskolliseksi ja oikeutta rakastavaksi naiseksi. Kirjallisuutta oli hän jo luultavasti isänsä kodissa oppinut arvossa pitämään, ja mielellään kokosi hän nuorisoa ympärilleen. Hänellä kuuluu olleen erityinen taito nuorten kanssa ollessaan antaa kunkin lahjojen ja taipumusten tulla käytäntöön; usein osasi hän herättää heissä harrastuksia aluksi vastoin heidän omaa tahtoansa.

Tähän kunnon, patriarkkaaliseen kotiin, muistorikkaaseen Laukon kartanoon, johon kansanlaulu Elina Kurjen synkästä murhasta vielä oli liittynyt, ohjasi kaitselmus _Elias Lönnrotin_ ensimäiset askeleet, kun hän juuri kaksikymmentä vuotisena oli ylioppilaaksi tullut.

* * * * *

Kertomus Elias Lönnrotin köyhästä kodista, vastustamattomasta tiedonhalusta, joka jo poikana sai hänet lähtemään ulos maailmaan, on jokaiselle suomalaiselle tuttu. Vähemmän tunnettua lienee, että hän kouluaikanaan, jolloin hän sai kärsiä niin monenlaista puutetta, oli niin köyhä, ettei hänellä erään entisen koulutoverin[1] kertomuksen mukaan ollut ainoatakaan koulukirjaa, vaan että hänen läksyjen oppimista varten täytyi lainata toverien kirjoja. Näitä hän ei kuitenkaan voinut saada muulloin kuin toverien ruoka-aikoina. Sentähden oli hyvin tavallista, että Lönnrot toisten koulupoikain aamiaista tai päivällistä syödessä istui toisen tai toisen toverin etehisessä tai portailla pihassa uutterasti lukien läksyjään.

Siihen aikaan, kun Lönnrot oli tilaisuudessa käydä Turun lukiota, hankki hän itselleen pienen rahanansion olemalla niin sanottuna "kansakuntapoikana", jonka toimiin kuuluivat kaikenlaiset tavalliset vahtimestarin tehtävät "kansakunnan" asioissa, niinkuin ylioppilaskuntia siihen aikaan nimitettiin. Minkä "kansakunnan" vahtimestarina nuori Lönnrot täten toimi, ei ole mainittu; tiedetään vaan, ettei se ollut uusmaalaisen, jonkatähden myös tapahtui, että kun Lönnrot suoritettuaan ylioppilastutkinnon syksyllä 1822, pyysi päästä viimemainitun "kansakunnan" jäseneksi, vastusti eräs vanhempi pedantillinen uusmaalainen jumaluusopin ylioppilas tätä hänen pyyntöänsä arvellen, että kansakunnalle olisi alentavaista ottaa jäsenekseen henkilö, joka oli juossut toisen kansakunnan asioita. Kokousta, jossa tästä tärkeästä asiasta keskusteltiin, johti kansakunnan inspehtori, joka sillä kertaa ei ollut kukaan muu kuin Laukon herra, professori Törngren. Tämä huomautti vastaukseksi pedantin muistutukseen, kuinka vähän arvokkaita ne toimet olivat olleet, joita apostolit aikoinaan harjoittivat, apostolit, jotka kuitenkin menivät ulos maailmaan valon oppia saarnaamaan, ja onnistuikin inspehtorin yleisen naurun vallitessa tukehduttaa vastustus kapaloissaan. Äsken mainittu kertoja, joka on tämänkin jutun kertonut Törngrenin nuorimmalle pojalle, oli silloin lisännyt; "isäukkosi ei silloin voinut aavistaa, että Lönnrotistakin oli tuleva apostoli, joka Runebergin kanssa on pelastanut ja koossapitänyt Suomen kansan!"

Tämä oli ensimäisen kerran kun Törngren oli tilaisuudessa auttaa nuorta Lönnrotia. Pian sai hän uutta aihetta siihen, sillä kohta senjälkeen kääntyi Lönnrot inspehtorinsa puoleen pyytäen tätä hyväntahtoisesti hankkimaan hänelle kotiopettajan paikkaa, siten tehdäkseen täydellisesti varattomalle ylioppilaalle mahdolliseksi jatkaa akateemillisia lukujaan.

Tämän pyynnön täyttäminen kävi Törngrenille hyvin vaikeaksi, koska siihen aikaan maassamme ylioppilastutkinnossa saavutettuun äänilukuun pantiin suuri arvo ja Lönnrotin arvolauseet eivät suinkaan olleet loistavia, sillä hänen sitkeä ahkeruutensakaan ei ollut kyennyt voittamaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka omien koulukirjojen puute ja ruotsinkielisten oppilaitosten suomenkieliselle pojalle outo kieli olivat synnyttäneet.

Silloin saattoi sama kaitselmus, joka niin nähtävästi ohjasi Lönnrotin askelia elämän läpi, nuorukaisen avuksi vielä turvattomamman olennon kuin hän itse, pienen, laiminlyödyn poika raukan, joka elämään herätessään ei ollut saanut muuta nimeä kuin _Kaarlo Vilho_. Tämä oli hallituskonseljin entisen jäsenen pankintirehtöri Kaarlo Juhana Idestamin luonnollinen poika. Idestamin nimi oli, ennenkuin hän ylennettiin aatelissäätyyn, Idman, joka niinkuin jo mainittiin myös oli ollut rouva Törngrenin äidin, rovasti Helsingbergin vaimon oma nimi.

Kun Idestam kuoli v. 1821, oli Kaarlo Vilho ainoastaan noin neljän vuoden vanha. Vaikkei isä eläessään ollut voinut erityisesti pitää huolta pienokaisesta, näkyy hän kuitenkin ajatelleen sen tulevaisuutta, sillä Idestamin kuoltua määrättiin professori Törngren pojan holhojaksi. Poika joutui nyt holhojansa perheeseen, jossa ei kuitenkaan kukaan ehtinyt pitää huolta pikku Kallen kirjallisesta opetuksesta, jonkatähden hän syksyllä v. 1822 lähestyi kuudetta ikävuottaan osaamatta lukea sisältä -- tämä oli siihen aikaan harvinaista herrassäädyn lapsissa, jotka liian varhain pantiin kirjan ääreen istumaan.

Pikku Kallen opettajan tarve lienee raskaastikin painanut professori Törngrenin mieltä, mutta hänenkin, tämän ennakkoluuloista vapaan oppineen silmissä, eivät Lönnrotin huonot koulutiedot häntä juuri puoltaneet. Sitä enemmän miellyttivät puhdassydämistä ihmistuntijaa nuorukaisen avonaiset, tuiki rehelliset kasvot ja uskolliset silmät -- ja nämä saivat vaa'an kallistumaan: Elias Lönnrot pääsi kun pääsikin kohta suureksi ilokseen kotiopettajaksi kunnioitetun inspehtorinsa perheeseen.

Tiettävästi ei ole mitään valokuvaa Elias Lönnrotista hänen ylioppilasajoiltaan,[2] mutta sen sijaan löytyy hänestä taiteilija J. Knutssonin v. 1845 -- viimeinen numero vuosiluvussa on hyvin epäselvä -- piirtämä rintakuva, josta sitten G.O. Wasenius Helsingissä on toimittanut kivipainoksen. Se kuvaa Lönnrotia ajalta, jolloin hän jo oli piirilääkärinä Kajaanissa ja näyttää meille nuorenpuoleisen miehen, joka ajan tavan mukaan -- niinkuin Runebergkin saman aikuisissa kuvissa -- kantaa tärkkäämätöntä paitaa, jota nauhasta tehty solmu pitää kiini kaulan ympäriltä. Muuten on hän puettu tavalliseen siviilipukuun.

Knutssonin kuvaa, jonka jäljennös seuraa tätä kirjoitusta, pidettäneen hyvin onnistuneena ja se vastannee jotensakin tarkkaan Lönnrotin ulkomuotoa nuorempanakin. Etenkin miellyttää tässä kuvassa suurien, avonaisten silmien iloinen ja kuitenkin tyyni katse; niinkuin kasvoissa kokonaisuudessaan on jotakin avonaista, tyyntä, nuorta ja miehekästä, joka vetää puoleensa.

Lönnrot, nuori kotiopettaja, otettiin heti jäseneksi Törngrenin perheeseen, joka talvisin asui yliopistokaupungissa -- ensin Turussa, sittemmin Helsingissä -- jotavastoin kesät ja luultavasti useimmiten joululupakin vietettiin Laukossa. Hän asui samassa huoneessa, kuin perheen silloinen ainoa poika, yksitoistavuotias Juhana, joka kävi Turun lukiossa ja joka kaksi vuotta senjälkeen v. 1824 tuli ylioppilaaksi.

Talon nuorta tytärtä, yhdeksänvuotista _Eevaa_ ei Lönnrot myöskään opettanut. Hän oli nimittäin oppilaana rouva Anna Salmbergin suositussa pensioonissa, joka oli tänne muutettu Tanskasta ja jota siihen aikaan pidettiin suuressa arvossa. Siinä kävivät ennen häntä muita mainitsematta myös molemmat ystävättäret Fredrika Tengström-Runeberg ja Augusta Lundahl-Wallenius.

Lönnrotin ainoa oppilas oli siis perheen mainittu holhotti, Kaarlo poika, joka alussa osottautui hyvin hitaaksi ja umpimieliseksi -- eikä sitä voinut ihmetelläkään, kun muistaa onnettomia oloja, joissa lapsi pienestä pahasta oli kasvanut. Lönnrotin päätehtävänä oli siis aluksi toimintahalun herättäminen ja kehittäminen pojassa.

Lönnrot ollen itse huvitettu kaikenlaisesta veistelemisestä koetti ensin herättää nuoressa oppilaassaan samaa intoa, mutta kokeet eivät onnistuneet.

Kun hän sitten paremmin oppi tuntemaan pojan luonnetta, rupesi hän käyttämään aivan päinvastaista keinoa, hän rupesi elähyttämään pojan mielikuvitusta. Niin nimitti hän Kaarlo Vilhon eräänä päivänä Sammassaaren kuninkaaksi, jonka alle myös Kertunsaari kuului -- kaksi pientä saarta lähellä Laukkoa. Leikki huvitti nuorta kuningasta suuresti, mutta hänen seitsenvuotinen mielensä halusi kuitenkin niin vastustamattomasti jousta, jonka Lönnrot oli valmistanut, että hän suurella ilolla vaihtoi osan kuningaskunnastaan tähän aarteeseen. Tämän vaihtokaupan kontrahti, jonka opettaja juhlallisesti oli laatinut, on vielä tallella, Sen todistaja on juuri valmistunut kolmetoistavuotias ylioppilas Juhana Törngren. Tämä on aikaisin kirjallinen muistomerkki Lönnrotin iloisilta Laukon ajoilta, ja luulen, että lukija sitä mielihyvikseen silmäilee, kun se nyt tässä seuraa:

Kontrahti.

Liipasimella varustettua jousta ynnä siihen kuuluvia 2 nuolta vastaan luovutan minä allekirjoittanut omistamani Kertunsaaren lähellä Laukon kartanoa, ikuiseksi omaisuudeksi Ylioppilas Elias Lönnrotille, hänen tulevalle vaimollensa ja lapsillensa eli, toisin sanoen, hänen mielivaltaisesti käytettäväkseen allamainitusta päivästä alkaen.

Tämän tahdon minä tarkoin mietittyäni ja täysissä järjissäni nimelläni vahvistaa. Laukon kartanossa 15 p. Syysk. 1824.

_Kaarlo Vilho_ Sammassaaren kuningas. L. S.

Todistaa _Juhana Törngren_ Nylandus.

Tämän kuninkaallisen teon johdosta nimittivät ne ylioppilaat, jotka tuttavallisesti seurustelivat Laukon kartanossa mielellänsä Lönnrotia Kertunsaaren herttuaksi, josta arvonimestä Lönnrot kuitenkin innokkaasti pyysi päästäkseen. Eihän hän koskaan arvonimiä suosinut, ja näin saavutetun herttuakuntansakin hän jätti tuulen ja aaltojen tuuditeltavaksi.

Pieni "kuningas Kaarlo Vilho" kehittyi sitten nopeasti sekä tiedoissa että hyvissä avuissa, sekä kiintyi uskollisella rakkaudella ensimäiseen opettajaansa, joka sitten kun yliopisto muutettiin Helsinkiin, ei kuitenkaan enään aina asunut Törngrenin perheessä, jonka tähden myös toinen kotiopettaja astui Lönnrotin sijalle. Lahjakas, kun Kaarlo Vilho oli, saattoi hän jo v. 1830 syksyllä 13,5 vuoden iässä suorittaa ylioppilastutkinnon. Hän kirjoitti itsensä yliopiston matrikkeliin nimellä _Törnegren_, jonka nimen hän nyt vasta omisti ja joka vaan yhdellä ainoalla kirjaimella erosi sen jalon perheen nimestä, jossa hän, armoton poika, oli saanut nauttia kodin onnea ja runsain määrin mitä lämpimintä vanhempain ja sisarusten rakkautta. Nimeänsä Kaarlo Vilho Törnegren kantoi hän aina kunnialla ja antoi sille hyvän soinnun ruotsalais-suomalaisen kirjallisuuden alalla.

Koska Lönnrot kaikkina vuoden aikoina ja kaikkiaan enemmän kuin vuosikymmenen ajalla oleskeli Laukon kartanossa, tuli se hänelle tutuksi, ja kansa sekä lähempänä että kauempana suurta herraskartanoa oppi häntä tuntemaan ja rakastamaan.

Niinkuin koko elinaikanaan teki hän näinä nuoruutensa huolettomimpinakin päivinä ahkerasti työtä, mutta hän ymmärsi niin säännöllisesti jakaa aikansa, että sitä aina riitti sekä ruumiillisiin että hengellisiin huvituksiin. Uudempi aika, joka harrastaa virkistäviä ja vahvistavia ruumiin harjoituksia, voi ottaa voimakkaaksi esikuvakseen tämän nuorukaisen, joka vielä vanhoilla päivillään yhtä innokkaasti rakasti urheilun raitista huvia. Kesällä ui ja souteli hän kauniita vesiä, jotka melkein joka puolella ympäröivät Laukon tiluksia. Talvella oli hiihtäminen hänen paras huvinsa. Vielä v. 1882 nähtiin hänen etehisessään Lammin tilalla kahdeksankymmenvuotiaan äsken käytetyt sukset, ne seisoivat siellä pystyssä odottamassa uutta hiihtoretkeä. Suksensa teki hän itse, hän näet aina sai aikaa rakkaaseen veistoonsa, jolloin hän valmisti itselleen ja ystävilleen, milloin kanteleen, milloin, niinkuin myöhempinä aikoina usein tapahtui, jonkun kappaleen omaa keksimäänsä mukavaa "kirjoituslautaa", joka myös on kuvattuna yliopiston omistamassa suuressa Lönnrotin muotokuvassa. Niinkuin hän vanhoilla päivillään alkoi ja lopetti päivänsä soittamalla virren, niin tuotti hänelle kanteleen soitto muutenkin lepoa ja rauhaa päivän työstä, ja usein kuultiin jo Laukossa kanteleen kielien soivan hänen työhuoneestaan.

Paitsi moneen muuhun seikkaan pani hän myös vaivaa ja aikaa kehottaakseen talon alustalaisia kirjoitusta oppimaan, ja sanotaankin, että hänen aikanaan oli kansan kirjoitustaito Laukossa ollut suurempi kuin lähiseudulla. Itse opetti hän tätä taitoa kahdelle torpan pojalle ja palkitsi opetusjakson päätyttyä molempia oppilaitaan lahjoittamalla kummallekin vihkon painettuja teoksiaan, luultavasti vihkoja laulukokoelmasta: "Kantele".

Eräs juttu, joka oivallisesti kuvaa tätä kansallista miestä, elää vielä Törngrenin perheen keskuudessa. Kerran kun pitäjän räätäli oli työssä Laukossa, piti hänen valmistaa Lönnrotille päällystakki. Lönnrot, joka lapsena hyvin läheisesti oli tutustunut räätälin ammattiin, leikkasi sen itse. Kuosi, jonka Lönnrot täten antoi mainitulle vaateparrelle, miellytti niin suuressa määrässä kartanon renkejä, että tallirenki Mikko eräänä aamuna ilmestyi Lönnrotin huoneeseen sarkapakka kainalossaan ja pyysi, että Lönnrot siitä leikkaisi hänelle päällystakin "aivan samanlaisen kuin tohtorin oma". Lönnrot suostui kernaasti Mikon pyyntöön, mutta kun veistorenki Heikki seuraavana aamuna astui hänen luokseen sama pyyntö asiana, alkoi Lönnrot käydä kärsimättömäksi ja sanoi: "Tahdot kai että ompelen sen myöskin?" -- "En", vastasi varovainen Heikki, "räätäli ompelee sen paremmin kuin tohtori". Suora vastaus lepytti hyväntahtoisen Lönnrotin, ja niin sai Heikkikin pyyntönsä täytetyksi. Näin olisi kai Lönnrot saanut leikata takkeja kaikille rengeille vuorostaan, jos ei rouva Törngren olisi saanut vihiä asiasta ja ankarasti kieltänyt heitä käyttämästä hyväkseen Lönnrotin räätälintaitoa.

Kertomuksiin Lönnrotin myöhemmästä olosta Laukossa kuuluu myös seuraava, jossa isännän hyväntahtoinen mieliala kauniisti esiintyy. Muutamana kesänä oli päätetty, että rouva Törngrenin ja hänen tyttärensä piti juoda terveysvettä rautaisesta lähteestä, joka oli niityllä talon läheisyydessä. Kävelyyn lähteelle ja ehkäpä myös viattomaan terveysveden juontiin ottivat myös perheen muut jäsenet osaa. Että pieni seurue tulisi kylläksi liikkuneeksi, ehdotteli professori Törngren, että he kuokkisivat niityn, joka oli määrätty viljeltäväksi. Hän teetti sentähden erisuuruisia kuokkia jokaisen voimien mukaan. Sitä paitse määrättiin kehotukseksi runsas palkinto kuokitusta tynnyrinalasta. Nuorin poika Adolf, silloin vielä lapsi, ansaitsi kaksitoista killinkiä, Kaarlo Törnegren koko taalarin, sisarukset Eeva ja Juhana, sekä eräs nuori ystävä Wilhelmina Ahlstedt, joka oli kesävieraana Laukossa kukin vähän sen yli, mutta Lönnrot, joka oli kestäväisempi ja tottuneempi ruumiilliseen työhön sai työstään lähes 200 taalaria. Kartanon pehtori nurisi mokomaa tuhlaamista, arvellen, että kyllä olisi voinut saada huokeampia työmiehiäkin, mutta jalo isäntä lohdutti häntä hymyillen sillä, että olot tässä matoisessa maailmassa nyt kerran olivat senlaiset, että oppineitten herrain työtä ei mitattu samalla mitalla kuin tavallisten päiväläisten. Pehtori veti suunsa hymyyn ja sai tyytyä selitykseen, mutta oli kuitenkin epäilevän näköinen.

Niin yksinkertainen ja kansallinen kuin Lönnrot koko elinaikansa oli, täytyy hänen elämänkertojansa kuitenkin myöntää, että hänellä jo nuorena oli kolme intohimoa, tosin hyvin viattomia kaikki kolme, mutta jotka kukin vaativat tyydytystä oikealla suomalaisella itsepintaisuudella.

Hän rakasti ennen kaikkia väkevää hyvää kahvia ja nauttikin sitä aimo määrät. Hyväntahtoinen emäntä, joka piti Lönnrotia todellisena perheen jäsenenä olikin aina valmis hankkimaan hänelle tätä nautintoa. Hänen toinen intohimonsa tupakanpoltto saattoi hänet joskus pulaan. Lönnrot oli nimittäin aika vahva tupakan polttaja ja kulutti koko lailla sekä sikaria että Geflen vaakunaa, jota pohjoismaissa kauan aikaa pidettiin parhaimpana piipputupakkana. Kun ei kukaan muu Laukon herroista polttanut tupakkaa, sattui joskus, että Lönnrotin tupakkavarasto loppui ja hän joutui suureen tupakan tuskaan, koska kartanosta ainoastaan kerran viikossa käytiin Tampereella. Kotikasvuinen tupakka, jota rengit käyttivät, oli Lönnrotille vastenmielinen, eikä hän käyttänyt sitä suurimmassa hädässäkään.

Paitsi hyvää kahvia ja hyvää tupakkaa käytti Lönnrot aina hyvää paperia. Etenkin myöhemmin Laukossa oleskellessaan kirjoitti hän useimmiten paraimmalle postipaperille, tapa, johon hän oli tottunut matkoillaan; tämä ohut, hieno paperi kun näet paremmin sopi matkalaukkuun, kuin sen ajan käsin valmistettu paksu, mutta samalla kestävä kirjoituspaperi.

Pimeänä vuodenaikana vietettiin Laukossa ylipäätään jotensakin hiljaista elämää semmoisinakin aikoina, jolloin koko perhe oleskeli siellä. Syynä siihen oli kotitalon yksinäinen asema ja säätyläisten vähyys ympäristössä. Kesäisin sitä vastoin saattoi vieraanvaraisuus "hyvässä Laukossa", niinkuin Lönnrot sitä mielellään nimitti, näyttäytyä kaikessa loistossaan, etenkin sitten kun vanhin poika Juhana oli tullut ylioppilaaksi ja tytär tullut kotiin pensioonista. Vanhukset rakastivat nuorisoa, eikä heidän koskaan tarvinnut kaivata sen virkistävää läsnäoloa, sillä nuoret toverit hakivat mielellään iloisen Juhanan seuraa, jota romantillisten aatteidensa vuoksi yleisesti nimitettiin "ritariksi". Hilpeiden nuorukaisten piirissä nousikin ilo usein ylimmilleen, eikä Lönnrot suinkaan ollut arin nuorten joukossa.