Part 9

En saa unhottaa muiden vähäpätöisyyksien muassa kertoa, mikä Tantaluksen tuska meillä oli Maaselässä halutessamme kahvikupillista. Sekä kahvia, sokeria että kahvipannu meillä oli muassa, olimmepa kumpikin lisäksi harjoittautuneet kahvia keittämään; vedestä ja tulesta ei myöskään ollut mitään puutetta, mutta -- kahvi oli paahtamatonta -- hinc illae lacrimae [siitä nämä kyyneleet]. Vaikkapa sekä teoreettisesti että käytännöllisesti olisimme osanneet sitä miten hyvin tahansa paahtaa, niin mitä kaikki tämä meitä auttoi, kun meillä ei ollut kahvinpaahdinta, emmekä voineet toivoa, että lappalainen, varsinkaan parhaillaan kestävän paaston ajalla, olisi lainannut kattilaansa meidän kahvimme saastutettavaksi. Eikä -- ohimennen sanottuna -- kumpikaan meistä ennen ollut paahtanut kahvia, sillä Pehr Adolph Bonsdorff vainaja vähät välitti siitä, osasimmeko vai emmekö osanneet kahvin paahtaa, kunhan vaan osasimme puhdistaa potaskaa ja polttaa loppuun hänen väkiviinansa kaikennäköisissä muissa kemiallisissa kokeiluissa. Jo viimeisessä kievaripaikassa ennen Maaselkää olimme koettaneet keksiä jotakin keinoa, päästäksemme tästä pulasta. Valkean edessä liedellä oli irtonainen kivi, jonka tuli oli kuumentanut. Sille panimme kahvipapuja ja liikuttelimme niitä tikulla, kunnes ne alkoivat mustua, mutta kun kivi ei ollut tavallista tulikiveä suurempi, vaadittiin uskomattoman pitkä aika ja suun vaiva ennenkuin saatiin paahdetuksi niin paljo kuin tarvittiin neljään kuppiin. Mutta sittenkuin se paljon otsan-hien jälkeen oli meille onnistunut, laskettiin paahdetut pavut paperille ja survottiin hienoiksi kirvespohjalla. En osaa varmasti sanoa, millaista tämä täten valmistettu kahvi oikeastaan oli, mutta niin paljon vaivan ja hien jälkeen, ei saattanut muuta kuin pitää sitä, ellei juuri paraimmanlajisena, niin ei ainakaan paljoa huonompana. Maaselässä jouduimme kenties vielä suurempaan pulaan, sillä siellä ei ollut sellaista kiveä kiukaan suulla. Mutta hätä aina keinot keksii. Meillä oli senlaatuinen kynttilänjalka, jommoisia kaksi voidaan ruuvata kiinni vastatusten ja sellaisella saimme täällä kahvin paahdetuksi. Vahinko vaan, että sen toinen puoli oli poissa, sillä jos sekin olisi meillä ollut, niin olisi molemmista yhteenkierrettyinä voinut saada melkein kunnollisen kahvinpaahtimen. Viimein saimme isännältämme lainata vanhan, pienen kuparikattilan, jossa yhdellä kerralla voimme paahtaa suuremman määrän; kahvimme kuitenkin pahaksi onneksi paloi ja sai karvaan maun, luultavasti savusta, jonka keskessä avointa kattilaa ravisteltiin. -- Monien kokeilujemme kautta, jotka muuten talven kuluessa olemme tehneet kahvin keittämisessä, sekä sisällä huoneessa että ulkona taivasalla, olemme saavuttaneet seuraavat kokemukset: a) Kahvi tulee sitä väkevämpää, kuta enemmän kahvijauhoja sekoittaa veteen, b) Niin sanottu "sumppi" eli sakka tosin tummentaa kahvin väriä, mutta muuten se tuottaa sangen vähän -- tai ei mitään -- hyötyä, vaan päinvastoin pilaa maun, jos menettelee niin kuin talonpoikaisnaisilla Suomessa on tapana, nim. että sakkavesi kerrasta toiseen jää itse kahvipannuun, c) Vesi on ennen jauhojen panoa vahvasti keitettävä, mutta sen jälkeen tuskin ollenkaan tai vallan vähä, d) Kerma on ylellisyysainetta, jota vailla varsin hyvin voi olla, milloin sitä ei ole saatavissa, e) Kahvia voi juoda puukupeistakin, milloin ei ole varsinaisia kahvikuppeja tai laseja, f) Kahvi selkenee itsestään, kun se vaan jonkun aikaa saa olla alallaan.

Maaselästä läksimme iltapuolella 10:ntenä päivänä huhtikuuta, emmekä sinä päivänä tulleet etemmäksi kuin ensimmäisen kyytivälin, Rasnavolokiin (lapiksi Rasnjarg), minne luettiin 22 virstaa. Murmanneja varten, jotka tässä jakautuvat kahteen joukkoon, lähtien toinen Kuolaan päin, toinen itäänpäin kulkemaan, tänne oli Kuolasta tullut pari porvaria mukanaan jauhoja, leipää, kalaa ja viinaa. Menekki lienee ollut hyvä, sillä heillä ei enää ollut mitään jäljellä muuta kuin hyvin vähä leipää. Itse Rasnavolokistakin matkusti seuraavana aamuna kaksi henkilöä (lappalaista) meren rannalle, jäädäkseen sinne syksyyn asti. Useita liikuttaviakin jäähyväishetkiä olen nähnyt ja kokenut, mutta tuskin yhtään liikuttavampaa kuin näiden lappalaisten ero omaisistaan oli. Jo ennenkuin ollenkaan tiesin, että matka oli edessä, näin nuorenpuoleisen naishenkilön salaa itsekseen useaan kertaan vuodattavan kyyneleitä, voimatta arvata, mikä häntä vaivasi. Mutta sittenkuin matkalle aikovat olivat saaneet tavaransa järjestykseen, ja kun porot oli tuotu metsästä, silloin vasta alkoi sisällä tuvassa perheen yleinen itku ja nyyhkyttäminen, rintojen ristiminen ja kumarteleminen seinillä riippuvien pyhäinkuvien edessä, yleinen suuteleminen ja syleileminen. Sitten kaikki läksivät pihalle, missä toistettiin kaikki, mikä äsken oli tuvassa tapahtunut, paitsi ristimistä, jota kuvien puutteessa täällä ei voinut tehdä. Porot ahkioineen olivat vähäisen matkan päässä, ja sinne koko seurue toisen jäähyväiskohtauksen jälkeen siirtyi, siellä taas suudellakseen ja syleilläkseen toisiaan. Sitten lähtevät asettuivat pulkkiinsa, joissa istuessaan heitä vieläkin kerta suudeltiin ja syleiltiin; tähän asti se oli tapahtunut heidän ollessaan seisaalla. Ja kun vihdoinkin lähdettiin liikkeelle pihasta, istuutuivat monet kotia jäävistä lähtijöiden syliin, toiset heittäytyivät raid-ahkioille (kuormille), ja sitten lähdettiin matkaan huimaa vauhtia, sillä porot, jotka varsin vähän ymmärsivät suudelmia ja syleilyjä, mutta sitä paremmin tunsivat tuiman tuulen, jossa jo kauan olivat saaneet värjöttää, lähtivät kiitämään kaikin voimin. En siis voinut nähdä viimeistä jäähyväiskohtausta, vaan palasin tupaan ja rupesin ajattelemaan omaa lähtöämme, jotta sinä päivänä olisimme voineet päästä yhtä väliä kauemmaksi Rikkataipaleeseen (lapiksi Riksuol) asti, jonne 35 virstaa kuljettuamme hyvissä ajoin saavuimmekin. Olisimme varsin hyvin voineet matkustaa yhden kyytivälin lisää, mutta kun paikka oli hyvä ja puhdas, ja lisäksi isäntä ja muu väki hyväntahtoiset ja kohteliaat, päätimme kernaammin jäädä tähän teetä juomaan ja lykätä matkan seuraavaan aamuun. Rikkataipaleen lappalaisella oli jotakuinkin hyvät teenjuonti-astiat, nimittäin porsliiniset kupit ja kannu sekä kuparinen, puolentoista kannun vetoinen kahvipannu. Edellisiä hän säilytti niitä varten vasituisesti tehdyssä pienessä arkussa, jonka kanssa jo v. 1837 olin tehnyt tuttavuutta. Luultavasti hänellä olisi ollut teetä ja sokeriakin -- ainakin hänellä v. 1837 oli --, mutta kun hän silloin oli minua kestittänyt, oli vallan kohtuullista, että me nyt vuoromme kestitsimme häntä. Sen jälkeen hän kernaasti olisi laittanut meille kelpo illallisen, mutta valitti, että murmannit olivat syöneet kaiken hänen kalansa, minkä vuoksi hän nyt ei voinut tarjota muuta kuin hyvää, kotitekoista hapanta leipää ja suolaa sekä kalalientä, joka oli keitetty muutamasta palasta vanhaa haukea. Seuraavana aamuna toistettiin sekä teenjuonti että ateria. Sitten minua pyydettiin iskemään suonta eräältä mieheltä, jolla oli päänsärkyä, ja kun sen olin tehnyt, muuan vanha eukko samassa tarkoituksessa ojensi minulle kätensä. Mutta koska hänessä ei suinkaan ollut liikaa verta, vaan pikemmin päinvastoin, ja pistimeni sen lisäksi oli hirveän tylsä, selitin, ettei suonenisku häntä auttaisi, ja tämän hän heti uskoihin. "Mutta mikä sitten minua on auttava?" hän kysyi. "Kuolema", vastasi joku vierestä vapauttaen tällä lyhyellä neuvolla minut keksimästä parannuskeinoa hänen kivulloisuuteensa, joka kuitenkaan kaikesta päättäen ei voinut loppua ennen kuin haudassa. Lähemmin tarkastaessani hänen käsivarttaan, huomasin, että se väriltään oli aivan kuin keltapohjaista kattuuni-kangasta, jossa tiheässä toistensa vieressä oli pieniä kalpeita ruusuja. Jos hän olisi ollut jotakin villiä kansanrotua, eikä sävyisä, kristitty lappalaiseukko, olisin ensi näkemältä luullut, että tämä oli erityisenlaista ihonmaalausta, mutta nyt en tietänyt, mitä se lie ollut. Tietysti häneltä kysyin syytä noihin lukemattomiin täpliin, ja sain nyt tietää, että ne kaikki johtuivat _moxista_ [moxa (lue mohha): pieni, pujomarunan (artemisia vulgaris) lehdistä ja kärjistä valmistettu, helposti palava, keilan muotoinen esine, jota ennen poltettiin iholla luuvalon, märkäpesien y.m.s. parantamiseksi], joita hän kivulloisuutensa vuoksi aika ajoin oli polttanut käsivarrellaan. Luultavasti toinenkin käsivarsi oli yhtä täplikäs, kuten myös niska ja eri osat hänen muuta ruumistaan, vaikka en sitä varmasti tiedä, kun en erityisesti tullut häneltä sitä kysyneeksi.

Rikkataipaleesta tulimme jotenkin myöhään lähteneiksi matkaan; ja kun päivä oli lämmin, keli raskas ja porot huonot, emme sinä päivänä ehtineet kauemmaksi kuin 33 virstan päässä olevaan Jokostroviin (lapiksi: Tjueksuol), jonne iltahämärässä saavuimme. Vähää ennen meitä oli kuusi venäläistä sotamiestä vastaiselta taholta tullen ja Kuolaan matkustaen tänne saapunut ja yöpynyt. Kun tämän vuoksi tuntui tulevan ahdasta, viivyimme täällä ainoastaan muutaman tunnin, joimme teetä ja söimme illallista, minkä jälkeen yön selkään jatkoimme matkaa Sasjeikaan, 30 virstaa eteenpäin. Tällekin taipaleelle saimme erittäin kuonot porot, niin että, vaikka yöllä ei voinut valittaa kelin raskautta, emme kuitenkaan ennenkuin kello 5 seuraavana aamuna saapuneet perille, ja silloin kumpikin olimme jotenkin uniset. Sillä jos pulkassa olisikin voinut nukkua, mikä yleensä ei juuri tahdo olla mukavaa, niin meitä nyt sitä paitsi häiritsi kyytimiehen alinomaa toistama: prokleätoi! [kirottu, saakelin -- --] y.m. sen kaltaiset soimasanat, jotka hän porolle antoi, kun ne eivät muuten tahtoneet juosta edelleen. Tämän lisäksi murmannit olivat ajaneet tien kauheille kuopille, joita tosin uusilla jäljillä oli koetettu kiertää, mutta nämä kulkivat niin läheltä kuopan reunaa, että valveillakin ollen oli vaikeata estää pulkkaa niihin suistumasta. Mutta jos vähänkin koetti torkahtaa, saattoi olla varma siitä, että pulkkineen päivineen päistikkaan syöksyi lähimpään kuoppaan, minkä jälkeen sai korviinsa kyytimiehen prokleätoi-huudon. Mutta mitenkä hän "prokleätoitsikaan" porojansa, yksi niistä kuitenkin väsyi niin perinpohjin, ettei tahtonut kulkea askeltakaan eteenpäin. Lappalainen ei lähde millekään pitemmälle matkalle ottamatta mukaansa yhtä tai useampaa varaporoa, jotka sidottuina kukin ohjastaan kulkevat hänen oman ahkionsa tai kuorma-ahkion jäljessä. Sellaisen varaporon hän nyt pani väsyneen sijaan kuormaa vetämään ja sitoi väsyneen sen paikalle. Mutta eipä poro näinkään ottanut kulkeakseen edelleen, johtuipahan sitten ylenmääräisestä väsymyksestä tai poron omista oikuista. Lappalainen lienee luullut jälkimäistä, sillä hän löi ja potki loikovaa poroa enemmän kuin mitä hentoi katsella, kunnes viimein sai sen jaloille. Sitten hän riensi pulkkaansa ja alkoi ajaa eteenpäin, mutta vaikka poro sitä ennen ei ollut ehtinyt paneutua pitkäkseen, saattoi olla varma siitä, että se muutaman askeleen päästä oli sen tekevä, annettuaan ensin seisaallaan ollen valjaissaolevan poron vetää itseään kappaleen matkaa eteenpäin. Lopuksi eivät auttaneet lyönnit, potkut eikä "prokleätoi", vaan poro loikoi vallan liikkumatonna ja antoi pitkänään laahata itseään, jos lappalaista halutti. Silloin vasta lappalainen huomasi panna väsyneen poron tyhjään ahkioon, ja sitten hän, tultuamme jäältä maalle, sitoi sen puuhun ja jätti siihen. Olisi ollut parempi, jos hän olisi tehnyt sen jo paljoa aikaisemmin, niin poro parka olisi säästynyt näin rajulta kohtelulta, ja itse olisimme pikemmin päässeet perille.

Sasjeikassa tehtyämme epäonnistuneen kokeen nukahtaa ja nukkua hetkinen, läksimme viimeiselle taipaleelle, joka vielä oli jäljellä Kannanlahteen päin, ja jota oli 30 virstaa. Nekään porot, jotka täältä saimme, eivät olleet varsin kadehdittavat, mutta kuitenkin paljoa paremmat edellisiään. Peläten, etteivät porot jaksaisi, oli Kannanlahdessa asuva porvari PahkofF, jolla on hoidonalaisina kievarit aina Rasnavolokiin asti, lähettänyt hevosen meitä vastaan; hän oli näet sitä ennen saanut tiedon tulostamme mieheltä, joka kuljetti perille Kuolan postia, ja joka ennen meitä oli lähtenyt Sasjeikasta. Hevonen tuli meitä vastaan, kun meillä vielä oli jäljellä Kannanlahteen kolme virstaa, ja nyt saimme sanoa hyvästi poroille, kuinka pitkäksi aikaa, vuodeksiko, toiseksiko, taikka vielä viideksikö, elikkä kaikeksi iäksi, sen ainoastaan Herra tietää.

Eipä voi muuta kuin tuntea kaihoa, kun toista sataa peninkulmaa porokyydillä matkattuaan taas ensi kerran istuutuu hevosen rekeen. Sillä jos kohta on totta, mitä J.J. Tornaeus teoksessaan "_Beskrifning öfver Torneå och Kemi Lappmarker_", Sthm 1772 [= Kuvaus Tornion- ja Kemin-Lapista, Tukholma v. 1772] 56 sivulla sanoo, että se, joka saa ajettavakseen laiskan poron, ei voi odottaa mitään pahempaa, kun hänen näet täytyy väsyksiin asti sitä lyödä ja riuhtoa, niin porokyyti kuitenkin on "muuten, kun on kauniit eläimet ja kunnolliset ajoneuvot, hupaisa ja miellyttävä matkustustapa, eikä näytä pahalta kun etenkin isossa seurueessa tällä tavoin matkustaa", kuten Högström edellä mainitussa selonteossaan, 108 sivulla, huomauttaa. Muuten poro yleensä on vankempi ja vilkkaampi syksyllä ja talvella kuin myöhemmin keväällä, ja aina se panee pahakseen, jos ei saa pitää pientä ettonetta sekä pientä lepoa päivän valjetessa. Kahden suuriarvoisen henkisen ominaisuuden, ymmärryksen ja muistin, puolesta se ei taida paljoa jäädä itse hevosesta jäljelle; ainakin mitä jälkimäiseen tulee, se kuuluu muistavan tien, jota kerran ennen on kulkenut ja vielä paremmin kaikki syöttöpaikat.

Koko tie Kuolasta Kannanlahteen on mäetöntä, jos kuitenkin jättää lukuun ottamatta loivan-puolisen rinteen, jota myöten Maaselästä tullen laskeudutaan Imandran järvelle, sekä viimeisen kyytivälin lähinnä Kannanlahtea. Tällä taipaleella viisi vuotta sitten tein ensi kokeeni porolla-ajamisessa, ja tunsin nyt erästä mäkeä kulkiessani saman petäjän, jota vastaan poro silloin minut laahasi, sitä ennen pudottuani pulkasta. Meminisse juvat. [Muistelu huvittaa.] Puoli matkaa Kuolasta on maata ja vähäisiä järviä, sitten alkaa 90:n virstan pituinen Imandra-järvi, joka loppuu vasta viimeisellä kyytivälillä; kuitenkin tällä matkalla tulee kulkemaan useiden erilevyisten nienten poikki, niin ettei alinomaa ole alla sama jää. Karttoihin, jotka olen nähnyt, tämä järvi on kuvattuna leveämmäksi kuin se itse todellisuudessa on, sillä se ei yleensä ole varsin leveätä. Sen lappalainen nimi sanottiin olevan Äävver jävr s.o. suomeksi Avarajärvi. Useat karjalaiset sanoivat tätä järveä Inariksi, siis samaksi kuin Inari-järveä Suomessa.

Mistä nimi Imandra johtunee, lienee vaikeata saada selville, ellei mahdollisesti voisi selittää sen tulevan sanasta Emäjärvi; sana emä on murteellisesti varsin hyvin voinut muuttua ima sanaksi (virolaiset kirjoittavat _emmä, emma ja imma_, jotka lausutaan emä, ema, ima). Tästä ima muodosta on voinut tulla jotenkin tavallisen johtomuodostuksen kautta imanto (tai iminta), ja sanasta imanta-järvi saadaan imandra johtopäätteellä, joka nimissä ei ole ollenkaan tavaton. Vertaa tähän I[i]vantiira ja Lentiira sanoja, jotka tapaa järvien niminä Kajaanin läänissä sijaitsevassa Kuhmon kappelissa ja Aunuksen kuvernementin pohjoisosassa. Paitsi äidin merkitystä emä sanalla suomessa on toinenkin merkitys; se näet myös tarkoittaa jotakin suurta, jonkun perustaa tai juuria, ja järvi sana menettää usein, Venäjän karjalassa j:nsä yhdyssasanoissa, esim. Paanärv pro Paanajärvi (johtuneeko lappalaisesta sanasta _paadne_, hammas?). Vallan samanlaisen luulisin Inari (eli Enari) sanan johdon olevan, nimittäin lappalaisista sanoista ädne, äiti, ja jävre (eli javre), järvi, joista ädne sanalla niinikään on ollut, jollei perus-, niin ainakin sivumerkityksenä suuruuden käsite, mistä lisäksi lappalainen ja suomalainen komparatiivimuoto ädnah ja enempi tuntuvat johtuvan. Se seikka, että lappalaiset itse sanovat tätä järveä Anariksi, ei tuota mitään erityisiä vaikeuksia tälle johdolle, kun näet a, ä ja i lukemattomissa muissakin tapauksissa lapin kielessä vaihtelevat. Vertaa lisäksi norjalaiseen muotoon Indiagr, missä d ja n ovat vaihtaneet paikkaa ja v on muuttunut g:ksi; tämä viimeinen seikka on sama ilmiö kuin se, joka vielä tänä päivänä tavallisena esiintyy muutamissa suomen murteissa, joissa äännetään _nakris, kakra, siekla_ pro nauris, kaura, seula.

Ajettuamme Imandraa pitkin neljäkymmentä virstaa, oli meillä sivulla pilvenkorkuiset Umbteg vuoret, jotka läheltä Maaselkää alkaen ja kauan ennenkuin tulimme Imandran jäälle, muutaman päivän alinomaa olivat näkyvissämme. Alussa se, joka ei ennestään niitä tuntenut, ei mitenkään voinut sanoa, olivatko ne vaaleita pilvenhattaroita taivaan rannalla vai pilviä tavoittelevia vuoria. Edellisellä kerralla täällä matkustaessani, jolloin oli pilvisempi ilma, todella petyin, niin etten edes mitä lähimmän matkan päässä oikein tietänyt, näinkö edessäni vuoren harjanteen vai pilven. Ne ovat Imandran itärannalla, noin 10 virstaa etelämpänä Rikkataivalta, vaikka Rikkataipaleessakin näytti siltä kuin ne olisivat olleet lähellä, järven vastakkaisella rannalla. Venäläisten antama nimi on Gibin, karjalaisten Hiipinä, lappalaisten Umbteg. Kuinka kauan niitä vielä olisi saattanut nähdä, sittenkuin viimein olimme tulleet niiden ohi, en voi sanoa, kun Jokostrovista lähdettyämme yö meidät yllätti, ja kun sitä paitsi päivälläkin oli vaikeata pulkasta katsella esineitä, jotka olivat takana. Jopa oli vaikeata muutamina päivinä, jolloin aurinko paistoi kirkkaammin, nähdä mitään edessäänkään olevan, kun näet auringon paiste heijastuneena suuresta lumiaukeasta ei ollut silmille ollenkaan terveellistä. Täytyi pitää ne kiinni ja koettaa kohdistaa katseensa yksistään poroon ja pulkan keulapuoleen. Kun joskus tuli matkustamaan jonkun niemen poikki, jolla näki metsää, niin tämä oli hyvin miellyttävää lepoa silmille.

Metsät olivat yleensä koko tien, jota kuljimme, sangen hyvät, kasvaen petäjää, kuusta ja koivua. Kuolaa vielä pohjoisempana nämä puulajit kasvavat melkoisen korkeiksi ja suuriksi. Kildinissä, siis kahta peninkulmaa pohjoisemmassa, näin vallan lähellä. kylää koko metsikön suorarunkoisia, korkeita koivuja, joista useimmat tyvestä olivat läpimitaten 4-5 tuumaa, jopa muutamat 1 1/2 korttelia. Kannanlahtea lähinnä olevalla taipaleella kasvoi monessa paikoin oivallista hirsimetsää, ja useissa puissa näin kaarnaan leikatun ylös-alaisin käännettyjä ihmisen kuvia, joiden merkityksestä en voinut saada mitään selitystä, jos ne muuten mitään merkitsivätkään; kenties ne olivatkin poikien ja lasten taidonnäytteitä, kun joskus eivät olleet voineet saada parempaa tehtävää kuin ruveta leikkaamaan päällänsä seisovia ihmisenkuvia puihin.