Part 8

Sen sijaan että Suomen talonpoika paljoa pohjoisemmilla seuduilla ja, kuten kaiken todennäköisyyden mukaan luulisi, huonompaan maaperään kylvää 5-6 tynnyriä vuosittain, pidetään täällä tynnyrin kylvöä erinomaisena ja 3-4 lehmää suurena karjana, kun sitä varioin Suomessa 15-20 lehmää pidetään keskinkertaisena, Jos joku tahtoo tietää syyn tähän maanviljelyksen kurjaan tilaan -- jopa kurjuuteen joka suhteessa -- venäläisellä ja Karjalaisella rahvaalla mainituissa seuduissa, niin ottakoon sen itse parhaan taitonsa mukaan selville; tahdon puolestani mieluummin tuoda esiin ajatukseni siitä, miten Suomen talonpoika helpoimmiten voitaisiin saattaa samaan kurjuuden tilaan. Ensiksi: vieroita häntä pitämästä maata ja tilaansa yksityisenä omaisuutenaan; sen kautta maa ja maanviljelys pian on menettävä kaiken arvonsa hänen silmissään. Toiseksi: anna hänen, vaikkapa vaan vähäisestä maksusta, lunastamalla saada joka puu, jonka hän metsästä tarvitsee, mutta ennen kaikkea, sakota häntä, kuta useammin, sitä parempi, jos hän joskus tulisi luvatta kaataneeksi puun, tai maksata hänellä ainakin runsaat lahjukset siitä; sen kautta hänen rakennuksensa joutuvat rappiolle ja kaikin metsän tuottama voitto häneltä on menevä hukkaan. Kolmanneksi: vaadi häntä suorittamaan maksunsa puhtaalla rahalla ja lisäksi hänen perheensä henkiluvun eikä hänen omistamansa maan mukaan: täten hän saatetaan alati tavoittelemaan yksistään rahaa sieltä missä se vaan helpoimmiten ja pikimmiten on saatavissa. Neljänneksi: istuta häneen se vakaumus, että maito vuoden toisena puoliskona on turmiollinen ravintoaine; siten hän ei enää yhtä huolellisesti ole hoitava karjaansa, vaan on sen sijaan kalastava koko kesän, ja sanoohan sananlasku: _Ei Jumala ole käskenyt kalanpyytäjän rikastua_. Olisi helppoa tehdä näiden hyväntahtoisten neuvojen luku kaksinkertaiseksi, mutta kun jo annetuita pidettäneen liikanaisina, jätän kerrassaan kaikki maanviljelysmietteet ja siirrän lukijan murmannien pariin. Niiksi eli myöskin murmanskoiksi sanotaan väestöä, jota Kannanlahden ja Oniegan välillä, jopa tuonnempanakin olevista venäläisistä kylistä ja kaupungeista sekä Arkangelin ja osaksi Aunuksenkin kuvernementtien karjalaisista kylistä joka vuosi maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa tuhansittain tulvii jo mainitulle Jäämeren Murmannilaiselle rannikolle täyttäen matkustaessaan tien pitkillä, siellä täällä keskeytyvillä jonoilla. Tuohon jo alussa mainittuun Kiitsan väentungokseen olivat murmannit syynä; murmanneja olimme jo tavanneet Kuolassa, murmanneja tapasimme pitkin tietä ja kaikissa kievaripaikoissa Rasnovolokim asti! Ja kuitenkin nämä olivat vaan jälkijoukkoja, jotka myöhään olivat päässeet matkaan; useimmat olivat jo aikaisemmin saapuneet perille. Muutamat heistä kuljettivat myttyjänsä ahkioissa, joita keskinkertaisen isot koirat vetivät, Herra tiesi, kuinka pitkän matkan päästä; toiset vuokrasivat poroja sekä itseänsä että tavaroitansa vetämään; mutta useimmat kulkivat jalan, vetäen jäljessään niin sanottua veturia, s.o. kevyttä, ahkion muotoiseksi tehtyä rekeä. Moni heistä näytti olevan mitä kurjimmassa tilassa, ollen ilman riittävää kotoista evästä ja rahoja, millä ostaa ruokaa matkalla. Aavistaen tulevaa hätäänsä he olivat kotoa varanneet mukaansa kaikennäköistä joutavaa tavaraa, kuten naisten myssyjä, päänauhoja, muita nauhanpätkiä ja vaatetilkkuja, joita tarjoilivat lappalaisille kaupaksi; mutta ei edes lappalainen tahtonut panna niihin mitään arvoa. En ymmärrä, miten he saattavat päästä perille meren rannikolle, mutta toivon, että kuitenkin jollakin tavalla suoriutuivat. Eräässä paikassa tapasin kaksi veljestä, joista toinen oli äkkiä sairastunut keuhkokuumeeseen, joka, mikäli ennakolta saatoin arvata, ei voinut päättyä onnellisesti. Onneksi hänellä kuitenkin oli niin paljo rahoja, että ainakin muutamalle kyytivälille voi vuokrata itselleen poron, joka valjastettiin ahkion eteen, mihin sairas makaavaan asentoon peitettiin. Mutta rahojen loputtua ei veljellä kaiketi ollut muuta neuvona kuin itse ruveta ahkiota vetämään ja vetää veljeänsä rannikolle asti -- kuolemaan sinne, ellei sairas jo sitä ennen matkalla ehtinyt heittää henkeänsä.

Niiden varalle, jotka saattoivat vuokrata itselleen poron, oli lappalaisia kokoontunut kievaripaikkoihin kyyditsemisellä rahoja ansaitaksensa. Poron vaihdossa kului tavallisesti tuntikausia kyytimaksua tingittäessä. Kahdesta ruplasta, minkä summan lappalainen alussa vaati porosta, kun kyyditsisi Maaselästä 40 virstaa eteenpäin, murmanni tinki kyytirahat yhteen ruplaan tai ruplaan kahteenkymmeneen kopeekkaan, kelin mukaan, ensiksi viisaasti kyllä tarjottuaan lappalaiselle ainoastaan puolet siitä tai vielä vähemmin. Useimmat murmannit jättävät suuren postitien Kannanlahden ja Kuolan keskivälillä, Rasnovolokin kohdalla, lähtien siitä itäänpäin kulkemaan; ainoastaan vähempi osa tulee Kuolaan.

Toistakin mahtavaa, tähän asti historiassa tuntematonta kansanlajia kuulin Kuolassa ensi kerran mainittavan -- _filmanneja_. Kun kartalta en löytänyt mitään Filmanniaa (eli Fillmanniaa), niin minun täytyi kuolalaisilta tiedustella tätä maata ja sen asukkaita, varsinkin kun nämä kummatkaan eivät vähintäkään näyttäneet olevan Murmanniaa ja murmanneja huonommat, joista minun oli onnistunut jo sitä ennen hankkia muutamia tietoja. Filmannit asuvat Filmannin rannikolla, joka on länteen Murmannin rannikosta, alkaen Norjan rajan tienoilta siitä, mihin viimemainittu päättyy ja ulottuen kauas ohi Nordkapista aina Hammerfestiin saakka ja kauemmaksikin. Heidän elintapansa kuuluvat olevan jotakuinkin samanlaiset kuin murmannien; päivät oleskelevat vesillä, ja yöt joko vesillä tai saunoissa ja mökeissä, joita on rakennettu meren lahtien rannalle, joko puusta tai turpeista. Miten viettävät talveaan, siitä en voinut saada mitään täydellisiä tietoja, mutta luultiin heidän suureksi osaksi katoavan syksyllä, kuten murmannit, joista talvella ei löydä jälkiäkään,

Murmanniassa puhutaan kieltä, joka suuresti on venäjän kaltaista, mutta filmanneilla kuuluu olevan oma kielensä, jonka nimi on _kakspreck_, eli kuten se kenties oikeammin on kirjoitettava: kakj-spreck (huom. kakj venäläisillä kirjaimilla, spreck saksalaisilla). Kun matkustin varta vasten kielitieteellisiä tutkimuksia tekemässä, iloitsin koko lailla löytäessäni tämän uuden kielen; kuka tietää, vaikka se kerran kielten parissa tulisi näyttelemään samaa osaa kuin sanskrit tätä nykyä. Niin paljo ainakin on varmaa, että se ei sisällä ainoastaan venäjän ja norjan, vaan myöskin suomen ja lapin kielten perusainekset. Kuolassa tapasimme muutamia, jotka puhuivat kakspreckia, ja vielä matkalla sieltä Kannanlahteen tapasimme Rasnovolokissa kaksi porvaria, joista toinen sanoi osaavansa norjaa; mutta vaikka ei sitä osannutkaan, puhui hän kahta paremmin kakspreckia. Mistä päin kuljet, kuului: _Hårfra du fara_; mikä on nimesi: _kak du heta_; kuinka monella porolla matkustat: _hår manga ålenej du fara_; jos haluat teevettä, niin keitän: _du tjai vil hafva, tak ja koga_; onko sinulla oma teekannu: _sin tjainik du hafva_ j.n.e. Yllä mainitussa selonteossaan, Högström puhuu Huotsin-Lapissa esiintyvästä kielestä, jota sanoo _porvarikieleksi_ (borgarmålet); se on kaikesta päättäen kakspreckin murre. Muuten kaksprecki ei kuulu olevan mitään erittäin vaikeata kieltä oppia. Kuolalaiset, jotka muutaman kuukauden kesällä ovat asuneet Pilmanniassa, puhuivat sitä sujuvasti. Sattuvimpia sanoja on sana da toistettuna (da, da). Jos kakspreckilainen ei ymmärrä sanaakaan siitä, mitä hänelle puhuu, hän sangen taitavasti pelastautuu pulastaan vastaamalla da, da. Kuinka suuri merkitys kakspreckilla monessa tapauksessa voi olla, saattavat muun muassa todistaa sanat filmanni ja murmanni, joiden johto on selvä niin pian kun osaa kakspreckia. Sillä ellei vastedes onnistu jollekulle etymologille selittää sanaa filmannit kreikan kielen avulla, missä tapauksessa se kumminkin olisi kirjoitettava philomanit, niin luulisin sen johtuvan kakspreckista ja merkitsevän Ruijan (Finmarkin) rannikkoasukkaita. Samoin sana murmannit on kakspreckilaista syntyperää ja merkitsee epäilemättä: meri (-?merelle-)matkustaja, ja tuo sana on sitten hajoitettu siten, että siitä on saatu venäläinen sana _more_, meri, ja lappalainen sana _mannee_, matkustaja.

Jos joku ehkä arvelee, että liian kauan olen käsitellyt kakspreckin kieltä, niin saan puolustautua sillä, etten filologina ole voinut vaan muutamalla sanalla mainita tähän asti vallan outoa kieltä; jos taas liian laveasti olen puhunut murmanneista ja filmanneista, niin muistettakoon että Kuolan porvarit, niiltä seudulta jotenkin äsken läksin, luultavasti eivät tunne muiden maapallon ihmisten eloa ja oloa kuin omaansa, murmannien ja filmannien, tai muita maita kuin Venäjän, Murmannian ja Filmannian.

Ruijan rannikko on etenkin meille suomalaisille merkillinen siitä, että siellä paitsi norjalaisia ja lappalaisia asuu noin neljätuhatta ihmistä, joiden äidinkieli on suomi, ja jotka luultavasti vielä kauan tulevat sen säilyttämään, jos kohta monet valistuneetkin norjalaiset papit innokkaasti koettavat saada heitä lukemaan norjaa. Kuinkahan monta vuosisataa maailman vielä tulee pysyä pystyssä, jotta ihminen edistyisi edes sen verran valistuksessa ja suvaitsevaisuudessa, että kyllä itse pitää omaa äidinkieltään kaikista paraana, mutta että myöntää kaikille muillekin oikeuden omaansa sinä pitää, ja ettei sekä pyynnöllä että pakolla koeta saada heitä vaihtamaan sitä toiseen. Ja erityisesti rohkenen kysyä norjalaisilta papeilta, miksi juuri samaan aikaan, kun mitä innokkaimmin hommataan välineitä lappalaisten uskonnonopetusta varten heidän äidinkielellään, suomalaisten suhteen seurataan vallan päinvastaista järjestelmää? Senkö vuoksi, että lappalaisia on enempää kuin kahta vertaa suurempi lukumäärä? Huono syy; sillä että heikommallekin tehtäköön oikeutta, sitä sekä laki että evankeliumi opettavat. Vai senkö vuoksi, ettei heidän itse tarvitse oppia suomea, kun jo ennestään on norja ja lappi? Sekin huono syy; sillä neljä tai kahdeksan sivistynyttä pappia kaiketi vähemmällä vaivannäöllä ja ajanhukalla oppii pakisemaan ja lukemaan vierasta kieltä, kuin neljä tuhatta sivistymätöntä rahvaan-henkilöä voi tehdä. Vai kaikuuko kenties norjankieli mieluisampana Herramme korviin kuin suomi? Mutta onhan Hän itse sanonut, että Hänen nimeänsä julistettakoon kaikille kansoille ja maailman kaikilla kielillä.

Mutta miksi pysähtyisin korkealla sivistysasteella olevaan Norjan papistoon, kun oman maamme lappalaisten uskonnonopetuksen suhteen kaikki nämä ja vielä useampia kysymyksiä saattaisi tehdä omalle papistollemme. Valitamme, tai ainakin meillä on valitettu sitä, että Ruotsin vallan aikana äidinkieltämme sorrettiin, ja kuitenkin, niin pian kun vapautus latinasta uskonpuhdistuksen kautta oli tapahtunut, joutuisasti hankittiin meidän rahvaalle sekä Raamattu että muutkin tarpeelliset uskonnonopetuskirjat suomen kielellä. Jos ei muun, niin ainakin kohtuuden vaatiman kiitollisuuden siitä, mikä on meidän omaksi osaksemme tullut, olisi pitänyt velvottaa meidät myöntämään lappalaisille sama oikeus. Mutta kaukana siitä, että niin olisi tapahtunut. Tässä seuraa lyhyt kronologinen esitys siitä, mitä tässä suhteessa on tehty. [Se, joka tästä seikasta haluaa saada lähempiä tietoja, katsokoon A.J. Sjögrenin kirjaa "Anteckningar om Församlingarna i Kemi-Lappmark. H:fors 1828", siv. 213-210 ja 368. 369. (Kirjoittajan huomautus).] Samaan aikaan jolloin ruotsalaiset ja tanskalaiset kirjoittivat lappalaisilleen hartauskirjoja heidän äidinkielellään, meillä kirjoitettiin rovastintarkastus-pöytäkirjoja, joista tässä tarjoamme otteen:

Vuonna 1746. Jo useimmat (lappalaiset) lukivat suomea, mutta muutamat lappiakin ja aivan harvat tanskaa... Suostuttiin siihen, että sielunpaimen suomen ohella käyttäisi lapin kieltä.

Vuonna 1752. Pöytäkirjassa on kieli jätetty mainitsematta ja puhutaan ainoastaan siitä ihanasta (?) ymmärtämyksestä, jota Inarin lappalaiset osottivat tehdessään selkoa kristinuskon-opinkappaieistaan.

Vuonna 1760. Piispa hyväksyi sen "hyvän asetuksen, että Utsjoella pantaisiin voimaan suomen kielen käyttäminen, ollen kieltä, jota jo useimmat käyttävät (?) ja jota kuitenkin kaikkien on naapuriensa kanssa suoritettavan kaupan ja kanssakäymisen takia ennen kaikkea pakko (?) oppia".

Vuonna 1765. Tarkastaja "huomasi aihetta olevan vakavasti muistuttaa sekä vanhempia että lapsia hankkimaan itselleen suurempaa taitoa suomen kielessä, ja että vanhempien tuli puhua suomea lasten kanssa".

Vuonna 1770. Huomattiin muutamien olevan jotakuinkin perehtyneitä kristinopin-taitoonsa, toisten taas siinä olevan jonkun verran heikompia, ja syinä kristinopin taidon heikkouteen mainitaan m.m. "suomen kielen taitamattomuus, joka johtuu siitä, etteivät vanhemmat koskaan puhu suomea lastensa kanssa".

Tämä lyhyt ote papistomme syntiluettelosta, mitä heidän suhteeseensa lappalaisiin tulee, liittäköön. Ainoastaan ensimäistä, yllä mainitun Pehr Högströmin v. 1746 pitämää tarkastusta saattaa pitää hieman edullisena lappalaisille, vaikkei pöytäkirjassa mitään varsinaista säädetä papin velvollisuudesta oppia lappia ja tällä kielellä antaa lappalaisille kristinopin opetusta. Se hyvä asetus, joka mainitaan 1760 vuoden tarkastuspöytäkirjassa, oli silloisen Lapinmaan kirkkoherran Henr. Vegeliuksen antama, joka oleskellessaan Lapissa lisäksi oli tehnyt sen huomion, että lappalaiset keskenään puhuivat "koirankieltä" -- havainto, jonka Kemin kontrahtirovasti H. Zimmerman kymmentä vuotta myöhemmin (1770) toimittamassaan rovastintarkastuksessa huomasi oikeaksi. Mainittu Vegelius kuuluu olleen niin jyrkkä lappalaisuuden vastustaja, että alussa oli kieltänyt lappalaisia omissa huoneissaankin hänen läsnäollessaan puhumasta "koirankieltään".

1770 vuoden jälkeen ja nykyaikaan asti asia ei rahtuakaan ole muuttunut lappalaisten eduksi. Yhä vielä lappalaiset keskenään ja lastensa kanssa puhuvat lappalaista "koirankieltä" eivätkä suomea, yhä vielä heitä vaaditaan lukemaan suomea ja saarnataan heille suomeksi, jos kohta, kuten Utsjoen seurakunnassa on laita, toinen puoli huonosti ymmärtää saarnaa, toinen puoli ei ymmärrä ollenkaan. Vielä tänä päivänä tutkitaan meidän tulevia pappeja, kuinka he taitavat 15 heprealaista psalmiaan, vaikka epäilemättä 15 sivua lapin kieltä niille, jotka saavat paikan Lapissa, olisi monta vertaa tärkeämpää, vaikka en silti ollenkaan tahdo halventaa heprean arvoa.

Muuten on merkillistä, miten vähä menestystä sellaisilla luonnottomilla pyrinnöillä, kuten esim. sillä, että koetetaan vieroittaa kansaa sen äidinkielestä, tavallisesti on. Jo sadan vuoden aika ollaan joko tahallaan tai, kuten sopisi toivoa, kaikessa viattomuudessa ja itse siitä tietämättä koetettu muuttaa Suomeen kuuluvia lappalaisia suomalaisiksi, eikä vielä ole päästy pitemmälle kuin että Inarin lappalaiset puhuvat murtaen suomea, lukuunottamatta lapsia ja Paatsjoenniskan kyläläisiä, jotka eivät ole saavuttaneet edes sellaista taitavuutta. Utsjoen seurakunnan suomen kielen laita on monessa suhteessa paljoa huonompi kuin inarilaisten, ja samaa on sanottava kirjanluvusta, kristinopin taidosta ja siveellisyydestä, joista kaikista Inarin seurakunta ansaitsee oikeutettua kiitosta. Kuitenkaan en voi taata, miten syvä ja sisällinen inarilaistenkaan kristinopin taito lienee, mutta ainakin sen ulkonainen, puustavillinen puoli on parempi kuin useimmilla Suomen seuduilla. Mahdollista on, ettei inarilainenkaan niin helposti voi tajuta sellaisen asian henkistä sisällystä, jota kuulee ja lukee vieraalla kielellä, jos kohta onkin hyvin tarkka siinä, että selityttää itselleen, ne sanat ja kohdat, joita ei ilman sitä ymmärrä. -- Olen tässä edellä puhunut esi-isiemme synneistä lappalaisiin nähden ja lisään tässä vaan, että jos vastaisuudessa jonkun päähän pälkähtäisi vieroittaa meidät pois äidinkielestämme, sitä ei voisi pitää muuna kuin sen Jumalan oikeutettuna rangaistuksena, joka rankaisee lapsia isäin pahoista teoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Ja näin kauan harhailtuani syrjäteillä, on aika palata Kuolan ja Kemin väliselle taipaleelle, ja juuri samaan Maaselän kylään, mistä toissa päivänä eksyin ja jouduin niille syrjäpoluille, jotka tähän asti ovat minua pidätelleet.

Maaselän, ehkäpä muunkin Venäjän-Lapin lappalaiset lienevät karjalaisten ja lappalaisten sekarotua; ainakin moni heistä oli vallan karjalainen ulkonäöltään, vaikka ei puhunut karjalan kieltä. Sitä paitsi heidän kotipukunsa on sama, joka Venäjan-Karjalassa on yleisesti käytännössä; rakennustavasta on jo aikaisemmin mainittu, että sekin oli Venäjän karjalaisten rakennustavan kaltainen. Siitä, että Venäjän lappalaisiin on sekaantunut karjalaisia, johtuu epäilemättä se suurempi yhtäläisyys suomen ja karjalan kanssa, jota Sjögren yllä mainitussa teoksessaan useammassa kuin yhdessä paikassa mainitsee, samoin kuin hän myös (siv. 382-390) koettaa tehdä selkoa tämän sekaantumisen ajasta ja todennäköisyydestä. Sen nojalla voisi myös selittää, miksi Venäjän lappalaisten elintavat monessa suhteessa eroavat muiden lappalaisten elintavoista. Niinpä esim. Kildinissa sekä koko matkalla Kuolasta Kaunanlahteen näin naisten keittävän ruokaa, vaikka muilla lappalaisilla tämä tehtävä on miehillä. Rikkataival (lapiksi Riksuol) nimisessä paikassa, 60-70 virstaa etelään Maaselästä, muuan lappalaismuori leipoi leipänsä vallan venäläiseen tai karjalaiseen tapaan hapatetusta taikinasta ja paistoi sen uunissa. Useilla on kesäsijoillaan sauna, jossa kylpevät vallan vastoin muiden seutujen lappalaisten tapaa; ei näet edes puoleksi suomalaistunut Inarin lappalainen käytä saunaa. Juoma- ja keittovettä ei sulatettu lumesta, kuten lappalaisella on tapa, vaan sitä otettiin järvestä tai muualta, missä sitä luonnostaan oli valmiina. Heidän tupansa olivat tavallisesti puhtaat, lattiat ja penkit pestyt, jopa monessa oli pysyvät pöydät, kun sitä vastoin muut lappalaiset tyytyvät pöydänkanteen, joka tilaisuutta varten, kun pöytää tarvitaan, asetetaan vartavasten tehdyille jaloille tai muulle alustalle. Lännempänä Kuolaa asuvilla Venäjän lappalaisilla on pöydän nimenä _bård_, sana, joka luultavasti on lainattu norjasta, jos kohta itse Norjan lappalaisilla on sana _bävdde_ (suomal. pöytä) ja Kuolan eteläpuolella asuvilla lappalaisilla venäjästä lainattu _ståll_. Itse kauppa- tai voitonhimo on Venäjän lappalaisella osaksi yhteinen Venäjän karjalaisen kanssa. Baldinissä tahdottiin kahdesta puolentoista korttelin pituisesta siiasta kiskoa meiltä rupla, ja Maaselässä myytiin kalaa puntari kädessä, ja muuramet, jotka ostimme, mitattiin kupilla.

Paitsi monta muuta tapasimme Maaselässä erään kuusamolaisen miehen, joka jo yhdeksän vuotta oli elänyt Venäjällä, mutta joka ei edes vaateparreltaan ollenkaan ollut ehtinyt muuttua. Hän läksi Kuolaan, missä jo ennen muutamina kesinä oli tehnyt työtä laivanveistäjänä. Kysyttyämme häneltä, oliko työansio täällä parempi kuin Suomessa, hän sanoi, ettei hänellä ollut syytä valittaa työpalkan huonoutta. Mutta kysyttyämme, eikö hän siis yhdeksässä vuodessa ollut voinut tehdä melkoisia säästöjä, hän vastasi, ettei hän ollut voinut sellaisia tehdä siitä syystä, että hänet, kun muutaman viikon ajan on tehnyt työtä ja jotakin ansainnut, sen jälkeen valtaa sellainen viinan jano, ettei se anna hänelle mitään rauhaa, niin kauan kuin ropokin on jäljellä. Niin paljoa hän ei vielä ollut ehtinyt oppia venättä, että olisi huomannut venäjän kielessä olevan omat kirjaimensa, joita suomessa ei ole, tai että korko venäläisessä sanassa saattaa olla muullakin kuin ensi tavulla. Sen tähden sanat _hozjáin_, isäntä, _xozjáika_, emäntä, _olenj_, poro, _doróga_, tie, _vodá_, vesi j.n.e. hänen suussaan muuttuivat muotoon _hósaina, hóseikka, óleni, tóroka, vóta_. Hän oli kuitenkin kyllin järkevä itse ymmärtämään, ettei ollut mikään mestari venäjän kielessä, ja kun kysyttiin, eikö hän niin pitkässä ajassa jo ollut ehtinyt oppia venättä, niin että olisi puhunut sitä yhtä hyvin kuin suomea, hän vastasi: ei se vanha kieli enää hyvästi tahdo siihen taipua. Vallan toiset ajatukset taidostaan oli eräällä maankulkijalla, nimeltä Kurtti, joka oli kotoisin Sallan seurakunnasta Suomesta. Viisi vuotta sitten tapasin hänet Kannanlahdessa, jossa hän silloin oli ollut noin puolen vuotta ja sillä ajalla oppinut hyvin puutteellisesti lausumaan muutamia venäläisiä sanoja. Mutta itsellään hänellä oli suuret ajatukset venäjän kielen taidostaan, ja hän suositti minullekin venäjää yhtenä maailman helpoimpana kielenä. Muutamassa viikossa hän oli oppinut tärkeimmän, ja sanoi jo puhuvansa kieltä paremmin kuin itse venäläiset. Jopa hän tarjoutui niin lyhyessä ajassa kuin kahdessa viikossa täydellisesti opettamaan minulle venäjän kielen, sillä vaikka hänestä itsestään ei juuri kahdessa viikossa ollut tullut sellaista professoria kuin hän nyt oli, luuli hän asian minulta käyvän paljoa helpommin, kun saatoin panna sanat paperille, joten minun ei tarvinnut uskoa niitä usein pettävän muistin yksinomaiseen huostaan.

Maaselässä tapasimme myöskin erään Venäjän karjalaisen, joka paraikaa samalla oli Kuusamon pitäjän rajalla olevan Pääjärven seuduilla starostana. Hän oli paluumatkalla Kuolasta, jossa oli omilla poroillaan käynyt Pääjärveltä viemässä rahastoon vuotuiset kruununverot, jotka oli kantanut seudultaan, ja joita yhteensä oli noin 1800 ruplaa. Kun hän pyysi minuakin katsomaan kuittiaan, oliko se oikea (kuka tietää, kuinka moni jo sitä ennen oli tehnyt sen Kuolassa), kysyin, eikö hän siis itse osannut ainakin lukea kirjoitettua, ellei itse kirjoittaa. "Mikäs hätä", hän vastasi, "starostalla silloin olisikaan, jos osaisi kirjoittaa ja paikalla merkitä, paljonko kukin kulloinkin maksaa ja paljonko hänellä vielä on jäljellä maksettavaa. Mutta nyt, kun monta kertaa vuodessa matkustelen ympäri piiriä veroja kokoamassa, sillä kaikki eivät voi maksaa kaikkea yhdellä kerralla, niin pelkään usein kerrassaan tulevani hulluksi, kun minun tulee muistaa, kutka ovat maksaneet ja kuinka paljon kukin on maksanut, ja sitten laskea yhteen ja verrata, onko koko summa sen suuruinen, jonka olen kantanut. Näitä miettiessäni kuljen usein 5-10 virstaa paikasta toiseen niin etten ollenkaan ole huomannut matkaa, vaan pysähdyn ja ihmettelen, että jo olen perillä." Vanhemmasta veljestään hän kertoi, että oikeastaan olisi ollut hänen velvollisuutensa ruveta starostaksi, mutta ettei hänen muistinsa ollut yhtä hyvä, minkä vuoksi hän oli selitetty kivulloiseksi.