Part 22

Varbalasta tulin Pietsalan (ven. Petsenets) kylään ja siitä Karhelaan (ven. Karhenets). Varbalasta luettiin yleensä Karhelaan 15 virstaa, mutta oppaani luki Varbalasta Pietsalaan 6 ja siitä Karhelaan 15 virstaa, niinmuodoin saaden koko matkan 21 virstaksi. Näillä seuduin äkkinäinen matkustaja aina saa maksaa enemmän kuin mitä matkan varsinainen pituus oikeuttaa; sillä matkat eivät aina ole mitatut, ja oikeuden puolustus on vaikea. Karhelassa oli kirkko ja oma pappi, ja kun tämä sanoi kernaasti rupeavansa minulle vepsän kieltä opettamaan, päätin jäädä hänen luoksensa joksikin ajaksi. Hänellä oli tupa ja kamari, jossa paraikaa asui kaksi maanmittaria. Näiden pappi kuitenkin sanoi parin päivän perästä lähtevän pois ja lupasi kamarin sitten minun asuttavakseni. Kolmen tunnin opetuksesta päivässä, ruuasta ja asunnosta kuukauden ajalla määrättiin yhteensä 50 paperiruplaa, josta rahasta pappi vielä lupasi minut palatessani omilla hevosillaan kyyditä Lotinapeltoon. Kaikki tämä oli minulle hyvin mieleistä, kunnes huomasin, ettei pappi itsekkään ylen paljoa osannut vepsää, ja että hänen opetuksensa pikemmin olisi tietojani sekoittanut kuin selvittänyt. Sen tähden erosin tästä opettajasta ja otin opettajakseni toisen, nimittäin erään vanhan sokean akan, joka oli lastenhoitajana lukkarilla (ponomarilla). Mutta tämän virkansa tähden eukon ei käynyt muuttaminen pappilaan, vaan täytyi minun käydä lukkarilla opetusta häneltä saamassa. Lukkari itse ja hänen vaimonsa olivat ulkotöillä, joten sainkin eukon kanssa päivät päästänsä rauhallisesti keskustella. Lukkarin lapsia oli kaksi eukon hoidettavina, ja toisinaan tuotiin hänen valvottavakseen lapsia toisistakin taloista, muun väen lähtiessä metsään, ja niiden huuto olisi kylläkin häirinnyt, ellei eukko olisi niitä totuttanut niin kuuliaisiksi, että hänen kiljaistessaan yhden ainoan sanan: movtsi! (vaiti!) kaikki heti herkesivät itkemästä ja heittivät muunkin jyräkän. Harvassa lienee enää meidän aikoinamme opettajaa, jolle oppilaat saisivat nauraa niin kuin minun täytyi nauraa tämän eukon kompuroimisilla hänen hoitaessaan lapsia, vaikka eukko parka kyllä oli tottunut sokeana liikkumaan. Ääneen en kuitenkaan uskaltanut tässäkään koulussa nauraa enempää kuin ennen alkeiskoulussa, jossa esim. muistan opettajan kerran kääntäneen latinaisen lauseen: non omnibus licet esse docti näin: ei kaikkien oppineiden ole lupa syödä, kun me pojat olisimme sanoneet: ei kaikkien ole lupa oppineita olla. Sana _esse_ latinassa merkitsee sekä _olla että syödä_, samoin kuin muutamissa muissakin kielissä olemista ja syömistä ilmaistaan samalla sanalla, kenties sen vuoksi, että syöminen on varmin merkki siitä, että joku on olemassa, tai ettei monen ihmisen olemassaololla näytä olevan muuta tarkoitusta kuin syöminen. Mielelläni tahtoisin tietää, eikö maailmassa ole sellaistakin kieltä, jossa juomista ja olemista vastaisi sama sana. Mutta näitä puhellessani unhotan kokonaan opettajani, josta vielä on vähä sanomista. Niin esim. on eukon kiitokseksi mainittava, luulen hänen muutamassa päivässä oppineen kielioppia enemmän kuin mainitun papin koko 56-vuotisessa elämässään. Nimisanoja tutkiessamme minun ei koskaan tarvinnut kysyä genitlivisijaa, sillä heti hän sanoi nominatiivin jälkeen jonkun toisenkin sijan, tavallisimmasti monikon nominatiivin, esim. _toores, -ehet_, tuores: _pivdus, -udyset_, saalis; _kaste, -stket_, kaste; _suvy, -vgat_, sulka; _ikkun, -knat_, ikkuna. Verbeistä puhuessamme taas hän tottui heti muistuttamattani sanomaan infinitiivin ja preesensin yksikön ensimäisen persoonan, esim. _kasva, kasvan_, kasvaa; _volmitsen, -ta_, valmistaa, ja alkoi monesti itse taivuttaa sanoja. Niin kysyttyäni mikä langeta "pa vasjemu" [teidän kielellä] oli, hän sanoi: _langeta, langtan, lagtai, langtah,_ j.n.e. Ei kuitenkaan pidä kummeksia, että hänkin toisinaan erehtyi tai ettei heti voinut minua johdattaa oikealle tolalle. Niin esim. kun taivutettaessa sanaa: _lugeda_, lukea, kysyin, miten "minun pitää lukea, minun on luettava, minun tulee lukea" [?] kuului hänen kielellänsä, hän vastasi: kah! _langeskanden_. Samalla tavoin: _tegeskanden_, minun pitää tehdä [?]; _langteskanden_, minun pitää langeta [?]. Lähes kolme vuorokautta pidin tätä -skanden, -skandet j.n.e. -loppuista muotoa varsinaisena futuuri-muotona, niinkuin kieliopin tutkijat viime aikoihin asti venäjänkin kielessä ovat pitäneet verbin infinitiivin ja edellä olevien _budu_ tai _stanu_ muotojen yhtymätä varsinaisena tulevan ajan muotona. Mutta sitten asiaa tarkemmin mietittyäni tulin asian oikeille jäljille ja huomasin, että päätteellä _-skanden_ loppuva muoto ei ollutkaan muuta, kuin erityinen _verbum inchoativum_, joka suomen ja viron kielestä on kadonnut varmaankin ruotsin ja saksan kielen vaikutuksesta. Kuitenkin päätin sen ottaa tekeillä olevaan kielioppiini, vaikka koko verbi ei pääsisikään sitä etemmäksi. Toivon kuitenkin, että tätäkin hylättyä sananmuotoa, kun se joutuu kielioppiin, kenties ruvetaan käyttämään, samoin kuin refleksiiviverbiä, joka jo oli katoamaisillaan, nyt jo alkaa näkyä joka suomalaisessa kirjassa. Sitäpaitsi olen vielä siinä uskossa, että vaikka kieliopin on muodostuttava kielen mukaan, niin on kielenkin muutamissa paikoin edellisen mukaan mukautuminen, Kieli näyttää minusta monessa kohdin ymmärtämättömältä lapselta ja kielioppi sen ymmärtävämmältä opettajalta, jonka tulee taivuttaa hoitolaisensa lajin yhteisten lakien alaisiksi ja kehittää omin päin toimeen tulevaksi. Jos hoitolainen kauniisti ja vioitta kasvaa, ei hoitajalla ole muuta tehtävää kuin edistää sen varmistumista; mutta jos hoidokas rupeaa harhateille poikkeamaan, niin se on oikaistava niin pian ja niin sävyisästi kuin mahdollista. Suomen kielessä katson harhatieksi tai epäoleellisuudeksi sitäkin, että inkoatiiviverbin merkitys, mikä ennen on lausuttu yhdellä, ilmaistaan kahdella sanalla, kuten esim. ruveta käymään, ruveta tulemaan, ruveta lankeamaan, ja preesensissä: rupean käymään, r. tulemaan, r. lankeamaan, eikä niin kuin ennen käyskätä, tuleskata, lankeeskata ja preesensissä: _käyskännen, tuleskannen, lankeeskannen_. Mutta mistä voimme sitten niin varmasti päättää inkoatiiviverbin suomen kielessä olleen? Siitä, että se on heimokielissä, lapissa ja vepsässä, ja toiseksi siitä, että suomessa vieläkin on näistä inkoatiiviverbeistä johdettuja sanoja, kuten _käyskentelen, tuleskentelen, lankeeskentelen_, jotka eivät ole syntyneet muista kuin alkuperäisistä: _käyskännen, tuleskannen, lankeeskannen_.

Karhelan papin luona asuin ensimäisen viikon hänen pienessä tuvassaan, jossa paitsi minua asustivat hän itse, hänen rouvansa ja nelivuotias, tyttärensäpoika, piika, eräs "prikashtshikka", pieni punainen koira, musta kissa ja sen kaksi pientä poikasta. Viimein maanmittareilta loppui työ, nimittäin samalla tavalla kuin usein meidänkin maassa, että kylien rajoista nousi riita, jonka ratkaisua etsittiin aina Keisarillista Senaattia myöten, millä ajalla työ keskeytyi. Maanmittarien lähdettyä minä muutin kamariin, jossa nyt sain aivan yksinäni asua lopun aikaa, mikä kaikin paikoin on suuriarvoinen etu, ja etenkin näin matkoilla ja alinomaa rahvaan hälinässä oltua aivan verraton asia. Viimeinen päivä vaan piti olla papin ja hänen perheensä, koiran ja kissojen parissa, siitä syystä, että tupaa, jossa tähän asti olivat asuneet, nyt ruvettiin purkamaan ja uudesta rakentamaan. Kamarini "jumalatshogassa" eli kuvanurkassa oli koko joukko kaikenlaisia, ei kovin sievin käsin tehtyjä "jumalia", ja oven yläpuolella ratsasti Ali Pasha. Kaikki nämä kunnioitettavat herrasmiehet näyttivät jo täysinpalvelleilta, ja jos minun vallassani olisi ollut, olisin vapauttanut heidät jokaisen virasta, antanut täyden palkan eläkkeeksi ja myöntänyt oikeuden kantaa virkapukua. Samoin olisin tehnyt huoneen kahdelle tuolille, joista toisessa ei ollut kuin kolme jalkaa, niin ettei enää jaksanut seinää vastaan nojautumatta pysyä pystyssä, ja toisen jalkojen parantaja oli tehnyt niin huonoa työtä, että sekin oli aivan kelvoton.

Pappi itse oli 56-vuotias mies, vakaa ja hiljainen luonteeltaan. Hänen jokapäiväinen pukunsa ei ollut talonpoikien pukua ollenkaan parempi; eikä häntä voinut heistä erottaa muusta kuin pitkästä, selässä riippuvasta palmikosta. Hän kävi vaimonsa ja piikansa kanssa kaikissa ulkotöissä, jonka tähden oli päivin harvoin kotona; minun täällä ollessani näet paraillaan lopeteltiin heinäntekoa ja sitten seurasi elonleikkuu, herneiden puinti ja marjojen poiminta. Kotoisallakin ollessaan hän toimitteli kaikenlaisia pihatöitä, kuten saunan lämmitystä, veden noutoa, marjojen siivousta y.m.s. Ei olekkaan siis kumma, että hänellä näiltä töiltänsä ei ollut aikaa paljoa kirjallisiin huvituksiin hurvitella. Hän osasi kuitenkin lukea venättä ja slavoniaa kuta kuinkin, taisipa kirjoittaakkin. Kerran kirjoja käsille ottaessani hänkin tuli siihen, katsoi niihin ja, nähtyään etteivät ne olleet venäjänkielisiä, kummeksi, että kirjoja on painettu muillakin kuin tällä yhdellä kielellä. Näin oppineita opettajia oli joku aika sitten (ja lieneekö vielä nytkin) muutamia meidänkin maassa. Niinpä kertoi Castrén matkoillaan Suomessa kerran tavanneensa pappismiehen, joka suomen kieliopista ja kirjakielestä puhuttaessa oli kummeksinut, miksi x ei kelvannut suomen kirjaimeksi, ja oli kysynyt, mitä tämä _vokaali_ oli pahaa tehnyt, kun sitä niin vainottiin! Minulla oli venäjänkielinen Uusi Testamentti, ja sitä pappi luki ahkerasti, sanoen, ettei koko heidän kirkollaan ollut muuta pyhää kirjaa kuin evankeliumit slavonian kielellä, jota hän taas ei näyttänyt aivan hyvin ymmärtävän.

Papin rouva taisi olla vähän nuorempi miestänsä; hän kulki rahvaan mukana kaikissa töissä, marjassa, verkkoja laskemassa j.n.e. Työpaikan loitompana ollessa minä jäin yksin kotimieheksi, kuitenkin sillä ehdolla, että sain käydä lukkarissa edellä mainitun opettajani luona, kun vaan lähtiessäni muistin panna oven lukkoon. Näinä päivinä rouva aina pani minulle päivällisruuan jo lähtiessään valmiiksi, toisen osan, kuivan ruuan, kaappiin, ja toisen, keittoruuan, uuniin lämpimänä pysymään. Uuniin pantuja herkkuja oli kookas kahvipannukin, jonka aamulla keitti täyteen ja sijoitti uuniin hautumaan. Taitavat kahvinkeittäjä-rouvat arvaavat sanomattanikin, kuinka hyvää tämä rupeamamäärin hautunut kahvi oli, eikä ollutkaan erittäin ikävä sanoma se, jonka papin rouva eräänä aamuna minulle ilmaisi, nimittäin kahvin loppuneen ja toista saatavan vasta kun joku sattui käymään kaupungissa. Työhön lähtiessänsä hän kuitenkin iloisen näköisenä sanoi kahvipannun olevan entisellä paikallansa ja entisessä voimassaan. Kysyessäni, mistä hän jo oli kerinnyt saada uutta kahvia, hän vastasi tietävänsä keinon, millä ainoattakkaan kahvinjyväsettä kahvia saada, ja lähemmin asiaa tutkittuani huomasin tämän keinon siksi, että hän oli paahtanut ohranjyviä kahvin asemesta ja niistä tehnyt keiton. Kun rouva näin kahvin asemesta keitti ohria, piti minunkin ruveta jotakin "jatketta" hommaamaan, sillä suureksi murheeksi tupakkani alkoi vähenemistään vähetä, enkä tietänyt muuta neuvoa tämän lähestyvän puutteen poistamiseksi kuin että keräsin perunan lehtiä, kuivasin ja sekoitin niitä tupakkaani, toivoen tämän sekoituksen avulla pysyväni tupakassa siksi kunnes ilmaantui joku Lotinapeltoon-matkustaja, jolla olisin voinut tuottaa uutta tupakkaa.

Jo edellä mainitsin, että papilla oli nelivuotias tyttärenpoika luonansa. Tämän lapsen pilasi mummo, papin rouva, aivan asian alkaen ja ikäänkuin tahallansa. Joka aamu poika herättyänsä alkoi huutaa ja itkeä minkä jaksoi, ja sitä jatkoi pitkin päivää, milloin vaan ei heti tehty hänen mieltänsä myöten, polki jalkaa, kiljui ja nakkeli vihan vimmassa mummoansa ja ukkoansa kivillä ja esineillä, jotka vaan käteensä sai. Minä uskalsin muistuttaa eukolle, että nuo juonet pitäisi pojasta vitsalla ottaa. Hän sanoi jo sitäkin koetelleensa, mutta ei minkään auttaneen. En luulekkaan vitsan sillä tavalla käytettynä kuin papin rouva sitä käytti, kenenkään kädessä parantavan lapsia, vaan pikemmin pahentavan. Hän näet ei ruvennut poikaa kurittamaan ennenkuin joutui sellaiseen vihan vimmaan, että kuritus oli pikemmin kostamista kuin oikaisemista, eikä hän silloin katsonut millä lyödä hotaisi poikaa, vitsallako vai korennollakin. Sitten lepyttyänsä taas imarteli huutavaa poikaa ja hyväili entistään viittä pahemmin eikä kieltänyt, jos poika olisi mitä tahtonut. Teenjuontiin eukon piti aina saada poika, jospa tällä tuvassa tai ulkona oli kuinkin mieluinen muu huvitus. Nämä kestit poika kuitenkin aina lopetti itkulla ja kiukuttelemisella, kun muka ei vielä ollut tarpeeksi sokeria saanut, ja monasti minua tämä eukon riehuminen pojan kanssa suututti paljoa pahemmin kuin kaikki ikävyydet "barinan" luona olivat minua vaivanneet, -- Paljoa paremmin sokea opettajani kasvatti ponomarin eli lukkarin lapsia, jotka heti eukon huutaessa _movtsi_ olivat hiljaa kuin hiiren poikaset.

Pyhät vietettiin näilläkin seuduilla alituisella syömisellä ja juomisella; viimemainitulla, milloin juotavaa oli, sillä viinaa on täällä vähempi ja sitä pidetään kalliimmassa hinnassa kuin Suomessa. Elokuun 27:ntenä päivänä oli suuri pyhä Kekjärven kylässä, jonne kirkolta tulee 3-4 virstaa matkaa. Venäjällä ja Suomessakin on kreikanuskoisissa pitäjissä joka kylässä oma kirkkonsa (säässynä) ja jokaisella tämmöisellä kirkolla oma suojeluspyhänsä, joku mies- tai naispyhimysvainaja. Tämän pyhimyksen nimipäivänä kylällä on iso juhla, johon keräytyy rahvasta 10 ja useammankin peninkulman päästä, ja semmoinen oli tämäkin Kekjärven juhla, johon minäkin läksin. Kirkko oli pienessä saaressa, ja meidän tullessa saari oli melkein täynnä väkeä. Vaikka tilaa oli sangen vähä, uitettiin saareen hevosiakin. Se tuntui minusta hieman kummalliselta, mutta myöhemmin sain tietää, että kaikki saaressa olevat eläimet tulivat osallisiksi papin rahvaalle antamasta siunauksesta, ja että hevosetkin täten siunauksen voiman vastaanotettuaan sen jälkeen pääsivät vapaiksi ampumisista ja muista vammoista. Mitä loitsija ennen teki paholaisen avulla, sen nyt pappi sai aikaan pyhällä toimituksella, ja täten näin, miten pakanallinen harhaluulo oli muuttunut kristilliseksi epäuskoksi. Saaressa ei ollut muuta syötävää kuin renikoita, joita muuan mies myi kirkon ovella, mutta sitä enempi syötävää oli järven rannoilla olevissa kylissä. Jos mihin taloon menit, oli ruokaa pöydällä ja syödä täytyi vaikka väkisinkin. Kotiin tultuamme papin rouva teetä juodessamme moitti kekjärveläisten kömpelyyttä ja typeryyttä, mainiten esimerkkinä tästä törkeydestä senkin, etteivät olleet älynneet tarjota hänen miehelleen viimeistä teesarkkaa, jota rouva näytti paranna osana pitävän. Kohta hän kuitenkin itse johdatti mieleeni sananlaskun: _kattila pataa soimaa, musta on kylki kummallakin_, sillä teeveden juotua sanoi olevan itsellänsä tärkeätä toimittamista tuvassa, jonka tähden toi minulle maljan lämmintä vettä ja pitkän pyyhinliinan käskien minua kuppeja pesemään. Tätä hän nähtävästi ei pitänyt minäkään älyttömyyden merkkinä.

Samalla viikolla kuin Kekjärven juhla vietettiin, oli kirkonkylässäkin samanlainen juhla, ja sen lisäksi ponomari vielä piti leikkuutalkoon. Kaikissa näissä pidoissa minua vaivattiin alinomaisella syömisellä ja "tshajun" juomisella, niin että koko ilo minulle muuttui suureksi tuskaksi. Eikä sillä vielä hyvä: hyvästä kestitsemisestä piti minunkin puolestani jollakin tavoin osottaa heille hyväntahtoisuutta ja soittaa huilua. Soittoon he eivät ollenkaan kyllästyneet, kiusasivat vaan yhä uudestaan soittamaan. Monet monituiset kerrat kaduin, että olin mokoman kapineen mukaani ottanut, monasti teki mieli viskata koko tämä ilon-aiheuttaja nurkkaan. -- Mutta en muistakaan vastuksista ollut aivan vapaa. Kaikkia oudonpuoleisia matkustajia, jotka eivät liiku meluten ja herroiksi, luullaan täällä heti karkulaisiksi tai muiksi pahantekijöiksi, enkä minäkään voinut päästä aivan vapaaksi tästä epäluulonalaisuudesta. Niinpä heräsin eräänä yönä kamarissani isosta hälinästä, joka kuului ulkoa, mutta panin uudelleen maata, kun en arvannut ryminän syytä. Vasta seuraavana aamuna kuulin papilta, että humalaisia miehiä oli käynyt siellä koko joukko tahtoen tulla minua sitomaan, kun muka olin mikäkin passiton "razboinikka" [rosvo]. Suurella vaivalla pappi oli saanut heidät tästä aiheestaan luopumaan.

Vielä voisin luetella useampiakin tämänlaatuisia ikävyyksiä, jotka nämä pidot ja kokoukset minulle tuottivat. Mutta paljo niistä oli hyötyäkin. Niissä opin rahvaan koossa ollessa maata ja tapoja paremmin tuntemaan, mikä muuten näin kiireisenä työaikana olisi ollut vaikeampaa. Näiden seutujen rahvas on yleensä solakka- ja suoravartaloista, ja jotenkin sievännäköistä. Puvut olivat melkein samanlaiset kuin Aunuksessa, samoin oli maatöidenkin laita. Viljelyskasveja olivat ruis, ohra, kaura, herne, papu ja jokunen määrä perunaa. Enimmäkseen kylvettiin peltoon, metsää taas hyvin vähän perattiin. Karjanhoito ei täällä, samoin kuin on laita Syvärijoen seuduilla, ollut suuresti edistynyt Aatamin karjankaitsennasta. Rautapataa en muista nähneeni koko näillä seuduilla. Ruokaa valmistettiin saviruukuissa, jotka pantiin uuniin. Muu keittäminen tapahtui sillä tavoin, että tulessa kuumennettuja kiviä pantiin vesiastiaan siksi että vesi rupesi kiehumaan.

Kun kielioppia ja sanakirjaa koskevat tutkimukset, joita tällä kertaa pidin tärkeimpinä, olivat vieneet kaiken aikani, en kerinnyt paljoa muuta keräämään. Satuja, sananlaskuja ja arvoituksia panin kuitenkin kirjaan jonkun määrän, ja olisin kenties saanut laulujakin, joita luulen tälläkin rahvaalla olevan (sillä laulajia oli useampiakin, vaikka eivät nyt ruvenneet laulamaan), ellei olisi tullut poislähtö ennenkuin opin kieltä sujuvasti käyttämään ja ymmärtämään. Tässä kielessä on monta etua, ja siitä suomenkielen tutkija saapi monta hyvää selitystä ja viittausta. Näytteeksi panemme tähän seuraavat vepsänkieliset palat.

Mateuksen VI:nnen luvun alku vepsän kielellä.

1. Vardeikatois andelta milostinad teiden rahfhan aigan, siks mise hei teid nähtais: muga ei liene teile nahradad tatas teiden taivhalises.

2. I muga kons andad milostinan, ala torvta itseis kohtas, kut litsemeerad tehtais sinagogois i irdal, mise kiitaisiba heid rahvas. Toden sanun teile: hei saiba use itselesoi nahradan.

3. Sinä se andle milostin muga, mise hur käsi sinun ei nägeis, min tegeb oiged.

4. Da lineb milostin sinun nähmatoi, i taat sinun nägeb nähmatoman andab sinei nägymisen.

5. I kons rist(i)toi, ala ole kut litsemeerad, kudamet ljubitas sinagogois i irdal seisuteldas ristmähäs, mise nähtais rahvas. Praudan pagisen teile: hei otiba use itseles nahradan.

6. Sinä se kons ristitoi, mäne perthe itseis, i salpta itseis veräjäd, i ristte itseis tatale, kudam ei nägy, a taat sinun nägeb ei -- nägymisen andab sinei nägymisen.

7. Risttes se algat sanelkoi lisniad, kut keelitajad: netse hei duumaitas, mi äijis vaihis itseis linetai kuuldud j.n.e.

* * * * *

Verbejä taivutetaan vepsän kielessä seuraavaan tapaan: _tegen, teget, tegeb, tegemai, tegetei, tegeha t. tehtav_ (s.o. teen, teet, tekee, teemme, teette, tekevät). _Tegemoi, tegetei, tegese, tegemoisei, tegeteisei, tegebasei t. tehtasei_ (s.o. teen itseni, teet itsesi j.n.e.).

_En tege, emai tehkoi_ (s.o. en tee, emme tee).

Tehnen, _tehnen_; en tehne, _emai tehnekoi_, en tehne, emme tehne; _tehneisin_, ehkä tehnen. _Tehnusimoi, tehnusitei, tehnusihese, tehnusimoisei, tehnusiteisei, tehnusiheisei_, olisin tehnyt itseni, olisit tehnyt itsesi j.n.e.

Tästäkin vähästä näytteestä lukija saattaa arvata, että vepsän kielen verbit ovat paljoa muotorikkaammat kuin suomenkielessä. Emme nyt aio toisia lukijoita enemmillä esimerkeillä rasittaa; saattaisimme senkin hyvin mainitsematta jättää, että konsonanttiäänteet s, ts, n, t, ynnä muutamat muut välistä ääntyvät kuten meillä, välistä taas kuin sh, tsh, nj, tj, niin myös vokaalit välistä puhtaina, välistä taas epämääräisinä, esim. a pikemmin kuin ä, jos kohta a:äänne voittaa.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Helsingistä saatuani ankaran kirjeen, jossa minua käskettiin joutumaan takaisin virkaani toimittamaan, minun täytyi ennen aikojani lähteä Vepsän maasta ja palasin Aunuksen, Salmin, Impilahden ja Sortavalan kautta suoraan Kajaaniin.

63.

Akademikko Sjögrenille.

(Konsepti)

[Ilman päivänmäärän ja paikan ilmaisua.]

[Syyskuun lopulla 1842.]

Korkeasti kunnioitettu Kolleegineuvos!