Part 21

Kauan aikaa tuumin, millä keinoin alukset vastakkain tullen selvenisivät toisistaan, sillä kummankin aluksen kulkiessa samaa puolta oli köysien juostava ristiin, ellei jompikumpi päästäisi köyttänsä irti, mihin taas luulin aikaa menevän hukkaan koko joukon. Mutta samoin kuin moni muu mietiskely maailmassa on aivan turha, niin ei minunkaan mietteeni tässä kohden ollut minkään arvoinen. Ei kumpikaan laiva päästänyt köyttänsä irti, köydet eivät kuitenkaan käyneet ristiin, eikä ajanhukkaa tullut kummallekaan. Muuta taikaa koko asiassa ei ollut kuin se, että toisen aluksen hevonen pysähdytettiin vähäksi aikaa, jolloin toinen alus kulki vetäjähevosen pysähtymisestä vennoksi jääneen, veteen uponneen köyden päällitse ja poikitse. Edellinen alus ei kuitenkaan tullut aikaa menettämään sekään, sillä hevosen seisoessakin se juosta jollotti vielä entistä vauhtiansa, mikä juuri olikin syynä köyden löysenemiseen, kun näet aluksen ja hevosen väli näiden rinnakkain tultua lyheni eikä köysi enää ollut kuten edellä pingoittuneena.

Kanavan suussa Äänisjärven rannalla on pieni kylä nimeltä Tshernoi Pessok, jonka asukkaat ovat parhaasta päästä rampeutuneita sotamiehiä. Siitä luetaan 30 virstaa Äänisjärven poikki Syvärijoen suuhun, jossa on pieni Vosnesenie niminen kauppala. Syvärijoen yläpäästä luetaan Lotinapeltoon 150 virstaa.

Hyväkö vai paha onni lie matkakumppanikseni saattanut Kargopolissa tapaamani metsäherran, joka oli muutamaa päivää myöhemmin minua tullut Vyitegraan ja tingannut itsensä samaan alukseen, jossa minäkin olin. Aluksen peräkajuutta oli jo luvattu eräille Pietariin matkustaville naisille, jotka olivat edeltäkäsin menneet Vosnesenieen alusta odottamaan. Meillä ei siis ollut muuta olosijaa kuin laivan kansi tai lastihuone, jossa viimemainitussa, jauho-, suurima- ja hernekulien päällä vielä oli sen verta tilaa, että saattoi olla pitkällään ja hätätilassa istuakkin. Tämä annettiin nyt meille asua, ja tästä piti meidän saada kirjasto, ruokahuone, makuusija j.n.e. Tätä erinomaista asuntoamme emme kuitenkaan saaneet kahden pitää. Niin sanottu bohumoltsi eli luostareissakulkija nainen, kotoisin Mohilevin kuvernementistä ja paraikaa Solovetskoin luostarista palaava, tuli kolmanneksi.

Ensimäisillä 30:llä virstalla Tshernoi Pessokiin viivyimme lähes 10 tuntia, sillä aluksen päällysmies, joka toivoi suurta apua myötävirrasta, oli palkannut yhden ainoan vetäjähevosen, ja senkin mitä kehnoimman. Hevonen oli vielä niin viisas, ettei varsin paljoa ruvennut voimiansa ponnistelemaan, hyvin älyten virran avulla vähemmälläkin pääsevänsä. Vähän ennen tuloamme Tshernoi Pessokiin, höyrylaiva oli ennättänyt lähteä toisia, ennen meitä tulleita aluksia ehdättämään, mikä oli sitä pahempi, kun sitten nousi niin kova myrsky, että meidän sekä itse höyrylaivankin täytyi pysähtyä kolmeksi päiväksi tuulen asettumista odottamaan. Tällä ajalla paikalle saapui 50:en alukseen, jotka kaikki kulkivat Pietariin; jopa palaaviakin kulki ainakin sama määrä, jollei enempikin.

Paikalla oli hyvä kapakka, jonka tähden odottaminen ei käynyt metsäherralle varsin ikäväksi. Viinassa ollen hän sokerteli saksaakin, jota selvänä ei ottanut sanaakaan puhuakseen. Kovemmin päihdyttyään jo puhui aivan uutta kieltä, jota minä en ensinkään ymmärtänyt, enkä luule muidenkaan ymmärtäneen. Ymmärtämistä puhuja ei itse näyttänyt toivovankaan, sillä kenenkään kysymättä tai vastaamatta hän lörpötteli tuota kieltänsä pitkät ajat, kunnes vaikea yskä aina viimein keskeytti puheen. Mutta yskän lakattua alkoi hänen kielillä-puhumisensa taas uudelleen. Minua hän siinä tilassa ollessaan aina sanoi Karl Ivanitsh'iksi, eikä taas hetken päästä muistanut, vaikka kuinka useasti olisin oikean nimeni maininnut.

Eräänä iltana höyrylaiva jo viimeinkin päästi meidät tästä ikävästä odotuksesta, ottaen sekä meidät että seitsemän muuta laivaa jälkeensä. Seuraavana aamuna tulimme Vosnesenieen. Tämä on kylä eli pikkukaupunki, jossa on useita kauppapuoteja ja vähintäin neljä viinin myyntipaikkaa koreine kyltteineen ja kadulta käytävine ovineen. Näiden puotien luvusta voisi päättää tässä kylässä viiniä paljonkin juotavan ja luulla, ettei sitä tältä paikalta muuanne kuljeteta, sillä kaikilla tämän kautta kulkevilla laivoilla on matkansa varrella parempiakin ostopaikkoja, kuten Vyitegra, Lotinapelto ja Uusi-Laatokka. Yksin Kiinan teelläkin oli eri myymälänsä, ja sekä kauppiasten että tavaran suhteen Vosnesenie on paljoa isompi kauppapaikka ja ansaitsee paljoa paremmin kaupungin nimen kuin sekä Kuola että Oniega. Täällä vaan muutaman tunnin viivyttyämme läksimme Syvärijokea pitkin matkustamaan Lotinapeltoa kohti.

Tämä matka oli erittäin ikävä sentähden, että tuuli oli kaiken aikaa vastainen, ja että meidän monet kerrat täytyi olla ankkuri pohjassa. Öisin jopa päivinkin tuulen hieman lauhtuessa kuljimme kuitenkin myötävirtaan aina vähän eteenpäin, vaikka kulku oli niin hidasta, että tuskin huomasimme aluksen olevan liikkeellä. Toisinaan koetimme soutamalla edistää vauhtia, mutta airot olivat niin isot, että miehen oli vaikea yksin sellaista kalua liikutella. Viimein laivan päällysmies palkkasi enemmän soutumiehiä, joille maksettiin 1 rupla 60 kopeekkaa paperirahaa miestä kohden 33:lta virstalta. Näiden soutajien joukossa oli muuan vanha sotamies, joka oli elänyt Suomessa 20 vuotta ja puhui niin selvään meidän kieltä, että luulin häntä Suomessa syntyneeksi. Palaavia aluksia tuli alinomaa vastaamme, emmekä voineet olla niitä kadehtimatta nähdessämme niiden vahvaa vauhtia kulkevan myötätuulta, niin että vaahto kuohui kokan ympärillä. Monta monituista kertaa kaduin, etten ollut lähtenyt matkaan maitse, ja opin tarpeeksi tuntemaan, että sillä, joka tavallisella aluksella vedelle yrittää, tulee olla vahva evässäkki ja hyvästi aikaa.

Melkein samanlaiset ajatukset kuin minulle taisivat kumppanini metsäherrankin mieleen johtua; hän näet Vosneseniesta lähdettäessä ei ollut ottanut mukaansa viinaa enempää kuin yhden pullon, joka loppui jo toisena päivänä. Hänen oli pakko pari päivää olla aivan vesiselvänä, ja oli sillä ajalla sangen siisti ja iloinen kumppani. Kun hänellä vielä oli tuota kallista evästä, laskettiin kerran meidän alhaalla ollessa laivan ankkuri, ja laiva oli kääntynyt tuulen suuntaan. Kannelle tultuani kysyin heti päällysmieheltä, minkätähden myötätuulen tultua ei jo nostettu purjeita? "Njet jeshtshoo!" [ei vielä] tämä vastasi, ja heti arvasin aluksen ankkurin laskettua kääntyneen tuulen mukaan. Kumppanini ei kuitenkaan päästänyt päällysmiestä niin vähällä, vaan kiusasi kaikella tavoin purjeita nostamaan. Päällysmies sanoi, että purjeet nostettuamme tulisimme kulkemaan takaisin emmekä eteenpäin. Metsäherra ei uskonut tätä, vaan sanoi laivan perän olevan kulkemamme matkan puolella ja arveli peräpuolesta puhaltavaa tuulta myötäiseksi. Tätä ei päällysmieskään voinut vääräksi todistaa, mutta sanoi, viimeinkin päästäksensä itsepäisestä kiistelijästä, että peräsin tämän maatessa -- oli muutettu kokkaan, mistä metsäherran väärä luulo oli aiheutunut. Tämän kumppanini tajusi paremmin kuin että alus oli kääntynyt, ja jätti viimeinkin päällysmiehen ja purjeet rauhaan.

Kolmantena päivänä aluksen seisoessa hän läksi joenvartta myöten maisin astumaan ja oli sillä matkalla löytänyt kapakan ja viinaa eräästä kylästä, josta yöllä hänet tapasin ja kuljetin takaisin alukseen. Kerran läksin minäkin maalla käymään aikoen läheisestä kylästä ostaa maitoa, mutta sitä ei myyty nyt kesäpaaston aikana. Maidon asemesta annettiin rokkaa ja sanottiin sen muka olevan maidon veroista. Kun oltiin kuultu minun olevan kotoisin Suomesta eli Lihvlandiasta, joksi täkäläinen rahvas mainitsee meidän maata kernaammin kuin tavallisella venäjänkielisellä Finlandia nimellä, mitä sen näyttää olevan vaikea lausua, alettiin minua "saltatiksi" ostella, sillä sotaväenotto oli taas tulossa. En kuitenkaan ruvennut, vaikka tarjottiin hyvääkin hintaa. Näillä mailla pidetään muzhikkana [talonpoikana] jokaista, joka vaan ei ole virkapuvussa tai muuten erittäin hyvissä vaatteissa, tai joka ei jaksa haukkua ja kiroilla vahvasti. Sotamiehen ostamisen Suomesta tosin jo on esivalta kieltänyt, mutta tämä kauppa käypi vielä sillä tavalla, että Suomesta salaa palkattu mies muuttaa Venäjälle asumaan näin mennen sotamieheksi. Jos siis en tullutkaan tässä kylässä kovin suureen arvoon ylennetyksi, niin olen toisaalla saanut tämän vähäarvoisuuden ylenmäärin palkituksi. Sillä kun oltiin kuultu, että minä olin kieliä tutkimassa ja kun sen johdosta oltiin kysytty, joko montakin ennestään osasin, on monikin, vastattuani jo seitsemää kieltä vähin taitavani, tuuminut, että minun enää tarvitsee oppia ainoastaan kaksi kieltä päästäkseni kenraaliksi, sillä yhdeksää kieltä pitää kenraalin osata, ja ken yhdeksää kieltä osaa, pääsee tämän rahvaan luulon mukaan välttämättömästi kenraaliksi. Tähän korotukseeni taidat, veikkoseni, minulle onnea toivottaa, mutta en luule siitä mitään tulevan, kun olen päättänyt, etten viitsi enää ruveta kahta puuttuvaa kieltä oppimaan. -- Syvärijoen varret olivat kaikki hyviä heinämaita, vaikka harvoin näin niittyä raivattavan, sillä täkäläinen rahvas on vielä karjanhoidossa suuresti takapajulla. Kyliä oli myös joen rannoilla kuta kuinkin, missä tiheämmin, missä taas harvemmin.

Viidessä päivässä kuljettuamme 150 virstaa tulimme viimeinkin Lotinapeltoon (Ladeinoje Poleen). Täällä ensi työni oli huoneen hankkiminen; sen sainkin hyvän aikaa etsittyäni, mutta talonväen kanssa yhdessä asuttavan. Peläten aluksen, kauemmin etsiessäni, ennättävän lähteä pois ja vielä vievän kapineenikin mukaansa, sillä päällysmies oli sanonut viipyvänsä tässä paikassa korkeintain puolen tuntia, minun täytyi asunnokseni valita kaikin puolin huono huone, jossa ikkunalasit olivat rikki ja paikatut, lattia likainen, muukin siivo samanlaista; en vielä päälle päätteeksi saanut olla yksinäni. Rantaan palattuani kysyin kuitenkin eräältä mieheltä, eikö hän tietänyt minulle parempaa asuntoa neuvoa. Heti mies oli valmis neuvomaan, ja vei minut omaan taloonsa, luvaten minulle siinä erään kamarihökkelin. Sekään tosin ei ollut paljoa parempi edellistä huonettani, mutta oli kuitenkin siitä etuisampi, ettei minun tarvinnut muiden kanssa yhdessä asua. Siihen kannatin siis kapineeni ja erosin metsäherrasta, josta minulla matkalla oli ollut milloin ristiä ja vastusta, milloin hauskuutta ja hupia. Monta hänen kaltaistansa hienon ruuan nautitsemiseen mieltynyttä henkilöä olen ennen häntä ja hänen jälkeensä tavannut, jotka muuten ovat olleet hyvänluontoisia ja kunnioitustakin ansaitsevia, ja niitä näytti tämäkin mies parka olevan, sillä selvällä päällä hän oli sangen hauska kumppani, eikä väkeviä nautittuaankaan reuhannut, kuten toisenluontoisilla juomareilla on tapana. Puheittensa mukaan hänellä oli rikas veli, jonka luo paraikaa oli matkalla. Hyvin näyttikin mies parka jo apua tarvitsevan, sillä kaikki kapineensa olivat kutistuneet vähemmiksi kuin sen, joka sanoi: omnia mea mecum porto (kaiken omaisuuteni kannan ylläni). Saadakseen tarpeeksi evästä hän möi Kargopolissa viimeisen liikanaiseksi katsottavan esineensä, hyvän kauhtanan, 6:sta hopearuplasta, vaikka se oli toisenkin verran arvoinen. Metsäherrasta erottuani päätin käydä kaupungin lääkärin luona, jonka sanottiin olevan nuori naimaton mies. Vaan saamani väärän neuvon mukaan tulin erään kenraali-okruzhnoin luo, missä mainittu lääkärikin paraikaa oli iltaseurassa; en tietysti olisi tullut häntä täältä hakemaan, ellen olisi luullut hänen siinä asuvan. Itse kenraali, noin keski-ikäinen mies, jota luulin lääkäriksi, tuli vastaani etuhuoneessa ja kysyi, mitä asiaa minulla oli. Sanoin olevani lääkäri Suomesta ja täällä tuttavien puutteessa tulleeni hänen luonansa käymään. "Minä en, Jumalan kiitos, ole lääkärin tarpeessa", sanoi kenraali. "En minäkään. Jumalan kiitos, ole lääkärintyön tarpeessa!" vastasin minä, "mutta ollen itse lääkäri luulin melkein velvollisuudekseni käydä kaupungin lääkärin luona." Salin ovi sattui olemaan raollaan, ja sieltä astui nyt ulos oikea lääkäri, joka oli nuori, pulska mies. Häneltä sain sitten, paitsi muuta, tietää, ettei hän asunut tässä, vaan toisessa paikassa, missä pyysi minua seuraavana päivänä käymään luonaan. Puoleksi suutuksissani siitä, että asiani oli näin epäonnistuneesti suoriutunut, läksin siitä heti uuteen majatalooni, keitätin "tsajua" ja panin sitten maata.

20:ntenä päivänä läksin Lotinapellosta vepsäläisiä tapaamaan. Sen tien, joka vei ensimäiseen Shamal (ven. Shamenets) nimiseen kylään, sanottiin olevan niin huono, ettei sitä muka voinut rattailla kulkea, minkä tähden jätin lääkärin luo liiat kapineeni ja otin majatalossani asuvan vanhan vähävenäläisen vääpelin laukkuani kantamaan ja astuin itse rinnalla. Tämä toverini oli kuitenkin niin onnettoman heikko, että hänen täytyi joka toisen virstan päässä levätä, vaikka laukku ei ollut kovin raskas. Ilta alkoi jo olla käsissä tullessamme kylään, johon muut lukivat 12, kumppanini 15 virstaa Lotinapellosta. Vaan tässä kylässä ei vielä puhuttu sanaakaan tshuudin (liuvin, liudin, lyydin, vepsän) kieltä, minkä tähden vielä samana iltana läksin toiseen kylään, nimeltä Varbal (ven. Varbenets), johon oppaani luki 20, muut 15 virstaa edellisestä kylästä. Vasta puoliyön aikaan tulin perille, ja yövyin taloon, jonka isäntä oli _barin_ (herra). Talossa oli asuinhuoneita kaksi, nimittäin tupa ja yläkerrassa huone, joka ei ollut tupaa parempi. Tässä kylässä puhuttiin jo vepsän kieltä ja barin alkoi kiusata minua jäämään luokseen asumaan. Ruuasta ja asunnosta määrättiin rupla päivältä, ja opettajaksi hän neuvoi minulle vanhan, puolisokean ukon, jolle palkaksi pantiin 50 kopeekkaa päivältä. Tähän siis jäätyäni aloin ensi työkseni ukolta kysellä vepsäläisten kylien nimiä, toivoen sillä tavoin tutustuvani sekä ukkoon että seutuihin. Mutta mikä liekkään ukon päähän pistänyt, lieneekö minua kyselemiseni vuoksi vihamieheksi tai vakoilijaksi pelännyt, hän ei vastannut kysymyksiini eikä sanonut mihinkään puuttuvansa minun kanssani. Barin hankki heti toisen opettajan, jolle määrättiin 70 kopeekkaa viiden tunnin opetuksesta päivässä, mutta tämäkin rupesi päivän luonani oltuansa juonittelemaan, minkä tähden päätin lähteä koko kylästä ja siirtyä etemmäksi, varsinkin kun tässä kylässä vielä puhuttiin yhtä paljo venättä kuin vepsää, ja kun toivottavaa oli, että jälkimäistä kieltä sisempänä maassa puhtaammin puhuttiin; vepsäläisiä näet sanottiin asuvan noin 10 peninkulman laveudelta.

Olipa vielä toinenkin syy, jonka vuoksi en ruvennut tässä paikassa kauempaa viipymään, nimittäin se, että barin ynnä hänen vanhempi poikansa alinomaa polttivat tupakkaani, joka, vielä päivän tai kaksi heidän luonansa viivyttyäni, olisi kokonaan loppunut ja olisi pakottanut minut tupakkapaastoon. Eikä ollut kumma, että hän niin ahkerasti tupakoi, sillä tupakan poltanta olikin ainoa asia, jossa hän erosi naapureistaan talonpojista, ellemme herruuden merkiksi vielä lue sitäkin, ettei hän mielellään ottanut vepsää puhuakseen. Itse hän kuitenkin itseään "herraksi" kerskaili, sanoen käskettävänään olevan kokonaista kuusi "sielua". Mutta ei samovaria (teekeittiötä) eikä kirjavaa paitaa edes ollut hänellä, mitkä ylellisemmän elannon merkit on kaikilla varakkaanpuoleisilla talonpojilla. Vaikka tämä barin jo kerran oli lukea tavaillut passiani, niin piti se vielä, kaiketi sen vuoksi, ettei ensi luennalla lie oikein selvää siitä saanut, uudelleen luettaa, kun kylän kautta sattui kulkemaan eräs kirjoitusta taitava virkamies, "zemskij sosjedatel". Kun barin tämän lukiessa kuuli Solovetskoin arkimandritankin passiini allekirjoituksensa panneen, niin taisi arvoni barinin silmissä jo kohota koko joukon, jonka vuoksi alkoi uudestaan kiusata luoksensa jäämään, luvaten tehdä oloni kaikin puolin mieluisaksi. Entiset opettajanikin, jotka vasta olivat olleet niin tylyt ja vastahakoiset, tarjoutuivat nyt taas opettajikseni, minkä kerkisivät. En kuitenkaan sanonut jääväni. Kun nyt huomattiin, ettei muu auttanut, ruvettiin minua matkan ja sisempien kylien vaarallisuudella hirvittelemään; sanottiin, etten sieltä ikinä hengissä olisi palaava, sillä noiden kylien asukkaat ynnä niissä elävät karkulaiset muka yhden ainoan "sinikon" vuoksi olivat valmiit mieheltä hengen ottamaan; tämän vuoksi minua kaikella tavoin neuvottiin olemaan sinne lähtemättä.

Vaikka arvelinkin osaa näistä mainituista tyhjiksi pelotuksiksi, joilla barin vaan koetti pysyttää minut luonansa asumassa, tekivät ne kuitenkin minuun siksi suuren vaikutuksen, etten aivan pelotta noita kyliä ajatellut. Mutta toiselta puolen tupakan kulutus, alinomainen rähinä ja räiske alatuvassa, minua, outoa vierasta, katsomaan alinomaa tunkeutuvan rahvaan hälinä tekivät oloni tässä paikassa ikäväksi ja kaikella tavoin hankalaksi. Jos nämäkin ikävyydet olisin jaksanut kärsiä, niin oli vielä suurempi vastus lapsista, jotka lakkaamatta juoksivat luonani, pyytäen milloin huilua soittamaan, minkä kerran olivat kuulleet minun tekevän, milloin heille oudoilla tulitikuilla tulta raapaisemaan. -- Muutamille kerran mieliksi tehtyäni olin sitten pääsemättömissä uusista kuulijoista ja katsojista. Jos näistä Egyptin vaivoista jo karttuisi kuusi, niin voisin seitsemäntenä ja kaikkein suurimpana mainita hirmuiset määrät russakoita, joita oli niin runsaasti, että 20:n virstan päässä laukkuani niistä siivotessani ne vielä peittivät kokonaisen porstuan lattian, enkä vielä tälläkään ollut näistä tovereistani päässyt, sillä jonkun ajan kuluttua löysin niitä vielä koko lauman huilun torvesta. Kaikkien näiden vaivojen alaisena ollen tein lujan päätöksen lähteä toisiin kyliin, enkä olisi kovin epäröinyt lähteä suurempiinkin vaaroihin kuin minkä täällä sanottiin minua uhkaavan. -- Varbal oli muuten mitä ihanimmalla paikalla kahden järven välissä, joiden välillä juoksi pieni joki. Talot oli rakennettu kahden puolen tätä jokea, ei yhteen ryhmään, kuten venäläisissä kylissä on tavallista, vaan suomalaiseen tapaan kukin talo eri paikkaansa.