Part 20

Tiistaina, elokuun 2:sena päivänä läksin vieraanvaraisesta Ishaivasta. Laskettiin 110 virstaa Vyitegraan, jonne kortteeritaloni vanhempi poika suostui minut kyyditsemään. Mutta tätä kyytiä varten hän ei voinut antaa muuta kuin pari huonoa hevoskaakkia, jotka töin tuskin yhdeksässä tunnissa jaksoivat juosta 35 virstaa Polkovan kievariin, mistä hän palasi, jättäen minut siihen. Luottaen Mishaininin vakuutukseen, että kaikkialla seitsemästä kopeekasta virstalta, jopa vähemmästäkin saatoin saada hevosen, en ollut Kargopolissa hankkinut itselleni podorozhnaa, minkä vuoksi kievarin smotriteli ei antanut minulle mitään kyytihevosia. Talonpojat taas vaativat ainoastaan viisi ruplaa 24 virstan matkasta seuraavaan kievariin. Minä tarjosin kahta ruplaa ja lupasin käydä koko tien, kun vaan sain hevosen laukkuani varten. Mutta kyytiä en saanut näillä ehdoilla, kun oltiin laskettu, että minun lopulta kuitenkin oli maksaminen enempi. Olin odottanut kello 8:sta illalla kello 2:en seuraavan puolipäivän ohi, pääsemättä minnekkään. Viimein kohtasin sotilaan, joka suostui kantamaan laukkuani, toinen nosti ruokavakan päänsä päälle, ja tällä komealla sotilaskyydillä läksin Polkovasta, suutuksissani sanomatta hyvästi yhdellekään ihmiselle, sillä kirjoitettu on: "Missä he eivät ota teitä vastaan, pudistakaa tomu jaloistanne ja jättäkää se huone." Onneksi tapasimme kolme virstaa kuljettuamme paremman kylän, missä taipuisampi talonpoika antoi minulle jäljelläolevalle 21 virstalle hevosen 1 ruplasta 60 kopeekasta, miksi olin tinkinyt kyytirahat hänen ensin määräämistään 2:sta ruplasta jotta minua ei olisi pidetty aivan tyhmänä. Seuraavassa kievarissa, Konetskajassa, oli vähällä käydä aivan yhtä vaikeaksi päästä eteenpäin. Samasta matkasta, 24 virstasta, jotka sieltä laskettiin Bjelorutsheikaan, vaadittiin taas viisi ruplaa kahdelta hevoselta, yhdellä ei sanottu suostuttavan kyyditsemään. Koska oli ilta, aloin juoda teetä ja pahoillani huonon kyytilaitoksen vuoksi, join vallan yksinäni sen lisäksi lasin totia. Aioin jäädä tähän yöksi ja sitten käyttää seuraavan aamupäivän kyydin tinkimiseen, sekä pahimmassa tapauksessa luopua ruokavakasta, ottaa laukun selkääni ja täten jalan kulkea perille Vyitegraan, sillä olinpa järkähtämättömästi päättänyt, etten maksaisi enempää kuin kolme kopeekkaa hopeaa virstalta. Mutta ollessani näissä mietteissä, ja ennenkuin olin ehtinyt panna maata, muuan mies tuli luokseni ja sanoi olevansa halukas kyyditsemään minut seuraavaan kievariin 2 ruplasta 50 kopeekasta, jos heti olin valmis lähtemään. Avosylin vastaanotin tarjouksen, jos kohta aluksi en voinut hyvin ymmärtää, miten tuuli niin äkkiä oli kääntynyt, ja miksi hän välttämättömästi tahtoi matkustaa yöllä. Hänen mentyänsä kysyin sen talon emännältä, johon olin yöksi poikennut, millaisesta miehestä hän kävi, ja kun emäntä ei tietänyt hänestä mitään pahaa, en enää pelännyt hänen kanssaan lähteä yön selkään matkaan. Vielä enemmän pelkoni haihtui, kun huomasin, että hänen ilman minuakin oli pakko samaa tietä kyyditä "pravlenie'n prikas'in" [kunnallishallituksen määräyksen] mukaan perille "zemskij sosjedateli" (virkamies, joka jotenkin vastaa meidän siltavoutia); tästä kyydistä hän ei olisi saanut kopeekkaakaan, jotavastoin hän nyt minulta tuli siitä saamaan laillisen maksun. Sama sosjedateli matkusti vielä seuraavasta kievarista Vyitegraan, ja hänen seurassaan minut kyyditettiin kernaasti, kun maksoin täyden kyydin molemmista hevosista. Tosin viimeinen kyytimies lisäksi tahtoi vaatia minulta rahoja "na vodku", mutta kun neuvoin häntä toverini sosjedatelin puoleen, huomauttaen, että tämä puolestaan varsin hyvin saattoi hänelle nuo rahat antaa, hän jätti minut rauhaan, varsinkin kun minä, paremmin tukkiakseni hänen suunsa, pistin siihen kokonaisen sikarin. Äsken mainitun talon vieraanvaraisuudesta voit suunnilleen saada kuvan seuraavasta. Siinä Konetskajan talossa, missä join teetä, nimittäin omaa teetäni oman sokerin kera, tarjosin emännälle, siitä vaivasta, että oli keittänyt veden, ainakin 5-6 kuppia ja jätin hänelle vielä pari sokerinpalaa ja yhden sitruunan seuraavia teenjuonteja varten. Mielestäni tässä oli tarpeeksi hänen vaivoistaan, sekä puolesta tai koko jumprusta kermaa, jonka häneltä olin saanut; kysyin kuitenkin varmuuden vuoksi, mitä olin velkaa. "Tshto polozhite" (mitä tahdotte antaa), kuului vastaus, minkä vuoksi katsoin olevan syytä antaa hänelle kymmenen kopeekkaa. Tämän tein vähän harmissani siitä, että olin tullut hänelle antaneeksi teetä, sokeria ja sitruunan. Meilläkään vieraanvaraisuus valtateiden varsilla ei erittäin ole huomattavissa, kuitenkaan en luule, että missään edes yleisimpien maanteiden varrella -- Viipurin lääniä kenties lukuunottamatta -- niin helposti löytäisi paikkaa, missä suostuttaisiin samanmoisessa tapauksessa ottamaan maksua kermatilkasta; veden taas, sekä keitetyn että keittämättömän, maksaminen ei edes voine tulla kysymykseen, ilman että emäntä loukkautuisi, minkä vuoksi se ei edes Viipurin läänissä ole saanut sijaa kievarin hintaluettelossa. Myöskin edellisessä kievarissa, Polkovassa, minulle sanottiin "tshto polozhite", mutta huomautettiin sitten maksaessani, että minun oli "polozhiminen" vähä enempi kuin itse olin ymmärtänyt, vaikka luulin sen tehneeni jo sitä ennen jotenkin riittävästi, kuu olin maksanut lähes kaksinkerroin enemmän, kuin Kuolan ispravnikan näin matkallamme Kemistä Arkangeliin tavallisesti maksavan ruuasta ja yömajasta. Koska tämä oli ensi kerta koko matkalla, jolloin maksaessani ruuasta kuulin tuon muuten kyllä tavallisen sanan "pribavite" (antakaa lisää), maksoin kernaasti vielä 20 kopeekkaa, mihin sitten nähtävästi oltiin tyytyväisiä, koskapa en saanut enempää muistutuksia. Kuitenkin olin tässäkin paikassa tarjonnut samalle isännälle, joku nyt "pribavitti" minua, monta kuppia teetä, sillä teen juominen yksinänsä ei näillä seuduin ollenkaan käy päinsä, kun alituisesti näkee ympärillään joukon vieraita, jotka tulevat saapuville varta vasten teenjuontiin, samoin kuin meillä koirat kernaasti tunkeutuvat sinne, missä näkevät jonkun syövän. Näiden teevieraiden kiitokseksi tulee mainita, ettei yksikään rouva Suomessa voisi keksiä niin säästäväisiä sokeripalasia, etteivät he viidellä sellaisella voisi juoda 3-4 kuppia teetä, minkä vuoksi tämä tarjoilu ei suuresti kuluta sokeria, etu, joka matkoilla merkitsee paljon. Tee on tätä nykyä niin yleisesti käytännössä näiden seutujen rahvaalla, että sitä pidetään kurjana paikkana, missä ei olisi teekeittiötä, teekannua ja kuppeja. Tämä teen yleinen käyttäminen lienee myös syynä siihen, että se kaupunkien ravintoloissa on ihmeteltävän halpaa. Vyitegrassa ollessani tilasin itselleni kerran teetä kaupungin etevimmässä ravintolassa. Tuotiin eteeni kannu teetä, toinen kuumaa vettä, stakana jotenkin hyvää kermaa ja sokeria teevadilla. Join 5-6 stakanaa oivallista teetä lukiessani sanomista Orléansin herttuan surullisesta kuolemasta, ja arvatkaa, mitä tee maksoi! Luulin sen vähintään maksavan puolentoista ruplaa, minkä vuoksi todella hämmästyin, kun koko kemuista ynnä kaupan päällisiksi sikarista pyydettiin ainoastaan 60 kopeekkaa; ja samaan maksuun joku toinen, jos olisi ollut mukanani, olisi voinut juoda myös 5-6 stakanaa, sillä niin paljo varmaankin jäi jäljelle, mitä en jaksanut juoda, mutta mitä jätettä ravintoloissa tavallisesti ei oteta lukuun.

Edellisestä voit huomata, ettei sovi kehua Ishaivan ja Vyitegran välistä väestöä. Toivon kuitenkin, että sillä voi olla paremmatkin puolensa, ja hyvin mielelläni niitä nyt mainitsisin, jos minun vaan onnistuisi sellaisia huomata. Mutta tahtoopa olla niin, että muukalainen, jonka sitäpaitsi on vaikea lausua ajatuksiaan kansan kielellä, havaitsee etupäässä huonot puolet. Paras on pohjalla, kuten sanotaan, mutta pohjaan asti ei pääse kiireisesti ohikulkiessaan. Yhtä näistä hyvistä puolista en kuitenkaan voi jättää mainitsematta, varsinkaan, kun meillä yleensä tietääkseni väärin tässä suhteessa tuomitaan venäläisiä, tarkoitan omistusoikeuden turvallisuutta. Jos tahtoisi arvostella suomalaisia sen mukaan, mitä muutamat huonokuriset soturit ovat voineet tehdä Pommerissa tai muilla vierailla seuduilla, niin jokainen helposti huomaa, ettei arvostelu voisi olla varsin suopea eikä oikea. Kuitenkin moni meillä on tottunut yhtä löyhien perusteiden nojalla arvostelemaan koko Venäjän kansaa. Kukapa ei tämän johdosta muistaisi valtioneuvos Calonius-vainajata ja hänen piippuansa. Varmaa on, päättäen niistä Venäjän seuduista, joilla tähän asti olen matkustellut, että yleinen kunnioitus omistusoikeutta kohtaan kaikkialla on ollut yhtä hyvä kuin meilläkin, jopa parempi kuin monella yksityisellä seudulla, kuten Lapualla, Kuortaneella j.n.e. Vaasan läänissä, missä kyytipoikien koko yö täytyy seisoa vartijoina kyytikärryjensä ääressä tai panna ne lukon taakse, jotta ei varastettaisi pyöränkiskoja, ja missä kestikievarinemännän täytyy siirtää matkustajan piippu ja tupakkapussi ikkunalta kamariin, jotta ei löytäisi seuraavana aamuna ikkunalasiaan rikottuna, ja jotta matkustaja ei menettäisi tavaroitaan. Sellainen oli laita mainituilla seuduilla syksyllä 1832; toivokaamme että nyt kymmenen vuoden kuluttua asiat ovat paremmalla kannalla!

Ishaivasta alkaen näin siellä täällä kurjasti rakennettuja herrastaloja, joiden alustalais-talonpojat ovat maaorjia. Juuri siinä, missä niitä alkoi näkyä, näytti väestön vauraus olevan vähenemässä, ainakin huomasi sitä ennen näkemäänsä siisteyteen ja puhtauteen nähden suuren erotuksen. Olin luullut, että Ishaiva vepsäläisen alkuperänsä tähden oli poikkeuksena venäläisen talonpoikaisväestön puhtaudesta, mutta huomasin sittemmin, että Ishaiva vaan oli likaisuuden jyrkkänä alkuna. Saattavatko herrastalot matkaansaada tällaisen vaikutuksen kansaan? -- odottaisi juuri päinvastaista, jos muuten esimerkillä on mitään voimaa. Kurkijoen pitäjässä Viipurin lääniä kysyin kerran järkevältä ja muuten jotakuinkin hyvissä varoissa olevalta herraskartanon talonpojalta, miksi hän asui elukan tavoin eikä ollenkaan välittänyt siisteydestä. Hän sanoi, ettei rohjennut, sillä jos rakentaisi itselleen hieman paremman tuvan tai muuten näyttäisi muita kuin mitä suurimman kurjuuden merkkejä, niin pehtori Puputti kyllä osaisi hänet siitä verottaa ja ennen pitkää siihen määrään köyhdyttää, että saattoi kiittää onneaan, kun voi asua edes niin kuin nyt asui. Saattaneekohan tämä vastaus selittää syyn täkäläistenkin alustalais-talonpoikain vähempään puhtauteen, vai onko syy etsittävä muualta, kuten esim. jotenkin luultavasta vepsäläisten sekoittumisesta täkäläiseen venäläiseen väestöön?

Polkovan kievari on suuren sisäjärven, Kolskoje-ozeron (Kuolajärven) rannalla, ja vähää ennen olin ajanut Kemarjekan (Kemijoen) yli, jonka sanottiin saavan alkunsa Kemaozerosta (Kemijärvi), nämä kaikki, kuten monet muut, nimiä, jotka näillä seuduilla ovat ennen täällä asuneiden vepsäläisten tai karjalaisten jättämiä peruja. Kahdella viimeisellä taipaleella tie kulki milloin toisella, milloin toisella puolen Marian kanavaa (Marinskaja kanava), joka yhdistää Äänisjärven, vieläpä Suomenlahden Bjelozeroon ja Sisä-Venäjän jokiin. Liike tällä kanavalla oli erittäin vilkasta, sillä kaikkialla silmää kohtasivat pitkät jonot mastollisia ja kannellisia laivoja. Minulla, joka en koskaan ennen ollut nähnyt sellaista kanavaa sulkuineen ja muine laitoksineen, oli täällä paljo nähtävää. En tiedä, kuinka monta sulkuja kaikkiaan on, mutta teen niiden seutujen lukuisista vuorista ja maista sen johtopäätöksen, että niiden luku varmaankin on sangen suuri. Tirehtöreillä ja muilla virkamiehillä oli vallan lähellä toisiaan upeat, keltaisiksi maalatut talonsa sulkupaikoilla. Olipa puutarhakin jonkun sellaisen rakennuksen ääressä.

Vyitegran kaupunki on suurimmaksi osaksi itäpuolella Vyitegran jokea, joka lounaasta virtaa kaupunkiin ja tekee sitten suorankulman virraten kaupungista luoteiseen suuntaan. Hieman yläpuolella mutkaa on pitkä, kapea saari, joka jakaa joen kahteen haaraan, pienempään, joka on saaren kaakkoispuolella, ja suurempaan, joka juoksee luoteispuolitse. Edellisessä on sulku, Oniegan puolella viimeinen, jälkimäisessä vahva pato ja tämän yli johtava silta. Saaren alapäätä koristaa kaunis koivuistutus, ja lyhyttä tietä, joka johtaa sululta padolle, sievä koivukuja. Muutaman sadan askeleen päässä alapuolella joen mutkaan joen yli johtava silta portteineen, tai miksikä niitä kanavanrakennussanastossa nimitettäneenkään; tämän sillan saattaa kelaamalla nostaa laivojen läpikulkiessa. Alapuolella siltaa on kapea, äsken mainittua, sulun läheistä vielä pitempi saari, ja saaren lounaisesta rannasta silta vastakkaiselle rannalle. Tuskin tarvitsee mainita, että Vyitegran kaupungilla on erittäin kaunis asema. Yltympäri näkee pieniä ylänköjä, peltoja, niittyjä, vihreitä lehtimetsiä ja itse kaupungissa, paitsi jokea, puron, joka kaupungin alapäässä yhtyy jokeen. Kivitaloja on useita, sekä yksityisiä että julkisia, ja sitäpaitsi useita oikein siistiä puutaloja. Näistä, puotien luvusta ja kesäaikaan vilkkaasta liikkeestä päätän, että kaupungista vastaisuudessa tulee paljoa huomattavampi kuin se nyt on. Nyt lasketaan taloja olevan ainoastaan 246 ja asukkaita 2,470. Kaupungissa on useita suuria toreja eli laitumia, kaduilla on huonot puiset sivukäytävät, eivätkä ne ole kivillä lasketut eivätkä muuten tasaiset. Joen mutkassa ja vasemmalla rannalla on ainoastaan muutama talo, niiden joukossa bolnitsa eli sairashuone. Kaikissa kaupungeissa Kuolasta alkaen olen tavannut sellaisia yleisiä, pieniä sairashuoneita, joita piirilääkäri hoitaa. Niissä on vaan aivan harvoja sänkyjä ja näistäkin on aina suurempi osa ollut käyttämättä.

Vyitegran sairashuone oli suurin laatuaan, siinä kun oli lähes kaksikymmentä sänkyä kolmeen huoneeseen jaettuina. Sairaita ei kuitenkaan ollut useampaa kuin neljä. Piirilääkärillä on apunaan sairashuoneen hoitamisessa yksi tai pari kirurgi-apulaista, joilla on pienet vuosipalkat. Jos sellaisten sairashuone-laitosten katsottaisiin voivan tuottaa joitakin etuja paitsi mitä meidän lääninsairaalat tuottavat, ei pitäisi meilläkään olla niin vaikeata niitä aikaansaada, elleivät lisäisi lääkärien lukua tai muuten tulisi valtiolle kalliiksi. Mitä kirurgi-apulaisiin tulee, pitäisi niitä voida saada vähäisellä muutoksella rokottajista; mitä taas tulee piirilääkärin vähäsen lisääntyneeseen vaivaan, ellei hän katsoisi saavansa täydellistä korvausta siitä edusta, että asuinseudullaan olevassa sairashuoneessa paremmin voisi hoitaa ja valvoa tauteja kuin muuten useinkin käy päinsä, niin voisihan hän vielä saada muuta lisäetua, kuten esim. vapaat asuinhuoneet laitoksessa. Sitäpaitsi hän on ennestään velvollinen hoitamaan köyhiä potilaita ilmaiseksi. On selvää että lääninsairaaloita pitäisi olla niinkuin ennenkin, ja että näihin pienempiin sairashuoneisiin päästettäisiin ainoastaan sellaisia potilaita, joiden taudit olisivat helpommin parantuvia.

61.

Arkiaterinrouva Törngrenille.

[Nervanderin kirjassa ss. 95-98. Täydennykset konseptista.]

Lotinapelto, 18 ja 19 p:nä elokuuta 1842.

Korkeasti kunnioitettu Professorinrouva!

Kun tänään ajatuksineni olen enemmän Laukossa kuin missään muualla maailmassa, en malta olla kirjallisestikkin tervehtimättä Perhettänne. Kuten alla olevasta päivänmäärästä näkyy, on tänään professorin nimipäivä ja mikä vielä enemmän merkitsee: 70:s syntymäpäivä. Viikko sitten hankin itselleni sen viettämistä varten pullon "Haut-Sauterne, très-fin" viiniä, kuten nimilipussa on painettuna, ja tämän pullon olen nyt melkein yksin juonut tyhjäksi. Ja sen ainoan lasin, joka vielä on jäljellä, tyhjennän pantuani pisteen tämän lauseen loppuun, sydämestäni toivottaen onnea professorille ja koko perheelle ja luottavasti toivoen, että ainakin jonakin seuraavana joko professorin tai toisten nimi- ja syntymäpäivänä minullakin on oleva kunnia personallisesti olla läsnä. Vähällä olin saada viettää tämän päivän huonossa laivassa ja rappiolle joutuneen {viralta pannun, juopottelevan} forstermeisterin eli metsäviskaalin -- ainoan siihen sattuneen sivistyneen henkilön -- seurassa, mutta viime yönä tuuli kääntyi, minkävuoksi jo kello 2 iltapäivällä saavuin tänne Lotinapellon kaupunkiin, eroten sekä viskaalista että laivasta, jotka molemmat hyvän tuulen kiidättäminä purjehtivat Pietariin, {minun jäädessäni tänne.}

Enempää en eilen ehtinyt kirjoittaa sen tähden, että muutaman tunnin kuluessa juotuani loppuun viinipullon, tuli teenjuontiaika ja heti sen jälkeen aika juoda joku lasi punssia. Mutta koska en vielä oikein ole oppinut juomaan punssia yksinäni -- ainakaan en mitään iloa saaden -- niin oli minun sitä varten hankkiminen itselleni seuraa. Eipä minulla ollut kaupungissa ainoatakaan tuttavaa, jonka olisin voinut pyytää luokseni, mutta asuinhuoneeni, paras, minkä kauan etsittyäni sain, on niin hyväosainen, että on sen huoneen takana, jossa isäntä ynnä kaksi {kolme} majoitettua sotamiestä asuvat. Lähetin ostamaan pullon rommia tai aarakkia, vai mitä se lie ollut, ainakin se maksoi ruplan hopeaa, kuten aarakki meillä, ja pyysin isännän ja sotamiehet {-- kolmas ei ollut kotona --} sitä juomaan huoneeseeni. Toinen sotamiehistä oli puolalainen, toinen vähävenäläinen, isäntä oikea venäläinen ja minä suomalainen, niin että seura oli sekalaisempaa laatua kuin herrasväellä itsellään luullakseni voi olla samana päivänä Laukossa. Tyhjensimme pullon iloiten ja riemuiten ja vieraani yhtyivät kaikkiin {sydämellisiin} toivotuksiini {professorin menestykseksi, minkä vuoksi sanoin heidän olevan juomingeissa luonani.} Mutta nyt aamuhetkellä ei ainoastaan allekirjoittaneella, vaan myöskin arvoisilla vierailla on vähä päänsärkyä, kuten usein tapahtuu hyvien kekkereiden jälkeen. Isäntä oli hetki sitten luonani ja kysyi, enkö voinut antaa hänelle jotaki, joka päätä "selittäisi" {"pään parannuksia"}, mutta sanoin, että tänään oli sellainen päivä, jona hän ei {yhtä vähän kuin muutkaan} voinut saada minulta tippaakaan. Mutta koska pidin itseäni velvollisena jollakin tavoin parantelemaan heidän päitänsä, annoin heille muutaman kolikon ja käskin heidän niillä kaupungilta hankkia, mitä halusivat. He ovat nyt tehneet sen sillä menestyksellä, että emäntä hataran oven lomitse kuuluu olevan hieman happamissaan miehensä aikaisesta hutikasta; kuitenkin hän keitti minulle jotenkin hyvää kahvia, joten luulen hänen olevan hieman suopeamman minulle, vaikka minun täytyykin pitää itseäni syynä siihen pahaan, josta hän miestään torui.

{Arkangelista kirjoitin Teille, jos oikein muistan. Siellä erosin Castrénista, joka siihen asti ollut matkatoverinani. Hänen oli matkustaminen takaisin lappalaisten luo, mutta minun tehtävänäni taas oli matkustaa vepsäläisten alueille, joiden parissa osaksi, mutta enimmäkseen matkalla olen tähän asti ollut.} Arkangelista läksin heinäkuun 9:ntenä päivänä, matkustin ensin 15 peninkulmaa vesitse, sitten maitse 12 peninkulmaa Oniegaan, sieltä 35 peninkulmaa Kargopolin kaupunkiin, ja Kargopolista 23 peninkulmaa Vyitegran kaupunkiin. Molemmat viimemainitut kaupungit ovat samoin kuin Lotinapelto, jossa nyt olen, jotenkin sellaiset kuin Tampere, mutta Oniega paljoa huonompi. {Puolitiessä} Kargopolin ja Vyitegran välillä oleskelin jonkun aikaa Ishaiva nimisessä vepsäläisessä kylässä, joka on aivan keskellä puhtaita venäläisiä kyliä. {Vepsän kieli on suomen kielen kaukainen sukulainen, eroten siitä melkein saman verran kuin viron kieli. Mutta koska olen lukenut hieman viroa ja sen lisäksi talvella lappalaisten parissa hieman opin puhumaan lappia, ja koska vepsässä, milloin se eroaa suomesta, usein on virolaisia ja lappalaisia sanoja, niin saatoin sangen hyvin puhua vepsäläisten kanssa heidän omalla kielellään. Samassa Ishaiva nimisessä kylässä} vepsän kieli kuitenkin oli sukupuuttoon kuolemaisillaan, sillä pienet lapsetkin jo puhuivat kernaammin venättä kuin vepsää. Sen tähden en viipynyt kauan sillä seudulla, vaan päätin lähteä etsimään jotakin toista seutua, missä vepsän kieltä puhutaan puhtaammin. {Läksin siis matkaan, kuten sanoin, ensin maitse Vyitegraan ja sieltä laivalla 3 peninkulmaa Marian kanavaa myöten, sitten toiset 3 peninkulmaa Äänisjärven eteläpohjukan yli, sitten 15 peninkulmaa Syvärijokea pitkin tänne Lotinapeltoon. Koko aika oli vastatuuli, minkä vuoksi laiva tällä 21 peninkulman pituisella matkalla viipyi kokonaista 10 vuorokautta. Kajuutan oli vuokrannut pari naista, joten minä en saanut paikkaa muualla kuin laivanruumassa, herneitä, jauhoja, ryynejä ja muita aineita sisältävien säkki- ja mattokasojen päällä. Samassa paikassa oli paitsi minua edellä mainittu viskaali sekä Puolan rajoilta, Mohilevin kuvernementistä kotoisin oleva vanhanpuoleinen nainen. Tämä nainen oli päättänyt käydä Venäjän luostareissa ja tuli viimeksi Solovetskoista, missä oli hartauttaan harjoittanut. Viskaalin oli onnistunut virasta erotuksensa jälkeen vapautua melkein kaikesta maallisesta omaisuudestaan. Ainoan jäännöksen siitä -- puoleksi kuluneen kauhtanan -- hän myi Vyitegrassa, ja ryypiskeli ahkerasti niin kauan kuin rahoja kesti. Mutta matkan viimeisinä päivinä hänen oli sula pakko viettää raitista elämää, ja sen ajan hän oli jotenkin kunnollinen matkakumppani. Vahinko vaan, että hänen raittiutensa pian lienee pakko muuttua todelliseksi paastoksi, sillä hänen eväänsä olivat kutistumaisillaan viimeiseksi suupalaksi, kun eilen erosin hänestä. Loppumatka järvellä, jos kohta hidas, ei kuitenkaan ollut niin ikävä, kun lakkaamatta tuli vastaan suuria ja pieniä laivoja. Eipä juuri kulunut puolta neljännestuntia, ilman että useita sellaisia tuli meitä vastaan, usein yhdeksän ja kymmenen perätysten. Niin vilkasta liikettä tuskin olin voinut kuvitella, mutta en kuitenkaan sitä pidä niin ihmeellisenä, kun ajattelen, että Marian kanava yhdistää Suomenlahden ja Pietarin Volgan ja Kaspian meren kanssa.}

Täältä minulla on enää vain muutamia peninkulmia ensimäisiin vepsäläisiin kyliin, jonne olen aikonut vielä tänään lähteä ja viipyä siellä kuukauden tai puolentoista. Sieltä palaan taas tänne ja sitten ehkä suoraa tietä Suomeen, jonne maisteri Castrénista erottuani -- hän kun Arkangelista palasi lappalaisten luo -- olen alkanut tuntea vielä suurempaa ikävää kuin sitä ennen.

Toivotan Teille ja perheenne muille jäsenille terveyttä ja menestystä kunnioittavaisimmin merkiten edelleen olevani

Teidän ja perheenne nöyrin palvelija Elias Lönnrot.

Toivon voivanne, arv. professorinrouva, antaa anteeksi niihin olosuhteisiin nähden, joissa tätä kirjettä kirjoitan, siinä alusta loppuun asti ilmenevän suuren huolimattomuuden. Siinä toivossa sen vien nyt postiin, vaikka hetki sitten jo olin repiä rikki.

62.

Matkakertomus.

[Tämä matkakertomus on painettuna "Uudessa Suomettaressa" v, 1843, numeroissa 3, 6-7, 12-13, tosin suomenkielisenä, mutta kun se ei ole Lönnrotin alkuperäisesti suomeksi kirjoittama, vaan toisen henkilön tekemä käännös, on se tähän lainattaessa muutettu nykykieliseen muotoon.]

Lotinapellossa.

9:ntenä päivänä elokuuta läksin Vyitegrasta vesimatkalle pienenlaisessa aluksessa, jommoisia sanotaan soimiksi. Vyitegrasta Äänisjärvelle luetaan matkaa 30 virstaa, joista ensi kolmannes on jokea ja kaksi kolmannesta kanavaa. Tämä on enimmäkseen suora kuin linja ja noin sadan askelen levyinen. Kanavan kapeuden ja vilkkaan liikkeen vuoksi alusten ei olo lupa kulkea levitetyin purjein, vaan niitä vedätetään reunaa myöten kulkevilla hevosilla pitkästä, purjepuuhun kiinnitetystä köydestä. Hevosten kuljettava tie oli kaita kuin meillä kylien väliset polut, eikä sitä näyttänyt rattailla kuljetun. Vähän loitompana kanavasta oli toinenkin tie, jota vastaan tulevat hevoset kulkivat.