Part 18

Koko venäläinen talonpoikaisrakennus on muodoltaan pitkä ja kaita; usein siinä on joku erityinen ulkoneva rakennus kyljessä. Pirtti päätyseinineen on aina rakennuksen toisessa päässä, ja tämä pää, aina kylä- tai maantielle päin, joka talojen välillä ollen näyttää säännölliseltä kadulta. Muutamissa rakennuksissa on kaksi kerrosta asuinhuoneita ja joskus tämän lisäksi ullakkohuone ja tästä kadunpuolelle ulkoneva parveke. Mutta herraskartanoita, jotka meillä koristavat maaseutua, ei täällä ollenkaan näe, eikä yhtään ainoata punaiseksi maalattua taloa; eivät edes kirkot ole maalattuja, vaan kaikilla rakennuksilla on puun luonnollinen väri. Lisäksi kaipaa vihannestarhoja ja tupien edustalla vihreitä nurmikkoja, jotka suomalaisille talonpoikaistuville antavat erityisen kodikkaisuuden leiman. Mutta sen kautta, että talot venäläisissä kylissä ovat yhtä suuren välin, 4-5 sylen päässä toisistaan, sekä päätypuolet rivissä tielle päin, näyttävät täkäläiset venäläiset kylät sangen säännöllisiltä, seikka, joka meidän talonpoikaiskyliä rakennettaessa varmaankaan ei ole johtunut kenenkään mieleen. -- Humalistoja en matkan ensi puoliskolla Oniegasta tänne päin nähnyt, mutta sen jälkeen näin niitä kyllä, vaikka ne eivät olleet erityisen isoja.

Aidat, missä niitä oli, olivat puolitiehen asti hämäläistä tekotapaa, mutta siitä lähtien sekarakennetta, toisin paikoin karjalaiseen, toisin taas hämäläiseen tapaan tehdyt, tai oli niissä vaan kaksisylisiä aidaksia puolen tai koko korttelin välillä toisistaan, asetettuina päällitysten vaakasuoraan; näin oli laita etenkin teiden varsilla. Yleensä ne olivat huonoa tekoa ja niin matalat, että ihmettelin, miksi ei hevonen, joka kulki läheisellä laitumella, noussut aidan yli ohra- tai kaurapeltoon, missä vähemmällä vaivalla olisi voinut saada vatsansa täyteen. Tuntui siltä kuin hevosia olisi pidättänyt sama pelko kulkemasta aidan yli kuin koiria menemästä kynnyksen yli pirttiin. Niiden hataruutta en niin suuresti ihmetellyt, kun en missään näillä seuduin nähnyt edes merkkiä sikain hoidosta; nämähän tarkastusmiehet uutterilla tarkastuskäynneillä koettelevat aitojen tiheyden. Eivätkä aidat yleensä täällä ole yhtä tärkeät kuin Suomessa, kun on tavallista että kylä pitää yhteisen paimenen karjoillaan, jotka kaikki käyvät yhtenä laumana laitumella. Paimenet palkataan tavallisesti koko kesäksi ja voivat kylien suuruuden mukaan laskea 50-80 ruplaa vaivoistaan, jollei susi vaan näitä tuloja vähennä, Saman tavan olen kuullut vallitsevan Inkerissäkin, jonne joka kevät lähtee Suomesta, Viipurin ja Mikkelin lääneistä joukko miehiä palkkautumaan paimeniksi.

Nyt alkavat muistelmani tältä matkalta melkein kokonaan tyhjentyä, sillä sellaisia pikkuseikkoja kuin kyntöaseiden, haravien ja viikatteiden rakennetta, joka ei muuten poikkea siitä, mikä Karjalassa on yleistä, en katso sen arvoisiksi, että niistä puhuisin, varsinkin kun hengessä saatan havaita, että pyydät päästä sellaisia lukemasta. Maantienkin kuvaus tulisi sekin kuivempi kuin tie itse nyt pari päivää kestäneen sateen aikana monin paikoin on ollut; sitäpaitsi kaikki maantiet ovat jossakin määrin toistensa kaltaiset ainakin siinä, että ovat pitkät ja kapeat.

Kuljettuani noin 200 virstaa Oniegasta tulin suurelle postitielle, joka Arkangelista, Holmogoryn, Kargopolin, Vyitegran, Lotinapellon, Uuden-Laatokan ja Pähkinälinnan kaupunkien kautta johtaa Pietariin. Se saattaa kilpailla meidän parempien maanteiden kanssa, kuitenkin lukuunottamatta kaikkein paraita Viipurin, Oulun ja muutamien muiden läänien maanteitä. Venäläisillä maanteillä on meidän maanteiden rinnalla se etu, että kievarit eli stantsiat ovat vallan lähellä tien vieressä, niin ettei tarvitse poiketa virstaa tai paria metsään niitä etsimään, kuten meillä joskus tapahtuu. Tien viereiset aidat eivät ole niin lähellä tietä kuin meillä on tavallista, vaan noin 2-3 sylen päässä maantien ojista. En tiedä, purjetaanko ne vielä lisäksi talveksi, kuten kuitenkin luulen, mutta ellei niin tehdä, niin sittenkään ei voi niiden etäisyyden vuoksi melkoisia lumikinoksia kokoontua tielle. Onko siitä etua vai hankaluutta, että kievarit tavallisesti ovat kahdenkymmenen virstan, jopa pitemmänkin matkan päässä toisistaan -- siis kahta etempänä toisistaan kuin meillä --, sen seikan hevosystävät ratkaiskoot. Mutta odottamatta heidänkään tuomiotaan, ja huomioon ottaen, että laillinen kyytihevonen, missä tie ja kuormakin ovat lailliset, varsin hyvin jaksaa juosta kaksi peninkulmaa yhtä mittaa, luulisin sopivaksi, että meidän kievarit sijoitettaisiin hieman pitemmän matkan päähän toisistaan kuin nyt useimmissa paikoin on laita. Tästä olisi sekä matkustajalle että kyytimiehelle etua, edellisellä kievareissa-viivynnän väheneminen, jälkimäisellä kyytivuorojen harveneminen.

Kyytimaksuna on nyt rahamnuuton jälkeen kolme kopeekkaa hopeaa virstalta hevosparista, tai viisi kopeekkaa toista ruplaa paperirahaa peninkulmalta. Se on meillä siis vielä ainakin viittäkymmentä huokeampi sadalta kuin Venäjällä, sillä venäläinen kyytijärjestys määrää aina kaksi ja usein kolme hevosta, missä meillä varsin hyvin tullaan toimeen yhdellä. Kolme hevosta täytyy kahden matkustajan ottaa esim. kelirikon aikana keväällä ja syksyllä, samoin jos kummallakin on eri matkalaukkunsa tai jos yhteinen matkalaukku sattuu olemaan vähän suurempi. Kun tähän vielä lukee maksun matkustus-lipusta (podorozhna), niin kyytimaksu tästä kasvaa, jopa melkoisestikkin. Ilman podorozhnaa taas on vaikea päästä perille, ja on sen lisäksi kokonaan riippuvainen kyyditsijäin mielivallasta. Ajoneuvoista ei suoriteta eri vuokraa, ja se olisi meilläkin viimeksi tapahtuneen kyytimaksun korotuksen jälkeen varsin hyvin voinut jäädä pois, sillä maksettaessa se vaan tuottaa rettelöitä ja sekaannusta, ja jokainen tietää, että kyytimies, jos asia hänestä riippuisi, kernaasti maksaisi muutaman kopeekan peninkulmalta siitä edusta, että saisi kyyditä matkustajaa omilla ajopeleillään, se kun aina käy vähemmällä vaivalla ja sitäpaitsi päästäisi hänet ratsain kulkemasta takaisin, mikä varsinkaan talvipakkasella ei ole kaikkein miellyttävintä. Mutta samoin kuin moni muu seikka, on meillä määräys ajoneuvojenkin vuokrasta perintöä niiltä viisailta miehiltä, jotka ennenmuinoin istuivat valtiopäivillä.

Jos kohta täkäläisen kyytimaksun laskeminen onkin niin mutkatonta, kun näet tarvitsee ainoastaan kertoa virstaluku kolmella, otetaan kuitenkin laskulauta halukkaasti käteen ja lasketaan tuo summa sen avulla. Venäläisen laskulaudan monia edullisia ominaisuuksia olen huomannut sen epäkohdan vähentävän, että se totuttaa ihmisen sen 60-70:n nuppien vuoksi kokonaan unhottamaan oman "nuppinsa", niin ettei yksinkertaisimmissakaan laskunteoissa käytetä päätä, jos vaan voidaan saada laskulauta käsille, ja missäpä sitä ei olisi saatavissa, se kun on todellinen "vade mecum" [= alituinen kumppani]. Niinpä minun kerta oli kievarinisännälle maksettava 25 virstan kyyti "na paru" [= parista]. Lasku oli mitä yksinkertaisin, sillä eihän vaadita paljoa vaivaa keksiä, että 3 kertaa 25 on 75, ja että maksu siis on 75 kopeekkaa hopeaa. Mutta hän laski kauan lautansa ääressä, pani ensin 2 ruplaa 50 kopeekkaa pankkiseteleitä, lisäsi puolen kopeekan ylennyksen virstalta, joten 25 virstalta tuli 12 1/a kopeekkaa, yhteensä 2 ruplaa 62 1/2 kopeekkaa paperirahaa; tämä sitten muutettiin hopeaksi, jota hänen suureksi ihmeekseen tuli täsmälleen 75 kopeekkaa, kuten heti alussa olin sanonut, minkä vuoksi hän ei voinut muuta kuin kiitellä päässälasku-taitoani, sanomalla "njemtsi umny", s.o. "saksalaiset ovat viisaita". Tulin antaneeksi hänelle kourallisen tupakkaa ja pari sikaria, hän kun oli polttaja, ja kun ei hänellä juuri sattunut olemaan mitään poltettavaa. Tästä pienestä lahjasta hän oli niin kohtelias, että uudestaan laskulaudallaan todisti, ettei minulta oltu liikoja rahoja kiskottu, asia, jota en ollenkaan ollut epäillyt, mutta joka tuotti hänelle vielä niin paljon hommaa, että toinen sikareista siinä kului melkein loppuun. Enemmän kuin kaikki muu ihmetytti minua tässä se, ettei hän ennestään tuntenut kyytimaksun suuruutta sekä pankkiseteleinä että hopeana, mutta ehkäpä hän sen tiesikin ja tahtoi ainoastaan minun tähteni niin perinpohjin sen laskea.

Ison postitien varrella kievarit olivat jotenkin hyvässä kunnossa; niissä oli erityiset vierashuoneet, kuten jo aikaisemminkin Oniegan tien varrella. Eräässä niistä tilasin päivällisen ja sain paitsi keitettyjä munia hyvää taalepiimää, joka muuten täällä on harvinaisen-puoleinen ruokalaji; en näet muista missään muualla minulle sitä tarjotun, jos kuitenkin jätän lukuunottamatta erään Arkangelissa asuvan santarmiupseerin Simonov'in, joka varta vasten Castrénille ja minulle oli käskenyt rouvansa laittaa taalepiimää, hän kun oli elänyt Suomessa ja tiesi mainitun ruokalajin siellä olevan tavallisen.

Oniegan ja Kargopolin välisten seutujen väestö ei ole niin kaunista eikä vilkasta kuin pohjoisemmilla seuduilla, joilla ennen olen matkustellut, mutta sen sijaan hyvää ja ystävällistä, niin ettei minulla ole vähintäkään syytä olla siihen tyytymätön. Uskottiinpa minut monissa paikoin kunnialliseksi mieheksi, vaikka en aina kulkenutkaan passi ja podorozhna kädessä. Enpä tahdo enkä voi muidenkaan seutujen väestöä moittia passin kysynnästä -- meilläkin se jotenkin tavallisesti kohdannee ulkomaalaisia --, mutta kuitenkin tuo alituinen passin kyseleminen tuntuen osottavan sitä epäluuloa, että matkustajaa pidetään mitä pahimmanlaisena maankulkijana, tottumattomasta on sangen väsyttävää. Pertominskistä lähdettyäni olen nyt saanut tupakoida rauhassa, ilman että minua joka piipullisen tähden pidetään "ristimättömänä pakanana", kuten starovertseillä on tapana. Oniegan ja Kargopolin välisellä matkalla ovat useimmat kyytimiehetkin itse polttaneet, ja iloissani siitä olen tarjonnut heille tupakkaa, niin että lopuksi itse olin vähällä jäädä ilman. Eräässä paikassa ei sallittu minun edes lapsille antaa muutamia kolikoita korvaukseksi yömajasta ja ruuasta, joista ei tahdottu ottaa maksua, ja monessa muussakin paikassa, missä kuitenkin olen maksanut, rahvas näytti olevan tottumatonta ottamaan maksua maidosta ja muusta ruuasta, minkä kerralla syö. Väärin ulkomaalainen tekisi Suomen kansalle, jos raakamaisesti sivistyneen uusmaalaisen talonpojan tai myöskin Viipurin läänin monin paikoin sivistymättömäin talonpoikain mukaan tekisi tuomitsevan arvostelunsa koko kansasta, ja sama vääryys kohtaisi Venäjän kansaa, jos tahtoisi samalla mitalla arvostella sitä Vienanmeren rannikoiden väestön mukaan. Kuoleman alituinen näkeminen, vaikkapa vain kalan ja hylkeen kuoleman, on tehnyt Vienanmeren kalastajan kovaksi, ja kauppa, jota hän sen ohella harjoittaa, on saattanut hänet oman hyödyn katsojaksi. Maanviljelys sitävastoin on lauhduttanut maan sisemmissä osissa asuvien luonnon, ja kun itse eivät ole maksaneet puhdasta rahaa leivästään, eivät he niin huolellisesti laske kopeekkoja sen joka palasesta. Tämä eri elintapojen vaikutus ihmisten mielenlaatuun lienee näyttäytynyt aina Kainin ja Abelin ajoilta alkaen, ja sitä havaitsee vielä vähin kaikkialla. Joka paikassa maanviljelijät ovat rahvaan paras ja kunnollisin osa, ja lukuunottamatta sen hyväntekevää vaikutusta kansanluonteeseen, luulen ettei valtio koskaan voi tarpeeksi rohkaista maanviljelyksen harjoittajia, se kun on kansan hyvinvoinnin varsinainen lähde. Minusta on usein tuntunut kuin ainoastaan maanviljelys ja karjanhoito tarvitsisivat valtion kehottavaa kannatusta, muut tavalliset elinkeinot vain hyvää suvaitsemista. Jos puunrunko on terve, niin oksat kyllä kasvavat ilman erityistä kasvattamista, ja koko puu saa terveen, vihreän ulkonäön, ilahuttaa silmää ja tarjoaa varjoa vaeltajalle, -- Näihin ylimääräisiin mietteisiin, joilla kaiketi on se hyvä puoli, etteivät ole liian pitkät, antoi minulle aihetta näiden seutujen väestön miellyttävä luonne. Oniegan ja Kargopolin väliseuduilla maanviljelys on rahvaan pääelinkeino, minkä ohella lähempänä Kargopolia näin kaskia ja kaskinurmikkoja tien varressa. Eräässä paikassa, Vladitshenskassa, hieman toista sataa virstaa tännepäin Oniegasta, oli suolankeittimökin, joka kuitenkin, päättäen sotilasvartiostaan, oli kruunun oma. Tämä tehdas oli hyvin yksinkertainen. Alhaalla kuoppa, jossa vestaalien [= alituista] tulta pidettiin vireillä yhtenään viskaamalla siihen karkeita polttopuita, ja kuopan yläpuolella noin 8 kyynärän pituinen ja yhtä leveä, puolen kyynärän korkuinen rautalaatikko, johon vesi johdettiin suolalähteestä ränniä myöten. Mikäli vesi haihtuu ilmaan ja suola tivistyy, sikäli tämä kauhalla otetaan pois. Nenokotskassa Arkangelin ja Oniegan välillä olin jo aikaisemmin tavannut samanlaisen suolankeittimön, eroa oli vaan se. että siinä oli kaksi sellaista laatikkoa, joiden viikossa sanottiin tuottavan valmista suolaa yhteensä 500 puntaa. Suola oli hyvää, puhdasta ja valkeata.

Kaskenviljelys, josta mainitsin, on luultavasti perintöä täällä ennen asuneilta vepsäläisiltä tai karjalaisilta, joiden muinaiseen asuskelemiseen täällä viittaavat sekä paikannimet ynnä muut seikat, edelliset käännettyinäkin ja muutettuina. Niinpä esim. Bosje-ozero ei liene muuta kuin käännös Pyhäjärvestä [pyhä lapiksi = hasse], jotenkin tavallisesta suomalaisesta järvennimestä, ja Latshe-ozero on kenties yhtä tavallisen suomalaisen Latvajärvi-sanan väännös. Muutaman peninkulman päässä Oniegasta tännepäin oli kokonainen kylä, jonka nimi oli Karelskaja, vaikka siellä nykyään ei enää ole ollenkaan karjalaisia. Tuntuu siltä kuin kaikki karjalaiset eivät olisi muuttaneet pois, vaan osaksi sekaantuneet tulokkaihin, sillä nykyisessä väestössä näkee monet aitokarjalaiset kasvonpiirteet. Lisäksi rahvaan vähempi kauneus ja vilkkaus johtunee sellaisesta sekaannuksesta, sillä karjalaiset eivät ole yhtä kaunista ja vilkasta väkeä kuin venäläiset tai slaavilaiset yleensä.

Vielä muutama sana itse Kargopolista. Se on nykyäänkin melkoinen kaupunki, mutta kuuluu ennen olleen paljoa suurempi, kunnes se viime vuosisadalla paloi, minkä jälkeen se ei koskaan ole päässyt entiseen kukoistukseensa. Kuitenkin lasketaan täällä vielä olevan vähä viidettä sataa taloa ja kaksituhatta asukasta sekä emäntäni tiedonannon mukaan 22 kirkkoa, joista minun ei kuitenkaan ole onnistunut huomata muuta kuin noin puolet, mikä seikka luultavasti johtuu siitä, että hän on ottanut lukuun luostarin kirkot; täällä näet on kaksi kivistä luostarirakennusta. Kirkotkin ovat suuremmaksi osaksi kivestä monine kupuineen sekä sangen muhkeat, mutta muita kivirakennuksia en ole nähnyt useita. Ne virkamiehet, gorodnitshij, lääkäri ja sträptshei, joiden luona olen käynyt, ovat kaikki olleet sangen ystävällisiä. Gorodnitshij on entinen upseeri, joka on oleskellut Suomessakin ja tuntee meidän kaupungit Torniota myöten; lääkäri, liivinmaalainen, on suorittanut tutkintonsa Tartossa, mutta valittaa olevansa unhottamaisillaan saksankielen, vaikka ei vielä 15-20 vuodessa ole ehtinyt oppia venättä niin, ettei muukalaisuutta huomaisi hänen ääntämisessään. Sträptshein luo minut kutsuttiin toistamiseen vakuuttamaan, että hänen appensa silmiin tullutta kaihta ei voitu leikkauksetta parantaa.

Lääkärin ilmoituksen mukaan olin 120 virstan päässä tapaava vepsäläisiä, ja joka tapauksessa on mahdollista, että parin vuorokauden kuluttua istun heidän parissaan suomalainen sanakirja kädessä. Sitten Sinun ei enää tarvitse odottaa tai pelätä saavasi kirjeitä minulta, ainakaan ei ennen syyskuun loppua eikä luultavasti silloinkaan näin raskasasuista. Koska hevonen jo on noudettu laitumelta, minun valitettavasti täytyy tulla syypääksi siihen taloudelliseen virheeseen, että jätän viimeisen sivun tyhjäksi. Voi itse hyvin, tervehdi rouvaasi, sukulaisiasi ja kaikkia tuttavia.

Tuus Elias Lönnrot.

Pilkut ja kirjoitusvirheet lukija suvaitkoon korjata!

59.

Tohtori Rabbelle.

[Saima 1846, n:ot 7, 9. Tähän suomennettu alkuperäisestä kirjeestä.]

Polkovan stantsia [= kievari] 3 p:nä elokuuta 1842.

Heinäkuun 28:ntena päivänä läksin Kargopolista jättäen sangen hyvän majapaikan, joka minulla oli porvari Mishaininin luona. Ainoa vika, joka huoneellani oli, oli sellainen kukkaruukkujen paljous jokaisella neljällä ikkunalaudalla, että ainoastaan niiden kauneuden vuoksi täytyi menettää osa päivän kauneudesta. Tiistaina 26:ntena päivänä myrskyili koko päivän, myrsky tempasi yhden ikkunoista auki, sai kiinni yhden kukoistavista kaunottarista ja tahtoi viedä hänet mukaansa, sillä "voima rakastaa kauneutta", mutta sen täytyi pian luopua aiotusta ryöstöstä, kun huomasi saaliinsa liian vähän yli-ilmaiseksi, minkä vuoksi vallan hiljaa päästi sen alas ikkunan edustalla olevalle vihreälle nurmikolle, mistä ketteräjalkainen emäntä taas sen pelasti ja palautti entiseen paikkaansa yhtä vahingoittumattomana kuin ennen tuota lyhyttä ilmaretkeä. Eipä siis voimakkaan myrskynkään onnistunut hankkia minulle enempää valoa. Jo Kemissä ja Arkangelissa näytti rakkaus ikkunoissa pidettäviin kukkasiin olevan sangen suuri, aivan kuten meillä rakkaus kukkasiin ilmenee huoneiden seinustoilla olevissa kukkatarhoissa. Yleensä voisi tehdä sen huomautuksen, että näiden pohjoisten seutujen venäläinen väestö ei pane paljoa huolta asuntojensa ulkopuoliseen somuuteen, vaan sijoittaa sen asemesta kernaasti kaikki asunnon sisälle. Siitä syystä ei ole varsinaisia puutarhoja kaupungeissa, ei mitään kyökkikasvitarhoja eikä vihreitä nurmikoita portaiden edessä maaseuduilla, vaan likaa, savea, lastuja, tukkeja ja kiviä kaikkialla. Sen tähden on maalattuja taloja kaupungeissa sangen harvassa eikä maalla rahvaalla ollenkaan.

Emäntä oli hyvyydessään kertonut rakkaalle aviopuolisolleen että minä olin sävyisimpiä vieraita, mitä heidän talossaan pitkiin aikoihin oli ollut. Enkä totisesti heillä pitänyt suurta melua, sillä niinä harvoina päivinä, jotka siellä viivyin, joko kävelin kaupungilla tai ollessani kotona kokoilin muistelmia sitä pitkää kirjettä varten, jolla minun oli kunnia Kargopolista Sinua tervehtiä ja johon tämä kirje taitaa liittää yhtä pitkän jatkon. Sitäpaitsi pyysin emäntäni ynnä hänen miehensä kerran kahville, täten korvatakseni sen vaivan, jota hän oli nähnyt kahvin paahtamisessa, jauhamisessa ja keittämisessä. Mutta vieraita, jotka olisivat voineet talonväkeä häiritä, minulla ei koko aikana ollut luonani, sillä muuan viralta pantu podljesnitshij (forstermeister [metsäherra]), joka eräänä iltapäivänä tuli luokseni tarjoutuen kanssani jakamaan kyytiä Pietariin, ei ollenkaan ollut meluavaa lajia. Niinä muutamina tunteina, jotka hän viipyi luonani, sain kuitenkin tarpeekseni hänen seurastaan, niin etten edes siinä tapauksessa, että todella olisin matkustanut Pietariin, olisi erittäin toivonut sen jatkumista. Hän näytti olevan niitä herrasmiehiä, jotka ottavat tavalliset aamu-, päivällis- ja iltaryyppynsä ja välillä ylimääräiset naukut ajan ja tilaisuuden mukaan. Ainakin hän nyt oli hyvässä hutikassa, kuten tuntui, vaikka hän itse lienee ollut toista mieltä, kun hetken poltettuaan ja lörpöteltyään kysyi, eikö saisi ottaa naukkua. "Kak vam ugodno" [= kuten haluatte] minä vastasin ajattelemattakaan hänelle sellaista tarjota, mihin minulla sitäpaitsi ei olisi ollut tilaisuutta, kun ei minulla ollut viinaa. Mutta hän oli kauan luonut himokkaita katseita pöydällä olevaan puolentuopin vetoiseen pulloon ja kysyi hetken kuluttua, eikö minulla ollut lasia. Osotin hänelle pullon läheisyydessä olevaa lasia, minkä jälkeen hän tämän täytti ja tyhjensi sitten minun menestyksekseni lasillisen hapanta kaljaa eli kvassia, josta nielikin vahingossa ainakin kolme neljättäosaa. Eipä edes stakana kahvia, jonka kohta sen jälkeen saatoin hänelle tarjota, liene täydelleen voinut korvata tätä ikävää erehdystä, ja kohta sen jäljestä hän huomasi syytä olevan lähteä luotani ja hakea jotakin parempaa paikkaa. Useampaa kertaa hän ei tullut luokseni, sillä tämä ainoa käynti taisi tuottaa hänelle sen vakaumuksen, ettei minusta olisi saanut hauskaa matkakumppania.

Emännän hyvän suosituksen tähden isäntä päätti omassa persoonassaan ja omalla hevosella kyyditä minut hyvän palan matkaa Ishaivaan asti, jonne aioin pysähtyä. Tätä hänen omakohtaista kyyditystänsä ei ollut viiteentoista vuoteen tullut yhdenkään matkustajan osaksi, kuten hän usein matkalla minulle vakuutti. Mutta ei siinä kyllä; lähdettäessä emäntä oli antanut hänelle mukaan kaksi puolentoista korttelin vetoista viinapulloa, joiden sisällystä isäntä matkalla alituisesti tahtoi tarjota minulle. Kun en pitkään jaksanut kestää tätä hänen hyväntahtoisuuttaan, oli hän vielä lisäksi niin hyvä, että usein itse tyhjensi senkin, mikä minun olisi ollut velvollisuus tyhjentää. Väliajat hän lyhensi alituisesti ylistämällä hevostaan ja sitä lähinnä vaimoaan, niin ettei hän tuskin ollenkaan kerinnyt itseensä, ja olisihan hänkin ansainnut muutamalla sanalla tulla muistetuksi. Ainoa, minkä itsestään tiesi kertoa oli pääasiallisesti se, että nimi Mishainin oli hänen yksinään, ja että tämä nimi oli tunnettu koko matkustavalle maailmalle. Pelkältä ylenpalttiselta kiitokselta, jota lateli hevosellensa, hän unhotti melkein kokonaan ajaa sitä, tai piti kaiketi syntinä, millään lailla kehottaa niin oivallista hevosta enempää kuin mitä se itse halusi liikkua, minkä vuoksi juhta enimmäkseen vitkalleen käyden sai kuunnella kiitostaan. Mitä emäntään tulee, hän tosin oli sangen hyväntahtoinen, säännöllinen, taloutensa hyvin hoitava, hiljainen emäntä, mutta hänellekin vähempi ylistely olisi voinut riittää, jos kohta minunkin on mainitseminen, että hän oli toinen emäntä, jonka majasta pitkiin aikoihin olin kaivaten lähtenyt; yhtä hyväntahtoisesta kemiläisestä emännästä kerroin edellisessä kirjeessä.

Läksimme Kargopolista eräänä iltapäivänä, ja kun tuo hyvä Mishainin sanoi, ettei hän edes kotonaankaan tavallisesti saanut unta öisin, ja kun hevosella kenties oli sama tapa, tai kun se ainakin jaksoi paremmin liikkua tänä vuorokauden aikana kuin paahtavalla päivällä, ajoimme koko yön paitsi milloin hevosta syötettiin. Joka syöttöpaikassa Mishainin välttämättömästi tahtoi juoda teetä, josta hän lähinnä viinaa suuresti piti. Minä taaskin, ollen kolmantena tässä seurassa, olin unillani ja olisin kernaasti nukkunut vaikka hänen ja hevosen puolesta, mutta siihen en koskaan saanut tilaisuutta tuon alituisen teenjuonnin vuoksi, johon minun oli ottaminen osaa. Eräässä paikassa hän oli sattunut suututtamaan emännän, mistä syystä, en tiedä, kun en ollut kuullut hänen toransa alkua, minä kuu heräsin keskellä sitä. Eipä Mishaininkaan tietänyt sen syytä, vaan luuli hänen torumisensa aiheutuneen tyhjästä tai siitä, että emäntä äkkiä oli saanut torumistuulen; torua hän saikin kauan häiritsemättä, sillä tuo hyvä ja hidas Mishainin ei rahtuakaan välittänyt hänen puheestaan, vaan poltti tupakkaa, joi teetä, otti väliin ryypyn ja tarjosi toisen isännälle, vallan samoin kuin vanha hevonen ei katso maksavan vaivaa lainata korvaansa haukkuvan koiran nalkutukselle, vaan kulkee tietään edelleen siitä välittämättä. Rupesin siis arvailemaan eukon suuttumuksen syytä, eikä tämä luultavasti ollut muu kuin se, että Mishainin vielä jäljellä olevasta toisesta viinapullosta oli tarjonnut hänen miehelleen, tämän paikan isännälle, niin ettei tämä seuraavana päivänä niin helposti voinut löytää tietä heinäniitylle. Se seikka että isäntä rupesi puolustelemaan välinpitämätöntä Mishaininia, saattoi vielä luultavammaksi, että emännän paha tuuli oli sellaisesta aiheutunut. Ei yksistään sanoin, vaan voimakkaammillakin keinoilla hän tahtoi vakuuttaa vaimolleen, että tämä syyttä torui, minkä vuoksi kerran kiireisesti nousi pöydän päästä, missä oli istunut, kiiti lentävän sontiaisen tavoin permannon yli aikoen emännälle opettaa ihmistapoja, mutta saatuaan jo kätensä asianomaiseen asentoon sitä varten, hän malttoi mielensä ja pysäytti iskunsa. Tästä mielenosotuksesta oli kuitenkin se seuraus, että vaimo jätti torumisensa ja rupesi sen sijaan itkemään, mistä ei edes miehensä enää tahtonut häntä estää.