Part 16

10:ntenä päivänä tuuli alkoi puhaltaa vastaan, juuri kun olimme virstan päässä erään joen suusta, mihin laivuri viimeinkin aikoi päästää matkustajat maihin. Koetettiin luovaella sinne tämä virstan matka, mutta tuo vanha laivahylky kulki vaan laitatuuleen, nousematta rahtuakaan, mistä oli se seuraus, ettemme päässeet luvattuun maahan. Käännöksissä laivuri pauhasi kuin paholainen ja jakeli komentojaan oikealle ja vasemmalle. Muutamat niistä lankesivat minunkin osalleni niin vähän kuin ymmärsinkin hänen laivurinkieltään, minkä tähden tapahtui niin, että joskus jännitin purjenuoraa sen sijaan, että olisi pitänyt höllittää. En ihmettele, että hän suuttui sellaisista törkeistä erehdyksistä, mutta minullakin puolestani oli syytä suuttua minulle uskotuista toimista, minkä vuoksi lopuksi käskin hänen herjetä minulle komentosanojaan jakelemasta, ja suuntaamaan niitä niille, jotka häntä paremmin ymmärsivät; lisäksi selitin, etten sen enempää tahtonut olla tekemisissä hänen purjenuoriensa ja purjeidensa kanssa. Tämän selityksen jälkeen, johon liittyi muutamia toisen luokan kohteliaisuussanoja, kuten durak [= hölmö, tolvana] ja sentapaisia, mitkä sillä hetkellä satuin muistamaan, laivuri muuttui jotenkin kohteliaaksi, jopa pyysi minulta anteeksi; mutta minä olin jo sitä ennen tehnyt sen päätöksen, että ensi tilaisuudessa eroaisin hänestä ja koko bohumoltsein joukosta ja että muuten loppumatkakseni valitsisin maatien, jos kohta sillä ei juuri ollut useita etuja tarjottavana; näin aioin ainakin järjestää matkani Oniegaan asti. Tilaisuus siihen tarjoutui ennenkuin edes olin voinut odottaa. Sillä kun laivurin ei onnistunut luovaellen viedä meitä perille jäljellä olevaa virstaa joen suulle, eikä ankkuri pidellyt laivaa, ja kun naiset kyynelisin ja kyynelettömin silmin häntä ahdistivat, että hän armosta ja armahtavaisuudesta laskisi maihin, hän katsoi syytä olevan purjehtia kokonaista 15 virstaa takaisin pienen Pertominskin luostarin satamaan, jonne hän varsin hyvin puolta vuorokautta aikaisemmin ohikuljettaessa olisi voinut poiketa, jos olisi edes vähänkään tahtonut noudattaa matkustajien toivomusta. Täällä nousimme maihin vähää ennen iltamessua, ja koko bohumoltsi-seurue meni ylös luostariin olemaan läsnä vetshernja'ssa (iltamessussa). Harvoin tuo pieni luostarikirkko lienee ollut niin täyteen sullottuna väkeä kuin nyt. Vetshernja alkoi heti kello 6:n jälkeen, ja sitä jatkui kokonaista kolme tuntia tavallisine rukouksineen, lauluineen ja lukuineen, joihin lisäksi tuli erityisiä tilapäisiä menestyksen toivotuksia bohumoltseille. Useimmat näistä ostivat itselleen pienet vahakynttilät, jotka sytytettiin palamaan ja kiinnitettiin täten pyhäinkuvien eteen, missä vaan oli tilaa niitä kiinnittää. Näiden kynttiläin paljous olisi voinut muuttaa pimeimmän yön päiväksi; mutta muuttikin nyt itse teossa kirkkaan päivän himmeäksi hämäräksi, tarjoten kuvan hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Sillä kuten nämä sata tai pari sataa kynttilää eivät voineet tyhjäksi tehdä, vaan ainoastaan himmentää päivän valoa, samoin pahakin himmentää hyvää, missä pahan ei onnistu kokonaan päästä sen sijaan vallalle. Kaksi kolehtia, yksi kummassakin kirkossa, kannettiin; ne eivät kuitenkaan tuottaneet muuta kuin noin 50 ruplaa, kun suurin osa pani pelkkää kuparirahaa. Yö vietettiin luostarin rannalla, ja seuraavana aamuna taas ilmaantui myötätuuli, niin että laiva saattoi nostaa ankkurin. Mutta minä en enää mennyt laivaan, vaan jäin siihen ja toivotin seuralle parempaa onnea jäljellä olevalle matkan puoliskolle kuin sitä ennen oli ollut. {Sydämeni ei kuitenkaan liene suuresti ottanut osaa tähän toivotukseen, sillä kahden ensi tunnin kuluessa, jolloin mitä suotuisin myötätuuli kuljetti poistunutta laivaa, vähä puuttui, etten olisi suonut sille vallan päinvastaista suuntaa, tosin en minkään kateudentunteen nojalla, vaan jotta ei taikausko olisi saanut aihetta lukea tähänastista, huono-onnista matkaa sen syyksi, että minä, epäpyhä henkilö, olin mukana laivassa, tai ainakin lihamakkarani ja tupakkapiippuni syyksi, jos kohta nämä viimemainitut olivatkin niin perin viattomat. Mutta noin pari tuntia laivan lähdettyä syntyi todellinen myrsky, jota yhä vaan kestää ja joka on tuonut minulle tilaisuuden koko sydämestänikin toivovani, ettei mikään onnettomuus kohtaisi tuota kallista lastia. Mutta pelkään kaiken toivoni olevan turhan, jos laiva tämän myrskyn aikana on aavalla merellä eikä turvallisessa satamassa, ja tämä pelko on toisillakin. Muuten tunnen itseni nyt taas bohumoltseista erottuani jotenkin yksinäiseksi, ja jonkunlaisella kaiholla olen monta kertaa muistellut tuota kaunista naiskolmikuntaa, jonka seurassa edellisenä päivänä niin usein olin juonut teetä. Tosin heitä olin suuresti säälinyt, kun eivät koko vuorokauteen päässeet maihin, mutta tämä seikka vaan kahta enemmän kiinnitti huomioni heihin. Kun en koskaan muista kysyä ihmisten nimiä ja kun sen lisäksi tavallisesti unhotan nimet, jotka sattumalta saan kuulla, en nyt ollenkaan voi sanoa, mitkä heidän nimensä olivat, ja keitä olivat, joko kauppiaan- vai porvarintyttäriä, vai yksinkertaisesti hattua ja myssyä kantavia piikoja. Mutta jospa heillä olikin viimemainittu arvo, tahdon kunnioittaa heidän usein minua kohtaan osottamaansa hyväntahtoisuutta, jonka mielikuvitus kuitenkin helposti saattaa kaksinkertaiseksi, sillä kaiken osanoton, jota muukalainen saa kokea, hän tavallisesti näkee suurennuslasin lävitse. Sen tähden neuvon jokaista, joka muuten tahtoo kuunnella neuvoani, ettei koskaan ynseästi kohtele lapsia ja muukalaisia; molemmat tarvitsevat monessa seikassa toisten neuvoa ja hyväntahtoista osanottoa. Muukin bohumoitsi-seurue on nyt muistossa saanut miellyttävämmän muodon kuin missä se äsken havainnollisesti oli esiintynyt. Ivaajasta on tullut ajattelematon, vallaton nuorukainen, pahantekijästä synkkä, umpimielisen näköinen mies, ulkokullatusta tullut ijäisestä onnestaan epävarma sielu, höpelöstä laivurin vaimosta miltei itse hyväntahtoisuus ja hyvyys, hänen äsken harmittavista pojistaan tavallisia lapsia, ja laivurista itsestä ankara, mutta rehellinen mies, kuten hän taitaa ollakkin. Ainakin hän oli sangen tyytyväinen ja kiitti minua kun puolesta matkasta maksoin sen, mikä oli määrätty koko matkasta, moni muu näet vielä Jumalan ilmasta, joka oli viivyttänyt matkaamme, ja kuka tietää mistä kaikesta, ainakin noina tavanmukaisina "juomarahoina" olisi voinut kiskoa minulta enemmän. Näin siis muisto astuu sovittajana minun ja bohumoltsien väliin, ja luulen muiston kaikkialla kernaasti näyttelevän sellaista sovittajan ja kaunistajan osaa menneisyyden ja nykyisyyden välillä, ja että yleensä tulee paljo tinkiä pois siitä, minkä muisto kuvaa kauniiksi tai myöskin -- mikä kenties olisi edullisempaa -- heti tinkiä pois jokunen määrä nykyhetken tukaluuksista, jotta sen kuva sitten olisi yhtäpitävämpi muiston kopion kanssa. Tämä muiston menetystapa on muuten sangen onnellinen ja tervetullut ihmiselle, jolla nykyhetken pahuudesta tavallisesti on "satis superque" [= kylliksi, jopa liikaakin] ilman että hänen vielä kerta tarvitsee kokea sitä muistoissaan, joka olisi samaa kuin saada nykyisen kuormansa lisäksi tuntea samalla entistenkin katkeruus ja paino.}

[Jatkona seuraava n:ro.]

57.

Tohtori Rabbelle.

[Edellisen jatkoa,]

["Helsingfors Morgonblad" 1842, n:o 84.]

Oniega, 10 p:nä heinäkuuta 1842.

Luostarissa, johon olin jäänyt, viivyin koko päivän, heinäkuun 11:nnen, ja minulla oli silloin aikaa sekä ikävään että luostarin erittäin kauniin aseman katselemiseen kuten myös edellisen kirjeen kirjoittamiseen. Pertominski on kolmannen luokan luostareita ja lienee kaikkein pienimpiä, sillä johtajalla eli strojitelilla on ainoastaan kaksia munkkia paitsi itseään; heitä on siis kaikkiaan kolme, ja pienemmällä lukumäärällä tuskin mitään luostaripalvelusta voitaneen toimittaa. Kuitenkin tällä luostarilla oli, paitsi vanhaa, tätä nykyä käyttämätönnä olevaa puurakennusta kirkkoineen ja kammioineen, kolme erityistä kivirakennusta ja sitäpaitsi vielä puutalo, jossa luostarin harvat työmiehet asuivat. Tämä luostari on valinnut itselleen erityisen kunnioituksen esineeksi kahden edesmenneen Solovetskoi-munkin muiston, nimittäin Vassianin ja Jonan, jotka useiden muiden henkilöiden kanssa kesällä 1561 hukkuivat kalkkilastin mukana matkustaessaan Arkangelista Solovetskoihin. Heidän kuolleet ruumiinsa lienevät aallot kuljettaneet Pertominskin läheisyyteen, tai luostari on jostakin toisesta, minulle tuntemattomasta syystä valinnut heidät suojeluspyhimyksikseen. Saapuessani luostariin olin ensi toimekseni käynyt strojitelin luona, ja kun oli teenjuonnin aika, hän tarjosi minulle teetä, huomauttaen että minun Pyhän Hengenkin kunniaksi piti juoda kuppi, kun aioin päättää juontini toiseen kuppiin. Olin Arkangelissa hankkinut itselleni putelin rommia ja pyysin siis hänet seuraavana päivänä teelle luokseni, mutta hänpä ei tullutkaan, vaan lähetti puolestaan toisen munkeistaan. Muuten minua kohdeltiin vieraanvaraisesti niinä puolenatoista vuorokautena, jotka siellä olin, mutta pari bohumoltsia, toinen Tambovan, toinen Tverin kuvernementista, jotka paluumatkalla Solovetskoista olivat poikenneet tänne, eivät likimainkaan saaneet samaa vieraanvaraisuutta osakseen. He saivat istua penkillä sillä aikaa, kun strojiteli, kaksi munkkia ja minä söimme, eikä heitä edes sen jälkeen pyydetty istuutumaan pöydän ääreen, vaan saivat penkillä istuen pitää hyvänään, mitä oma ruokapussi tarjosi; ainoastaan maitoa heille annettiin erityisestä pyynnöstä. Samoin kuin suuri osa muita bohumoltseja, eivät nämäkään näyttäneet olevan muuta kuin etuoikeutta nauttivia kerjäläisiä, tai mikä on jotenkin samaa: passitettuja maankulkijoita. Kun eri luostarien juhlat sattuvat niin eri aikoina ja eri paikkakunnilla, on tällaisella väellä mitä paras tilaisuus kuljeskella luostarien väliä toisesta kuvernementista toiseen ja toisesta päästä Venäjää toiseen, sillä aikaa elättäen itseään kerjäämällä almuja; sävyisät talonpojat maalla ja porvarit kaupungeissa kernaasti heitä auttavat hyvän bohumoltsilaisasian vuoksi, jonka tähden he sanovat liikkuvansa. Sitäpaitsi moni almunantaja kuiskaa bohumoltsin korvaan, ettei tämän pidä unhottaa luostarissa rukoilla hänenkin syntiensä puolesta, joita näet sekä meillä että muuallakin maailmassa kullakin ihmisellä aina on ylimäärinkin. Sellaisen käsityksen olen saanut näistä vaeltavista ritareista, mutta toivon, ettei se olisi tosi, tai että se sopisi niin harvaan kuin suinkin.

Heinäkuun 12:ntena päivänä kuljin luostarin hevosella ja rattailla luostarista kahdentoista virstan päässä olevaan Krasnagoran kylään. Tosin ei ollut varsinaista tietä, mutta hietainen merenrannikko oli niin tasainen, jommoisen en ollut pitkään aikaan nähnyt minkään maantien olevan. Toinen pyörä kulki tosin useimmiten vedessä, ja kun myrsky puhalsi mereltä, pärskyi rannan vaahtoa vallan pyrynä päälleni. "Mutta kyllä kesä kasteensa kuivaa", eikä tämä pyryttäminen ollut sitä vaarallisempaa kuin että perille saavuttuani olin yhtä kuiva kuin lähtiessäni luostarista. Korvaukseksi lyhyestä Pietarin-paastosta, joka paria päivää aikaisemmin oli loppunut, oli nyt koko Krasnagora juonut itsensä humalaan ja ylläpiti yhä vielä jatkuvasti päihtymystään. Minun ei onnistunut huomata ainoatakaan selvää miestä ja surkuttelin suuresti tuota kaunista seutua, jolla oli asujamina sellaista moskajoukkoa. Jos näkyväisessä maailmassa tahtoisi saada kuvan helvetistä, en luule että yksikään olisi sopivampi kuin se, minkä juopunut kylä tarjoaa. En kuitenkaan tahtoisi suositella sitä saarnatuolissa käytettäväksi, koska kuulijoiden joukossa voisi olla sellaisia, jotka suin päin tahtoisivat syöksyä sellaiseen helvettiin. Kievarinpitäjä pyysi saada nähdä passini, ja oli sitten lukevinaan sitä, mutta ei huomannut että se, mitä luki, oli ruotsia, ennenkuin sanoin, että venäläinen käännös oli toisella sivulla, ja siitä hän kuitenkin yhtä vähän viisastui kuin ruotsalaisesta alkukirjoituksesta. Kuitenkin hän oli hieman selvempi muita miehiä mäellä, luultavasti siitä syystä, että oli valittu kylän paras mies kievarinpitäjäksi. Seuraavissa kylissä väki oli raitista ja työssä. Kolmanteen kievariin jäin yöksi ja sain kunnollisen patjan alleni, etu, jota en ollut nauttinut siitäperin kuin läksin Kuolasta, lukuunottamatta kahta Kannanlahdessa viettämääni yötä; tämän vuoksi olen tullut toimeen nukkumalla milloin lumessa tai hiedassa, milloin permannolla ja penkillä, ja yhden yönalun ruusuilla. Mutta eipä yhtään näistä leposijoista voi verrata tavalliseen polstariin. Kun näiden pohjaisten seutujen kievareissa ei ole sänkyjä eikä sänkyvaatteita vieraita varten, onkin useimmilla näiden seutujen venäläisillä herroilla tapana ottaa mukaansa matkoille omat sänkyvaatteet, ja siinä tekevät sangen viisaasti siksi kun kievarit täälläkin saavat tarkoituksenmukaisemman järjestysmuodon, tai kun kansa muuton tulee oppineeksi paremmin pitämään huolta matkustajien mukavuudesta. Sen kuntoisina kuin näiden seutujen kievarit ovat, ne eivät kestä mitään vertailua meidän kestikievareihin, sillä ainoastaan poikkeustapauksessa niissä on erityinen vierashuone, kun ne sitävastoin meillä vain poikkeuksellisesti sitä ovat vailla.

Täällä Oniegassa minulle ei edes annettu kortteeria kievarissa, vaikka ei ennestään ollut mitään matkustajia. Minun onnistui kuitenkin {toisaalla}, erään eläkettä nauttivan tullintarkastajan luona saada jonkunlainen kamari, missä kookas uuni anastaa suuren osan muutenkin ahtaaksi hakattua huonetta; {ja jos minut olisi luotu puolta korttelia pitemmäksi, olisi minun nyt pakko lakkaamatta käydä kyyryssä, ellen tahtoisi joka askeleella lyödä päätäni orteen. Sen lisäksi sillä on onneton asema kyökin ja talonväen omien huoneiden välillä, minkä tähden siitä lakkaamatta kuljetaan läpi, niin että tuskin voin kirjoittaa tätä kirjettä sisällyksen puolesta yhtenäisesti. Ja tästäkin, ei suinkaan kadehtittavasta asunnosta parhaillaan aiotaan karkottaa minut pois. sillä emäntä on kuullut, että Arkangelista odotetaan kaupunkiin reviisoria, ja haluaa, että sitä ennen matkustaisin pois, jotta hän voisi käyttää hyväkseen etua saada tämä uusi vieras luokseen majoitetuksi, minkä tähden hän ainakin jo 6-8 kertaa on kysynyt milloin aion lähteä matkaan.} Ettei kortteerihommissa satu näitä ikävyyksiä kaikissa kaupungeissa, sen todistavat Kemi ja Arkangeli, missä meillä oli täysi syy olla tyytyväisiä kortteeriimme ja isäntäväkeemme. {Kuolassakin olisimme toisaalla voineet saada paremman kortteerin kuin se oli, johon asetuimme, sillä siinä pari poikanulikkaa sisarensa ja äitinsä kanssa, s.o. koko talonväki alituisesti oli meidän vastuksinamme. Varsinkin Kemissä saimme paitsi hyvää huonetta sangen hyväntahtoisen emännän, 60:n tai 70:n vuotiaan neitosen, jonka iloksi emme kuitenkaan koskaan voineet tarpeeksi syödä. Nykyiseenkin, vähävenäläiseen emäntääni saattaisi huolimatta kaikesta hänen hommastaan ja juoksentelemisestaan huoneessa, olla varsin tytyväinen, ellei hän niin usein kysyisi, milloin aion matkustaa, ja jos ei hän sitäpaitsi antaisi minulle kuorittua maitoa kerman asemesta. Kaupungin lääkäri kyllä heti alussa pyysi minua muuttamaan luokseen, mutta kun hänellä käytettävänään ei ollut muuta kuin kaksi pientä huonetta, ja kun minä sitäpaitsi en aikonut kauan viipyä, kiitin häntä ystävällisestä tarjouksesta ja jäin siihen paikkaan, missä olin tullut avanneeksi laukkuni. Sen sijaan hän on kahta uutterammin pyytänyt minut teelle, kahville ja päivällisille luokseen ja on kaikessa osottautunut hyväksi ja avuliaaksi. Hän on opiskellut Pietarissa ja puhuu paitsi äidinkieltään sekä latinaa että saksaa jopa ranskaakin, latinaa tavallista paremminkin ja paremmin kuin minä sitä nyt enää muistan.}

Krasnagorassa valjastettiin kaksi hevosta vetämään minua ja laukkuani, jonka viimemainitun hätätilassa mies voi kantaa selässään. Minä en ollenkaan pannut vastaan, kun laki puoltaa kahden hevosen kyytiä yhtä henkilöä varten, ja kun sitäpaitsi mitä pikimmin tahdoin päästä tuosta juopuneesta kylästä. {Mutta kun kuitenkin joskus sattuu, että yksi henkilö, jolla ei ole erityistä kuormaa, saa ajaa yhdellä hevosella, pyysin seuraavassa kievarissa valjastamaan vaan yhden hevosen, ja kievarinpitäjä sanoi riippuvan omasta tahdostani ajaakko yhdellä vai kahdella hevosella. Siis aluksi valjastettiin yksi hevonen, mutta kun tämä oli tapahtunut, huomattiin, että kylässä oli toisia hevosia, jotka juuri olivat vapaina, ja minun oli ottaminen niistä yksi lisää.} Näin ajoin sitten koko matkan kahdella hevosella, jopa Tamitskajan kievarissa tahdottiin antaa minulle kokonaista kolme hevosta, huomauttaen, että tie oli hietaista, kuten paikoittain olikin, mutta tällaista menettelyä vastustelin ja riitelin niin voitokkaasti, että heidän lopulta täytyi taluttaa kolmas hevonen pois. Paitsi kyytirahoja, jotka nyt on määrätty kolmeksi kopeekaksi hopeaa hevosparista virstalta, saa olla valmis maksamaan hieman lisää juomarahoja, joiden maksamista alati muistutellaan, ja saa kuulla sietämätöntä kerjäilemistä. Muutamissa paikoin tahdottiin jo ennen talosta lähtöä määrätä, paljoko minun piti antaa juomarahaa. Kuinkahan monta kuutta paria vitsoja näillä seuduin tarvittaisiin ja kuinkahan kauan vitsametsiä riittäisi tarpeeseen, jos Suomen juomarahojen pyyntiä koskeva laki täällä pantaisiin voimaan; tällaisiin mietteisiin minulla usein oli aihetta. Tie kulki kaikkialla sangen kauniiden seutujen kautta, joissa oli vuoria ja mäkiä, järviä, puroja, ojia, viheriöiviä lehti- ja havumetsiä. Käkikin, jota Arkangelissa ollessani en ollut kuullut, kukkui vielä muutaman kerran jäähyväisiksi keväälle, surumielisen valituksen sen ja oman poistumisensa johdosta. Kyytivälit olivat 20-30 virstaa pitkiä, useimmiten aivan ihmisasunnottomia. Eräällä kyytivälillä minua puolitiessä kohtasi toinen kyyditsijä, ja kyytimiehet sopivat keskenään kuormiensa vaihtamisesta, niin että kumpikin saattoi saamansa osa mukanaan palata kotiansa, vaihdos, jonka tähden sain maksaa kaksinkertaiset juomarahat. Vastaan tullut matkustaja oli "piisari" (kirjuri), joka kuormia vaihdettaessa välttämättömästi tahtoi vetää pari savua piipustani, ja siihen minun lopulta täytyikin myöntyä, jos kohta olenkin varsin vähän tyytyväinen siihen, että kaikennäköiset ihmiset tahtovat polttaa minun piippuani. Se tapa on täällä jotenkin yleinen, tshinovnikkainkin keskuudessa, että otetaan piippu toisen suusta, vedetään siitä muutama savu ja sitten taas pistetään se entiseen paikkaansa. Lieneekö se perintöä tupakan synnyinmaasta, jossa villit jotenkin samalla tavalla menettelevät polttaessaan rauhanpiippua? Lappalaisillakin sama tapa on jotenkin yleinen, kuten myös talonpojilla useilla Suomen seuduilla, vaikka sen pitäisi olla kielletty, se kun on jotenkin yhtä hylättävä kuin ne tavalliset suutelemiset, joita hännystakilliset talonpojan- ja rusthollarinpojat muutamissa paikoin Uuttamaata sunnuntai-aamuin kirkkomäellä uutterasti viljelevät.

Tänne Oniegaan tulin 13:ntena päivänä heinäkuuta ja lähden nyt viipymättä matkaan. Kaupunki ei ole kylä eikä kaupunki, vaan molempien välimuoto eikä minusta tunnu olevan Kajaania rahtuakaan parempi. Muuten se sijaitsee kuivalla hietaisella paikalla, koilliseen Oniegajoesta. Paitsi kirkkoa ei ole yhtään kivirakennusta, vaan ainoastaan huonoja puutaloja, ani harvat vähän paremmat. Niiden luku on muuten ilmoitettu 237:ksi ja asukkaiden l,448:ksi, mutta minusta tuntuu kuitenkin, kuin varakonsuli Granherg-vainajan vakuutus, ettei hän tahtoisi vaihtaa markkinatakkiaan koko Kajaanin kaupunkiin, voitaisiin sovittaa Oniegaankin, asukkaita lukuunottamatta.

[Kirjeen jatkona oli vielä seuraava numero.]

58.

Tohtori Rabbelle.

[Edellisen jatkoa.]

[Suomennettu alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan. Julkaistu ruotsiksi "Saimassa" 1845, n:oissa 40-42, mutta tyyliä, kuten lausetapoja y.m. siellä täällä muutellen ja paikoin esitystä lyhennellen.]

Kargopoli 23 heinäkuuta 1842.

18;ntena päivänä läksin Oniegasta ja tulin viime yönä kello 12 tänne, matkustettuani siis hieman viidettä vuorokautta 350:tä virstaa, eli aivan matkustussäädöksien mukaan 80 virstaa päivässä. Ei ollut niin helppo päästä matkaan Oniegasta, mutta syynä matkalle-pääsyn vaikeuteen oli jotakin vallan toista kuin mikä meidän kaupungeissa usein viivyttää matkustajaa puolen päivää kauemmin kuin hän on ajatellut, niin että tämän hukkaan menneen ajan sitten kyytihevoset, usein kyytimiehetkin selkinensä saavat maksaa. Ei mikään aamiainen, päivällinen eikä muu sellainen homma lumoavalla kilinällään lyhentänyt tunteja minuuteiksi eikä viivyttänyt lähtöä, vaan ensiksikin oma epäröimiseni, matkustaisinko Poventsan vai Kargopolin kautta ja toiseksi kyydin saannin vaikeus. Oniegan ja Poventsan välistä tietä ei yksikään niistä, joiden neuvoa minulla oli tilaisuus kysyä, voinut sen paremmin kuvata kuin että tietä ei ollenkaan ollut, että näiden paikkojen väliä luettiin olevan alku kolmattasataa virstaa, ja että ensin oli seurattava merenrannikkoa muutama peninkulma Kalgatshihan kylään, siellä poikettava erääseen starovertsiläiseen luostariin, nimeltä Nikitski, ja sitten kuljettava jalan kylästä kylään tai korkeintain ratsain. Kargopoliin menevä tie tunnettiin paremmin, kun sinne näet vie Äänisjoen rantaa pitkin kulkukelpoinen kesämaantie. Muutamat taisivat pitää sitä parempana kuin se olikaan, minkä vuoksi, kysyessäni parasta tapaa päästä Poventsaan, neuvoivat minua matkustamaan sinne Kargopolin ja Vyitegran kautta, sukkela hysteronproteron [takaperoinen], kun aikomukseni ja pyrkimykseni juuri oli matkustaa Poventsan kautta Vyitegraan. Laskin, mikäli sellainen edeltäkäsin käy päinsä, että matka Poventsan kautta tehtynä tulisi kahta vertaa halvemmaksi, kun aina saattoi toivoa pääsevänsä vesiteitse Poventsasta Vyitegraan, jota vastoin Kargopolin kautta tehtynä matka olisi kahta mukavampi ja nopeampi. Ollessani kahden vaiheilla en koskaan ole vetänyt arpaa, vaan antanut sattuman johtaa, enkä tiedä muuta kuin että se kiitollisena tästä luottamuksesta aina on ohjannut minut oikealle tolalle.