Part 15

Muistat kaiketi edellisestä kirjeestäni, että passini ynnä muut asiakirjani vaadittiin jätettäviksi poliisikamariin Arkangelissa sekä syyn siihen. Tämä tapahtui heinäkuun 1:senä päivänä ja 5:ntenä sain ne vihdoinkin takaisin. Ehkäpä jonkunlaiseksi korvaukseksi siitä, että viittä päivää aikaisemmin olin saanut seisoa tunnin ja neljänneksen poliisikamarissa, ilman että kukaan ajattelikaan pyytää minua istumaan tai kysyä asiaani, vaikka minut kuitenkin poliisipalvelijalla oli sinne kutsutettu, poliisimestari nyt omassa korkeassa persoonassaan toi ne minulle ynnä lääkäripravdan minulle myöntämän oikeuden harjoittaa lääkärintointa niin paljon kuin halusin ja tilaisuutta siihen saattoi tarjoutua. Mutta sinä puolena päivänä, jonka tämän jälkeen siellä viivyin, ei valitettavasti mitään sellaista tilaisuutta tarjoutunut, minkä tähden läksin matkaan voimatta ollenkaan käyttää hyödykseni tuota korkeata suosiota. Se erinomainen kunnia, joka tuli osakseni sen kautta, että poliisimestari itse kävi luonani, vaikutti, että ravintoloitsija heti, kun minut sen jälkeen näki, ainakin kolmeen kertaan mittaili minua katseillaan kiireestä kantapäähän -- "majorque coepi videri" [= ja rupesin näyttämään suuremmalta]. Luulenpa että hän siitä sai mokoman ajatuksen antaa minun maksaa puolentoista ruplaa vuorokaudelta, mikä tapahtuikin; en suinkaan huomauta tätä minäkään liioiteltuna hintana pitäen vaan sen tähden, että se alkuperäisestä oli korotettu 50:llä prosentilla. Tämän lisäksi hän lähtöhetkellä huomautti minulle, että sellainen "blahorodie" [= vnpaasukuisuus] kuin allekirjoittanut nyt oli, ei voinut matkustaa ilman lautasia, haarukkaa, etikkaa, y.m., mitkä kaikki tarpeet, ennenkuin tuskin oli ehditty kysyä, tahdoinko niitä, tulivat pannuiksi eväslaukkuuni, tietysti käteistä maksua vastaan. Jotta ei erohetkemme sitten olisi tullut varsin kuiva, hän käski tarjoilijan tuoda esiin pari stakanaa totia, toisen itseään, toisen allekirjoittanutta varten, joista ylimääräinen laskuni sai vielä ruplan 20 kopeekan suuruisen lisäyksen, ilman että tuota ainetta nauttiessani edes olin voinut aavistaa, että minä olin maksava todin, eikä hän. Tämäkin olkoon sanottu siinä tarkoituksessa, ettei se mitenkään ole katsottava tuon sävyisän isännän moitteeksi, vaan ainoastaan osotteeksi naurettavasta tavasta vallan kursailematta maksattaa toisella se, mitä itse hänelle tarjoaa. Kaikki tämä johtui nyt kaupungin poliisimestarin kunnioittavasta käynnistä, jonka oikea syy kuitenkin oli seuraava. Viime kuluneina viitenä päivänä oli tapahtunut poliisimestarin vaihdos ja edellisen sijaan oli Kemin gorodnitshij määrätty tätä virkaa hoitamaan, -- perin rehellinen, lakiin vankasti perehtynyt mies, jonka luona erityisestä syystä olin tullut useasti käyneeksi ollessani Kemissä. Hänen pienelle, kauniille, nelivuotiaalle tyttärelleen näet oli tapahtunut se onnettomuus, että kuumalla vedellä oli korventanut rintansa ja vatsansa. Ensi hädässä oli tosin noudettu kaupungin oma lääkäri, joka oli määrännyt käytettäväksi tavallista palohaavan voidetta. Mutta kun se ei tarpeeksi tehokkaasti vaikuttanut, ja kun tiedettiin minun tulleeni kaupunkiin suoraa päätä lappalaisten parista, lähetettiin minuakin noutamaan ja minulta kysyttiin, enkö tietänyt mitään keinoa, joka olisi voinut lieventää tuota ylen tuskallista kipua. Tiesin sen melkoisesti lauhtuvan, jos vaan onnistuisi sulkea ilma palaneista paikoista tarkemmin kuin voiteen avulla kävi päinsä, minkä tähden käskin levittämään paksun kerroksen ruisjauhoja kaikkiin polton vahingoittamiin paikkoihin. Tästä oli se onnellinen, jopa odottamaton seuraus, että kipu heti lakkasi, ja Anjoska luuli olevansa terve kuten ennen, sekä tahtoi jo muutamaa tuntia myöhemmin nousta vaivalloisesta vuoteesta, mitä tietysti hänelle kuitenkaan ei voitu sallia. Huolimatta kaikesta tästä en kuitenkaan odottanut muuta kuin että hänessä seuraavana päivänä olisi melkoinen kuume, mutta suureksi hämmästyksekseni kuume kokonaan jäi tulematta, ja sittenkuin oltiin onnistuttu jotakuinkin kiinnittää jauhoside, Anjoska hartaasti pyydettyään viimein sai luvan lähteä vuoteesta. Jo kolmantena päivänä hän äitinsä kanssa oli lyhyellä vieraskäynnillä kaupungissa ja parani seuraavina päivinä paranemistaan; ainoastaan pahimmin palaneisiin paikkoihin muodostui vähä märkää. -- Tämän Kemissä täten solmitun tuttavuuden nojalla isä ei pitänyt kunniaansa ja arvoansa alentavana itse tulla luokseni tuomaan perille iloista tietoa, että minulle oli myönnetty oikeus reseptillä apteekista saada, jos siksi tuli, muutakin kuin magnesiaa ja rabarberia. Näitä rohdoksia, kuten luultavasti muistanet, oli aikaisemmin kieltäydytty antamasta, minkä tähden Castrénin täytyi syödä tuhkaa.

Samana iltana oli bohumoltseja (pyhiinvaeltajia, luostarivieraita) kuljettavan, pienenlaisen laivan määrä lähteä Solovetskoin luostariin, ja minä nyt ollen lähtövalmis päätin lähteä mukaan aikoen sieltä Suman, Uikujärven (Vygozeron) ja Poventsan kautta tulla Vyitegraan. Mutta kun myöhemmin illalla menin laivaan, huomasin, että sen omistaja, muuan Arkangelin läheisyydestä kotoisin oleva talonpoika, oli huomannut edulliseksi lykätä seuraavaan aamuun matkansa ja sen sijaan juoda itsensä hutikkaan, minkä vuoksi minäkin huomasin itselleni edulliseksi palata kortteeriini ja siellä viettää yöni. Kello 8 seuraavana aamuna laivan oli määrä lähteä liikkeelle, mutta minä saavuin kylläkin ajoissa, vaikka tulin tuntia myöhemmin, ja sain sittenkin vielä odottaa kaksi tuntia ennenkuin ankkuri vihdoin nostettiin. On tavallista, että jokainen Arkangelista lähtevä, bohumoltseja kuljettava laiva ennen lähtöä rannassa siunataan. Niinpä nytkin kannelle ilmestyi pari munkkia, jotka lukivat pitkiä rukouksia lähtijäin menestykseksi. Muutamat Solovetskoin munkeista viettävät koko vuoden Arkangelissa, jossa luostarilla on suuri kivitalo ja kirkko. Talo on muilla vuokrattuna ja kirkkokin taitaa tuottaa melkoisesti tuloja niiden lahjoista, jotka siellä hartauttansa harjoittavat. Sittenkuin munkit kannella olivat lopettaneet rukouksensa, ja arkangelilaiset bohumoltsit olivat ehtineet jaella asianmukaisen määrän jäähyväissuudelmia sukulaisille ja ystäville, nostettiin ankkuri ja purje. Suuri osa bohumoltseja oli ensi kertaa mastokkaassa, kannellisessa laivassa; -- tämä ynnä ero yhä vielä rannalla seisovista sukulaisista ja tuttavista saattoi heidät hyvin alakuloisiksi, jota alakuloisuutta kohta seuraavat surullisen-lystikkäät merikipu-kohtaukset eivät voineet haihduttaa. Ikäänkuin tarttuman kautta minunkin mieleni valtasi tyhjän yksinäisyyden tunne, synkkämielisyyteen vivahtava ikävä, jommoista kukin luultavasti joskus on tullut kokemaan, jos vieraalla seudulla on kokonaan ollut erotettuna kaikista tuttavista. Kotiseudulla, jopa ulkomaillakin tutuissa seuroissa ollen useimmat ihmiset onneksi kyllä ovat vapaat sellaisesta synkkämielisyyden-tunteesta, tai niin sanoakseni -- sielun tyhjyydestä, joka itsessään ei ole muuta kuin ohimenevää sieluntautia, mutta joka useammin toistuen saattaa muuttua pysyväksi synkkämielisyydeksi ja onnellisimmassa tapauksessa päättyy herännäisyyteen. Mitä minun synkkämielisyyteeni tulee, sillä ei ollut mitään sellaisia seurauksia, sillä se oli jo melkoisesti asettunut myöhemmin iltapäivällä ja loppui kokonaan juotuani ensimäisen lasin teetä, vaikka vastaisuuden varalle join 4-5 stakanaa sitä paitsi. Tuuli, joka ensin hiljalleen oli ajanut meitä edelleen, taukosi kokonaan illan suussa, niin ettei laiva liikkunut paikaltaan. Poistaakseen tämän pahan seurue päätti nousta seisomaan ja ristiä rintojaan. Useiden, jotka jo sattuivat seisomaan, täytyi luonnollisesti ensin istuutua sitten asianmukaisesti voidakseen nousta seisomaan. Minä puolestani arvelin riittävän, kun paljastin pääni ja otin piipun suustani, sillä en vielä ole oppinut rinnanristimistä niin, että tuntija ei voisi huomata vasta-alkajaa. Ristimisen jälkeen toimeenpantiin rahankeräys, mihin seremoniaan minä paremmin saatoin ottaa osaa, jos kohta en tietänyt, kenen hyväksi kolehti kerättiin, Solovetskoin luostarilleko, meren ja tuulen jumalilleko vai laivurin taskuun. Luulin kuitenkin sen tarkoittavan rahauhria luostarille ja annoin siis kernaasti viisi kopeekkaa hopeaa, ainoan hopearahan, sillä kaikki olivat suorittaneet antovelvollisuutensa pelkällä kuparirahalla. Laivuri, yllä mainittu talonpoika, oli erään laivassa olevan toverinsa kanssa pitkin päivää ottanut lukuisia aimo naukkuja Johannes Kastajan muiston kunniaksi, hänen nimipäivänsä kun näet vanhan ajanlaskun mukaan sattui juuri siksi päiväksi. Laiva oli vallan täyteen sullottu bohumoltseja ja heidän romuaan, mutta laivurin oli onnistunut tiheiden ryyppyjensä avulla suuresti lieventää tämän tuottamaa haittaa, ja asia parani jokaisesta seuraavasta kulauksesta, niin että hän nyt varmaankin olisi voinut ottaa muutaman tusinan bohumoltseja lisää, jos heitä vaan olisi ollut tarjona ja jos heillä olisi ollut tilaa seisoa. Mutta puoliyön aikaan tämä viinanväkinen muistojuhla sai surkean lopun. Laivuri oli hetkeä aikaisemmin käskenyt kaksitoista-vuotiaan poikansa täyttää muutamia puolityhjiä vesilekkereitä raittiilla vedellä niin kauan kuin sitä Vienajoesta oli saatavissa. Poika täytti isänsä käskyn, jopa vähän enemmänkin, sillä erehdyksestä hän tuli Vienan vedellä täyttäneeksi puolityhjän viinanassakankin. Sitten tapahtui hetken kuluttua, että isän taas piti ottaa ryyppy ja tarjota samanlainen toverilleen. Ensin hän ei ollut löytää koko nassakkaa, sillä se oli siirretty kauemmaksi tavallisesta paikastaan, omistajansa läheisyydestä; jonkun aikaa haeskeltuaan hän kuitenkin vesilekkereiden joukosta huomasi sen perin tutun muodon. Jo se seikka, että viinanassakka oli joutunut niin huonoon seuraan, sai häneltä maalle kirouksen, mutta pahempi tuli kohta jäljessä. Muutoksesta hän ei vielä tietänyt mitään, vaikka hieman ihmetteli sitä, että nassakka vielä oli täysi, ja näytti luulevan huonosti kunnioittaneensa Johanneksen muistoa; mutta mitä ei vielä oltu tehty, se saattoi vasta tapahtua. Hän kaatoi siis lasiin aimo ryypyn ja ojensi sen toverille. Mutta tämän olivat sen monet edeltäjät niin päästä sekoittaneet, ettei hän edes suutaan irvistämällä osottanut huomaavansa uuden, onnettoman aineen lisäystä. Eipä hän tavallisella puheella nyt enää ollenkaan olisi voinut sitä ilmaista, kun hänen puhe-elimensä olivat joutuneet niin pahaan epäjärjestykseen, että ainoastaan suuresti ponnistamalla sai kielensä taipumaan muutamiin yksinkertaisimpiin sanoihin; sillä myöhemmin illalla hän oli joka ryypyn mukana nielaissut yhden tai pari kirjainta, minkä vuoksi jäljellä oleva aapisto oli hyvin köyhä. Sitten laivuri kaasi itselleen ryypyn ja tyhjensi sen pohjaan. Mutta hänen maku- ja puhe-elimensä olivat vielä paljoa paremmassa kunnossa kuin toverin. Ensin hän irvisteli, lausui sitten voimakkaan kirouksen Vienalle ja sen vedelle, kaasi sitten puoli-raivoissaan koko pilatun aineen järveen ja sai lopuksi käsiinsä "causa mali'n" [pahan alkuunpanijan], jota nyt alkoi piestä niin perinpohjaisesti, että täytyi kääntää silmänsä pois, kun ei onnistunut ehkäistä hänen intoansa. Poika kyllä saattoi ansaita selkäsaunan monesta muusta seikasta, mutta väärästä aiheesta hän sen nyt sai, sillä nassakkaa täyttäessään hän itse oli alhaalla veneessä, jonne joku matkustajista laidan yli ojensi hänelle lekkereitä ja niiden joukossa viinanassakankin, kuten luulen, tahallansa, jotta isä ei voisi jatkaa jo jotenkin tarpeeksi viettämäänsä "prazdnikkaa". Muuan naisista, joka onneksi voittamansa merikivun jälkeen oli nukahtanut kajuutan portaille ja viime kohtauksesta herännyt, kysyi, mitä poika oli tehnyt, kun häntä niin pahoin pideltiin. Saatuaan tietää syyn siihen ja kuultuaan, että koko viinavarasto oli kaadettu kannen yli, hän ilmaisi sydämensä iloa siitä sanoilla "slava hohu" [Jumalan kiitos!] mihin "slava bohuun" me muut kernaasti yhdyimme, vaikka se vaan yhä enemmän katkeroitti laivuria, varsinkin kun keisarin syntymäpäivää, joka seurasi Johanneksen päivää, valitettavan vedenlisäyksen vuoksi ei enää voitu viettää niin kuin olisi pitänyt.

Iltapuolella 7:ttä päivää olimme noin 80:n virstan päässä Arkangelista pienen joen laskupaikalla, {kolme virstaa Nenokot'in kylän eli volostin edustalla.} Koska meri oli vallan tyynenä, päätettiin laskea ankkuri ja odottaa tuulta. Se paikka, missä nousimme maihin, oli mitä kauneimpia: ranta jyrkkä, sen alapuolella pieni oja ja toisella puolella, aivan kuin varjona taulussa, kapea hiekkasärkkä joen ja meren välissä. Koko ranta oli vallan kuin täyteen kylvettynä villejä ruusuja ja sitäpaitsi ruohoa ja niin monenlaisia kukkia, että ne hyvin päiväkaudeksi olisivat voineet tarjota tutkittavaa kasvitieteilijälle. Maihin noustua tehtiin jyrkän rantatörmän juurelle pitkä jono tulia, ja joka tulella näki pian patoja, kahvipannuja ja teekeittiöitä täydessä touhinassa. Minulla kun ei ollut omaa teekeittiötä, jouduin teekannuineni naiskolmikon pariin, jotka hyväntahtoisesti tarjoutuivat samovaristaan (teekeittiöstään) kaatamaan mieleni mukaan vettä {kannuuni}. Sittemmin minusta ilman erityistä kutsua tavallisesti tuli heidän vesivieraansa, niin kauan kuin yhteistä matkaa kesti, {mutta eipä sitä kestänyt niin monta päivää enää.} Kun tee oli juotu ja illallinen syöty, jokainen alkoi ajatella yösijaansa, ja kun en kauempaa voinut viipyä naisten seurassa, menin kappaleen matkaa ylemmäksi metsään, heitin kauhtanani ylitseni ja koetin nukkua. Mutta ennenkuin uni vielä oli ehtinyt puolitiehen silmiini, huomasin olevani niin suunnattoman suuren hyttysparven ympäröimänä, että hyvin ymmärsin, miten vaikeaksi nukkuminen oli tuleva. Tiesin vanhastaan, että tupakan savu on kauhistus hyttysille ja starovertseille, minkä tähden panin piipun kuntoon ja aloin polttaa tarmon takaa. Ne tosin sen kestäessä hieman poistuivat, mutta koska en vielä ole voinut harjoittaa itseäni polttamaan nukkuessani, vaan piippu päinvastoin vähää ennen unen tuloa pyrkii sammumaan, niin se nytkin sammui juuri kun olin uneen vaipumaisillani, ja hyttyset karkasivat uudistetuin voimin kimppuuni. Oi jospa ne toki olisivat olleet vähää enemmän "starovertsejä" ja noudattaneet paraillaan kestävää Pietarin-paastoa! Mutta mitä tulee paastoamiseen, ne siinä kohden olivat niin jyrkkiä protestantteja kuin suinkin, joten en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin paeta ja muuttaa makuusijani törmän alle ja niin lähelle vettä kuin suinkin. Mutta siellä ei enää ollut nurmikkoa, vaan ainoastaan vahvalti hiekkaa, johon täytyi kaivautua niin hyvin kuin taisi ja peittää muu osa ruumistaan kauhtanalla. Kun ainoastaan pieni määrä hyttysiä oli uskaltanut tulla jyrkkää hietatörmää alas, ja kun nekään eivät nyt enää niin helposti päässeet kimppuuni, voin nyt vaipua uneen ja häiritsemättä nukkua seuraavaan aamuun. Noustuani ei ollut ollenkaan helppoa saada hieno hieta pois sekä povesta ja taskuista että suusta, nenästä, silmistä ja korvista; kuitenkin mitättömän helppoa verrattuna koko yön kestävään sotaan miljoonia hyttysiä vastaan. Suuri osa bohumoltseja loikoi vielä ryhmittäin siellä täällä muodostaen omituisen kuvan, joka luultavasti ei paljoa eronnut siitä, jonka tarjoaa kaatuneiden sankarien peittämä taistelutanner.

8:nnen päivän aamuna meillä oli kova vastatuuli, jota luultavasti oli kestävä koko seuraavan päivän ja joka varmaankin oli pidättävä meidät tässä paikassa. Ensi työkseni hain itselleni jotain sopivaa paikkaa, jossa yli päivän häiritsemättä saatoin loikoa ja lukea. Jo edellisenä päivänä tosin olin löytänyt jotenkin hyvän sellaisen paikan, nimittäin luonnon laatiman, villien ruusupensaiden ympäröimän lehtimajan, mutta kun laivurin pojat siellä häiritsivät minua kilvan hyttysien kanssa, joita jälkimäisiä kuitenkin päiväsaikaan tupakansavulla voin pitää tarpeellisen matkan päässä itsestäni -- näin ei ollut edellisten laita --, niin oli minun nyt etsiminen uusi huoneisto, missä toimessa hieman haeskeltuani onnistuin paremmin kuin olin voinut edes toivoa. Vähäistä ylempänä kohosi ojan varrella vallan ojan reunassa korkea kumpu, jonka harjalla muutaman neliösylen alalla kasvoi suuria ja pieniä koivuja sekä näiden ympärillä ja seassa villiä ruusupensaita. Mutta kun kummun ympärillä oleva löysä, syvä hieta ei tarjonnut mitään varmaa jalansijaa, se kun usein vieri vieden jalat pari askelta takaisin mukanaan yhden eteenpäin yritetyn askeleen asemesta, niin kohoaminen tähän suojapaikkaan, kuten moni muu kohoaminen tässä maailmassa, ei ollut varsin helppoa. Kun minun viimein oli onnistunut saada kiinni jostakin juuresta tai oksasta, oli minun ryömien tunkeuminen viidakkoon, jonka turvissa sitten sain vaivastani runsaan palkinnon. Siellä minulla oli paitsi paljoa muuta, laiva ja koko bohumoltsikenttä silmieni edessä, mutta eivätpä laivurin pojat eivätkä muut tietäneet, minne olin kadonnut. Mainitut pojat olivat muuton suureksi harmikseni kaikkialla. Nuoremmalta en koskaan saanut syödä rauhassa, sillä hän tahtoi joka palaa haukatessani tietää, miltä se maistui, eikä tyytynyt siihen vakuutukseeni, että kaikki maistui oivallisen hyvältä, vaan tahtoi omilla makuelimillään päästä siitä vakaumukseen. Tämä ei olisi merkinnyt mitään, jos ruokavasuni olisi ollut varustettu paastoa varten, jota vielä muutama päivä oli noudattaminen, mutta valitettavasti siinä oli kookas lihamakkara ynnä puoli yhtäläistä kunnioitusta herättävää juustoa, joita kumpaakaan pravoslavnilaiset Pietarin- ynnä muina paastoina eivät katsele kaikkein suopeimmin silmin. Oli siis etuni mukaista olla levittelemättä näitä kielletyitä ruokalajeja kaikkien nähtäville, kun vastoinkäyminen, joka matkalla saattoi esiintyä, taikauskoisuudessa olisi voitu lukea minun laskuuni sen tähden että rikoin paaston. Onneksi huolellinen isäntäni Arkangelissa oli pannut ruokavakkaani savustetun lohenpalasen, mutta sittenkuin se oli syöty, ei ollut muuta neuvona kuin luulotella pojalle, että lihamakkarakin oli kalaa, jonka venäläistä kalatieteellistä nimeä en kuitenkaan hänelle ilmaissut. Juuston taas muutin valaskalan palaseksi ja kalana poika sitä söi hyvällä maulla, niin usein kuin muuten ojensin hänelle palasen. Vanhempi poika ei ollut niin perso ruokavakalle, mutta hääri sitä uutterammin teekannuni ympärillä. Tuntui siltä kuin he olisivat keskenään sovinnolla jakaneet nämä molemmat tungettelutilaisuudet. Tee ei tosin ole ainetta, jota ei paaston aikana voisi nauttia yhtä hyvin kuin muina aikoina, mutta matkalla on tarpeeksi siinä, että saa olla oma pikenttinsä, eikä juuri haluta toimittaa tätä virkaa vielä muille, kaikkein vähimmin pahanilkisille pojille ja muulle sellaiselle moskaväelle. Tupakanpoltostakin muuan miehen loikkari bohumoltseista aikoi huomauttaa, että se muka oli syntiä. Muuan kersantti, tai joku sellainen, otti sillä kertaa puolustaakseen minua ja tupakkaa sanoen tietävänsä, ettei Raamattu missään paikassa kiellä tupakoimista. Mutta itsensä päihdyttäminen viinalla tai muulla väkevällä on Raamatun mukaan syntiä, lisäsin minä varta vasten huomautuksen tekijälle, joka lähtöhetkellä Arkangelissa oli ottanut toisenkin lähtöryypyn liikaa. Huolimatta kaikista näistä selityksistä ja kalan muodonmuutoksista en kuitenkaan onnettomuuden satuttua juuri olisi voinut tulla mihinkään parempaan luokkaan luetuksi kuin Paavali Maltan edustalla tapahtuneen haaksirikon jälkeen (Apost. teot 28:4), mutta saatoinhan kuitenkin lohduttaa itseäni ajattelemalla, että minä kuitenkin sataa kertaa enemmän olisin ansainnut sellaisen nuhteen, jonka maltalaiset hänelle antoivat.

Illalla jatkui samaa vastatuulta, joka koko päivän oli puhaltanut ripoittaen ylitsemme ajohietaa ennen mainitulta, ojan toisella puolella olevalta hietaharjulta. Läksin hyvin vastenmielisesti tyyssijastani, ja päätin, kun ruusuja yltäkyllin kasvoi ympärillä, laittaa itselleni vuoteen ruusuista, kerrankin kokeakseni, miltä tuntuu "levätä ruusuilla" sanan täydellisessä merkityksessä, sillä sen tiesin ennestään, että niin kuin vuoteensa laatii, niin nukkuu. Mutta pian huomasin suureksi mielipahakseni, ettei ruusuvuodekkaan kelpaa, kun on hyttysien ympäröimänä. Sen tähden minun taas täytyi siirtyä entiselle hietavuoteelle. Tämä muuten ei ollut huonompi sattuma, sillä seuraavana aamuna noin 3:n ja 4:n välillä meidät herätti laivurin raaka, pasuunantapainen huuto _povetr_, ja vaikka tämä huuto kaikuihin ukkosenjyrinän tapaisena pitkin rantaa, en kuitenkaan tiedä, olisiko se voinut kuulua korviini siihen paikkaan, mihin illalla ensin olin paneunut maata. Silmänräpäyksessä kaikki väki nousi ylös, ja kohta sen jälkeen syntyi kalinaa ja räminää padoista, kattiloista, teekeittiöistä, ruokavakoista, vesilekkereistä y.m., jotka kaikki joutuisasti muutettiin laivaan. Kiireessä oli muuan naisista tullut sitoneeksi huivinsa niin huonosti, että ensimäinen hieman kovempi tuulenpuuska lennätti sen pois, ensimäiseksi uhriksi, joka laivurin viinan jälkeen vedelle tehtiin. Mutta huolimatta laivurin kuulutuksesta, ei ollutkaan mikään "poveätr", vaan huono laitatuuli, joka sävyisästi keinutteli meitä edelleen rannikkoa pitkin. Ei edes ukkonen, jonka päivän kuluessa moneen kertaan kuulimme jyrähtelevän, kyennyt hankkimaan meille parempaa tuulta, vaikka sitä puoleksi toivoimme, puoleksi pelkäsimme. Koko sen päivän, seuraavan yön ja suuren osan sen jälkeistä päivää vietimme laivassa, ilman että meitä mihinkään vietiin maihin. Tästä tuli etenkin naisille pitkä piina-aika, sillä laiva oli vailla sellaisia laitoksia, jotka olisivat saattaneet kaikki maallenousut tarpeettomiksi. Oli surkeata nähdä heidän alakuloisuuttansa: pilan ja hymyn asemesta oli etenkin toisena päivänä kuolemankaltainen hiljaisuus vallannut heidän huulensa. Ei nähty ainoankaan teekeittiön nyt tulevan liikkeelle, vaikka tähän asti ei yhtäkään aamua eikä iltaa ollut kulunut ilman niiden suitsutusuhria. Laivuri oli puoli-raakalainen, joka mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä neuvoi heitä käyttämään laivan porrasta kaikennäköisiin kokeiluihin, näyttäen heille siinä itse hyvää esimerkkiä. Mutta ikäänkuin hänen välinpitämättömyytensä toisten kärsimyksistä ei olisi riittänyt, nousi matkustajien joukosta esiin nuori mies, joka ivallaan uskollisesti avusti laivuria, ja toisena avustajana hänellä oli vanhempi poikansa; tämä tiesi kertoa, että välistä kreivittäriäkin on laivassa, ilman että sen tarvitsee erityisesti laskea rantaan. Paitsi mainittua ivaajaa, joka hyvin olisi ansainnut tulla valokuvatuksi, oli matkustajien joukossa useita sangen omituisen näköisiä henkilöitä. Yksi vastasi täydelleen sitä mielikuvaani, jonka olin itselleni muodostanut pahantekijästä, toisessa luulin näkeväni elävän kuvan ulkokullaisuudesta, ja laivurin vaimon kasvoista luin mitä likeisimmän sekoituksen tyhmyyttä ja hölmöyttä, jättääkseni mainitsematta monta muuta merkillisyyttä.