Part 10

Ennenkuin nyt siirryn uuteen maailmaan, nimittäin venäläiseen, sallittakoon minun jäähyväisiksi lappalaismaailmalle vielä mainita jotakin heidän kielestään ja murteistaan. Lukuunottamatta osaa tunturilappalaisia, kaikki muut puhuvat oikeastaan kahta kieltä, äidinkieltään ja sen ohella hallitsevan valtion kieltä. Suomen lappalaisten suomen kielestä on jo aikaisemmin puhuttu, ja yhtäläisiä mestareita lienevät enimmät Ruotsin ja Norjan lappalaiset ruotsin ja norjan kielissä. Mutta Venäjän lappalaisten, ainakin niiden, jotka asuvat Kuolan tienoilla ja siitä Kannanlahteen johtavan valtatien varrella, sanottiin enimmästi puhuvan venättä, niin että puheesta oli vaikeaa erottaa heitä synnyntävenäläisistä. Niiden tietojen mukaan, jotka meillä oli tilaisuus saada, on Venäjän lappalaisten äidinkielessä kolme päämurretta, joista ensimäinen on yhteinen Kuolaa lännempänä ja Imandra-järven ympärillä asuvilla lappalaisilla, lukuunottamatta tämän järven pohjoispuolella olevaa Maaselän kylää; toinen taas Maaselän ja Kuolasta itään ja koilliseen asuvilla lappalaisilla; kolmas Turjan lappalaisilla, jotka asuvat ennen mainitun niemimaan itä- ja kaakkoisosassa, etäisimpinä Kuolasta. Norjan lappalaiset tosin eri paikoissa puhuvat kieltään hieman eri lailla, mutta kun tämä erilaisuus ei ole huomattavampi, on täydellä syyllä oltu jakamatta kieltä eri murteisiin. Eipä utsjokelaistenkaan kieltä tarvitse erottaa Norjan lapista; mutta inarilaiset puhuvat keskenään erityistä lapin murretta, ja useimmat sitä paitsi Norjan lappia ja suomea. Suomen alalla esiintyvä Sompion kieli tuntuu yleensä olevan Inarin lapin kaltaista, vaikka siihen on sekoittunut vielä enemmän suomea. Vielä on mainitseminen Ruotsin lappalaisista, että heilläkin on olemassa useita eri murteita, joille on annettu nimeksi Uumajan, Piitimen, Luulajan ja Tornion j.n.e. murteet, mutta kun heillä nyt on sama kirjakieli, ainakin yksi ainoa Raamatun käännös, niin nämä murteet vähitellen lähennevät toisiansa, lopulta muuttuen yhdeksi kieleksi, paitsi ehkä pohjoisimmalla seudulla vallalla olevaa murretta, joka ei suuresti eroa Norjan lapista. Jos minun tässä sallitaan sanoa Venäjän lappalaisista murteista läntistä Notoseron, pohjoista Semiostrovin ja itäistä Turjan murteeksi, niin lapin murteet kaikkiaan ovat seuraavat: a) Norjan lappi, b) Ruotsin lappi ja c) Ruotsin lapin murteet, d) Inarin murre, e) Notoseron (eli Nuortijäyrin) murre, f) Semiostrovin murre ja g) Turjan murre. Norjan lapin murretta kuuluu puhuvan noin kymmenen tuhatta henkeä. Ruotsin lapin murteita kolme tuhatta (?), Inarin ja Sompion murretta noin viisisataa, notoserolaista hieman seitsemättä sataa, semiostrovilaista viisi tai kuusi sataa ja turjaa neljä tai viisi sataa. Mutta, kuten jo aikaisemmin mainittiin, ei ole varmaa, eikö koko Turjan murre mahdollisesti voisi liittyä jompaankumpaan muista päämurteista; samoin voipi vasta tarkemman tutkistelun jälkeen sanoa, mihin alaosiin (kielenmuunnoksiin) muut Venäjän lapin murteet saattavat jakautua. "On joka suhteessa hyvin valitettava asia, etteivät venäläiset ole mitään tehneet tämän kielen (lapin) viljelemistä varten", sanoo Rask yllämainitussa teoksessaan, II osan 340 s:lla, ja tähän hänen lausuntoonsa täydelleen yhdymme, lisäten vaan, että on vallan sama syy valittaa, että suomalaiset ovat laiminlyöneet Suomen lapin murteiden tutkimisen, ja sitä suuremmalla syyllä, kun juuri suomalaiset oman kielensä sukulaisuuden vuoksi lapin kielen kanssa olisivat kaikista sopivimmat tutkimaan ja viljelemään lapin kieltä. Mutta sellainen on vielä tapa meillä, että mennään Halikon kautta Ruotsiin, harrastetaan kaikennäköisiä vieraita asioita ja annetaan saksalaisille tai muille halukkaille tilaisuus tutkia sitä, mikä on meitä lähinnä, kuten esim. lapin, jopa itse suomen kieli! Ainoastaan Norjan ja Ruotsin lappi ovat jotenkin hyvin tutkittuja ja muokattuja, mutta eivät kuitenkaan suinkaan niin perinpohjin, etteivät ne vieläkin antaisi paljon tekemistä filologille, joka tahtoisi vertaillen tutkia kaikki lapin murteet, s.o. koko lapin kielen. Mikä avara ala! -- ja kuinka tärkeä sellainen tutkimus olisi, sen osottakoon myös Raskin lausunto usein mainitussa teoksessa (II osa, 331 s.). Hän sanoo: "näyttää siltä kuin Europan ja Aasian väestön ja kielen synty suureksi osaksi olisi etsittävissä lappalais-suomalaisesta kansanheimosta tai sen sukulaisheimoista, joita yhteisellä nimellä saattaa sanoa skyyttalaiseksi kansanroduksi. Tämän kysymyksen tutkiminen on omansa herättämään kielentutkijan ja historioitsijan, jopa jokaisen mielenkiintoa, joka haluaa tuntea sukuamme sen monia eri haaroja ja näiden keskinäisiä suhteita myöten. Jo Arndt lausui sen toivomuksen, että joku taitava kielentutkija ennakkoluuloitta tarkastaisi niitä kaikella sillä tunnollisuudella, jota ne todenmukaisina jätteinä kielestä, joka on ollut maailman vanhimpia, ansaitsevat." -- On todella hämmästyttävää nähdä, kuinka vähäisellä innolla ja vakavuudella kielentutkimusta vielä yleensä harjoitetaan, ja kuinka kaukainen se aika vielä välttämättömästi on, jolloin kävisi mahdolliseksi uudelle von Linnélle ruveta miettimään jotakin järjestelmää, joka käsittäisi kaikki maanpiirin ihmiskielet. Tällaisen miehen edeltäjänä tosin ilmestyi Tanskassa joku aika sitten usein mainittu Rasmus Rask, mutta mitäpä hänkään voi aikaansaada, kun erikoistutkimukset olivat niin niukat? Hänen täytyi itse ryhtyä yksityiskielien lähempään tutkimiseen niiden kotimaassa ja enempi ehtiäkseen panna yövalvonnan ja rasitusten kautta alttiiksi terveytensä ja henkensä Intiassa. Ihmisen järjen ja ajatuskyvyn, hänen kielensä ja tekoinsa kautta Jumalan voima ihmisessä ilmestyy, ja ihmisen ulkopuolella koko luonnossa, ja joka päivä koetetaan yhä paremmin päästä tämän ilmestyksen perille; kaivetaan esille maan sisustat, jotta löydettäisiin muutamia ruostuneita esineitä menneiltä vuosisadoilta tai muita entisaikaisen luonnon jätteitä, maksetaan suuret rahat amerikkalaisesta harakasta tai grönlantilaisesta tikasta tai afrikkalaisesta myyrästä, samoin kuin maailman joka kolkasta haalituista ruohoista ja sammalista, tutkitaan, riidellään ja kirjoitetaan järjestä, usein niin kauan kuin sitä on itsellä kipinäkin jäljellä; mutta kielet, ne jätetään oman onnensa nojaan ja kielten tutkimus sattumusten varaan. Tärkeimmät työt mitä tällä alalla on tehty [Huomautetaan, että tämä on kirjoitettu 12 vuotta sitten. (Kirjoittajan huomautus Litteratarbladet'in lukijalle)] -- ja mistä tulevaisuudessa voi toivoa koituvan joitakin hedelmiä kielten tutkimuksellekin -- ovat syntyneet sivuseikkana lähetysseurojen ja yksityisten kristinuskon levittäjien toimesta, joita siellä täällä ilmestyy jonkun kansan sekaan, joka muuten sille oudolla kielellä ei olisi voinut saada mitään, ei edes pintapuolista tietoa kristinopista. Yhtä satunnaista on se voitto, joka on tullut kielien osaksi historiallisten tutkimusten kautta, eikä tämä voitto kokonaisuudessaan ole suurenarvoinen, kun kielitieteen ei vielä ole onnistunut edes historian palkkalaisena päästä parempaan asemaan ja näyttää, mitä se sellaisenakin etenkin muinaishistorian hyväksi kykenisi aikaansaamaan. Mutta onpa aika lopettaa nämä kielimietteet, vai miksi heitä tahtoisi sanoa, jotka myös varsin hyvin olisivat voineet jäädä mainitsematta, sillä onhan maailma kuitenkin täpösen täynnä kielentutkijoita, kuten jokainen tietää, ja nämä ovat milloin tahansa valmiit kirjoittamaan pitkiä tutkimuksia kaikennäköisistä seikoista, kuten esim. siitä, onko Tacitus tai Sallustius kirjoittanut ac vai atque, cum vai quum j.n.e. joissakin lauseissaan. Ei siis sanaakaan siitä enempää, vaan onpa aikomukseni suosiollisen lukijan seurassa, jos hän muuten tahtoo yhtyä minuun, alkaa uusi retkeily Kannanlahdesta Vienanmeren rannalla olevaan Kemin kaupunkiin.

Keli on vielä jotenkin hyvä, tie sitäpaitsi ei ole 300:a virstaa pitempi, minkä vuoksi toivon, etten liian kauan viivy matkalla, vaikka tosin ei voi siellä täällä välttää muutaman tunnin viipymistä. Aluksi täytyykin viivähtää itse Kannanlahdessa, joka on 40-taloinen kurja kauppala (volost), Nivajoen oikealla rannalla sekä jotenkin lähellä muutamia melkoisia vuoriylänköjä; näitä muuan karjalainen sanoi Ristivaaraksi, Rautavaaraksi, Volosnavaaraksi ja Selednavaaraksi. Olipa tshinovnikkakin (virkamies) seudulla, nimittäin stanovoi, jonka tehtäviä ja vaikutusalaa en kuitenkaan niin tarkoin tunne, jos hänellä muuten liekkään muuta tehtävää kuin se, että on sijoitettu tälle paikkakunnalle ja kestitsee matkustajia. Schmidtin venäläis-saksalaisesta sanakirjasta olen hakenut stanovoi sanan merkitystä, mutta en ole löytänyt mitään sellaista, joka sopisi virkamieheen, joten en tiedä muuta kuin että sana johtuu verbistä _stanovitj_, joka merkitsee asettaa, sijoittaa. Kuitenkin muistelen jossakin kuulleeni, että hänen tehtäviinsä myös kuuluu seudun vapaana pitäminen kielletystä (tullaamattomasta) tavarasta. Itsellä hänellä ei ainakaan ollut luonaan sellaista, jota vähintäkään olisi voinut epäillä kielletyksi, sillä paitsi teetä ja ruokaa kuului hyväntahtoiseen ja runsaaseen kestitykseen oikea venäläinen _vodka_ [viina], jota suuremman varmuuden vuoksi myytiin ja ostettiin tarkasti suljetuissa pulloissa säilytettynä. Paitsi häntä -- joka näytti sangen säännölliseltä ja hyväntahtoiselta mieheltä -- oli seudulla vielä postintarkastaja eli smotriteli sekä pappi, joita meillä ei kuitenkaan ollut kunnia nähdä.

Ennen muinoin Kannanlahti lienee ollut huomattava paikka; ja suoraan vastapäätä ojan toisella puolella olevalla niemellä sanottiin ennen olleen kolmikirkkoinen luostari. Sen olivat sodan aikana njemtsit (karjalaiset vai norjalaiset?) hävittäneet, minkä tähden siellä nyt ei nähnyt muuta kuin kirkon ja ani harvoja huononpuoleisia taloja. Lisäksi puhutaan vanhassa karjalaisessa runossa Kannanlahden (paikan karjalainen nimi) tytöistä, jotka muutamat nuoret miehet olivat vähällä ryöstää ja myydä Vienassa (Arkangelissa); tästä saattaa myös olettaa että tällä seudulla ennen muinoin vallitsivat paremmat olot, sillä en luule, että nykyisistä Kannanlahden tytöistä saisi suuria voittoja, möipä heidät sitten Vienaan tai minne muualle tahansa.

Kannanlahdessa meidän oli pakko jättää pulkkamme, joilla koko talven olimme matkustaneet Lapissa. Samoin kuin eroaa uskollisesta ystävästään, jota kenties ei koskaan enää näe jälleen, erosin oivallisesta pulkastani, jossa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, joka meihin kaikkiin kerran tulee, nimittäin, että kerran vanhenemme ja heikonnumme. Syntyisin se oli Sodankylän pitäjän Kittilän seurakunnasta; siellä se oli aikoinaan tehty valitusta koivusta; jalkojen suojaksi oli siihen laitettu erityinen kate eli kuomi samasta puulajista ja päällystetty hylkeen nahalla. Talollinen Korvanen Sodankylässä oli nuorempana ostanut sen rakkaalle vaimolleen, joka monet vuodet oli jouluna ja pääsiäisenä sillä kulkenut Sodankylän kirkolle. Pyytämällä pyydettyäni Korvanen myi minulle tämän pulkan kuudesta pankkoruplasta, vaikka hänen vaimonsa olikin suuresti kauppaa vastaan. Varmasti ja vahingoittumatta tuo pulkka oli talven kuluessa seurannut minua ensin 18 peninkulmaa Inariin, sitten 16 peninkulmaa Karasjoelle Norjan-Lappiin, sitten samaa tietä takaisin Inariin, Inarista 9 peninkulmaa Paatsjoenniskaan, sieltä edelleen 10 peninkulmaa Syngel-lappalaisten luo, sitten 15 peninkulmaa Kuolaan ja täältä kolmattakymmentä peninkulmaa Kannanlahteen. On kyllä totta, että se alamäissä joskus kiiruhti liiaksi, niin että minun oli vaikea pysyä mukana, mutta eipä se koskaan kokonaan minua hylännyt, vaikka hetkeksi jättikin jäljelle. Loivemmissa mäissä se ei sitä tehnyt, vielä vähemmin tasaisella maalla.

Kannanlahdesta kuljimme 30 virstaa Kneäsagubaan ja sieltä toiset 30 virstaa Koudan kauppalaan. Kneäsaguba on köyhä, noin 25-taloinen kylä; sillä lienee alkujaan ollut karjalainen nimi Ruhtinan lahti, josta nykyinen nimi lienee venäläinen käännös, kuten kylän asukkaatkin olivat venäläisiä tai oikeammin venäläisten ja karjalaisten sekarotua. Sama lienee suureksi osaksi muidenkin täkäläisen merenrannikon venäläiskylien asukkaiden laita, vaikka venäjän kieli niissä tätä nykyä on päässyt melkein yksin vallitsevaksi. Ne monet karjalaiset paikannimet, joita täällä sekä useissa paikoin Venäjän-Lappia tapaa, kuten Maaselkä, Rikkataival, Niva-joki, Kannanlahti tai myöskin selvät yleisten karjalaisten paikannimien venäläiset muunnokset tai käännökset, kuten Pinosero (Pienijärvi) pohjoiseen Kannanlahdesta, Verchosero (Korkialampi) Kannanlahden ja Kneäsaguban välillä, Bjälosero (Valkiajärvi), Startsevosero (Ukonjärvi), Startsevaguba (Ukonlahti) Kneäsaguban ja Koudan välillä, Pajakanta-guba (Pajukanta), Glubokosero (Syvälampi) y.m. tekevät jotenkin luultavaksi, että Kneäsagubakin on venäläinen käännös nimestä Ruhtinan lahti, joka nimi esiintyy Suomessa, missä sitäpaitsi on muita samanlaisia kuten Ruhtinan salmi, Ruhtinan salo, Ruhtinan kivi j.n.e. Sellaisia käännöksiä ovat myöskin kaiketta epäilyksettä niinet Tshornarjeka, Ljetnarjeka y.m. Karjalassa yleisesti käytetyistä paikannimistä Mustajoki, Kesäjoki: venäläisillä näet on se tapa, että pitävät paikannimiä samanarvoisina kuin muita lisänimiä (epiteettejä), jotka kääntävät niin pian kuin tietävät niiden merkityksen. Tästä johtuu melkoinen sekavuus maatieteellisessä suhteessa, mutta toiselta puolen he siitä saavat etua kielensä soinnukkaisuudelle, sillä vieraat paikan-nimet kuuluvat kuitenkin vierasperäisiltä monessa kielessä.

Koutaan saavuimme sydänyöllä; jonkun aikaa kolkutettuamme meidät päästettiin stantsian oli kestikievarin pihaan. Vaikka pari kolme vanhanpuoleista naishenkilöä asui ja nukkui siinä huoneessa, johon meidät päästettiin, ei meidän ollut toivomistakaan mitään vuoteen valmistamista meille, minkä vuoksi paneuduimme maata lattialle matkalaukkujemme, reppujemme ja vaatteidemme keskelle, ja nukuimme hyvin seuraavaan aamuun. Yleensä emme ole nukkuneet kunnollisesti laitetussa vuoteessa sitten kun pastori Durchmanilla Inarissa. Lappalaiset antavat toisen panna maata minne tahtoo ja laittaa vuoteensa niin hyvin kuin osaa; korkeintain tuovat porontaljan alle pantavaksi; Kuolassa meillä tosin oli sänky, mutta ei likimainkaan kunnollista vuodetta; Kannanlahdessa makasimme kaksi yötä lattialla ja samoin kaikissa majapaikoissa sieltä Kemiin asti, sillä ei yhdessäkään niistä nähnyt edes sängyn merkkiä, sitä vähemmin erityistä vierashuonetta.

Seuraavana aamuna meitä tuli tervehtimään Koudan golovan piisari. Sekä piisari että golova ovat Suomessa outoja sanoja, sen tähden heti paikalla koetan taitoni mukaan niitä selittää. _Golova_ on jonkunlainen kunnallisesimies, joka piirissään selvittelee jokapäiväisiä, vähemmän tärkeitä asioita, ja kun hän usein itse on kirjoitustaidoton, hänellä on apurinaan palkattu kirjuri, ja tämän nimenä on _piisari_. Piisarin käynnin tarkoitus oli, mikäli saatoimme arvata, kysyä, olimmeko asianmukaisilla passeilla varustettuja henkilöitä; sen tähden, hänen istuttuaan jonkun aikaa, säästimme häneltä vaivan kysellä passejamme, näyttäen ne itsestämme. Sitten panimme toimeen vähäiset aamupäivä kekkerit, lähetimme ostamaan viinaa, jota meillä Maaselästä lähdettyämme ei ollut hallussamme ollut, lainasimme toisesta talosta teekeittiön ja lasit itse piisarilta. Seuraamme lisäsi vielä postin-smotriteli, vanha rehellinen sotamies tai kersantti, luultavasti jälkimäinen, hän kun näet osasi lukea kirjoitettua, ehkä kirjoittaakkin. Sitten juotiin teetä vankasti, ja muun muassa tuli kysymys siitä, oliko meillä _podorozhnaa_. Tämän harmillisen sanan olimme jo lappalaisilta kuulleet, vaikka sillä siellä ei ollut mitään merkitystä, mutta täällä ja jo aikaisemmin Kannanlahdessa ja Kneäsagubassa se merkitsi sitä, että joko piti olla podorozhna tai täytyi joka paikassa tinkiä ja riidellä tuntikaudet kyytihevosista ja päälle päätteeksi maksaa melkein kaksinkertaiset kyytirahat tavallisiin verrattuina. Kannanlahdessa stanovoi oli auttanut meidät matkaan. Kneäsagubassa kaikki kylän miehet kokoontuivat pirttiin, missä asuimme, ja neuvottelivat parin tunnin ajan siitä, voisivatko kiskoa meiltä mielin määrin kyytirahoja, vai olivatko velvolliset kyyditsemään meitä laillisesta kyytimaksusta. Koudassa sana podorozhna oli ensimäisiä, jotka kuulin perille tultaessa ja myös ensimäinen, joka aamulla herätessämme kajahti korviimme; eikä siinä kylliksi -- unetkin olivat lyhyen levon aikana enimmäkseen koskeneet podorozhnaa. Seuraavana aamupäivänä koutalaiset sitten neuvottelivat podorozhnasta kello 2:teen i.p., jolloin viimeinkin saimme kyytihevoset. Piisari ja postin-smotriteli kyllä keinottelivat ja puhuivat puolestamme, mutta luultavasti heitä pidettiin puolueellisina, kun olivat olleet meillä teevieraina. Riidan ja neuvottelun kestäessä, ja kun ei mitään kyytihevosia näkynyt, ajattelimme jo jäädä pariksi viikoksi Koutaan ja tiedustelimme huonetta, jossa olisimme voineet asua ja työskennellä, kunnes olisimme voineet saada postia myöten podorozhnan Kuolasta, josta aioimme kirjeteitse pyytää tätä tärkeätä asiapaperia. Mutta viimein tuli mainittuun aikaan kaksi hevosta ja rekeä pihaan, ja kuultuamme nyt tehdyn sen päätöksen, että olimme kyydin saavat, ja kun viipymisen kautta parin viikon kuluttua kelirikkokin olisi voinut käydä haitalliseksi matkan jatkamiselle, päätimme lähteä matkaan. Piisari vielä antoi meille kirjoituksen, jonka oli määrä riidatta ja petkutuksetta auttaa meitä pari kyytiväliä eteenpäin, kuten kävikin.

Kouta on muuten pieni, noin 50-taloinen kauppala; taloista useat ovat kaksikerroksisia ja yleensä paremmin rakennetut kuin Kannanlahdessa. Asema lienee kesällä hyvinkin kaunis, kun näet Koutajoki suureksi osaksi ympäröi kauppalan, virraten ensin etelästä pohjoiseen ja kääntyen sitten itään ja kaakkoon, ikäänkuin etsien uomaa lähellä olevaan mereen. Kouta jää siis niemelle eteläpuolelle tuota muutamina pienehköinä koskina eteenpäin kohisevaa jokea. Seudulla näyttää olevan kalan saanti runsasta, sillä tähänkin vuodenaikaan oli tuoretta lohta kaupan. Ostimme 23 naulan painoisen lohen, jota sitten useiden seuraavien päivien kuluessa itsellemme keitätimme, saamatta vielä Kemiin saakka sitä kokonaan loppuun syödyksi. Maksoimme siitä 20 kopeekkaa pankkiarvoa naulalta. Niitytkin ja niittyalat kuuluvat Koudan ja seuraavan, Tshornarjekan kylän ympärillä olevan erittäin hyvät, mutta karut muiden kauppaloiden ja kylien tienoilla, joiden sen tähden usein keväisin täytyy ostaa heiniä elukoilleen. Niiden hinta oli tänä vuonna 20-30 kopeekkaa puudalta. Sekä täällä että Kieretissä, jonne pian lähdemme, y.m. näki muutamia kannellisia ja mastollisia, pienehköjä laivoja rannoilla. Koudassa muutamat niistä olivat vallan kuivalla maalla, minne ne luultavasti veden korkeammalla ollessa olivat joutuneet ja missä nyt odottivat kevättulvia. Pienemmät veneet olivat 10-12 kyynärän pituiset; itse runko oli keskeltä 7-8 kyynärän pituudelta suoraa -- laidat yhdensuuntaiset, mutta päistä äkkitaipeiset. Niiden kaaret olivat vankat ja pitemmän välin päässä toisistaan kuin Suomessa on tavallista. Sekä veneitä että muuta sellaista katsella minulla oli erittäin hyvää aikaa, sillä niin pian kuin olin lähtenyt lappalaisten luota, ei minun enää sallittu polttaa sisällä huoneessa. Sen vuoksi minun täytyi joka piipullista varten, jonka halusin polttaa, lähteä ulos taivasalle, enkä edes sitenkään aina saanut rauhassa tupakoida, kun näet kylän koirat tavallisesti seurasivat minun haukkuen toinen toistaan äänekkäämmin. Senpä tähden kuljin kernaammin niin kauas, että ne jättivät minut, ja palasin poltettuani piipulliseni loppuun. Lopuksi rupesin tästä elintavasta voimaan oikein hyvin, sillä ensikseen sain täten useammin tilaisuutta ruumiinliikkeeseen, ja toiseksi tupakkia riitti tavallista kahta vertaa kauemmin. Sitä ainoastaan pelkäsin, että täten vähitellen ehkä unhottaisin koko polttamistaidon, sillä nyt jo kului joskus useita tunteja, ennenkuin muistin piipun. Starovertseillä näillä seuduin on muuten hyvin epäedulliset ajatukset tupakista, sillä ensinnäkin ei Herra kuulu luoneen koko kasvia, ja toiseksi luulevat Vapahtajan tarkoittaneen tupakin savua, kun hän jossakin paikassa Uutta Testamenttia on sanonut, että se, mikä lähtee ulos ihmisestä, on syntiä. Tehdäkseni polttamisen vähemmän synnilliseksi, minun siis ainakin pitäisi totuttaa itseni nielemään savua, minkä olen kuullut käyvän päinsä ja mitä joskus olen nähnyt tehtävänkin.

Koudasta 22 virstaa kuljettuamme tulimme Tshornarjekan eli Mustajoen noin 30-taloiseen kylään. Tätä kauemmaksi emme sinä päivänä voineet ehtiä, joten jäimme yöksi Tshornarjekaan ja jatkoimme seuraavana päivänä matkaa Kieretin kauppalaan, jonne luetaan matkaa 40 virstaa. Siellä täällä näillä seuduin tapaa henkilöitä, jotka ovat tulleet Suomen rajapitäjistä ja kääntyneet kreikanuskoon. Thornarjekassakin tapasimme Kuusamon pitäjästä kotoisin olevan vaimon, joka täten oli hylännyt entisen uskonsa, kuten hänen miehensäkkin, joka paraikaa oli matkalla merelle murmannien seurassa. Kysyimme oliko hänen uusi uskonsa entistä parempi, johon kysymykseen hän ehkä meidän tähtemme ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi, vaan kysyi itse vuorostaan, emmekö mekin kääntyisi siihen.