Part 7

Mutta asiaan, jonka keskeytin. Odotin mainittua laulajaa koko maanantain, ja kun häntä ei kuulunut, päätin odottaa vielä kauemmin. Päivällisaikaan seuraavana päivänä hän vihdoin tuli, mutta ollen matkasta hieman väsynyt hän tahtoi ensin levätä. Illalla hän kuitenkin lauloi minulle vähän, ja lopettaessaan vakuutti, etten koko päivässä ehtisi panemaan kirjaan kaikkia niitä lauluja, jotka hän osasi ja jotka vielä olivat kirjoittamatta. Seuraavana aamuna pyysin häntä taas alottamaan laulamistaan. Hän vastasi, ettei hän, vaikka olikin vanhin poika, saattanut jäädä pois perheen yhteisestä työstä, sillä sen kautta olisi voinut syntyä epäsopua ja tyytymättömyyttä hänen muissa veljissään, ja sitä hän kaikin tavoin tahtoi välttää. Hän ei sanonut voivansa jäädä pois työstä muuten, paitsi jos minä saatoin hankkia hänelle sijaisen. Tiedustelin päivämiestä, mutta en voinut saada ainoatakaan, koska kaikki tähän kiireiseen työaikaan olivat kiinni omissa töissään tai muilla palkkalaisina. Minun täytyi siis suostua, vaikkakin vastenmielisesti, siihen, että Kainulainen muiden mukana läksi ulkotyöhön. Nyt koetin sinä päivänä hankkia edes seuraavaksi päiväksi palkkalaista, mutta en onnistunut yrityksessäni. Illalla Kainulainen palasi veljineen metsästä. Kerroin heille, että minun oli ollut mahdoton hankkia päivämiestä, ja koetin taivuttaa muita suostumaan siihen, että annoin heille yhteisesti palkkalaisen päivärahat, joilla he tilaisuuden tarjoutuessa saattoivat palkata miehen nyt poisjäävän veljen työtä korvaamaan. He lupasivat ottaa asiata punnitakseen ja seuraavana aamuna he suostuivat tähän ehtoon. Nyt siis laulaja oli käsissäni. Hän oli sangen tyytyväinen tähän lomaansa ja mainitsi moneen kertaan iloisena, ettei hänellä vielä koskaan ollut ollut niin suurta hyötyä lauluistaan kuin nyt. Iltapäivällä arveli häh olevan vielä enemmän syytä tähän tyytyväisyyteen, kun satoi hieman rankemmin ja hän nyt oli katon suojassa. Kirjoittelin muistiin hänen laulujansa aamusta alkaen myöhäiseen iltaan muitta keskeytyksittä kuin mitä ateriat aiheuttivat, ja lukuunottamatta puolta tuntia, joksi päästin hänet kahvia keittämään. Tätä hän itse ehdotti osottaakseen suurta mielihyväänsä siitä vapaudesta, joka hänellä sinä päivänä oli raskaammasta työstä. Rahvas näillä seuduin ei muuten ole tottunut kahviin, vaikka tämä Kainulainen oli hankkinut itselleen kahvipannun ja oppinut kahvinkeittämis-taidon. On huomioon ottaminen, että hän on kirkonmies, ja lienee tämän arvonsa johdosta tahtonut hankkia itselleen tuon korukalun. Kun illalla kysyin, osasiko hän vielä runoja, hän vastasi, että niitä vielä saattoi olla jäljellä sen verta kuin panin kirjaan yhdessä päivässä, mutta lisäsi samalla, että hänen oli vaikea palauttaa ne kaikki mieleensä. Tahdoin siis samoilla ehdoilla vielä seuraavaksi päiväksi saada hänet esilaulajakseni, mutta hän neuvoi minua olemaan hukkaamatta niin paljoa rahaa hänen tähtensä. "Huomenna", hän sanoi, "meillä kaikilla on kotityötä, ja jollei teistä tunnu epämukavalta, voitte silloin panna kirjaan loput, sillä minä voin varsin hyvin tehdä työtä ja laulaa samalla kertaa." Suostuin tähän ja kirjoitin seuraavana päivänä hänen vieressään lyijykynällä sen, minkä hän saneli. Täten tulin viipyneeksi tässä talossa useita päiviä. Koko ajan vanha emäntä ja muu väki kohteli minua sangen hyvin. Tahdon mainita vaan yhden esimerkin siitä, miten heidän hyväntahtoisuutensa oli yhtä suuri kuin heidän älykkäisyytensä. Keskiviikkoiltana menin kylpemään toisten kanssa. Palattuani tupaan saunasta, muutin kuivat liinavaatteet ylleni ja ripustin saunahöyryjen kokonaan kastelemat alusvaatteeni kuivamaan. Seuraavana aamuna en niitä enää nähnyt enkä tietänyt, minne ne olivat joutuneet, ennenkuin vasta torstaina illan suussa, jolloin näin ne puhtaaksi pestyinä ja mankeloituina samassa paikassa. Kiitin emäntää, mutta hän kieltäytyi kaikista kiitoksista ja sanoi, ettei ollut tehnyt muuta kuin mitä on velkapää tekemään vieraalle, tuumien: "Mitäs ihmisestä olisi joll'ei sitä hyvää toiselle tekisi." Hän lisäsi vielä: "Ehkä teillä olisi ollut muutakin pestävää, minun olisi pitänyt kysyä teiltä, mutta vanha ihminen ei muista kaikkea." Vastasin, että minulla tosin oli pestäviä vaatteita vähän enemmän, mutta en kuitenkaan tahtonut niiden pesemisellä vaivata häntä. Kuultuansa tämän hän ei rauhoittunut, ennenkuin sai nämä muutkin vaatteet pesuun, ja hän vakuutti, että ne kyllä ehtivät kuivaa kunnes läksin. Jätin silloin hänelle yhdet kesähousut, jotka todella tahdoin saada pestyiksi, koska aioin Kiteellä käydä muutamissa herrasperheissä. Lähtiessäni tahdoin jollakin tavoin antaa emännälle korvausta niin hyvin usean päivän elatuksesta kuin hänen muusta vaivastaan. Tarjosin hänelle ruplaa, mutta hän sangen itsepäisesti kieltäytyi vastaanottamasta. Minä puolestani olin päättänyt olla sitä takaisin ottamatta, jonka vuoksi hän lopulta otti sen vastaan. Laulajalle annoin juomarahaksi 75 kopeekkaa, sillä hänen päivärahansa olin jo aikaisemmin maksanut, Hänkin kieltäytyi sitä vastaanottamasta, jos kohta ei niin uutterasti kuin hänen vanha äitinsä. Eräs laulajan veljistä, joka oli seppä, oli antanut minulle muutamia sepänrunoja, joista yksi esim. kertoi, miten Ilmarinen opetti ensimäisen sepän juottamaan kiinni rautaa. Viimemainittu oli näet pajassaan takonut kirveitä ja kauvan turhaan koettanut juottaa kiinni kirveensilmää. Ilmarinen kulki sattumalta lähistössä ja kuuli hänen palkeidensa puhkuvan. Hän tuli ovelle ja kysyi: "Kuinka monta kirvestä olet jo tänään saanut valmiiksi?" Seppä, ollen vielä suuttuneempi huomatessaan, että muutkin tiesivät hänen epäonnistuneista kokeistaan, vastasi: "Kymmenettä paraikaa valmistan." Ilmarinen kääntyi pois, mutta sanoi mennessään sepälle pari valaisevaa sanaa. Hän virkkoi: "Eipä edes sellaisillakaan sepillä ole tähän aikaan päivästä yhdeksää kirvestä valmiina, jotka, kuumennettuaan rautaansa hiiloksessa, viskaavat siihen hietaa." Seppä meni heti etsimään hietaa, heitti sitä kiehuvalle raudalle, ja hänen suureksi ilokseen se heti meni umpeen. Siitä tämä sepänkeksintö. Näemme siis, kuinka sellaisetkin keksinnöt, jotka jokainen seppä tätä nykyä tuntee ja joita sen tähden pidetään vähäarvoisina, ovat alussa olleet niin tärkeät, että itse jumalat ovat neuvoneet niitä esi-isillemme.

Ken haluaa saada koko runon, voi lukea sen tästä:

Eilän ennen rauta kiehui alla ahjon Ilmarisen, miks' ei siis minulla kiehu, alla ahjoni aseta? Mie olen ollunna opissa, 5 seissyt seppien pajassa seitsemänsatoa vuotta, Viisikymmentä keseä; paaet kasvoit kantapäihin, syli syttä hartioille, 10 kyynärä kyventä päähän, kortteli kovaa nokea. Nuin on ennen seppä lauloi, kuivakulkku kuikutteli armaan astuissa pajahan, 15 Itse seppä Ilmarisen. Takoja ijän-ikuinen, kysytteli, lausutteli, sanan uksesta saneli, yli kynnyksen kysyvi: 20 "Joko on kalu moneski?" Seppä vastai viekkahasti: "Jop' on kalu kymmenes." Itse seppä Ilmarinen sanan uksesta sanovi: 25 "Eipä niillä'än sepillä liene kalu kymmenes, jotka tunkevat tulehen, rauan kourille koville, hietaa heittävät sekahan." 30 Tuosta otti opiksensa, seppä neuvoksi osasi, tunki rautansa tulehen, heitti hietoa sekahan, niin on keitti kirvehensä, 35 vasaransa valmisteli.

Tästä sekä muutamista muista runoista, jotka seppä Kainulainen saneli minulle, tarjosin hänelle lähtiessäni 20 kopeekkaa. Hän oli tähän erittäin tyytyväinen ja katsoi maksua hyvin hyväksi, jonka saatoin päättää hänen sanoistaan: "Virsiä tästälähin pitää alottaa takomaan." Kysyin luuliko hän voivansa saada kokoon kunnollisen runon. Hän vastasi:

Eilän ennen nuit' on tehty, Laulettuna lasten luona, päivät pitkät paimenessa, illat kultaiset kujissa.

Juuri lähtiessäni täältä vanha emäntä tuli rupla kädessään ja ilmoitti, ettei hän saattanut sitä pitää. Tarvitseehan teidän, ennenkuin pääsette takaisin vanhempienne luo, ostaa melkoisesti jalkineita, kuinka minä saattaisin ottaa vastaan rahoja Teiltä. Pyysin häntä luopumaan mainitsemastaan huolesta jalkineiden suhteen ja virkoin, että minulla siihen tarpeeseen vielä oli jäljellä rahoja. Näin erosin tästä hauskasta paikasta. Muori lateli minulle siunauksia koko matkani varaksi ja toivoi että kerran vahingoittumattomana saisin jälleen nähdä kotiseutuni. -- Olen hieman laveasti kertonut olostani Kainulaisen luona, en sattumalta, vaan siinä tarkoituksessa, että lukijalle antaisin jonkunmoisen kuvan Karjalan rahvaan elämästä. Valitsin kuvaukseni esineeksi pääasiallisesti tämän paikan, koska täällä oleskelin kauemmin kuin minulla muuten oli tapana, ja koska siis täällä opin oloja paremmin tuntemaan. Karjalaisten vieraanvaraisuudesta saattaisin joka sivulla mainita todistuksia, mutta koska se aiheuttaisi yksitoikkoisuutta, olen pikemmin jättänyt sen tekemättä, kuin että ikävystyttäisin lukijaa, jota seikkaa en aina ole voinut välttää. Useita karjalaisia emäntiä tapaa, joiden omatunto ei salli ottaa maksua ruuasta. Etenkin metsäkylissä sellaisia tapaa. Maantien varsilla ollaan hieman tottuneempia ottamaan maksua, vaikka sielläkin, kysyessäni, mitä ruoka maksoi, vastaus tavallisesti kuului: "On tuota ruokaa maksottakin vieraille annettuna." Ja kun sitten toistamiseen halusin, että he määräisivät maksun, he sanoivat tavallisesti: "Jos teillä nyt sattuu olemaan joku ropo antaa lapsille." Samanlaista hyväntahtoisuutta ja auttavaisuutta, joka ei kysynyt omaa etua, koin joskus kulkiessani kaidanpuoleisten salmien ja järvien yli, jolloin soutajat eivät tahtoneet ottaa maksua vaivastaan. Ellei rahvas, kuten moni lausui, olisi tietänyt, etten omalla kustannuksellani tehnyt tätä jalkamatkaa ja etten omasta kukkarostani maksanut rahoja, niin en varmaankaan missään olisi saanut heitä ottamaan maksua. -- 13:ntena päivänä läksin Humuvaarasta. Ilman sanottavaa keskeytystä saavuin illalla Puhoksen maatilalle, jonka nykyinen omistaja on maisteri Fabritius. Yön kuten myös seuraavan päivän olin täällä, ja minulla oli siis tilaisuus lähemmin katsella näitä seutuja. Tällä maatilalla on mitä kaunein asema Pyhäjärven ja Oriveden välillä, jotka täällä yhdistää Puhoksen virta; tämän varrelle on rakennettu hyvä saha. Orivedessä on Puhoksen kohdalla runsaasti pieniä saaria, joissa melkein kaikissa kasvaa lehtimetsää ja jotka tarjoavat katsojalle mitä ihanimman näyn. Orivedellä näin myös muutamia purjeveneitä, ollen tämäkin minulle uusi kokemus Karjalassa. Pyhäjärvi, joka on toisella puolella, ei tarjoa samaa miellyttävää näkyä. Maatilan nykyinen omistaja puuhaili innokkaasti paikan kauneuden lisäämistä, mikäli tämä saattoi tapahtua taiteen avulla. Muutamat hänen viime vuosina puutarhaan istuttamansa omenapuut antoivat runsaita toiveita pikaisesta hedelmäntuotannosta. Eipä ilmanalakaan taida olla niin vallan epäsuotuisaa tässä suhteessa, sillä on esimerkkejä siitä, että Suomen pohjoisemmissakin osissa omenapuut joskus ovat kantaneet hedelmiä. Sahalaitos on hyvän vedensaannin vuoksi paremmanpuolisia. Sangen terveellinen se on lähiseudun rahvaalle, kuten sellaiset laitokset aina ovat. Sen kautta rahvas oppii panemaan arvoa metsäänsä paremmin kuin minkään muun ohjauksen avulla. Talonpoika, jolla on tilaisuus vaihtaa tukkinsa selvään rahaan, pitää aina huolta siitä, ettei tämä rahalähde tulevaisuudessa häneltä kuivu. Se taaskin, jolla ei ole tätä tilaisuutta, ei pidä metsää minkään arvoisena eikä tunne, huolimatta kaikista ohjeista ja säännöistä, metsänhoitoa, sillä hän pitää niitä kaikkia pelkkänä loruna ja tyhjänä puheena, eikä usko metsänsä kelpaavan muuksi kuin kaskeksi polttaa. Näin on rahvas Hirvensalmessa, Mikkelissä ja useilla toisilla seuduilla tehnyt. Näiden seutujen talonpojan täytyy monen peninkulman päästä hankkia itselleen kelvollisia hirsiä; jopa muutamat hankkivat polttopuunsakkin ulompaa. Sellaisilla seuduilla taas, missä jollakin lailla voi ansaita metsällään, talonpoikain näkee vuosittain myyvän melkoisesti metsäänsä, ja kuitenkin se on parempi kuin edellisten. Muutamilta Puhoksen lähellä asuvilta talonpojilta, jotka äsken olivat vieneet tukkilauttansa sahalle, kysyin kuinka suuren summan arvon he tänä vuonna olivat voineet myydä metsäänsä. Kuulin ihmetellen heidän saaneen tukeistaan noin 80 ruplaa ja kysyin edelleen: "Montako vuotta luulette metsäänne riittävän, kun vuosittain sitä näin karsitte?" He eivät pelänneet mitään pikaista loppua. "Hakkaamme tulevana vuonna", he vastasivat, "toisesta paikasta ja samoin seuraavina vuosina, kunnes tukit ovat taas ehtineet kasvaa siinä paikassa, mistä niitä otimme tänä vuonna, ja sitten menettelemme taas samassa järjestyksessä." -- Puhoksesta ajoin komissiooni-maanmittari Telénin seurassa "Lepolahti" nimiselle maatilalle, jonka omistaja on hänen veljensä. Jotenkin lähellä Puhosta olevalta korkealta mäeltä, jonka yli kuljimme, oli mitä kaunein näköala Orivedelle. Jos olisin ollut maisemamaalaaja, olisin arvelematta kernaasti noussut kääseistä ja kuvannut tämän ihanan näyn paperille, mutta koska minulla ei tätä lahjaa ollut, ajoin yhä eteenpäin. Lepolahden maatilalla vietin monta hauskaa päivää. Vihdoin läksin sieltä 17:ntenä päivänä ja kuljin muutamia neljännespeninkulmia takaisinpäin samaa tietä, jota Puhoksesta olin tullut, Niinikummulle, tavatakseni vanhaa talonpoikaa Makkoista, joka oli seudun kuuluisin "loihtija". Kotvan aikaa sateen jälkeen, joka tiellä oli yllättänyt minut, tulin Niinikummulle, ollen kahden vaiheilla, pitikö minun ensin poiketa Makkoiselle vai erääseen herraskartanoon, joka oli vallan lähellä Makkoisen tilaa. Valitsin edellisen ajatellen, että hän mieluummin ilmaisisi minulle tietonsa, kun piti minua omaan säätyynsä kuuluvana, kuin jos herraskartanosta tullen olisin poikennut hänen luoksensa. Ukko, jolla oli valkea pitkä parta, näytti minusta aika oudolta, ollen vähän todellisen noidan näköinen. Tervehdittyäni häntä ja puhuttuani muutaman sanan, huomasin hänen vieressään hänen käyrän nuuskasarvensa, josta päätin, että hän oli tottunut nuuskaaja. Otin siis esille nuuskarasiani ja tarjosin hänelle näpillisen nuuskaa. Ehkä epäillen että tässä piili jokin taika, ei ukko mitenkään suostunut ottamaan tarjoamaani, ennenkuin itse ensin olin ottanut ensimäisen hyppysellisen. Sitten hän rupesi enemmän luottamaan nuuskarasiaani ja minuun itseeni ja kertoi kaikennäköistä ihmeparannuksistaan. Paras hänen mielestään oli se, jota hän kauan aikaa sitten oli käyttänyt erään Vaasan kauppiaan vaimoa varten. Makkoinen oli näet ollut käymässä tässä kaupungissa ja oli asunut erään kauppiaan luona. Tämän rouva sairasti vaikean-puolista tautia, josta ei yksikään kaupungin lääkäreistä ollut voinut häntä pelastaa. Makkoinen, joka oli kuullut puhuttavan tästä, sanoo kauppamiehelle: "Mihin kelpaavat teidän monet lääkärit, he eivät monessa kuukaudessa kaikki yhdessä voi parantaa kipeätä ihmisparkaa, jonka karjalainen talonpoika, jos suvaitsette, on tekevä terveeksi lyhyessä ajassa." Kauppias oli heti kaikin tavoin pyytänyt Makkoista käyttämään parannuskeinoaan ja oli kysynyt, tarvitsiko hän sitä varten apteekista jotakin, joka heti oli hankittava. "Kourallinen suoloja", vastasi Makkoinen, "on kaikki, mitä tarvitsen." Sen sanottuaan hän meni vajaan, ollakseen häiritsemättä, kuten hän itse sanoi, luki suoloihin loihtunsa ja käski antamaan ne rouvalle juoda veden seassa. Tämä tapahtui, ja seuraus oli se, että rouva heti tunsi itsensä paremmaksi ja ennen pitkää oli vallan terve. Lääkärit olivat sitten hyvin uutterasti koettaneet saada tietää hänen parannuskeinonsa, mutta hän ei ilmaissut heille salaisuuttaan. Jätän laveammin kertomatta, miten kauppias sekä tällä kertaa, että Makkoisen sen jälkeen käydessä Vaasassa, kohteli häntä niin hyvin kuin suinkin saattaa ajatella. Nyt kuului olevan jo kaksitoista vuotta kulunut siitä, ja Makkoinen pyysi minua hakemaan samaa kauppiasta; hän selitti minulle kadun ja kulman, missä hän muka asui, eikä epäillyt, ettei minut mitä paraiten otettaisi vastaan, jos toisin terveisiä vanhalta Makkoiselta Karjalasta. -- -- Tällaisiin juttuihin, joita usein kuulee suomalaisten viisaiden kertovan, saattaa olla kolmenlainen syy. 1. Joku tekee heistä pilaa, tekeytyy sairaaksi ja antaa loihtijan parantaa itsensä, jolloin parannuskeino tavallisesti onnistuu ja vahvistaa loihtijassa sitä vakaumusta, että tämä on hänen voimakkaiden sanojensa vaikutusta. 2. Joku todella sairas vetoaa loihtijan apuun ja paranee, josta voisi mainita useita esimerkkejä. Tämä kuuluisi uskomattomalta, ellei tiedettäisi, miten potilaan mielikuvitus voi vaikuttaa taudin lakkaamiseen. Muuan vallassäätyläinen Karjalassa kertoi, kuinka loihtija oli onnellisesti parantanut hänen silmänsä. Häntä olivat kipeät silmät kauan vaivanneet, liekkö hänellä ollut kaihi vai muu silmätauti, sitä en nyt muista. Pitäen luonnollisestikkin tarkkaa huolta näkönsä säilyttämisestä, joka jo siihen määrään oli heikontunut, ettei hän voinut lukea kirjaa, hän oli käynyt Kuopion lääkäreissä, jotka eivät olleet voineet antaa hänelle vähintäkään toivoa, vaan olivat selittäneet, että hän välttämättömästi ennen pitkää oli menettävä senkin vähäisen silmien valon, joka hänellä oli vielä jäljellä. Saatuaan tämän ankaran lausunnon hän oli lähtenyt Savonlinnaan ja kysynyt neuvoa sikäläiseltä lääkäriltä, joka oli vahvistanut edellisten lausunnon. Palattuaan kotia nämä synkät toiveet muassaan, hän oli tavannut loihtijan, joka oli vakuuttanut, että hän oli parantuva yhdessä ainoassa yössä. Kuitenkin jo hylättynä kohtalonsa nojaan oli hän ajatellut: "Jos minun kuitenkin välttämättömästi täytyy menettää näköni niin voi olla yhdentekevää, jos se tapahtuu viikkoa aikaisemmin tämän loihtijan toimesta." Hän alistui siis tämän parannusyrityksiin. Illalla hänen maata pannessaan oli loihtija sitonut hänen silmilleen jonkunlaista haudetta, jolle hän ensin oli lukenut loihtulukunsa. Sairaan täytyi sitä ennen sulkea silmäluomet ja nimenomaan luvata olla avaamatta niitä ennenkuin loihtija tuli hänen luokseen, joka oli tapahtuva seuraavana aamuna noin keho 3:n aikaan. Jos hän sillävälin vähänkin aukaisisi silmiään, oli loihtija vakuuttanut, että hän heti paikalla tulisi umpisokeaksi, ja ettei häntä koskaan senjälkeen voisi parantaa. Potilas lupaa järkähtämättä noudattaa tätä määräystä ja odottaa, vähääkään liikuttamatta silmiään, levottomasti aamua. Vihdoin tuli sovittu aika, ja loihtija astuu sisälle, mutisee ensin muutamia loihturunoja ja menee sitten sairaan luo. Sitten hän ottaa pois siteen, pesee silmäluomet ja käskee potilaan avata silmänsä. Parasta kaikesta oli, että tämä heti oli nähnyt sangen hyvin, ja vielä tänä päivänä hänellä on hyvä näkö. Ei oltu saatu tietää, mistä se puuro oli tehty, jolla hänen silmiään oli haudottu. Sillä oli ollut inhoittavan löyhkäävä haju, sen hän vaan tiesi. Useita sellaisia parannustapauksia voisin mainita, jotka täten vakaannuttavat loihtijan maineen ja vetävät hänen luokseen apua tarvitsevia. -- Vielä on 3:s syy rahvaan kummallisiin kertomuksiin loihtijoista, nimittäin se, että nämä itse keksivät ja luulottelevat kansalle kaikennäköistä, vetääkseen sen huomion suuremmassa määrin puoleensa. Näin saattoi olla äsken mainitun Makkoisenkin parannusjutun laita, sillä kuuluu juuri asiaan, että kertomuksen todistajiksi etsitään kaukaisilla seuduilla asuvia, kuten esim. vaasalaisia, kun loihtija itse asuu Karjalassa, sillä niitä ei kukaan saata niin helposti kuulustella ja siten saada vakaumusta päinvastaisesta asianlaidasta. Mutta palaan Makkoiseen. Kuunneltuani useita hänen kertomuksiaan ja vastineeksi kerrottuani hänelle jotenkin samanlaisia, pyysin häntä lausumaan minulle muutamia loihturunojaan. Hän vastasi ensin vältellen, että hän jo oli suurimmaksi osaksi unhottanut ne, mutta kun toistamiseen olin häntä pyytänyt ja lukenut hänelle muutamia ennen kokoamiani, hän siihen suostui. (Luin hänelle suomalaisia sananlaskuja ja muiden muassa seuraavan: "Paha mies on parratoinen, paha pitkän parran kanssa." Kuultuaan tämän sanoi ukko: "Leikata toki pitäisi minunkin partani.") Hän halusi kuitenkin, vähän koeteltuaan runojaan lausua, muistinsa virkistykseksi kaikkein ensiksi saada muutaman ryypyn viinaa. Hän sanoi vallan mahdottomaksi ilman tätä valmistusta muistaa mitään asiallista. Ostin hänelle nuorelta emännältä viinaa, mutta menetin siten kokonaan pelin. Sillä vaikka vanhus viinaa nautittuaan tuli avomielisemmäksi, oli siitä se epäedullinen vaikutus hänen puheeseensa, joka jo luonnostaan oli hieman epäselvää, että se tuli vielä paljo sekavammaksi. Suurimmalla vaikeudella voin erottaa sanat toisistaan, ja jos erotinkin ne, ei ukko koskaan malttanut levätä sen vertaa, että olisin ehtinyt kirjoittaa ne muistiin. Juuri kun minun piti kirjoittaa jotakin riviä, oli hän jo ehtinyt runon toisiin osiin, niin ettei tästä voinut tulla mitään yhtenäistä. Ainoat, mitkä voin panna kirjaan, olivat muutamat mytologiset nimet ja paikat, jotka hänen sanellessaan runoja painuivat mieleeni, ja jotka kirjoitin muistiin. Näin ollen olisin kauempaa viipymättä lähtenyt pois täältä, ellei minulle olisi kerrottu, että pitäjän räätäliä Kinnusta odotettiin tänne samana iltana. Paitsi että sellaiset miehet usein osaavat lauluja ja runoja, joiden oppimiseen heillä on parempi tilaisuus kuin muilla, ollessaan työssä pitäjällä, tai jotka he itse joutohetkillään sepittävät, olin tästä Kinnusesta erityisesti kuullut, että hän asiasta tiesi jotakin. Päätin siis jäädä tänne yöksi. Kinnunen tulikin eikä edes kieltäytynyt ilmaisemasta minulle mitä tiesi. Oli vaan vahinko, ettei hän tietänyt niin paljoa kuin olin odottanut. Sadut huvittivat häntä enemmän, ja niitä hän lupasi huvikseni kertoella vaikka kolme päivää läpeensä, kuten hän itse mainitsi. Minun ei kuitenkaan tehnyt mieli, kestitä häntä viinalla, kolmea päivää; huomasin näet että tämä oli välttämätön korvaus hänen vaivoistaan. Tämän vuoksi olisin seuraavana aamuna lähtenyt matkaan, ellei jatkuva sade olisi pidätellyt minua melkein iltaan saakka. Kuuntelin siis sen päivän Kinnusen satuja, ja suurella mielihyvällä (en saata sitä kieltää). Itse sadut tosin usein herättivät jotenkin vähäisen mielenkiintoa, mutta kertojan suuri taito lystillisesti esittää ne korvasi täydelleen niiden puutteellisuuden. Kinnusen luontainen taipumus sekä käsienliikkeillä että puheellaan matkimaan asiaa tai esinettä sekä tekemään se ilmieläväksi ja havainnolliseksi, olisi varmaankin koristanut teatteria paremmin kuin monen muun taito, joka on antautunut tähän ammattiin, Kinnusella vaan olisi pitänyt olla lasinen kuiskuttaja jotenkin kannunvetoisen pullon näköä, jotta hän joskus olisi saanut turvautua sen neuvoihin.