Part 6

Savolaiset tilat ovat useissa paikoin jaetut useampiin osiin. Joskus tapaa kahdes-, jopa kuudestoistaosankin tiloja. On pelätty, että sellaisesta jakamisesta voisi olla vahingollisia seurauksia maan varallisuuteen nähden, mutta täytyy kuitenkin toiselta puolen myöntää, että maa juuri sen kautta tulee paremmin viljellyksi. Perheen, jolla on kuudestoistaosan tila tai veromaa, täytyy näet, ennenkuin nääntyy nälkään, etsiä kaikki paikat, joista on vähäkin pellon tai niityn toivoa. Suot perataan viljelysmaiksi, kalastusta harjoitetaan innokkaammin. -- Vaikka maa onkin Savossa kovin kivistä, on se kuitenkin uskomattoman hedelmällistä. Useissa paikoin saadaan rukiista 30 jyvää, 20:ttä jyvää pidetään jo katovuoden merkkinä. Saattaisi luulla Hämettä ja muita maakuntia, missä keskimääräinen kasvu on 7:s ja 8:s jyvä, varsin huono-osaisiksi, mutta niin ei kuitenkaan ole asian laita. Savolainen saa voittonsa ainoastaan kylvönsä eikä maansa viljavuuden nojalla. Samankokoinen peltokaistale antaa tosin Hämeessä saman sadon kuin Savossa, mutta ero on siinä, että Savossa kylvetään tavattoman harvaan. Peltotilkkuun, johon muissa maakunnissa pannaan tynnyri siementä, kylvetään täällä 7-8 kappaa. Tattarista saadaan joskus 60:s jyvä, mutta muutamina vuosina se kokonaan menee hukkaan. Tästä on syntynyt sananlasku: "Tattari talon tuottaa, tattari talottomaksi." Kuitenkin tattaria viljellään melkoisesti. Kaskenpoltto on vielä suuresti käytännössä. Eipä yksikään talonpoika kylväne kaskipeltoihinsa vähempää kuin 8-4 tynnyriä, Usein tapaa isäntiä, joiden kaskimaihin mahtuu 6, jopa 10 tynnyriä siementä. Kun niistä on saatu yksi tai joskus pari ruissatoa, kylvetään niihin tavallisesti kauraa ja sitten tattaria. Sitten annetaan niiden taas kasvaa metsää. Kun on kulunut 13-17 vuotta, voi metsän taas kaataa ja polttaa kaskeksi. Perunanviljelys on näinä viime vuosina suuresti lisääntynyt. Kansa viljelee tätä kasvia useimmilla seuduin niin runsaasti, että sitä riittää pitkälle seuraavaan kesään. Maaperä on kaikkialla Savossa hyvin kivistä. Tavattomasti täytyy maanviljelijän raataa saadakseen peltonsa kivistä vapaiksi. Moni on pellosta kokoamistaan kivistä rakentanut peltotilkkujensa ympärille kiviaidan, ja kuitenkin niissä vielä näkee koko joukon kiviä jäljellä. Toiset taas eivät pidä kiviä vahingollisina, vaan luulevat niiden päinvastoin edistävän viljavuutta. Totta on, että kivet kuivana vuodenaikana kauimmin säilyttävät kosteutta läheisyydessään.

Savon maanviljelyskalut eroavat hieman Uudellamaalla ja Hämeessä käytännössä olevista. Viimemainituissa maakunnissa on kahdenlaisia auroja, nimittäin peltoaura, jossa on yksi ainoa kolmionmuotoinen kyntörauta, ja kaksikärkinen kaskiaura eli "sahra". Savolaisilla on ainoastaan jälkimäisenlaisia auroja, joita käytetään niin hyvin peltojen kuin kaskien kyntämiseen. He sanovat sitä kuitenkin "auraksi" tai omalla murteellaan "atraksi". Mullan hienontamiseen he käyttävät eräänlaista puukarhia. Se on tehty yhteenliitetyistä hyvin oksaisista kuusenpätkistä, jotka yhdistetään toisiinsa, oksat samanne päin siten, että ylempi, oksaton puoli on tavallisen puuhäkin näköinen. Sellainen karhi on 2-3 kyynärää pitkä ja 1 1/2--2 kyynärää leveä. Sirpitkin ovat omituista tekoa; ne ovat hämäläisiä sirppejä lyhyemmät ja vartta lähellä oleva terän osa on kaarevampi ja varustettu hienoilla hampailla. Leikatessa ei niillä lyödä, vaan pikemmin reväistään oljet poikki. Viikatteissa taas on liian lyhyet terät, niin ettei työ voi sujua yhtä ripeästi kuin muissa osissa maata, missä viikatteenterät ovat ainakin kahta vertaa pitemmät. Useimmissa paikoin ovat kuitenkin niityt niin kiviset, että niitä ei kävisikään niittäminen pitkäteräisillä viikatteilla. -- Ruokajärjestys oli kaikkialla hyvin yksinkertainen. Harvoin näin muuta ruokaa kuin leipää ja kalaa sekä piimää. Kuitenkin näkee usein voitakin rahvaan pöydällä. Huttua ja rokkaa nautitaan jotenkin harvoin kesällä, mutta syksystä jouluun sitä useammin. Tähän aikaan talonpoika syö enimmät herkkunsa, jotka syksy ja teurastus hänelle tarjoavat. Hän tuumii: "Lopusta hyvä laata" ja tyytyy talven jälkipuoliskolla kehnompaan ruokaan. Samaa ei saata sanoa keväästä ja kesästä, sillä rahvaalla on hyvä kalastustaito, josta enemmän kauempana. -- Vanha hyvän oluen panotaito näyttää unhottuneen. Mitä rahvaan nykyiseen olueeseen tulee, jää se hyvyytensä puolesta melkoisesti jäljelle hämäläisten ja molemmin puolen heitä rannikolla asuvien tekemästä. Kuitenkin olisi jouluaikana sopivin oppia tuntemaan savolaisten oluenpano taitoa, jonka vuoksi en niiden näytteiden nojalla, joihin minulla oli tilaisuus tutustua, saata sanoa siitä yleistä arvostelua. Viinaa valmistetaan kaikkialla, vaikkei rahvas sitä nauti niin liiallisesti kuin rannikkoväestö tekee. Kahvi on myös paikoittain hyvin tunnettu talonpoikien keskuudessa. Muutamat seudut, kuten esim. Rantasalmi ja Kerimäki, vievät tässä suhteessa voiton muilta. Useimmilla näiden seutujen talonpojilla oli kahvipannunsa. Kerimäellä ihmettelin, että hyvin monella talonpojalla oli oma tuulimyllynsä. Joku on täällä saavuttanut niin suuren taidon rakennustaiteessa, että itse on voinut rakentaa sen. Savolaisen talonpojan luonne esiintyy suuresti edukseen: hän on itsenäinen, olematta julkea, kohtelias, olematta mateleva; hän tuntee oman arvonsa ja on tyytyväinen säätyynsä; hän punnitsee ja arvostelee järkevästi kuhunkin tilaisuuteen yhtyviä asianhaaroja. Savossa vallalla olevaa suomen kielen murretta on viime aikoina ruvettu pitämään paraana, ja se ansaitseekin minun ymmärtääkseni tämän etusijan. Ollen korvaan kauniisti kajahtavaa, sanarikasta, lauseparsiltaan voimakasta ja muuten puhtainta vieraista lainoista, olisi sen jo kauan sitten pitänyt saada se. Muuten se on hyvin erilaista eri pitäjissä. Muutamilla seuduin (kuten Mikkelissä) sanotaan: _kassoa, messä, tarvissoo_, kun sitä vastoin toisaalla sanotaan: _kahtoa, mehtä, tarvihtoo_. Muutamilla seuduin, esim. Kerimäellä, on kerakkeen kaksistuminen hyvin tavallinen. Siellä sanotaan _kyssyy, tulloo, männöö, kennen_, ja toiset savolaiset taas sanovat _kysyy, tuloo, mänöö, kenen_. Senkaltaisia erilaisuuksia saattaisi koota kosolta, kun näet joka pitäjällä on omituisuutensa sekä mitä ääntämiseen että useisiin esineiden nimiin tulee. Eräs savolainen talonpoika kerran vastasi, kysyttyäni miksi he sanoivat alankopaikkaa, jossa juuri kuljimme: "Meidän kylässä me sanomme sitä 'noroksi', mutta toisessa kylässä, joka on 3/4:n peninkulman päässä meidän kylästä, sanotaan 'notko', toisaalla taas naapurikylässämme 'alanko', eli 'alainen maa', ja muutamat sanovat sitä 'aroksi'." Kysyin edelleen, eikö heidän siis joskus ollut vaikeata ymmärtää toisiaan, kun sanat näin vaihtelevat. Hän vastasi, että jokikinen lapsikin hyvin tunsi toiset nimet, vaikka säilytti ja käytti omiaan. Se hyvä palvelus, jonka muutamat savolaiset (esim. ylioppilas Gottlund) ovat luulleet tekevänsä kansalaisilleen kirjoittamalla pitkän a- ja ö-äänteen _ua:lla ja iä:llä_ on itse teossa huono palvelus. On kyllä totta, että osa lounais-savolaisia ääntää ne jotenkin niin, mutta pohjoisemmassa asuvien sekä pohjoiskarjalaisten kuulee sen sijaan ääntävän _oa ja eä_, jota siis olisi sopivampi pitää yleisenä savolaisena ääntämisenä. Mutta joko siitä syystä, etteivät nämä u- (o-) tai i- (e-)äänteet kuulu puhtaina ääntiöinä, vaan pikemmin jonkunmoisina esiäänteinä tai siitä, että savolaiset jo ovat tarpeeksi tottuneet käytännössä olevaan kirjakieleen, tapahtuu että he jäävät tavailemaan ryhtyessään lukemaan sellaista kirjoitusta, joka sanotaan olevan kirjoitettu heidän murteellaan, ollen sitävastoin enimmästi jotenkin valmiit lukemaan toisia kirjoja. Minulla oli mukanani Gottlundin kokoelma "Pieniä runoja" sekä Topeliuksen kokoelma "Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä Lauluja". Näitä viimemainittuja, jotka ovat painetut likimmiten tavallisen kirjakielen asuun, he lukivat helposti ja sujuvasti; mutta samat henkilöt takertuivat Gottlundin runoihin. Muistan vielä erään savolaisen, joka kauan tavaili säettä "Käynkö mä viikon villapiänä?" Kysyin mikä häntä siinä hidastutti, koska hän sitä ennen oli lukenut sujuvasti. Hän osotti sormella viimeistä sanaa _piänä_ ja vastasi: "Tuo _i_ tuossa minua kammottoo." Mainitsin, että o- (u-) ja e- (i-) pikemmin ovat pidettävät esiäänteinä kuin varsinaisina ääntiöinä, sillä tämä on minun vakaumukseni. Sellaisia sanoja, jotka kirjakielessä kirjoitetaan aa:lla ja ää:llä, esim. _maata, näätä_, eivät savolaiset äännä selvästi _moata (muata)_ eivätkä _neätä (niätä)_, vaan pikemmin _môa:ta, neä:tä (muata, niätä)_, ja sellaiselle lyhyelle ääntiölle, joka ei koskaan yksin voi muodostaa tavuuta ja joka ei myöskään seuraavan ääntiön kanssa voine muodostaa diftongia, en saata antaa sopivampaa nimeä kuin esiäänne. Mutta jääköön jo tämä asia!

Kesäkuun 8:ntena päivänä, sunnuntaina, tulin Kesälahdelle, joka jo luetaan Karjalaan kuuluvaksi. Muutamien torppien kohdalla, josta tieni kävi ohi, olivat pojat huvikseen kiekkoa lyömässä. Pysähdyin katselemaan heidän leikkiänsä, jota he läsnäolostani häiriytymättä jatkoivat. Hetken kuluttua tänne tuli muutamia miehiä, joista muuan sanoi osaavansa moniaita runoja. Poikkesimme yhteen torpista, jossa kirjoitin ne muistiin. Toisia sain samassa paikassa toisilta miehiltä ja tytöiltä, joita oli kokoontunut ympärilleni. Sain myöskin tiedon seudun etevimmistä "runoniekoista", joiden luona sitten kävin. Paras näistä asui kolmen neljännespeninkulman päässä täältä Humuvaaran kylässä, jonne illalla saavuin melkein läpimärkänä rankanpuolisesta sadekuurosta. Kainulainen, se oli minulle osotetun laulajan nimi, ei ollut kotona. Hän oli paraillaan uittamassa tukkilauttaa Puhoksen sahalle, jolta häntä kuitenkin odotettiin seuraavana päivänä kotia tulevaksi. Koska hänen kotona olevat veljensä vakuuttivat minulle hänellä olevan paljo runoja muistissaan, päätin odottaa hänen paluutaan. Maanantai-ilta teki jo tuloaan, eikä Kainulaista kuulunut. Talon kaunis asema metsän laidassa sekä vanhan emännän, Kainulaisen äidin, ja muiden perheenjäsenten minulle osottama ystävällisyys saattoi odotukseni vähemmän ikäväksi kuin mitä odotus tavallisesti on. Päinvastoin huvitti minua selittämättömällä tavalla siinä metsässä käveleminen, jossa Kainulaisen isävainaja niin monasti oli lukenut rukouksiaan metsän jumalille ja jumalattarille ja jossa "Mehtolan neiot" entisaikoina olivat näyttäyneet suosikeilleen. On muistaminen, että vanha Kainulainen aikoinaan oli ollut seudun parhaita metsämiehiä ja että hänen metsästäjä-onnensa suureksi osaksi ajan taikauskoisen luulon mukaan riippui metsänjumalien suosiosta, joiden mielen hän muita paremmin osasi lauluillaan liikuttaa. Nämä laulut olivat nyt menneet ikäänkuin perintönä hänen vanhimmalle pojalleen, vaikkei tämä tosin ajan valistuksen vaikutuksesta enää pitänyt niitä yhtä tehoisina kuin hänen esi-isänsä. Hän näytti pikemmin pitävän niitä isän jättäminä pyhinä peruina, jotka paraiten palauttivat hänen mieleensä lapsuudenajat, jolloin ne kaikki olivat painuneet hänen muistiinsa. Antaakseni lukijalle käsitystä siitä, miten suomalaiset metsämiehet rukoilevat metsän jumalia, tahdon tähän liittää muutamia mainitun Kainulaisen metsärukouksista.

Peuraa pyytäissä.

Typeryyttä itki tyhjä, vajouttansa valitti: missä antaja asuvi, elävi hyvä emäntä, puhas muori puuhoavi? 5 Tuolla antaja asuvi, elävi hyvä emäntä, puhas muori puuhoavi sakaroilla sarvilinnan, metsänlinnan liepehillä. 10 Mitä tuo tekevi tuolla? luista linnoa tekevi, kynsistä kyhäelevi. Annikka avainpiika, Eva piika pikkarainen, 15 soitellos metinen pilli, simapilli piiparoita korvalla ehon emännän! Et emäntä lienekkähän, jos et piikoa pitäne, 20 sata piikoa pitäne, tuhat muuta käskyläistä, pihtipuolisen pitäjää, karjan kaiken hallitsijaa, villan kaiken vallitsiaa, 25 piteliää pitkän karjan, suuren juonen juohteliaa. Laske laapilampahasi, minun pyytöpaikoilleni, käytävillen keinoilleni. 30 Lummiki tytär Tapion! luikuta lumikkiasi tämän ilman kannen alle, kohti miestä pyytävöä, kohti konstia uroota, 35 vasten vaimon kannettua. Anna juosta joutuisasti vikevästi viiletellä, kuin ei täy'y tännempöä, niin tuo maalta tuonnempoa, 40 yli pyytävän yheksän, pyytömiehen puolen kymmenettä, minun pyytöpaikoilleni, käytävillen keinoilleni, takoa Tanikan linnan, 45 Pohjan penkereen perältä, paikoilta papittomilta, mailta ristimättömiltä, nimen tietämättömiltä, kirkon seitsemän seliltä; 50 anna juosta joutuisasti, vikevästi viiletellä. Hiien poika pikkarainen, hyppäjä hyvän selän! Ota kultakannuksesi 55 hopeaisen orren päästä, kultaisesta lippahasta, vaskisesta vakkasesta, sillä kutkuta kuvetta, sekä kaiva kainaloita, 60 anna juosta joutuisasti, vikevästi viiletellä kohti miestä pyytävöä, kohti konstia uroota, vasten vaimon kannettua, 65 vaskisissa valjahissa, kultaisissa kahlehissa. Tästä tänne tie menevi, rata uusi urkenevi! mennä suuren, mennä pienen, 70 täst' on sillat silkin pantu, palttinoin pahimmat paikat, pahat paikat palttinalla, pantu Saksan palttinalla, veran äärillä ve'etty, 75 kohti miestä pyytävöä. Ukkoinen isä ylinen, mies on vanha taivahinen! ota kultainen kurikka hopeaisen orren päästä, 80 komauta konkeloa, säväytä säikälettä; pane luut lotajamahan, sääret säikälehtämähän. Metsän armias antimuori, 85 metsän piika pikkarainen! milloin vilja virtoavi, kuin hän katsovi ylitse, silloin aitoa ylennä, milloin katsovi alatse, 90 silloin aitoa alenna, kuin ei vilja vieremillä, silloin aita annollahan. Anna juosta joutuisasti, vikevästi viiletellä, 95 tälle maalle tultuasi, punalanka portahaksi päällitse tulisen kosken; täst' on sillat silkin pantu, sillat silkin, suot sametin, 100 pahat paikat palttinalla, pantu Saksan palttinalla, veran äärellä ve'etty; pane pursto purjeheksi, seipo seiliksi rapaja, 105 anna juosta joutuisasti, vikevästi viiletellä ilman päien vierimättä, siuloin sivuamatta, Utu tyttö, neito terho, 110 Luonnotar tytär Tapion! seulo seulalla utuja, uron tuuhun tuntematta, miehen vainun vainumatta. Utu silmillen sivalla, 115 terhen korvillen karista, lehtisilmä, haahen lanka, pyy'ys kahtia jakoa; jonka saatan saalihiksi. Suuta silkillä sitaise, 120 väännä päätä väärällehen, jott' ei pieksä pellavoita, eikä liinoja levitä. Pistä pellavapivosi sekä kultakuontalosi 125 hopeaisen orren alle tuona yönä ensimäissä, toissa yönä keskimäissä, viikon päässä viimestäin. Tuoppas tuota tuulillain, 130 tuulillain, tuiskuillain, ja säilläin, sateillain kohti miestä pyytävätä, kohti konstia uroota, vasten vaimon kannettua. 135 Minun kultani kuluvi. Ota vitsa viiakosta, koivu korpinotkelmasta; jok' ei virkku juoksemahan, sitä siimalla sivauta, 140 nahkaruoskalla napauta, kiiätä kivein mujuilla, papelolla paa perästä. Ota vitsa viittä syltää, koivu kolmea tapaja, 145 joll' on vitsoit viljoasi, karkottelet karjoasi. Eipä miesten muienkahan sinisemmät silmäripset, jalan heitto hempeämpi, 150 koreammat kulmakarvat, kuin on miesten meijän. Lyöppä Ukko uutta puuta, säväytä säikälettä, komauta konkeloa, 155 viljan syntymäsioilla, rahankarvan kasvimaalla. Metsän ehtoisa emäntä, metsän armias altinmuori, tule nyt kullat ottamahan, 160 hopeat valitsemahan, lempiliinasi levitä Alle minun kultieni, kullan maahan tippumatta, hopean rivestymättä, 165 Minull' on kullat kuun-ikuiset, toiset päivän selkeimmät, kolmannet ijän-ikuiset, isäni so'asta saamat, vetämät Venäeheltä, 170 taluttamat tappelusta, alta Riian riitelemät. Minun kultani kuluvat, hopeani hoikkenovat; sinun on kullat karvaisemmat, 175 minun on kullat kirkkaimmat.

Repoa pyytäissä.

Ahon ainoinen emäntä, ahon vippo valkoparta, ylös nouse nostatate; itseäsi huuetahan, väkeäsi tarvitahan. 5 Nykäise nyherviäsi, visko villahänteäsi, katko karvapalliasi, kohti miestä pyytävöä, kohti konstia uroota, 10 vasten vaimon kannettua. Tuuritteli neito ennen rahaisiksi rantojani, viljaisiksi vieriäni, punaisiksi puoliani. 15 Mies puhas punakypärä, siniviitta valkoparta! Ota kynsinen kypärä, kylvä kynttä pienemmäistä, kylvä kynttä suuremmaista 20 minun pyytöpaikoilleni, käytävillen keinoilleni. Päistäryys pätövä neito! päristele päistäriäsi, karistele kaapujasi, 25 minun pyytöpaikoilleni, käytävillen keinoilleni. Mimerkki metsän isäntä, havuhattu, naavaparta! Mimerkki metsän emäntä, 30 tinatuppi vyö hopea! Rammikko rahojen vanhin, Louhi Pohjolan emäntä, raskuta rahaista kättä, kättä kirjaa kiimoittele, 35 tuona yönä ensimmäissä, toissa yönä keskimmäissä, viikon päässä viimeistään. Kuin ei täy'y tännempöä, tuoppas maasta tuonempoa, 40 yli pyytävän yheksän, läpi katsovan kaheksan, pyytömiehen puolikymmenettä, minun pyytöpaikoilleni, käytävillen keinoilleni, 45 suki mustii muikovia, konstin koiven kantavia. Kuin ei täy'y tännempöä, tuoppas maalta tuonempoa Pohjan pengertä piellen. 50 Lapin kantta kallistellen, anna juosta joutusasti, vikevästi viiletellä, mailta ristimättömiltä, nimen tietämättömiltä, 55 paikoilta papittomilta. Ota vitsa viittä syltä j.n.e.

Jänistä pyytäissä.

Ukkoinen isä ylinen, mies on vanha taivahinen! nosta pilvi luotehelta, toinen lännestä lähetä, kolmas kohota koilta; 5 syrjin yhtehen syseä, lomatusten leukaluita, sa'appa mettä varvuilleni metisestä taivahasta, simaa pilvestä pirota 10 varvuilleni keskimäisiin; muut täss' on vihavat varvut, vaan yks' on metinen varpu, jok' on latvoin laskettuna, latvoin laskettu lumehen, 15 tyvi on käätty taivosehen, latva pihtiä pitävi, tyvi jousta jännittävi. Eilen mie kävin metsässä, kolm' on linnoa metsässä: 20 yks' on puinen, toinen luinen, kolmas on kivinen linna, se linna evestin linna. Kuus' on kultaikkunoa, kunni linnan kulmanteella, 25 mie katson sisähän noista, siellä antajat asuvat, ja viruvat viljan eukot, käet on kultakäärehillä. Annikka avainpiika, 30 Eva piika pikkarainen! mene aittahan mäellä, laske laapilampahasi, Lupiluppa-korvasesi, Anna juosta joutuisasti, 35 vikevästi viiletellä muien siuloin sivuitse, muien ansoin alatse, minun pyytöpaikoilleni, käytävillen keinoilleni, 40 kohti miestä pyytävöä, vasten vaimon kannettua. Kuk' ei virkku juoksemahan, sitä virkuta vitsalla; lyöppä virkuksi vitsalla, 45 nopeaksi nuoran päällä; joka tieltä pois mennevi, tiellen korvasta kohenna, nahkaruoskalla napauta, kiiätä kivein mujuilla, 50 papeloilla paa perästä.