Part 4

Toukokuun 16 päivänä tulin siis Mäntyharjuun, Suomen entiseen raakalaisseutuun. Osaksi kokeakseni, mitä vielä saattoi olla jäljellä muinaisesta kuuluisasta raakuudesta, osaksi toivoen veneellä pääseväni Mäntyharjun kirkolle, läksin maantieltä pitäjän sydänosiin. Poikkesin oikealle mennäkseni Anettuun, joka sijaitsee järven rannalla. Kuvittelin metsäkylissä olevan pelkkiä kurjia savupirttejä pienine reppänän tapaisine ikkunoineen. Mutta suuresti hämmästyin Kuhalaan tullessani, kun tuvassa oli suuret lasi-ikkunat, ja kun itse rakennus sitäpaitsi oli sangen korkea. Ensin luulin siellä asuvan jotakin herrasväkeä, mutta tämänkin luulon huomasin vääräksi, sillä mentyäni sisälle näin emännän kerivän lankaa ja piikojen pesevän pöytää leipomisen jälkeen. Kysyin tietä Anettuun ja minulle osotettiin pieni polku, jonka sanottiin johtavan taloon, mistä voin saada lähempää opastusta. Saavuttuani sinne, kyselin edelleen; minut neuvottiin taas polulle, mutta annettiin muuten vähän toivoa kirkkoveneeseen pääsemisestä, sillä joko se heidän luulonsa mukaan oli lähtenyt matkaan tai jäi kokonaan lähtemättä. Kerrottiin lisäksi, että Höltästä varmemmin saatoin päästä perille, sillä siellä oli morsiuspari, jonka piti lähteä pois vasta seuraavan päivän aamuna, sillä morsiusparit lähtevät näillä seuduin kotoa saman sunnuntain aamuna, jolloin heidät päivällä vihitään, vaikkapa kirkkotie olisi vielä pitempi kuin se täällä oli. Läksin siis Hölttään. Jos kohta minua perinpohjin oli neuvottu poikkeamaan milloin toiselle, milloin toiselle polulle, oli minun kuitenkin hyvin vaikeata osata perille. Viimein tulin auringonlaskun aikaan Höltän kievariin, missä kysyin, aikoiko morsiuspari lähteä veneellä. Vastattiin heidän lähtevän hevosella, minkä vuoksi luovuin koko aiotusta kirkkomatkastani. Täälläkin oli hyvät rakennukset, avara tupa, sali ynnä kamari. Kievarinisäntä toi minulle illallisen, jonka olin tilannut, mutta aamulla sain tilaamatta kupin kahvia. Lähtiessäni kysyin häneltä, mitä olin velkaa, mutta hän ei tahtonut ottaa mitään maksua ja pyysi lisäksi, että jäisin aamiaiselle, joksi hän sanoi keittävänsä tuoretta kalaa. Mutta kun tämä kala vielä oli järvessä, en saattanut odottaa sitä, vaan läksin matkaan. Muutaman virstan kuljettuani tulin torppaan, jossa pojan sanottiin osaavan jonkun runon Mäntyharjun kirkonrakennuksesta. Tapasin hänet ja panin paperille sekä tämän että pari muuta runoa. Hänen velivainajansa oli ne sepittänyt, minkä vuoksi hän suuresti näytti haluavan, että ainakin ensinmainittu runo olisi painettu vainajan muistoksi. Täältä ohjasin suuntani Hirvensalmen kappeliin, jossa ennen kaikkea tahdoin tavata vanhan tuttavan, komministeri Hoffrénin. Ilman muuta keskeytystä tulin Karikkamäelle. Koska minulla sieltä maitse olisi ollut 1 3/4 peninkulmaa Toivolaan, tilasin itselleni soutajan, sillä matka oli ainoastaan näpeän peninkulman pituinen. Lupasin miehelle 75 kopeekkaa, johon hän ensiksi näyttikin olevan tyytyväinen. Mutta hieman mietittyään sanoi hän, ettei voinut suostua tehtävään niin pienestä palkasta, varsinkin koska kova vastatuuli oli tekevä melkein mahdottomaksi hänen soutaa yksin. Enemmän tehdäkseni pilaa hänen merimiesrohkeudestaan kuin toden takaa, lupasin hänelle 50 kopeekkaa ja otin itse soutaakseni perille. Tähän ehtoon hän kernaasti suostui, etenkin kun huomautin hänelle, että tuuli kyllä oli ajeleva hänet takaisin kotirantaan, ilman että hänen rahtuakaan tarvitsi vaivata itseään soutamisella. Läksimme siis matkaan, minä sousin ja saattomies istui peränpitäjänä ja teki soutamiseni johdosta monta kertaa sen johtopäätöksen, että minunkin syntymäseudullani oli järviä. Soudettuani vähän matkaa rannasta, tuuli asettui vähitellen, kunnes lopulta tuli melkein tyven. Yhtä paljon kuin minulla oli syytä iloita siitä, yhtä suuresti se näytti pettävän miehen toiveita. Hän virkkoi, että, jos olisi tietänyt tuulen näin asettuvan, olisi itse mielellään soutanut, ja saavuttuamme vastaiselle raanalle hän pyysi pari killinkiä lisää siitä, ettei hänellä paluumatkalla ollut myötätuulta. Toivolasta minulla vielä oli l 3/4 peninkulmaa Hirvensalmen pappilaan, ja tie sinne oli mitä miellyttävin. Lehdet olivat puhkeamiskaudessaan ja metsä pukeutui paraikaa vihreään kevätpukuunsa. Näki vielä, miten talvi ja kevät taistelivat keskenään ja samalla huomasi, että voitto oli kevään. Lähiseudun paimenet soittivat torviansa, ja nuo ihanat kansansävelmät kaikuivat ylt'ympäri metsistä ja vuorilta. Hiivin huomaamattomana vallan lähelle muutamia paimenia, jotka, karjansa ollessa laitumella syömässä, itse istuivat metsän rinteessä ja puhaltelivat torviinsa. Minä otin esille huilun ja rupesin soittamaan laulua "Ei ole ajat enää niinkuin olit ennen" j.n.e. Torvet vaikenivat äkkiä ja paimenet, tottumattomina huilun ääneen, eivät tarkoin tietäneet, pitikö heidän juosta pois, vai etsiä se paikka, mistä ääni kuului. Koirat ennättivät kuitenkin heidän edelleen, löysivät minut vainullaan nopeasti ja alkoivat haukkua. Menin sitten paimenlasten luo; he kohtelivat minua perin tuttavallisesti koko ajan, jonka viivyin heidän luonansa. Vielä samana iltana saavuin Hirvensalmen pappilaan. Täällä vietin seuraavankin päivän ja tiistaina Toukokuun 26 päivänä menin tai oikeammin ratsastin Hoffrénin luo, sillä kirkkoherra Sirelius tahtoi, säälien jalkojani, että minun piti ratsastaa. Hoffrénin tykönä vävyin perjantaihin saakka. Lähtöni edellisen päivän olin sudenajossa, joka pantiin toimeen tällä niemimaalla. Näimme kyllä 5 tai 6 sutta, mutta ei ainoatakaan saatu kaadetuksi. Täällä minulla oli tilaisuus käydä useassa talonpoikaistalossa, jotka kaikkialla ovat huonosti rakennettuja. Naisilla on täällä, kuten jo Mäntyharjussa, oma omituinen päähineensä. Pitkät hiuksensa he ensin molemmin käsin nostavat suoraan ylöspäin, sitten tarttuvat siihen vasemmalla kädellä läheltä päätä ja käärivät sen oikealla kädellä päälaelle kiehkuraksi. Tämän päälle köytetään sitten eräänlainen hattu, johon palmikko täsmälleen mahtuu, ja joka kurenauhoilla kiinnitetään sen ympärille. Täällä, kuten myös muutamissa naapuripitäjissä vihitään kaikki morsiusparit kernaimmiten neljäntenä adventtisunnuntaina, Tapaninpäivänä tai helluntaina. Koska seurakunnat ovat suuria, kuuluu usein tapahtuvan, että pappi yhdellä kertaa vihkii noin 20 paria. Nämä asettuvat alttarinkehän ympärille kaikki samalla kertaa. Kun pappi vastaanottaa vihkisormukset, kuuluu hänellä olevan aika suuri vaikeus osata oikein antaa ne takaisin kukin omistajalleen. Tavallisimmin hän panee ne siihen järjestykseen, johon morsiusparit ovat asettuneet alttarinkehän ääreen, tai myöskin hän panee ne järjestyksessä omiin sormiinsa, jolloin koko hänen kätensä lopuksi on kauniisti hopeasormusten kaunistama. "Arpa" sekä muut taikauskoiset tavat ovat täällä vallan yleisiä. Arvanheitto toimitetaan täällä seuraavalla tavalla: seulan sisälaidalle pannaan rautapalanen, hiiltä ja vähä suolaa sekä virsikirja; vastaisen laidan ulkopuolelle kiinnitetään sakset, joihin kaksi henkilöä tarttuu, kumpikin silmukkaansa nimettömällä sormellaan. Näin pidetään seulaa vähän nostettuna maasta riippuvassa asennossa. Senjälkeen tehdään useita kysymyksiä, jotka kaikki asetetaan niin, että vastaus saattaa olla joko myöntävä tai kieltävä. Jos seula pysyy liikkumattomana, merkitsee se kieltävää vastausta, mutta jos seula jotakin kysymystä tehtäessä kääntyy, mikä lopulta välttämättömästi tapahtuu, koska seulaa kannattavien sormet väsyvät, niin pidetään myöntävää vastausta järkähtämättömän varmana. Niin esim: jos joltakulta on varastettu jotakin, ja jos tavaransa menettänyt "arvan" kautta tahtoisi saada varkaan selville, pitäisi hänen äskenmainittujen valmistavien temppujen jälkeen kysyä: "Jos A. on kysymyksessä oleva henkilö, niin käänny, seula!" Mutta jos nyt sattuu, ettei seula käänny, niin ajatellaan heti toista henkilöä ja asetetaan kysymys häntä tarkoittavaksi, kunnes seula viimein jotakin kysymystä tehtäessä liikahtaa, jolloin sillä kertaa kysymyksessä olevaa henkilöä pidetään varkaana. Toiset taas kiinnittävät huomionsa siihen, kääntyykö seula myötä- vai vastapäivään. Tässä tapauksessa edellistä pidetään myöntävänä, jälkimäistä kieltävänä vastauksena.

23:ntenä päivänä läksin kulkemaan Mikkeliä kohti. Hoffrén seurasi minua Istrualan kylään asti, joka täältäpäin lähtien on mainitun pitäjän ensimäinen. Sen tilan isäntä, jolle saavuimme, oli kuuluisa siitä, että loihtujen avulla taisi parantaa tauteja. Toivoen voivani houkutella häntä ilmaisemaan jotakin viisaudestaan päätin jäädä tänne yöksi. Mutta koska ukko joko ei tahtonut ilmaista mitään, tai koska hänellä ehkä ei ollut enempää, niin sain ainoastaan kappaleen käärmeensynty-runoa. Hänen parannuskeinonsa, ennustuksensa ja muu viisautensa perustui hänen oman vakuutuksensa mukaan öisiin näkyihin, joihin hän näytti suuresti luottavan. Hän valitti vaan, ettei hänellä joka yö ollut näitä näkyjä, vaan että hänen joskus täytyi jotenkin kauan niitä odottaa. Loihtuihin hän ei niin suuresti luottanut, koska ne usein olivat hänet pettäneet, lukuunottamatta sitä käärmeenpisto-lukua, joka minulla oli kunnia saada häneltä ja jonka piti olla vallan luotettava. Täältä läksin kirkkoväen kanssa Mikkelin kirkonkylään. Vaikka vähän sain odottaa, en kuitenkaan tahtonut lähteä yksin edellä, sillä on sangen vaikeata osata perille täällä, kun ei ole mitään kunnollisia kyläteitä, vaan ainoastaan pieniä polkuja, jotka alituisesti haaraantuvat ja käyvät ristiin. Vielä toinenkin vaikeus on tottumattomalla, nimittäin väestön opastuksien ymmärtämisessä. Sillä sen sijaan, että muilla seuduin neuvotaan poikkeamaan oikean tai vasemman käden tielle, määrätään Savossa kaikki ilmansuuntien mukaan. Tällainen tien neuvominen tuntui minusta kovin kummalliselta. Muuan talonpoika opasti minua jotenkin seuraavaan tapaan: Ensin menette tätä polkua pitkin eteenpäin, sitten poikkeatte ensi tiehaarassa itään, seuraavassa pohjoiseen, sitten kaakkoon ja sitten lounaaseen -- j. n. e. Vaivoin saatoin pidättäytyä naurusta ja läksin matkaan melkein kokonaan ajattelematta hänen ilmansuuntiansa, jotka enemmän vaan sekoittivat minua kuin olivat opastuksena. Matkalla Mikkelin kirkolle puhelin Istrualan talonpojan kanssa kaikenlaisista asioista niin perinpohjaisesti, että varmasti näin hänen kasvoistaan, että hän todella uskoi olevani ylioppilas, jonka olin arvokseni ilmaissut. Tällä matkalla oikaisimme erään niityn poikki, missä muuan maamittari keppineen istui polun laidalla. Näin selvästi, että talonpoika odotti minun puhuttelevan maamittaria ruotsiksi, mutta tämä ei pälkähtänyt päähäni. Tämä antoi talonpojalle aihetta vähentää minusta saamaansa hyvää ajatusta, niin ettei hän tämän jälkeen enää näyttänyt olevan yhtä halukas tiedustelemaan viisauttani kaikenlaisissa aineissa, koska taisi pitää sitä jotenkin epäluotettavana. Mutta arvoni sai varmaankin korvauksen vahingostaan, jos hän toisena helluntaipäivänä näki minun toinen takki yllä pappilan kotiopettajan kanssa menevän kirkkoon. -- Vielä minun on mainitseminen Hirvensalmesta, mistä äsken tulin, että se ennen kuului olleen kreivi Brahen läänityksenä. Muistotaru kertoo hänen aikoneen tänne rakentaa linnoituksen voidakseen sodan aikana puolustaa seutua vihollista vastaan. Eräs vuori tai oikeammin ylänkö, noin neljännespeninkulman päässä kirkolta, onkin nimeltään Tornialan mäki, jolle mainittu linnoitus piti rakennettaman ja jolle jo sen perustus oli laskettu. Sitä niemimaata ympäröivä järvi, jolla kirkko sekä muutamat kylät sijaitsevat, on nimeltään Puulavesi. Ennen sitä kuuluttiin sanotun Puolanvedeksi, puolalaisten muistoksi, joiden tarujen mukaan, sanotaan tänne saakka ajaneen takaa pakenevia lappalaisia, mutta täällä kohdattuaan mainitun järven pakosta peräytyneen.

Iltapnolella 24:ttä päivää tulin Mikkelin pappilaan, jossa rovasti Brunon otti minut hyvin vastaan. Täällä vietin helluntaipäivän, ja minulla oli tilaisuus nähdä talonpoikais-morsiuspari hääpuvussaan, joka oli sangen yksinkertainen. Mikkeliläinen luulee muuten olevansa hieman sivistyneempi naapuripitäjien rahvasta, mutta tämä sivistys on kovin epäiltävää laatua. Onpa merkillistä ja samalla hyvin lamauttavaa sille, joka on hiukankin isänmaallismielinen, kokea että Suomalaisen rahvaan sivistys melkein kaikkialla saapi nurinpäisen suunnan. Puheiden ja tapojen vaatimattomuuden sijaan astuu omavaltainen vapaus tai oikeammin sanottuna julkeus ja hävyttömyys. Vieraanvaraisuus katoaa ja sen sijaan tulee ynseä ja välinpitämätön vieraiden kohtelu. Kortit tunkevat syrjään viattomat leikit, perheet riitaantuvat ja käräjöivät, ja pyyhkeillään naurettavan näköisiksi tekevillä vaatteilla, jotka eivät sovi rahvaalle. -- Koska täällä Mikkelin seuduissa maanteitä käy ristiin, saattaa kesällä useista kylistä päästä rattailla kulkemaan. Onpa usealla talonpojalla muhkeat kääsit, joilla hän komeilee kirkkomäellä. Tämän pitäjän väen murteessa on omituista, että sanotaan esim. _vissa, kassoa, tarvissoo, vassa, messä_ j.n.e., kun sitävastoin muualla Savossa sanotaan: _vihta, kahtoa, tarvihtoo, vahta, mehtä_, j.n.e. Kirkko on puusta ja tilava. Muutamia balsamoituja ruumiita, joita säilytetään edellisessä kirkossa, ei minulla ollut tilaisuutta nähdä. Pappila, jossa asuin, sijaitsee saaressa; siinä on paitsi kartanonpaikkoja tilaa pelloille ja varsin vähäiselle määrälle niittyä. Täällä uin ensi kerran 26:ntena päivänä, jolloin vesi oli täälläkin tarpeeksi lämmintä. Tulee huomata, että jäänlähtö muutamina vuosina täällä tapahtuu vasta toukokuun keskivaiheilla. Kuopion seuduilla, jotka eivät ole niin paljoa pohjoisemmassa, kuulin kerrottavan, että siellä joskus ajetaan jäitä myöten vielä toukokuun keskipaikoilla. 27:ntenä päivänä yövyin erääseen kievariin. Aloin kirjoittaa muutamia lauluja, joita useat kyytimiehet ja kylän tytöt minulle lauloivat. Katsomatta kelloa kirjoitin niin kauan kuin voin nähdä päivänvalolla. Viimein tuli jotenkin hämärä, ja koska lisäksi laulajani tahtoivat poistua, lopetin ja huomasin, että kello oli vähän yli yhdentoista. Niin valoisat ovat yöt täällä jo tähän vuodenaikaan. -- Seuraavana päivänä tulin Juvalle. Eivätpä ainoastaan kauniit lehtimetsät, siellä täällä jylhemmän havumetsän keskeyttäminä, tehneet miellyttävää vaikutusta minuun, joka jalkamatkallani Hirvensalmella ja Mikkelissä näin melkein yksinomaan aukeita mäkiä ja kaskeksi poltettuja lakeuksia, vaan myöskin kansaa tulee minun mainita kiittävämmin. Koska tiesin ylioppilas Gottlundin jo koonneen runot täältä, en edes kysellyt niitä. Sen sijaan huvikseni kokoilin kasveja, mitä satuin löytämään, ja kyselin taloissa niiden suomalaisia nimiä. Keräelmä kasvien ja muiden luonnonesineiden suomalaisia nimiä mielestäni melkoisesti edistäisi sen kysymyksen ratkaisemista, missä suomalaisten muinainen koti oli. Tiedetään näiden nimien suuresti vaihtelevan eri seuduilla, mutta siitä huolimatta on useita kasvien, lintujen, kalojen ja muiden eläinten sekä kivennäisten y.m. nimiä, jotka yli koko Suomen ovat samat. Jonkunmoisella varmuudella saattaisi siis olettaa, että suomalaiset jo ennen tänne tuloansa ovat ne tunteneet, kun sitävastoin useimmat niistä esineistä, joilla eri maakunnissa on eri nimensä, luultavasti vasta heidän maahantulonsa jälkeen ovat tulleet tunnetuiksi. Edellisten johdolla saattaisi lähemmin määrätä seudun, jossa sellaisia eläimiä ja sellaisia luonnontuotteita on, ja tämä seutu siis olisi ollut suomalaisten muinainen asuinpaikka.