Part 35

Aamulla herättyämme keitimmä ensityöksi teetä ja kutsuimma Lappalaiset myös juomaan. Oli meillä hyviä korppujakin, mutta ne eivät kelvanneet Lappalaisille, kun pelkäsivät niitä maidolla leivotuksi, jota nyt paaston aikana ei saisi maistaa. Sokerista myös hokivat kuulleensa, sitä tehtäissänsä verellä puhdistettavan, jonka tähden eivät huolineet siitäkään, vaan joivat kuuman teen siltänsä ryyppyjen väliin, joita vielä eileisistä nassakoista saatiin. Mielemme teki nyt lähteä seuraavalle taipaleelle, mutta Lappalaiset päättivät heti, silitä ei virkkamistakaan olevan, ennenkun saivat viinansa viimeiseen tilkkaan asti loppuun, ja siihen päätökseen piti meidän tyytyä. Nyt alettiin meitä kutsua juominkiin talo talolta, jota tehtiin myöhään iltaan. Kyllä kolmekin kertaa kävimmä joka talon sinä päivänä; onneksemme niitä ei kuitenkaan ollut usiampaa kuin yksitoista koko kylässä. Mihin vaan päänsä pisti, kuului yhtäläinen rähinä vastaan. Miehet, vaimot, pojat, tyttäret, kaikki auttoivat yksin tuumin nassakoita tyhjiksi. Muutamassa tuvassa näin nuoren, näöltänsä kauniin tytön telmivän pitkänään penkillä vaahti ulkona suusta. Kaksi miehenpuolta pitivät häntä paikallaan, koska pelkäsivät, että jos olisi liikkeelle päässyt, miltei olisi loukannut itsiänsä eli muita. "Tämän olemina", sanoivat he, "juuri sitä varten näin raivohon juottaneet, että saisitta nauraa." Mutta vähänpä siinä mieli nauramaan teki. Toisessa tuvassa tapasimma kymmenvuotisen pojan niin viinalta voitettuna, ettei omin voimin kyennyt värjähtämäänkään; muita emme nähneet juuri pahoin päihtyneenä. Kysyttyäni muutamalta Lappalaiselta, mikseivät ennemmin säästäneet toisiksikin ajoiksi viinaansa, sain vastaukseksi: "viina on pahaa ainetta ja pahasta pitää sen parempi mitä pikemmin loppu tekemän". Onneksemme saivatkin vielä samana päivänä lopun siitä, ettei seuraavaksi aamuksi jäänyt kun korttelin verta kaikkinansa, josta ei jokainen olisi päänparannusryyppyäkään saanut, ellemme olisi lisäksi antaneet, mitä omassa nassakassamme vielä löytyi.

Asian mukaisesti olemma nyt kertoneet, mitenkä Lappalaiset Kuolassa, matkalla ja yhden päivän kotonansa elivät. Siitä ei kuitenkaan pidä heitä isoiksi juomareiksi päättää. Moni, jota ei olla iässänsä humalassa nähty, kuluttaa ehkä kymmenen sen verran väkeviä juomia vuodessa, kun Lappalainen, joka tavallisesti monena kuukautena ei maista märkääkään. Itsemme alin-omati moninaisten nautintoin orjana ohessa suokame Lappalaisellenkin joku kerta vuodessa jotain muutosta elämänsä yksi muotoisuudessa. Myrskyjen jälestä kiitetään tyyntä, ja vasta taudin jälestä saapi terveys oikian arvon; niin myös Lappalainen pohmelosta selvittyänsä suostuu sitä paremmin kotoiseen yksinäisyytensä ja aina yhdennäköisiin kinoksiinsa.

Muotkasta Petsamoon.

Muotkasta saimma muutaman Kuolalaisen emännän, joka päivää ennen meitä oli sinne tullut, yhteen matkaan kanssamme Petsamoon, johon sanottiin olevan puolenkahdeksatta penikuormaa. Vaimonpuolella oli oma katettu pulkkansa, jossa peitetten ja polstarien varassa kulki kyllä sievästi. Muuten Lappalaiset ei sitä paljo kiitelleet, sillä katetusta pulkasta on heillä erityönsä varoessa, ettei kaatuisi; avonaisessa tulee vähänkään tottunut matkustaja heidän avuttansa toimeen. Vielä pitää semmoisen katetun pulkan perään toinen peura hihnasta sitoa, joka pidättäisi sitä mäissä luistamasta. "Näin meitä täällä vaivataan -- sanoivat Lappalaiset -- kulettamaan herrojamme, ja mitä muita roistoja monikin heistä usein lienee, ilman maksotta; mutta kun teidän maasta eli Norjasta joku tulee, niin maksaa hän rehellisesti saattopalkan ja ajaa ihmisten tavalla avonaisessa pulkassa." Pieni vartaloinen, kuudentoista vuoden vanha poika läksi myös matkaamme Petsamosta morsianta itsellensä katsomaan. Pilkkailivat häntä toiset ja arvelivat, kun olisi Kuolalaista vaimonpuolta kylässä puhutellut, niin ehkä olisi siitä morsiamen saanut ja molemmat taitaneet Muotkaan jäädä. Vielä lisäksi läksi muutamia miehiä asian alkain kylässä käymään, jolla tavalla matkuehen keräytyi kolmattakymmentä peuraa. Toinen puoli tästä luvusta kuitenki juoksi tyhjillään, sillä pitemmille matkoille Lappalainen ei lähde varapeuroitta, jotka, jos väsyisivät, toiset taidetaan valjaisin pistää ja tavallisesti pistetään jo ennenkin.

Matkamme tähän asti oli kulkenut enimmäksi osaksi harvapuisessa metsikössä, mutta nyt tuli autioita tuntureita, joilla ei nähnyt muuta kun siliän hangen ja hyvin harvassa siellä täällä jonkun vaivaiskasvuisen tunturikoivun. Semmoisia koivuja ynnä petäjiä kasvaa Lapinmaan pohjoisemmissakin äärissä, joissa kuusta taikka muita meillä tavallisia puita ei nähdä.

Illalla myöhään tulimma Petsamoon, joka samate kuin Muotka ja muutkin Lapin kylät oli harvaan petäjikköön asetettu yhdeksällä eri perekunnalla ja tuvalla.

Petsamosta Paatsjokeen.

Yön levättyämme läksimmä seuraavana aamuna kuuden penikuorman taipaleelle Paatsjokeen. Matkuehen pantiin kahdenkymmenen peuran paikoilla, joista enimmät juoksivat joutilasna. Edellisinä päivinä oli ollut lauhkiampi ilma, vaan nyt oli luja pakkanen. Lämmintä saadaksensa telmäsivät Lappalaiset syöttöpaikoissa välillänsä ja meidän kanssamme, pukkasivat ja väännältivät, kenen saivat, lumeen, Tämä olikin varsin hyvä keino, joka pian saattoi ruumiin lämpimäksi. Meidän tavallisilla talviteillämme saattaa re'en jälessä astua eli juosta ruumiinsa lämpimäksi, mutta Lapissa se ei käy laatuun, jossa tiet ovat pehmiät ja upottavat syvään. Oli eräs nuori vaimonpuolikin matkassa, joka varsinkin mahtoi lämpimänsä saada, sillä tuskin ennätti jaloilleen nousta, kun jo taas pukattiin lumeen. Eikä Ekdahlin ja itsenikään juuri tullut sääli häntä, koska väliajat jätkytteli meidän tupakin polttamista, joka oli hänelle outo näkö, kun Lappalaiset täällä eivät ruukkaa tupakkia.

Kelin kehnouden tähden, koska entistä jälkeä harvassa paikassa näkyi, viivyimmä pimiään iltaan matkalla. Eikä olisi se mitään haitannut, mutta pahempi oli se asia, kun saattajistamme ei kukaan ollut ennen käynyt Paatsjoen kylässä sillä paikalla, missä se nykyään seisoi. Kylä oli nimittäin syystalvesta tullut muutetuksi uuteen, parempaan jäkäläpaikkaan. Koko seurastamme oli ainoastansa Ekdahli Kuolaan mennessä käynyt paikalla, mutta taisiko sitä odottaakaan, että hän joka ei ennen siitä ollut näillä tienoilla kulkenut, piti paikan löytämään, semminkin iltapimiässä? Sitä olivat Lappalaiset kuitenkin odottaneet ja tekivät nyt aika lailla pilkkaa hänestä, kun ei ollut muita viisaampi. "Hyi! on kerran kylässä käynyt ja ei löydä toiste sinne", kuuluivat sanat usiammanki suusta. Pari tiimaa sinne tänne ajeltuamme tulimma tok viimein verekselle tolalle eli peuratielle, joka suureksi iloksi vei meidät kylään. Vielä kylässäkin nauroivat Lappalaiset Paavali paralle, kun oli heitä ristin rastin iltakauden metsässä kulettanut. Paavaliksi kutsuivat Ekdahlia ristintänimestänsä. Omaa typeryyttänsä, kun kylästä tietämättä kuitenkin läksivät saattomiehiksi, eivät ollenkaan katsoneet naurun asiaksi. Niin meistäkin moni usein nauraa toiselle siinä, jossa kyllä saisi itsellensä nauraa.

Paatsjoesta Näytämöön.

Kulkumme tällä viisi penikuormaa pitkällä taipaleella oli edellisten kaltainen; maat kuitenkin olivat metsäisemmät. Tiet olivat nytkin niin umpeen juosseet, että viivyimmä iltaan asti.

Näytämö eli Näätäjoki on viimeinen Venäjän Lapin kylä ja siitä alkaa Norjan Lappi. Suomen Lapille ei ole annettu pienintä suikalettakaan Jäämereen asti. Meidän Lappalaiset luulivat siinä väärin tehdyksi heille ja arvelivat, kun Venäjän ja Norjan Lapilla on koko pitkä meren ranta moninaisilla kylillä, kauppa- ja kalastuspaikoilla hallussansa, heilien tok olisi pitänyt antaa yksikään kylä samalla rannalla. Ennen viimeistä rajan määräämistä sanoivat olleen paremman, sillä siihen asti oli Venäjän ja Norjan Lapin välillä ollut pitkältä rantaa ja rantamaata joka ei kuulunut erittäin kummankaan alle, ja jota siitä syystä kutsuttiin yhteistilaksi (Fällesdistrict). Rajaa käydessä oli koko tämä ala määrätty Norjalaisille, arvattavasti siitä syystä, että Norjalaiset olivat yhteisajalla ennättäneet asettua siihen.

Venäjän Lappalaiset elävät jotenkin siististi. Tuvissaan pesevät ei ainoastaan pöydät ja penkit, vaan monessa paikassa lattiankin. Vaimoväellä on melkein samanlainen puku, kun Venäjän Karjalassakin, lyhyt körtitön röijy, rantuinen eli punainen hame, renkaat korvissa j.n.e. Kasvoiltansa ovat enimmiten kauniin näköisiä, jos rumempiakin. Rukkia emme vielä nähneet missään, vaan kaikki kehrääminen toimitettiin värttinöillä. Miehenpuolilla on Venäjänkin Lapissa oma Lappalais-pukunsa, joka kuitenkin on vähä eri tyyliä siitä, kun Suomen ja Norjan puolella pidetään. Suurin eroitus on siinä, että kengät ja housut Venäjän Lappalaisilla ovat yhdessä, toisilla erittäin.

Lihaa nyt paaston aikana ei löytynyt missään, mutta kalaa yltäkylläisesti. Kaikiksi talviksi ei kuitenkaan saada kalaa siihen määrään, että hyvästi riittäisi yli koko paaston ajan ja silloin Lappalaisen Venäjän puolella täytyy taikka nälkää nähdä taikka syödä lihaa, jota papitkaan eivät ole taitaneet kieltää heiltä semmoisina onnettomuuden aikoina.

Vaikka kylät, joita Näytämöön asti Kuolasta kulimma, eivät olleet kaukana Jäämeren rannoilta, niin löytyi niissä kuitenkin metsää ympärillä, josta saatiin sekä polttopuuta että avullisia hirsiäkin. Pöytänsäkin olivat Lappalaisilla yhdestä ainoasta puun tyvestä, Samatekun Inarin Lapissa asuvat Venäjän Lappalaiset koko talven vakinaisilla paikoilla, kesäksi Jäämeren rannoille eli muille kalastuspaikoillensa muuttauen. Niin enin osa Norjan ja Uutsjoenki Lappalaisista, joista tok muutamien, joilla on isommat, monituhantiset peurakarjat, täytyy talvenkin ajalla muuttaa majansa uuteen paikkaan, koska jäkälää eli sammalta ei enää löydy entisen vaiheella.

Vielä olisi kerrottavana, miten Näytämöstä kulin toverini Ekdahlin kotipaikkaan, siitä Inarin Lapin kirkolle, sieltä Sodankylään, Kemijärveen, Kuusamoon, Kiannalle, Hyrynsalmeen, Paltamoon, ja viimein Kajaaniin, mutta kun siinä, mitä jo kerroimma, on kyllä kerraksensa, niin loppukoon tarinani tähän.

E. L--t.

47.

Lehtori Keckmanille.

(Alk. suomeksi.)

Kajaanista 26 Toukokuuta 1837.

Hyvä Veljeni!

Täällä olen jo kolmatta viikkoa outtanut jäien lähtöä, vaan nytpä ovatki irtanaisna. Nyt lähen taasen Wuokkiniemeen ja sieltä kiertelen kaakossuuntaa Valkian meren ja Suomen rajojen väliä niin loitoksi, kun Suomen kieltä kestää. En taia ennen kun Elokuun alussa päästä Sortavalaan, johonka pyyän Sinun sanomia Helsingistä lähettämään. Saapi nähä miten tuolla käypi vaelto kesäsaikana, ei kuulu juuri taattava kaikin paikoin olevan. Kuvernööriltä sain viimme-postissa oikein täydellisen kartan niistä seuduista (niin täyd. nimittäin, kun niistä saada voidaan). -- Kysyt minua "hengenvaarasta" Jäletjärven kylässä. Se ei ollut suurempi, kun että kuulin muutamien miesten tuumailevan, miten saada minua tiellä rosvotuksi, vaan josta tuumasta ei syntynyt mitänä, kun en ottanutkan heitä, eikä muita siitä kylästä kyyditsemään itsiäni. Oli siinä vähä enemmänki seikkoja, vaan jolla nyt en kehtaa tätä kirjotustani kasvattaa, koska vielä on kertomatta seki, kuten Kuolasta tänne palasin. Sieltä kuljin esiksi neljän Venäjän kylän läpi Ruian rajalle (Norjaa kutsutaan siellä Ruiaksi ja Jäämerta Ruian mereksi) 30 penik. Näätäjoen (Nejdelfven) suulle, siitä 15 d:o Inarin kirkolle, siitä 22 Sodankylään, siitä 10 Kuolajärveen, siitä kolmatta kymmentä Kajaanin rajoille, ylehensä poroilla ajettuani 130 penik. Kuolajärven paikoilta vähä kirjottelin runoja, enimmiten syntyjä, ei tarinarunoja. Samote sanalaskuja ja arvuutuksia ja saarnoja. Ei sieltä näytä paljo olevan kerättävää. Parahimmat paikat tähän asti kyllä ovat olleet jo ennen usiasti käydyt likimmäiset rajapaikat Venäjän puolella. Niinkö lieneeki, että olen lähtenyt ulompata etsimään, mitä parahite saapi kotipaikan seuduilla? -- Sopivasti ja vilpittä, kun pitääki, nuhtelet minua, jos viimmesessä kirjassani, Suomen Lausukkoihin koskevasti, tulin mitäkuta v. Beckeriä vastaan sanomaan ja jota min en tarkon muista, enkä koskaan muulla mielellä sanonutkan, kun sillä osottaakseni, ettei sama Lausukkaoppi häneltä vielä ole niin täydelliseksi saatu, jotta olisivat joutavat ja tarpeettomat kaikki kokeetki sitä parannella. Sitä nyt kyllä ei kukaan kiellä'känä, että hänen ansionsa Suomen Kieliopissa on suurempi, kun yhdeltä mieheltä ja semmoisilla edelläkäyvillä voisi odottaa'kan. Imperfectum Oonjunctivi koskevasti, niin osiksi kyllä on tosi, että se monessa muussaki kielessä on samanlainen kun Suomessaki merkityksensä puolesta. Mutta kuitenki on joku erotus latinaisella esimerk. ja suomalaisella. Cum curreret, ne ire qvidem potuit: ei taida koskaan suomeksi käättää seuraavaan tapaan: kun _juoksisi_, ei voinut käydä'kän, jossa, jos niin kävisi laatuun sanoa, sanalla _juoksisi_ taitais olla jonkunlainen merkitys menneestäki ajasta. Vaan en ole voinut miettiä minkänlaista sananpartta, jossa sillä olisi ees tämänlainen menneen ajan näkönenkän merkitys, eli mikän muu, kun myötänsä menevän ajan laatu (praesens l. futur). Mutta kun käyttääki menevätä aikaa toisella tavalla kun sanat: _juoksen, juossen, juoskoni_, edl. (edelle; eille on Ven. Suomalaisten tavall. sana merkitsevä etc., j.n.e.), niin kaiketi'ki pitää sitä eritavaksi lukea. Samoin lukisin Imperf. Indicat., vaikka vähemmästä syystä, eritavaksi. Seki merkitsee menevätä aikaa, vaan menevätä, joka jo on taaksi jäänyt esim. väki _odotti_ rannalla, ja katsoi kun laiva purjehti. _Odotti ja purjehti_ olivat odottamisen ja purjehtimisen aikana meneviä (ei menneitä) tapahtumia. Mitä niiden yhtäläiseen tuntomerkkiin i koskee, niin kyllä saavat olla yhtäläisiä. Yksi i on myös tuntomerkkinä Nimukkain Monikkosioilla, paitsi Nimennässä. Näissä taisi se seuraavalla tavalla syntyä: kun esimerk. esinnä tahdottiin lausua usiammasta halosta, Monikkoa ei vielä eritysten ollen, sanottiin _halko ja halko ja halko_, josta sitte syntyi eli sievistyi Monikon _halkoja_, joka näyttä[ä] pääsia siinä luvussa olevan -- siitä tuli i Monikkoon. Kun taasen kerrottiin jostakusta entisestä tapahtumasta taittiin välikkö jo pantaa sanan jälkeen; niin saatiin _astui_ sanoista _astu jo_ -- siitä tuli i kerrontatapaan. Vielä kun mainittiin jotakuta vasta eespäin tapahtuvan, niinkuin Ehdontatavalla vielä nykyäänki enimmiten semmoisia tapahtumia merkitään, niin pantiin sana _esi_ (ees, eespäin) eli joku muu semmoinen Lausuntatavan jälkeen; niin synty _voisi_ sanoista _voi esi_ ja vieläpä Turussa ja muualla siellä nytkin sanotaan _vojesi, vojeisi, voesi, voeisi_. Syntaksin luulisin kaiketi'ki paljo selvemmäksi tulevan, jos tapoja ja aikoja ei seotettasi Suomenkielessä Latinan kielen j[älkeen] ja mitäpä sihen on pakkokan. Onko Hebraean kielen Grammatika Latinan jälkeen tehty? Vaan näistä galimathiaksista et taida selvää saada'kan, jonka tähden ne mielelläni lopetan ja pyydän Sinua tervehtimään Ilmonia ja muita.

Voi hyvin toivottaa totinen ystäväsi

El. Lönnrot.

33.

Arkiaterinrouva Törngrenille.

Kajaani, 26 pnä toukokuuta 1837.

Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen arkiaterinrouva!

Minulla oli kunnia ja ilo palatessani Kajaaniin vastaanottaa Teidän arvoisa kirjeenne toukokuun 5:nneltä päivältä. Kun samalla kertaa sain kirjeen Atte ystävältäni ja kun Kalle sitä paitsi on muistanut minua lähettäen kirjeen Upsalasta, niin oli minulla melkein liiaksi iloa yhdellä haavaa. Ennen kaikkea minua kuitenkin ilahuttaa se tieto, että Teidän terveytenne taas on vakaantunut. Sillä täytyyhän olla huolissaan, kun kuulee jonkun todellisen ystävänsä terveyden olevan heikon -- sillä kuinka helposti he jättävät meidät ainaiseksi tässä elämässä! Hieman toisin oli asian laita lapsuudessa -- minäkin jo olen poistunut siitä aimo askeleen --- silloin oli tai ainakin luuli olevan melkoisen joukon ystäviä, ja oli helppoa saavuttaa uusia. Mutta tästä suuresta lukumäärästä kukin kuluva vuosi korjaa osansa, niin että piiri lakkaamatta pienenee, ja uusien tulo on niin vähäinen, että sitä tuskin voi ottaa lukuun. Viimeksi tohtori Hedbergin kuolema minua suuresti masensi. Rohkenen Teiltä kysyä neuvoa asian suhteen, joka koskee häntä. Minulla on syytä uskoa, että hän kuollessaan jätti jälkeensä muutamia, vaikkakin pienemmänlaatuisia velkoja, jotka ovat syntyneet hänen opiskeluaikanaan yliopistossa. Eiköhän ainakin meidän nuorempien lääkärien, jotka olemme hänen joko koulu- tai yliopistotovereitaan, tai, kuten minä, molempia, tulisi pitää huolta niiden maksamisesta? Olisihan ikävää hänen iäkkäälle äidilleen äsken menettämänsä pojan jälkeisessä tavallisessa konkurssissa kuulla, että joku vainajan takia tulia kärsimään. Jos Te tästä asiasta olette samaa mieltä, luulen Teidän hyväntahtoisesti siitä nostavan kysymystä, jos niin sopii juhannusaikaan Laukossa tai jo sitä ennen neuvottelevan tohtori Sjömanin tai Rabben kanssa, jotka molemmat, kuten minäkin, äsken manalle mennyttä jo koulusta asti pidimme vilpittömänä ystävänä ja toverina.

Matkani suhteen saan lisätä, että maaliskuun alkupäivinä läksin Kuolasta, kuljin 30:n peninkulman matkalla neljän venäläisen lappalaiskylän läpi, saavuin sitten Suomen-Lappiin, nimismiehen virkataloon, missä viikon päivät oleskelin. Mainittu talo ei kuitenkaan ollut tavallista lappalais-mökkiä parempi, siinä kun oli paljas maa permantona ja tulisijan yläpuolella aukko, jota ei edes yöksi suljettu. Pöydistä ja tuoleista ei ollut merkkiäkään, vaan oli istuttava porontaljalla, joka oli levitetty lattialle (s.o. maahan), ja kirjoittaessaan sai käyttää vanhaa kirstua, jolle ateriatkin katettiin. Muutenkin köyhyys oli niin suuri, ettei meillä kahdella viimeisellä aterialla ollut suolaa, jota kuitenkaan ei tarvinnut noutaa kauempaa kuin kolmen peninkulman päästä. -- Mutta monesta varakkaammasta talosta olen eronnut vähempää kaihoa tuntien kuin tästä. Asujanten tyytyväisyys tässä yksinäisyydessä, pakkasessa ja köyhyydessä oli todella kadehdittava, ja ikäänkuin tarttuman kautta sama tyytyväisyyden tunne siirtyi minuunkin. Sieltä matkustin ensin 15 peninkulmaa Inarin kirkolle ja Inarista 22 peninkulmaa Sodankylään. Kun vielä sieltä eteenpäin aina Kajaanin rajoille tulin matkustaneeksi poroilla, niin laskin, että koko matka, jonka olin poroilla ajanut, yhteensä teki noin 130 peninkulmaa. Muutaman päivän kuluttua taas lähden rajan yli Venäjän-puolisiin suomalais-pitäjiin ja luulen elokuun alussa voivani olla Sortavalassa, mistä sitten jatkan vaellustani Suomen rajojen sisällä aina Helsinkiin saakka, minne minun ainakin ennen joulua pitäisi ehtiä perille. -- -- -- -- --

Syvimmästi kunnioittaen, Teidän nöyrin palvelijanne

Elias Lönnrot.

49.

Lehtori Keckmanille.

(Alk. suomeksi.)

Kajaani, 2 p:nä kesäkuuta 1837.

Rakas Veljeni!

-- -- -- -- -- Tähän asti koottuja runoja ja muita kirjotuksia en nyt ota'kan matkaan, vaan olen kaikki kerännyt yhteen tukkuun, seilannut lokalla ja kirjottanut sinun nimesi ulkopuolelle. Sen olen sitä varten tehnyt, että tulevat joksiki hyväksi, jos mikä onnettomuus minua kesämatkallani Venäjän Karjalassa kohtaisi, etten pääsisikän itse perimään.

Vaan kuitenki koska toivon Jumalan avulla Elokuun alussa Sortavalassa olevani, niin pyydän Sinua sinne vastaus minulle -- -- -- lähettämään. Nyt juuri olen lähtemilläni. Veljesi ja ystäväsi

Elias Lönnrot.

50.

Matkakertomusta.

Erosin monenlaisia kyyneleitä vuodattaen Polvilasta iltapäivällä 6:ntena päivänä kesäkuuta. Vesitse 3/4 [penink.] Kuluntalahteen, sieltä l/2 Jormuanlahteen, sieltä 1/8 ja maamatkaa 2/4 Mieslahteen, sieltä yli 1/4:n, maamatkaa 2/4 erääseen Mieslahden Lumimäen kulmakuntaan kuuluvaan köyhään talo-pahaiseen. Nukuin kapealle penkille laukku päänalaisena; ei kukaan edes koettanut laittaa parempaa vuodetta, eikä siihen liene ollut neuvojakaan. Olin pannut maata illallisetta ja aloin taas aamiaista syömättä vaellukseni Kariniemelle 1 2/4, kuljin eksyksissä tai kompassin mukaan, saavuin viimein paikalle kello 10, hyvin nälkäisenä. Viivyin siellä sateen vuoksi koko päivän ja seuraavan yön. Kertomus Spoofin muutosta. Sadetta kesti vielä seuraavanakin päivänä, mutta läksin kuitenkin matkaan aamiaisen jälkeen. Mutta unhotan tuon kirotun minän vuoksi, että minulla koko tällä matkalla oli matkatoveri, ja senpä tähden tästälähin puhun monikossa. Tulimme jotenkin onnellisesti ensi neljänneksen Putkonsalmeen, missä nimismies Elfving asustaa. Mies on mieleltään vialla, hänen oma mielikuvittelunsa siitä; se lieneekin asian todellinen laita. Noituutta. Mukosen taloon. Mellin. Mikkoselta soutumatkaa Seipilään 2/4. Sadetta matkalla. Vaatteiden kuivaaminen talossa; siitä 1/4 maamatkaa Lehtovaaraan, missä Hyrynsalmen varalukkari asuu. Söimme päivällistä ja läksimme kulkemaan Oravivaaran kylään, 4/4. Sadetta matkalla. Jalat läpimärät, sillä toisessa saappaassa reikä ja toisen antura ohut. Tämä oli harmillista, eikä harmi suinkaan lopen sulaanut sen kautta, että Karpinvaaran paimen, ensin meitä kyllikseen tähysteltyään, kysyi: "ette taia mustilaissukua olla?" -- Vastaus: "ei justin sitänä sukua". Ennen iltaa Oravivaaraan, kirkkoväärtin taloon. Joutessani aloin lukea kirjaa, joka oli käsillä ja joka oli syntynyt siten, että useita pieniä lentokirjasia oli sovitettu samojen kansien väliin. Näissä oli useita arkin tai puolen arkin kokoisia hengellisiä, muutamia maallisiakin lauluja. Evankelisen Seuran. Sen johdosta vanhan muorin kanssa keskustelu uudesta syntymisestä. Se vastaus, jonka sanoi saaneensa edelliseltä papilta. Virsienlaulaja, hänen suuri lääninsä, laiskuutensa ja monet seikkailunsa. Mikkosen kilpailija, rukouksien pitäjä, saarnamies. Oravivaarasta Lietejoelle 4/4, venematka lukkarin ja rovasti Vegeliuksen luo. Näin ensi kerran uusia virsiä, jotka minusta suurimmaksi osaksi tuntuivat hyviltä. Lauantai-iltapäivänä Riihivaaran, taloon 4/4. Sieltä seur. p:nä Pyykkölään 5/4. Puolitietä hieman kauempana Korpijoki, jonka yli uin lauttaa noutaakseni. Pyykkölään pyydettiin jäämään seuraavaan päivään, mutta ei ollut aikaa, vaan kuljin illalla 2/4 Suovaaraan, 2/4 Isoonvaaraan, 1/4 Alanteen taloon ja 2/4 pappilaan. Iloinen vastaanotto ja kohtelu, joka oli kahta suurempiarvoista, kun tännekkin köyhyys oli tunkeutunut, niin että pettuun täytyi turvautua. Mutta sen kautta että herrasluokankin väki ottaa osaa hädän kärsimiseen, se tulee hieman siedettävämmäksi rahvaalle. Ihminen pitää seurasta; harvoja poikkeuksia. Maanantaina lukkarin tilalle; pettua, kahvia. -- Köyhyys papilla ja lukkarilla, sillä viiteen vuoteen eivät enää ole saaneet palkkojaan muuta kuin osaksi. Sitäpaitsi heitä ylenmäärin rasittavat kerjäläiset, ja mitä sanottaneenkin, on yleensä kiittäminen tapaa, jolla meidän papisto kohtelee köyhiä. Kaikki jaetaan pois niin pitkältä kuin riittää, jopa pitemmältäkin; niin täytyy sanoa meneteltävän, kun toisille annetaan ja samassa itse tarvittaisiin apua.