Part 30

Rahvaan pääasiallinen elinkeino Kieretissä on kalastus. Paremmanpuolisilla taloilla 300-1,000 botskaa [= tynnyriä] silliä, jotka myydään Arkangelissa 1:stä ruplasta tai enemmästäkin kappale. Nämä ovat näet pienet. Sitä paitsi he kulkevat aluksillaan kalastuspaikoille Vienanmeren rannoille, ostavat siellä kaloja halvemmalla ja vievät sinne ruokatavaroita sekä muita tarpeita, kuten esim. viinaa y.m.

Maalla pannaan maata kello 5 tai 6, ja noustaan kello 2, oikeastaan tyhjää toimittamaan. Koko pitkän aamun miehet vetelehtivät runtukalla tai palatilla tai käyvät välistä ennen aamiaista noutamassa puita tai heiniä kuormallisen. Naiset taas puuhaavat hauteen keitossa lehmilleen, leipovat -- toimi, jonka välttämättömästi täytyy tapahtua joka aamu --, keittävät aamiaiseksi rokkaa tinaamattomissa kuparikattiloissaan, survovat tai jauhavat. On täten hommattu paras osa päivää, jotta aamiainen saataisiin valmiiksi. --

Eilen ispravnikka tuli Kierettiin, ja minua käskettiin näyttämään hänelle passiani. Vähän sen jälkeen isäntä tuli luokseni ja virkkoi, että ispravnikka oli pyytänyt kysyä, enkö voinut luovuttaa hänelle yhtä tai puolta kartuusia ruotsalaista tupakkia (datskoi). Minun täytyi vastata kieltävästi. Sitten menin hänen luokseen keho 2 j.pp., mutta silloin hän paraikaa oli kylpemässä ja paria tuntia myöhemmin hän lepäsi sen jälkeen. Nyt aamuhetkellä olin siellä ja näytin passini, joka huomattiin oikeaksi.

35.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 6 p:nä helmikuuta 1837.

Kirkossa kerrotaan säilytettävän jonkun Varlam (Bartholom) nimisen miehen muumiaa, jonka arkku kuuluu olevan katosta riippumassa. En ole tullut itse menneeksi sinne sitä katsomaan, kirjoitan vaan, mitä maalla kuulin. Tästä Varlamista kerrottiin, että hän tehtyään jonkun törkeän synnin, murhan, ryöstön tai jonkun senkaltaisen teon, oli tullut jumaliseksi ja viimein saanut pyhimyksen maineen. Elämänsä viimeisinä vuosina hän oli rakennellut ristejä ja kappeleita kaikille Kieretin läheisille niemille ja siitä kauemmaksikin. Tässä toimessa hän kuuluu olleen niin uuttera, ettei koskaan ollut pannut maata katon suojaan; miten lie ollut talvella, sitä en erityisesti tullut kysyneeksi. Sillä ajalla hän ei kuulunut syöneen lihaa eikä muuta sellaista. Mikäli minä kertomukset käsitin, hän ensin oli vääryydellä hankkinut itselleen suurehkon omaisuuden, oli sitten saanut tunnonvaivoja ja yllämainitulla tavalla koettanut sovittaa omantuntonsa ja rikoksensa, s.o. oli hankkinut itselleen vaivaa ja työtä, siis vallan päinvastaista kuin mitä kaiketi ensin teollaan oli tavoitellut. Nyt hän on niin suuri pyhimys, että kun Arkangelin arhhierei kolme vuotta sitten tahtoi hänen muumiataan nähdä, oli hän siitä saanut sellaisen hengellisen järkytyksen, että oli hoiperrellut taaksepäin ja ollut vähällä pyörtyä. -- Mutta itse muisto vaikuttaa siveellisesti pahoin.

36.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 6 p:nä helmikuuta 1837.

Toukokuun keskivaiheilta loppuun täällä on alituinen matkustavien tulva. Kemin seuduilta, Sumasta, Sungusta j.n.e. matkustaa väkeä, niin sanottuja murmanskoita, Kannanlahteen ja sieltä Pohjanmerelle [tarkoittaa tietysti pohjoista Jäämerta] kalastamaan. Niin pitkältä kuin tietä riittää, näkee hevosta hevosen jäljessä, ja tätä kestää kokonaista kaksi viikkoa. Aina 100:n, jopa 200:n virstan päästä tulee talonpoikia hevosillaan ja poroillaan kyyditsemään. Sellaisen kalastajan sanotaan voivan ansaita 100, 200 ruplaa, jopa enemmänkin kesässä. He kalastavat joko omasta puolestaan tai ovat jonkun Kieretin, Koudan, Kannanlahden, Umban, Kuolan tai muun seudun talonpojan palkkamiehinä, jolloin heidän isännät tavallisesti hankkivat heille ruuan, aluksen (nokka) sekä kalastusneuvot; he saavat tällöin kolmanneksen saaliista. Omituinen on venäläisen talonpojan halu petkutukseen. Olen jo Vuokkiniemen talonpojasta tätä huomauttanut. Nämä taas ikävöivät kalastusaikoja. Palattuaan kalaretkeltään syksyllä, eivät edes silloin jää kotia. Kauppamatkat, markkinareisut ja muut matkat vievät heiltä siihen määrään ajan että viettävät korkeintaan harvat, luetut viikot kotona.

37.

[Päiväkirjasta.]

Kuola, 13 p:nä helmikuuta 1837.

Perveni huc tandem, (nobis ubi defuit orbis) mihi quo jam defuit orbis.

[Läksin] Kieretistä helmikuun 6:ntena p:nä iltapäivällä. Kortteeri maksoi 6:lta päivältä 10 ruplaa, siihen luettuna vähä leipää, maitoa ja teetä (huonoa). Paha onni saattoi jamstjikaksi [= kyytimieheksi] erään Heinäjärven miehen, joka itsekkin matkusti Koutaan. Olin hänen tähtensä kahta levottomampi, kun hän oli kotoisin likeltä mainittua Jäletjärveä, ja kun joku majatalossani lähdettäessä oli sanonut: "kun ei vaan oltais rasboinikkain kera tuumailtu." En rohjennut nukkua, vaikka matkustimme pitkin yötä; kuitenkin hieman rauhoituin päästyämme ensimäiset 10 virstaa kylästä. Puoliyön aikaan tulimme Mustanjoen kylään, joka on ensimäinen Kieretistä pohjoiseen päin tultaissa, viimemainitusta 40 virstan päässä. Tämä kylä on melkoinen, siinä on 50-60 taloa molemmin puolin Mustanjokea. Asukkaat elävät kalastuksella ja ovat enimmäkseen köyhiä, toiset tosin hieman varakkaampia, eivät kuitenkaan siinä määrin, että voisivat harjoittaa mainittavaa kauppaa. En nähnyt yhtään mastolaivaa, lukuunottamatta muuatta vanhaa. Talossa, johon jamstjikka minut vei, nukuin seuraavaan aamuun kello 8:aan, söin aamiaista ja kävin sitte muissa taloissa kysymässä, oliko karjalaisia lauluja saatavissa. Näitä ei kuitenkaan ollut, olipa vaan ruskia päsni [= venäläisiä lauluja], minkä vuoksi noin kello 2 i.p. läksin edelleen matkustamaan Koutaa kohti. Saavuin sinne kuljettuani 2 peninkulmaa 3:n tunnin ajassa. Heinäjärven mies oli seurassani, mutta minulla oli talosta toinen jamstjikka. Tämä pysyttelihe enimmän aikaa edellisen reessä, ja välistä taas molemmat tulivat istumaan minun rekeeni, puhellen ja neuvotellen keskenään venäjäksi, jota puhetta en ymmärtänyt. Suuri osa heidän uutteraa neuvotteluaan lienee koskenut kysymystä, miten voisivat kiristää minulta juomarahoja, ainakin kumpikin rupesi puolitiessä kiusaamaan minua, että lupaisin heille perille saavuttua antaa 40 kopeekkaa "viinarahoiksi". Sillä he eivät kuitenkaan voittaneet mitään, sillä minä vakuutin, etten aikonut antaa kopeekkaakaan, ja niin kävikin. Pelkoni olin suurimmaksi osaksi voittanut ja olin valmis panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan, jos se olisi tarpeellista. Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka nytkin olin varuillani. Tämä pelko tuntuu ehkä monestakin naurettavalta, jopa itsestänikin siltä tuntuu, kun nyt ajattelen, että melkein oli mahdotonta valtatiellä käydä minuun käsiksi. Kuitenkin se kiusasi minua Koutaan ja osaksi Kannanlahteen saakka ja oli seuraus Jäletjärvellä saavuttamistani kokemuksista. En voinut niin hallita itseäni, että olisin saattanut vapautua siitä, vaikkapa kovasti koetinkin ja lisäksi jo pelkäsin, että siitä olisi voinut syntyä häijy kiusanhenki, nimeltään piintynyt päähänpisto (idea fixa), joka monimuotoinen haamu aika kauan olisi voinut minua vaivata; (se näet tavallisesti rupeaa sen seurakumppaniksi, joka on tarjonnut sille majaa).

Illalla saavuin Koutaan, joka on melkoinen, pohjoispuolella Koutajokea ja -koskea sijaitseva kylä eli kauppala. Tänne poikkesin yöksi ja tiedustelin tavallisuuden mukaan runoja, joita täällä oli yhtä vähä kuin Kieretissä ja Mustassajoessa sekä seuraavissa kylissä, Knäsoissa ja Kannanlahdessa. Suomalaisia tapasin kyllä; he olivat enimmäkseen muuttaneet tänne karjalaisista kylistä tai lähimmiltä Suomen-puolisilta rajaseuduilta. Näitä tapaa toisissakin äsken mainituissa kylissä, vähemmin kuitenkin Kieretissä kuin muissa. Tapasin m.m. kaksi tällaista suomalaista perhettä, jotka olivat kotoisin Kemijärven pitäjästä; he elelivät pienissä kurjissa saunoissaan, kun heidän ei ollut onnistunut saada parempia asuntoja. Toista näistä perheistä kävin usein katsomassa; siinä oli 70-vuotias ukko, hänen 60-vuotias vaimonsa ja kaksi lastansa. Ukko sanoi kesinä paimentavansa kauppalan karjaa, yhteensä noin 70 tai 80 lypsylehmää, siis 1/3 vähemmän luvultaan kuin taloja. Kustakin lehmästä hänelle maksettiin 80 kopeekkaa koko kesältä, niin että hänen tulonsa nousivat hieman yli 50 ruplan. Talvisin hän teki länkiä, kelkkoja ("vetureita") lapsille y.m. Paraikaa hän korjaili lapsenkelkkaa. Se oli kaikinpuolin tavallisen poronpulkan (ahkion) näköinen, nimittäin kuin pitkin pituuttaan keskeltä halkileikattu, hieman kupera, ontelo särmäkartio, jonka alle oli kiinnitetty 3-4 tuuman levyinen jalas. Se ei kuitenkaan ollut 5 korttelia pitempi, kun ahkiot taas tavallisesti ovat 2 1/2-3 kyynärän pituiset. Kysyttyäni miten selkänoja sellaiseen kelkkaan oli laitettava, hän vastasi että se tehdään puoliympyrän muotoisesta laudasta siten, että tämän kehäpuoli liitetään pohjaan ja halkaisija asetetaan ylöspäin. "Sillä", hän sanoi, "tämä kelkka on tuleva rikkaimman isännän, Merikkäisen tytölle; vähempivaraisille kiinnitetään vaan vitsa selkänojaksi." Tämä vähäpätöinen etu, joka rikkaiden lapsilla on kelkkoihinsakkin nähden, lienee sydämellisesti huvittanut ukkoa, sillä hän nauroi sille moneen kertaan. Muuten ukko ei kiitellyt elantoansa täällä ja sanoi ensi kesänä muuttavansa takaisin, vaikka, kuten virkkoi, köyhyys ei parane, tulipa minne tahansa, mutta saisivathan ainakin hänen luunsa siten kristillisen hautauksen. Kysymykseeni eikö hänellä ollut halua useiden muiden tavoin, jotka ovat tulleet Suomesta muuttaneeksi näihin kyliin, kääntyä kreikanuskoon, hän vastasi kieltävästi eikä näyttänyt pitävän koko asiasta. Sitten hän alkoi valittaa, että virsikirjansa oli vallan piloille kulunut, ja ettei hänellä ollut mitään toiveita saada uutta.

Kouta on Kierettiä hieman pienempi kauppala, mutta vähän paremmin rakennettu, kuten minusta tuntui. Puolet taloista ovat kahdenkertaisia, kuten Kieretissä, s.o. pirtti tai kaksi alhaalla ja niiden yläpuolella kaksi. Näitä pirttejä saattaa kuitenkin yhtä suurella syyllä sanoa kamareiksi, sillä paitsi että ne aina ovat puhtaiksi pestyt, niissä on useita ikkunoita, tavallisesti 6 kolmen korttelin korkuista ja suhteellisesti leveätä lasi-ikkunaa. Kaikissa taloissa on savupiiput, vaikka uuni muuten on muodottoman suuri ja niin laitettu, että siinä voi keittääkkin. Laivoja, s.o. kolmimastoisia lotjia, sanottiin olevan 6-7; ne olivat jo mainitun Merikkäisen ja toisen yhtä rikkaan talonpojan, Klementsjoffin ynnä muiden omaisuutta. Nämä talonpojat ovat rikastuneet oikeastaan viljan myynnillä ja muulla kaupalla. --

Koudasta saavuin aamupäivällä Knäsoihin, pienen puoleiseen kylään, jossa oli 30 taloa. -- Samana päivänä iltapuolella tulin perille Kannanlahteen. Muuan Kuusamossa syntynyt, venäjänuskoon kääntynyt, täällä kirjoissa oleva talonpoika kuului olevan joltisestikkin varakas, muut olivat köyhiä. Kun hevosia ei ollut kylässä, käytettiin tilaisuutta hyväksi ja kiskottiin minulta tavallista suurempi kyytimaksu. Tavallisesti maksetaan 5 kopeekkaa virstalta. Täälläkin kuten Koudassa, minun täytyi näyttää passiani, josta eivät näyttäneet viisastuvan, sillä toistamiseen kysyivät, kuka olin ja millä asioilla liikuin.

38.

[Päiväkirjasta.]

Kuola, 14 p:nä helmikuuta 1837.

Päivää ennen kuin matkustin pois Kieretistä, minulle kerrottiin, että sossedaateli, sama joka oli ollut niin innokas passiani tarkastamaan, oli antanut Jäletjärven miehelle muutamia kelpo korvapuusteja siitä, että hän oli hätyytellyt minua matkalla, josta sossedaatelin sanottiin saaneen vihiä, vaikken minä sitä ollut kenellekään kertonut. Mistä hän nyt oli saanut moisen innon minun hyväkseni, kysyin talonmieheltä, joka oli kertonut minulle asian, kun kuitenkin äskettäin ajoin hänet ulos luotani? Hän luultavasti pelkää, että te tulette kertomaan ispravnikalle, miten hän tahtoi estää teitä jäämästä muutamaksi päiväksi Kierettiin, oli vastaus; luultavasti hän silloinkaan ei tarkoittanut muuta kuin että olisi saanut houkutelluksi teiltä muutaman ruplan, mutta kun ette antanut vetää itseänne nenästä, niin hän tietysti on peloissaan.

Kello 2:n ja 3:n välillä läksin Knäsoista 3:n peninkulman pituiselle kyytivälille Kannanlahteen päin. Alkaen Kieretistä tie oli silloin tällöin kulkenut muutamien kapeiden, maahan pistävien merenlahtien poikki, mutta täältä lähtien täytyi ajaa muutamien suurempien, jopa yhden 8:n virstan levyisen yli. Näiden lahtien jäällä on tukalaa matkustaa, kun merivirta tulvii niiden yli, ja kun suolaveden ja lumen muodostama sohjo hidastuttaa jalasten kulkua. Tätä sohjoa sanotaan myös _pihaksi_: "Paljo pihkaa tiellä." -- Aikaisemmin ei kulku näiden lahtien jäillä minusta ollut tuntunut niin hankalalta, ne kun näet osaksi olivat kapeammat, ja kun toisekseen ilma oli tyyni. Mutta nyt tuuli ja pyrytti tai satoi lunta niin ankarasti, ettei voinut nähdä monta kyynärää eteensä. Monta kertaa muistelin sananlaskua: _Turkki tuulella_ j.n.e. ja olisin kovin halunnut turkkeja, joita vailla minun kuitenkin täytyi olla. Suurin huoleni oli kuitenkin se, ettei ämmä, joka oli ajajanani, eksyisi pois tieltä. Tämä tosin oli "viehkotettu", mutta viehkat olivat lyhyet, kumoon ajetut ja niin pitkän matkan päässä toisistaan, ettei niitä nyt ainakaan voinut nähdä. Tämän lisäksi muori ei pyryilmalta voinut istua kasvot menosuuntaan päin, vaan käänsi selän reen keulaan päin ja paneutui loikomaan. Menköön sitten Jumalan nimeen, minä ajattelin ja toivoin, että, jos hevonen poikkesikin tieltä, se ainakin kääntyisi rannanpuolelle. Ulompana näet jää niemien kohdalla on niin heikkoa, ettei se kanna, ja ulapalla meri on avoin. Onpa joskus tapahtunut, että hevonen on poikennut tieltä ja hukkunut. Niinpä muuan Mustanjoen mies kosioretkellään Kieretissä hyvin asiat toimitettuaan oli pannut maata rekeensä ja nukkunut. Eräällä merenlahdella tie polveilee rantaa pitkin, koska jään heikkoudelta ei ole mahdollista ajaa suoraan lahden poikki. Mutta ohjaajatta kulkeva hevonen ei ollut niin tarkoin laskenut jään heikkoutta kuin sitä etua, joka oli suoraan vastakkaiselle rannalle, maallenousupaikkaan, kulkemisesta. Ennenkuin se saapui sinne, jää murtui, ja hevonen, reki ja mies joutuivat veteen. Mies pelastui kuitenkin jäälle, mutta oli vähällä paleltua kuoliaaksi, kun tuiki kohmettuneena ei voinut liikahtaa paikaltaan. Toiset matkustajat, jotka sattumalta tulivat paikalle, pelastivat hänet, muuten hänkin olisi kuollut eikä olisi kaikista ponnistuksistaan huolimatta voittanut hevoselleen muuta etua, kuin että se olisi kuollut jään alle, ja hän itse jäälle. -- (Pilajuttu: Ta kuinka nyt pyhä velli hepo seisoo ta metsä juoksee.) -- Asioiden näin ollen jäällä Knäsoin ja Kannanlahden välillä, ei mikään saattanut olla minulle mieluisempaa kuin kuulla postin saavuttavan meidät. Pelkoni eksymisestä katosi, ja akan hevonen alkoi hieman juosta hölkyttää postihevosen jäljessä. Kello 10:n ja 11:n välillä saavuimme Kannanlahteen, missä sekä posti että minun jamstjikkani ajoivat ensimäisen talon pihaan, seikka, joka sekin oli minulle tervetullut, kun en mitään halukkaammin toivonut kuin taas pääsöä lämpimään huoneeseen. Pääsinkin ensiksi postiljonin tai postiherran luo. Kumpi hän lie ollut, en tiedä, mutta ensi katseelta hyvin kummallisen näköinen mies hän vaan oli. Hän oli lyhyt varreltaan, tukka pikimusta, kasvot laihat ja nenä suunnattoman suuri; yllään pitkä univormutakki. En tullut kysyneeksi, oliko hän synnyltään venäläinen. Myöhemmin, kuten pian olen kertova, oudoksuin vähemmin hänen ulkomuotoaan, mutta ensi hetkellä toivoin pääseväni jonnekkin muualle yöksi. Tämä toive muuten toteutuikin, sillä kohta sain sanan tulla alapirttiin, jossa talonväki loikoi täyttäen lattian. Näin tämä päivä päättyi. Kun seuraavana aamuna oltiin kuultu, että olin suomalainen lääkäri, minut pyydettiin teetä juomaan postiherran luo, joka näytti minulle napatyrän vaivaamaa lastansa ja selitti, mitä henkilöitä seinillä riippuvat vanhat pyhimysten kuvat esittävät, niin hyvin kuin osasi tehdä itsensä ymmärretyksi venäjänkielellään. Sitten kävin kahdessa suomalaisessa perheessä, jotka asuivat samassa pirtissä. Ne olivat molemmat kotoisin Kuolajärveltä (Sallasta), vasta erotetusta Kemijärven seurakunnan kappelista. Kumpikin perhe eli osaksi kerjäämisellä, osaksi työansiolla, kumpikin ylisteli kotiseutuaan ja moitti sitä seutua, missä paraikaa asuivat. Mieleeni muistui täällä mitä ennen usein olin kokenut Turussa ja Helsingissä. Huononpuoleinen Ruotsista sinne tullut väki ei ollenkaan lakkaa ylistelemästä Ruotsia, synnyinseutuaan, ja alentamasta Suomen arvoa. Miksikä näin ollen eivät jää tuolle paremmalle seudulle, eihän kukaan kehota heitä tai pyydä tulemaan huonompaan maahan? _Oma maa mansikka, muu maa mustikka_. -- Toinen miehistä tuli jotenkin hyvin toimeen venäjänkielen puhumisessa ja luuli osaavansa sitä vielä paremmin kuin osasikaan. Ainakin hän monta kertaa kerskasi 6:ssa viikossa oppineensa puhumaan venättä paremmin kuin moni venäläinen itse puhuu. Jopa hän olisi ottanut opettaakseen minullekin venättä ja sanoi, että kun osasin kirjoittaa, sen voisi suorittaa parissa tai kolmessa päivässä. Niinpä hän oli opettanut erään Kemijärven miehen, joka niinikään oli osannut kirjoittaa, vähässä ajassa puhumaan venättä. Aluksi hän antoi minulle sen ohjeen, että kieli oli asetettava paljon jäykemmäksi, tai kuten hänen omat sanansa kuuluivat: kielen pitää olla paljo kovempana. Vaikkapa tilaisuus olisikin ollut kovin houkutteleva, kun näin lyhyessä ajassa olisi saavuttanut taidon puhua venättä, en kuitenkaan voinut käyttää sitä hyväkseni, jos kohta huomasin, että hänen metodinsa olisi ollut helpompi kuin tavallinen. Monia s-äänteitä varten hän ei tarvinnut muuta kuin meidän tavallisen suomalaisen s:n, ja koko substantiivien taivutus oli sillä suoritettu, että tunsi yhden yksikön ja samoin yhden monikon sijan, kummastakin sen, jonka pääte enimmin vivahti johonkin suomalaiseen päätteeseen. Koko Gretsch'in konjugatsioni-kaavaa ei tarvittu, sillä tarvitsi vaan tuntea verbin infinitiivi tai joku sellainen preesensin tai perfektin persoona, joka paraiten soveltui suomalaisen kielen äännettäväksi; sitä sai käyttää kaikkialla. Sellainen hänen opetustapansa olisi ollut, ja sellaisella kielen käyttämisellä hän hyvin tuli toimeen venäläisten parissa, samoin kuin karjalaiset yleensä eivät puhu kieltä paremmin, mutta vaikeudetta suoriutuvat kaikissa asioissaan. En tiedä, johtuneeko tästä, että koko ruumis on liikkeessä, eikä vaan, kuten muuten, kieli. Mies pyysi minua illalliselle luokseen, jota hänen kutsuansa noudatin. Vanha tynnyri pantiin pohjalleen seisomaan penkin eteen, ja sitä käytettiin pöytänä; muuta pöytää ei ollut. Sille kannettiin sitten kookas vati täynnä poron- ja lampaanlihaa, joka nauriiden kanssa oli keitetty lihakeitoksi; tämä ruokalaji oli sangen hyvänmakuista. Itse keitoksen ohut osa (liemi) oli kaadettu toiseen puukuppiin, jonka isäntäni minua varten oli veitsellä vuollut ulkoa ja sisästä, niin että se näytti äsken tehdyltä. Enemmän kuin itse ruokalajit minua kuitenkin ilahutti, että hän rehellisellä tavalla oli ne hankkinut, seikka, jota ensin hieman epäilin hänen kerjäläis-elantonsa vuoksi. Hän oli näet vähää ennen tehnyt pitkänpuolisen retken lappalaisten alueelle ja oli sieltä paitsi poronlihaa saanut koko lampaan. Hän kertoi kuljettaneensa kokonaista 31 [? numerot epäselvät] puutaa ahkiossa. Lappalaiset eivät hänen kertomuksensa mukaan itse syö lampaanlihaa. Mies oli sen verran kääntynyt venäjänuskoon, että oli ahtanut parran kasvaa, jota tekemään kehotti toveriansakkin. Tämä näet pyysi minulta lainaksi partaveistä ajaakseen pois partansa, mutta Kurtti -- se oli mainitun kielimestarin nimi -- kehotti häntä luopumaan tästä parranajo-aikeesta, koska häntä parrattomana ei seuraavana kesänä otettaisi jamstjikaksi Kannanlahden ja Kuolan väliselle postitielle, johonka toimeen kumpikin aikoi pestautua. Seuraavana aamuna kävin taas Kurttia katsomassa, ja minua kestitettiin aamiaiseksi samanlaisella ruokalajilla kuin edellisenä iltana illalliseksi. Hänen asuintoverinsa, entinen lautamies (jota venäläiset nyt ivalla sanoivat "sossedaateliksi") oli tullut erotetuksi ja lisäksi tuomittu 28:ksi päiväksi vedelle ja leivälle, minkä vuoksi nyt juuri oli paennut ja tahtoi vaan tietää, kuinka kauan hänen tuli olla täällä karkulaisena, siksi kuin rangaistusaika oli umpeen mennyt. Minä en ollut niin lakiin perehtynyt, että olisin varmasti voinut sitä sanoa, mutta oman laintuntemuksensa nojalla hän oli muistelevinansa, että tuo aika vuoden ja yön kuluttua oli lopussa. Minun syödessäni aamiaista, läksi hänen vaimonsa kaksi lastansa mukanaan ulos kerjäämään almuja (milosti). Täällä ei kerjätä samalla tavalla kuin Suomessa vaan kerjääjät pysähtyvät kuppi kädessään ikkunan alle ja huutavat tai oikeammin laulavat: _milosti, milosti, milosti_ -- -- -- kunnes ikkuna avataan ja siitä pannaan jotakin kuppiin. Kieretissä ja sitä pohjoisemmissa seuduin ensin huomasin tämän kerjäämistavan. Karjalaisissa kylissä, missä suomalaisia asui, kerjäläiset menivät pirttiin ja seisoivat oven suussa useinkaan mitään sanomatta, tai myös sanoen: (antakaa) Jumalan nimeen (sanaan) milostia. Kumpi tapa lie parempi, on vaikeata sanoa. Edellinen taitaa olla parempi antajalle, jälkimäinen kerjäläiselle. Kyläkerjäläiset, s.o. sellaiset, jotka samoilematta eri seuduilla, oleskelevat yhdessä ainoassa kylässä, kiertävät muuten säännöllisesti kylää kaksi kertaa päivässä, aamulla aamiaisen (murkkinan) aikaan ja iltapäivällä hämärässä, tähän vuoden aikaan silloin, kun on tapana syödä toinen ateria.