Part 29

Määrättyyn aikaan tuli Majavalahden mies saattamaan minua Kierettiin, jonne Heinäjärveltä oli noin 6 penikulmaa melkein kylätöntä matkaa. Puolivälissä oli matkasauna, jonka luona kyytimies rupesi hevostansa syöttämään. Vähän ajan päästä saapui siihen myös ennen nimitetty Heinäjärven rosvo hevosellaan ja rupesi ensin sättimään minua, kun olin vieraan kylän miehen enkä häntä saattajakseni ottanut. Kääntyi sitten kyytimieheni puoleen sanoen: "ja sinäki mitä ajattelit kun läksit tuommoista Ruotsin biegloa (karkuria) kyyditsemään, parempi olisi, tekisit silmukan nuoran päähän ja vetäisit hänen ylös tuonne kattoon. Saat nähdä, kun Kierettiin tullaan, pannaan tyrmään (vankihuoneesen) niin hän kuin sinä itseki." Kun sitten vielä mökisi ja sanoi olevan vastoin Venäjän lakia, ottaa kyytimiestä toisesta kylästä kuin siitä, mistä lähtiki, niin en voinut kauvemmin häntä kuunnella, vaan keskeyttäin hänen puheensa kysyin, mitä Venäjän laki siitä ja siitäki määrää, luetellen toinen toisensa perästä kaiken pahan, mitä hänestä olin kuullut, muiden seassa senki, että kun kerran talvisella yöllä oli havaittu jossaki toisessa kylässä luvatonta työtä harjottamassa, olivat kylän miehet saaneet hänen kiinni, sitoneet seljälleen rekeen, kääntäneet hevosen hänen kotiinsa päin, lyöneet ruoskalla selkään ja niin lähettäneet hänen Heinäjärvelle takaisin. Näistä kysymyksistä mies tuli äänettömäksi, kun hyvin huomasiki, ketä tarkotin. Hän sen perästä ei virkkanut sanaakaan nuoran silmukasta eikä muutakaan, vaan seurasi meitä hiljaisesti Kierettiin, jossa kyytimieheni puheen jälkeen olisi kelpo selkäsaunan polisilta saanut, kun olivat kuulleet, kuinka hän oli matkalla käyttänyt itsensä ja minun passistani, jota kohta perille päästyämme tultiin kysymään, nähneet ett'en ollut mikään "Ruotsin biegloi".

Tähän nyt päättyköönki kertomukseni siitä matkasta, jolla 44 vuotta sitten olin Venäjän Karjalan pohjoisimmissa osissa, ja joka, vaikka vastoin toivoani ei tuottanutkaan mitään sanottavaa lisäystä entisille runokokouksilleni, kuitenki oli tarpeellinen tehtävä, kun ilman oli mahdotonta tietää, mitä uusia runoja sieltä ehkä voisi saada uuden Kalevalalaitoksen parannukseksi, jota jo silloinki rupesin miettimään. Näiden seutujen yleisestä, surkuteltavasta köyhyydestä mainitsin jo ennen; oli kuitenki varallisempia taloja myös paikoin tavattavana, ehkä neki, paha kyllä harvoin olivat siihen tilaan rehellisellä työllä ja toimella, vaan petoksilla ja muulla vääryydellä pääsneet, jos muuten oli syrjäisten puheita uskominen. Muutamista paikoista oli täältäki miehiä laukkukaupalle Suomeen lähtenyt. Peuroja eli poroja kävivät Kuusamon rajoilta varastelemassa, kun niitä ei enää sipienkään tarpeesen omalla puolella löytynyt. Muuten niin porovarkautta ei pidettykään häpeällisenä työnä, se enemmin ylensi miehen arvoa, jos oli siinä toimessa hyvin onnistunut. Niin edellä mainitusta Koljolanki ukosta kerskattiin, kuinka älykkäästi hän oli porovarkautta harjotellut. Muutamanki kerran oli hiljaa hiipinyt kuusamolaisen porokarjan lähelle ja sitten paimenen havaitsematta puikahtanut ulos metsästä, leikannut poron raidosta irti ja lähtenyt kotiinsa kuljettamaan. Mutta kun pelkäsi poroa pian kaivattavan ja jälkiä myöten hakemaan tultavan, riisui kengät jalastansa ja sitoi ne poron takajalkoihin terät taas -- ja kannat eteenpäin; niin talutti, itse sukkajalassa tallustaen, poron häirimättä kotiinsa, sillä poro kun astuu takajaloillansa aivan etujalkain jälkiin, ja niissä nyt oli kengät edestakaisin sidottuna, niin poronjälkiä ei nähty minnekkään päin kauvas syöttöpaikasta ulkoutuvan, joita myöten olisi arvattu hakemaan lähteä.

Erään toisen kerran oli juuri kotirannalle varastetun poron kanssa päästyänsä nähnyt ulompana järvellä miehiä luoksensa hiihtävän, joita kohta päätti poron omistajiksi. Jos olisi lähtenyt poroa rannalta ylös taluttamaan, niin miehet kyllä olisivat poronsa havainneet. Mikäpä nyt neuvoksi? Ei mikään muu kuin hetimmiten ranta-avennosta työntää poro sarvineen sorkkineen jään alle. Sen tehtyä astui itse suksille ja läksi poromiehiä vastaan hiihtämään. Likelle tultua poromiehet kysyivät, eikö olisi poroa missään nähnyt. Vastikään näin muutaman tuolla rannalla, vastasi ukko ja osotti miehet peräti toiselle suunnalle. Sitten vähän ajan päästä itse takaisin tultuansa otti poronsa avennosta ja vei kotiinsa. Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron ampunut, rekehensä köntännyt, kotiinsa lähtenyt. Eräälle lammille tultuansa näki suksimiehiä jälestä hiihtävän, jotka tiettävästi olivat poron omistajia ja pian olisivat hänen yllättäneet, kun rekikeli oli huono mutta hyvä lipu suksilla. Ennätti kuitenki rantaan ja siitä vähän matkaa maalle pois näkyvistä päästyä otti omat suksensa reestä, käänsi ne rantaan päin, löi hevosta selkään, että juoksisi kotiin, johon pitkää matkaa ei enää ollutkaan, ja jäi itse paikalle. Sitten miesten lähelle saapuessa heittäytyi pitkälleen maahan, alkoi surkeasti voivotella ja valitti äkillisen kohtauksen tulleen, ett'ei pääsnyt paikasta liikkumaan. Miesten tuli sääli häntä ja ottivat ukko köpelyksen selkäänsä häntä niin kotiin kantaaksensa, mutta kun tämä ei laannut voivottelemasta, niin kiinnittivät hänen suksensa vieretysten yhteen, laskivat hänen seljällensä niille ja vetivät perässänsä. Ennen kuin sitten kerkesivät ukon kotiin, oli akka siellä ennättänyt sekä hevosen riisua että poron reestä näkymättömiin korjata. Myöhäinen kun oli, jäivät miehet yöksiki paikalle, jonka tähden ukon täytyi runtukalla maatessansa halki yön tekotaudissansa voihkaella. Vaan aamulla jälkeen, kun miehet olivat menneet, kyllä ukkoki pian putkahti jaloillensa ja sanoi: "jo sen vietävät viimeinki läksivät, akka, mihin poron kätkit?"

Kun tämmöisiä seikkoja porovarkauksista kerrottiin ennemmin ylistykseksi niiden harjoittajille kuin miksikään paheksimiseksi, niin porovarkautta näillä seuduin ei näytä suurempana rikoksena pidettävän kuin meillä tavallisesti metsänvarkautta pidetään. Voisipa melkein porovarkaat täällä verrata naurismaan varkaihin Suomen puolella, joita vanha sananlasku päättää ei hirtettävän.

Elias Lönnrot.

32.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 1 p:nä helmikuuta 1837.

Kieretti on kauppala, johon kuuluu toista sataa taloa ja kirkko. Siinä on yksi ainoa katu, joka pohjoispäässä jakautuu kahtia, ja molemmin puolin sitä ovat talot, jotka enimmäkseen ovat kaksikerroksisia. Kyytimieheni poikkesi ensimäiseen taloon, ja siihen kannoin minäkin vastaiseksi laukkuni. Menin sitten viina-arentiherran luo, jonka sanottiin puhuvan saksaa. Hänen luonaan tapasin pastorin perheensä naishenkilöiden kanssa, jotka pelasivat korttia ja joivat kahvia. Minäkin olin tervetullut vieras; minua kestitettiin ensin kahvilla, kahvinjuonnin välillä viinaryypyllä, ja viimeksi tarjottiin totia. Otin käteeni venäläisen kirjan ja rupesin sitä selailemaan. Kysyttiin, osasinko lukea venättä. Sanoin osaavani ja annoin siitä näytteen, millainenhan sitten lie ollutkin. Yritinpä suoraa päätä kääntääkkin hieman saksaksi talon isännälle, jonka jälkeen kaikki ihmettelivät, että osasin lukea niin hyvin (?) ja että ymmärsin venäläistä kirjaa, ymmärtämättä, mitä puhuttiin, ja osaamatta itse puhua tätä kieltä. Sanoin osaavani muitakin kieliä samalla tavalla, nimittäin niin, etten osannut puhua, paitsi saksaa auttavasti ja hieman latinaa, jota pastori ei kuitenkaan sanonut osaavansa. Sitävastoin hän näytti minulle kultarahaa, joka hänellä oli rinnassaan ja jonka toisella puolella oli kirjoitus _za spasenija tshelatshestva_ [? za spasenie tshelatshestva? ihmissielujen pelastamisesta?] toisella puolella keisarin rintakuva ja nimi. -- Viinaherralta kysyin, mistä voin saada kortteeria. Hän vei minut ensin erääseen taloon, ja kun minä en siitä pitänyt, koska isäntä ja emäntä öisin tahtoivat nukkua minun huoneessani, osotti hän minut toiseen taloon, missä vuokrasin kamarin, josta ynnä sen lämmityksestä vaadittiin 5 ruplaa viikolta. Miten hän liekkään asiani puhunut, mutta mielipahakseni olen saanut kokea, että täälläkin isäntä vaimonsa kera yöksi majoittui minun huoneeseeni. Vähän sen jälkeen kun olin asettunut tähän taloon, isäntä tuli luokseni tulkin ja kolmannen miehen seurassa, jonka sanottiin olevan sossedaateli [oikeuden jäsen], ja joka tahtoi nähdä passini. Näytin sen hänelle, mutta se ei ollut oikein hänen mielensä mukainen, kun siinä ei ollut Kuolassa saatua allekirjoitusta. Sanoin, ettei se ollut tarpeen, ennenkuin muuten saavuin Kuolaan, jolloin se kyllä allekirjoitettaisiin, jos sitä siellä pidettäisiin tarpeellisena. Siihen asti minun oli lupa matkustella ja oleskella maassa, ilman että minun ensin täytyi matkustaa sinne. Hän väitti päinvastaista, ja vähäinen kiista syntyi, jossa minun täytyi ottaa avuksi venäjäni, se vähä minkä osasin. Asia päättyi siten, että pyysin tulkkia sanomaan herra sossedaatelille, että minulla paraikaa oli tärkeätä kirjoittamista, minkä vuoksi hän saattoi mennä ulos ja siellä tuumia asiaa miten tahtoi, minua se ei liikuttanut. Ulkona hän vielä oli sanonut, ettei minun ollut lupa viipyä kylässä vuorokautta kauempaa, jota varten kyläoikeus seuraavana päivänä oli kokoonkutsuttava asiaa lähemmin pohtimaan. Mikä päätös siinä lienee tehty, en vielä tiedä, mutta sossedaateli ei enää ole tullut näkyviini, seikka, jota olinkin tulkin kautta häneltä pyytänyt. -- Ei ole muuta johtunut mieleeni kuin että ei ole koskaan tai ainakin ani harvoin ennen nähty passitettua henkilöä.

Onni se vei katalan kauas kotimaaltahan poies Toisia tutkimahan paikkoja vierahien. Toisin toinen maa, niin ei mitänä kuni koissa, Tuttua ei ketänä kelle sanan sanoa. Vieras kieli ja outo eläntä ja muut tavat ouot, Kaikki kovat kokea, kaikki nähä kamalat, Muistan muinoiset, kuni koiss' elelin minä ennen, Niin menivät päivät, kun savunen katoaa, Niin menivät päivät, eik' ollut yökänä pitkä. Pitkä on päiväni nyt, pitkäpä päivä ja yö Kun auringon konsa näen jopa aattelen aina: Voi jos koissani nyt paistelevan näkisin, Tai otavan kuni nään minä yöllä ja muut tähet armaat, Heitäki mielemmin katselisin kotona. Ei kauniit ole niin aurinkokaan eik' otavaiset Eikä tähetkänä myös, koissa ne kun olivat. Vaan kun tuuli puhuu pohjasta ma toivotan aina Saahani siipiähän lenteä taas kotihin.

* * * * *

Jo Jäletjärvessä olin pitänyt lieveätä paastoa, sillä minulla oli mukanani ainoastaan leipää, eikä edes sitä riittävästi. Talosta, jossa asuin, ei saanut juuri muuta kuin vesivelliä, johon puoleksi oli sekoitettu pettujauhoja. Autiossa mökissä, missä syötimme hevosia, söimme itsekkin. Minulla oli yksi ainoa leipäpala jäljellä ruokavaroistani, Mihkalilla ja hänen rengillään taas oli mukanaan kalaa, lihaa ja vähän jauhoja. Renki keitti kalakeittoa, jota söivät ilman leipää, minä taas söin pelkkää leipää, ilman mitään muuta ruokaa. Suomalainen sananlasku: _millon lientä leivätöntä, millon leipeä lihatta_, toteutui täällä molempiin osiinsa nähden. Kernaasti olisin maksusta pyytänyt itselleni vähän Mihkalin rokasta, mutta luulin hänellä itselläänkin olevan sitä liian niukalti. Kuultuani sitten, että hän vei kaloja Kierettiin kaupaksi, käskin häntä toisissa pysäyspaikoissa keittämään minullekin.

Kuusamossa lueteltiin seudun tavallisimpina leikkeinä _majasilla, nuorasilla, leskisillä, kuurosilla, sokkosilla, polttosilla oleminen_ sekä sotaleikki _lyöä pitkää pallia_. Majasilla ollaan kenties yli koko maan käytännössä olevalla tavalla, nimittäin että muuan seurasta ottaa sauvan käteensä, ja muut istuutuvat seinämille. Se, jolla on sauva kädessä, kulkee toisesta toiseen, nojaa sauvalla lattiaan ja kysyy: saako (annetaanko, joutaako) majaa? Se, jolta kysytään, vastaa: mee toiseh taloh, siellä kissan päätä keitetään. Tämän lyhyen keskustelun aikana toiset koettavat vaihtaa paikkoja; kuta pitemmän välin pääsee siirtymään ja kuta useammin, sitä parempi. Jos nyt majan etsijä ehtii tällaisten vaihtojen tapahtuessa istuutua johonkin paikkaan ennen paikkojen vaihtajia, niin hän on vapaa kulkemasta ympäri sauva kädessä, ja sen, joka jää ilman paikkaa, täytyy astua hänen sijaansa. Tätä leikkiä sanotaan monessa paikassa _natthelperiksi_ (nattherberge) ja lienee se saatu ruotsalaisilta.

_Leskisillä_ oleminen on myös tavallinen yli koko maan; sitä ei tarvinne selittää, sillä varmaankin se jo jossakin on selitettynä.

Samoin _kuurosilla_ oleminen, joka on tunnettu, jospa ei juuri kaikkialla, niin ainakin suurimmassa osassa maata, vaikkapa toisennimisenä. Minun kotiseudullani sanotaan, samaa leikkiä tarkoittaen, oltavan _lymysillä_ ja muutamilla muilla seuduilla sitä taidetaan sanoa _piilosilla tai peittosilla_ olemiseksi. Kuusamossa sekä sen lähiseuduilla sitä leikitään seuraavalla tavalla [tästä seuraavan kappaleen loppuun suomeksi muistiinpantu]: yheltä siotaan silmät taikka meneepi hän johonkuhun paikkaan, josta ei voi toisia nähdä, jotka kaikki lymyävät, paitsi yhtä, jota sanotaan vartiaksi. Koska kaikki muut ovat piilossa huutaa vartija: "kurluikkis! kuuro heräjä!" Samassa ottaa kuuro peitteen silmiltänsä taikka uloutuupi loukosta ja rupeaa etsimään piilossa olevia. Kun kerran löytää, juoksevat kumpasetki kilvan johonkuhun määrättyyn paikkaan, kumpi ennättäisi sihen ensin sylkeä. Jos piilossa ollut ehättää, niin häntä vaan ei millään eholla piä kuuroksi tehtää seuraavalla kerralla, vaan jos etsiä eli kuuro ennättää hänen, on piilossa ollut velvotettu seuraavalla kerralla kuurona olemaan, ellei ketään hänen jälestä löyetä, joka ei ennen kuuroa ennätä määräpaikkaan päästä. Vaan jos hän yksin olisi kuurolta ennäitetty, ja toinen häntä jälkemmin, niin pitää tämän jälkimmäisen jäähä kuuroksi, hänen vartiaksi. Ja jos kuuro olisi ylen montaki ennättänyt, tulevat aina ne kaksi jälkimmäistä nimitettyhin virkohin pantaviksi. Konsa niin tapahtuisi, että kaikki löyetyt olisivat ennen kuuroa määräpaikkaan ennättäneet, tulevat entiset kuuro ja vartia siallansa olemaan.

_Olla nuorasilla_. Otetaan pitkä nuora (köysi) ja siotaan päästä yhteen. Yksi pannaan sisään, ja kaikki muut seisovat nuorasta käsillä pitäen ringissä ympärillä. Sisällä oleva tavottelee kosketella yhtä ja toista, ketä katsoo, vaan tämä jos ennättää ennen nuoran käsistään heittää ja ulommaksi juosta, on hänestä vapa ja voipi uuelleen nuoraan tarttua. Ellei ennätä, pitää hänen astua sisään, ja sitä ennen siellä ollut käypi ulkopuolelle muiden tavalla nuorasta pitämään.

_Sokkosilla_ oleminen on kyllä yleisesti tunnettu.

_Polttosilla_ olo lienee myöskin tunnettu leikki ja se esiintyy ruotsalaisella nimellä _leka brännboll tai bränna boll_. Kuitenkin katson erityisestä syystä olevan aihetta antaa siitä kuvaus. Kaivetaan juuri yhtä monta kuoppaa kuin on leikkiin osanottajia. Yksi kuopista tehdään suurempi ja kaivetaan keskelle muita, pienempiä. Sitten kukin ottaa sauvan käteensä, ja kaikki muut asettuvat ympärillä olevien kuoppien ääreen, mutta yksi, polttaja, jää ilman kuoppaa, sillä hänen tehtävänsä on tavalla tai toisella saada sauvallansa survaistuksi palloa siten, että se sattuu johonkuhun kuopan ääressä seisovaan. Ainoastaan siinä tapauksessa, että pallo on kierinyt määrätyn matkan, tavallisesti 50 tai 100 askeleen päähän, on hänen lupa viskaamalla tähdätä pallo johonkuhun muista leikkijöistä; muuten hän ei saa kädellä kosketella palloa. Hänen koetellessaan saada joku poltetuksi, s.o. pallolla kosketelluksi, koettavat muut, sekä se, johon -- -- --

Erivaraisia porvareita tai oikeammin talonpoikia on Kieretissä. Muutamien varojen sanotaan nousevan 100,000:en ruplaan, jopa enempäänkin. Heidän kaupankäyntinsä on pääasiallisesti siinä, että j.n.e. ja viljaa, jota venäläinen talonpoika tosin ei ole oikeutettu kaupittelemaan, kun hänen näet vaan on lupa omasta puolestaan ostaa sen verta kuin voi ja tarvitsee. Nämä talonpojat eivät sitä kaupitsekkaan, sillä toiset talonpojat ovat pyytäneet heitä heidän nimessään ostamaan viljaa, ja näin he ostavat kuinka monta tuhatta tynnyriä tahansa. Mutta talonpojat, jotka ovat antaneet jollekin toimeksi ostaa, tosin välistä laiminlyövät rahojen hankkimisen viljan lunastamista varten, ja kukapa siis saattaisi moittia tätä yleistä viljan tukku-ostajaa siitä, että hän myy viljansa kelle voi ja siitä hinnasta, jonka mahdollisesti voi saada.

Tästä muistan, miten naapurit olivat kehottaneet erästä venäläistä talonpoikaa viemään heidän pellaviaan Suomen-puolisille markkinoille. Hän tulikin sinne mukanaan 3-4 kuormaa, jotka kaupungin viskaali suvaitsi ottaa takavarikkoon. Alkoi käräjöiminen, joka kuten tällaisissa asioissa tavallisesti käy, venyi sangen pitkälle, kunnes talonpoika asianajajansa kehotuksesta ehti saada naapureiltaan todistukset, joiden mukaan yksi oli uskonut hänelle 1 leiviskän, toinen 2, kolmas 3 j.n.e., kunnes kaikkien kuormien sisältämä pellavamäärä oli saatu täyteen. Tämän todistuksen avulla myyjä ei ainoastaan saanut takaisin pellaviaan, vaan niiden takavarikkoon-ottaja lisäksi alemmassa oikeudessa tuomittiin maksamaan hänelle melkoiset oikeuskulut ynnä monet matka- ja muut niistä aiheutuneet kustannukset. Miten muuten oikeusjutuissa asiat hyvinkin usein kääntyvät milloin toiselle, milloin toiselle tolalle, riippuu useimmiten pelkästä sattumasta. Jos takavarikkoon-ottaja olisi tiennyt tai tahtonut hankkia itselleen vastatodistuksia siitä, etteivät samat talonpojat, jotka olivat antaneet markkinamiehelle toimeksi myydä heidän valmistamiansa pellavia, koskaan olleet viljelleet pellavaa, jopa kenties, ettei pellavaa niillä seuduin kasvakkaan, tai ettei sitä ainakaan viljellä 30 peninkulmaa lähempänä, niin miten silloin olisi käynyt? Sellainen menettelytapa esiintyy usein oikeudenkäynneissä, jotka aiheutuvat kulkukauppiaiden laukkujen ja tavaroiden takavarikkoon-ottamisesta. He ottavat passinsa Kemistä mennäkseen milloin puoleksi, milloin koko vuodeksi Suomeen etsimään työansiota. Tämä on siinä, kuten tiedetään, että he suomalaisten kauppiasten vahingoksi kaikennäköisillä huonoilla huiveilla, nauhoilla, sormuksilla, neuloilla, naskaleilla, kammoilla, napeilla, kanvertilla, arsenikilla y.m. maasta viekottelevat itselleen vuosittain useita satoja tuhansia ruplia. Täksi summaksi näet heidän raha-ansionsa välttämättömästi on arvioitava, kun Vuokkiniemeltä nykyään 5-6 sataa miestä vuosittain lähtee liikkeelle, ja kun toisista pitäjistä kuten Paanajärveltä, Tuoppajärveltä, Pääjärveltä, Kiimasjärveltä, Repolasta y.m. yhteensä ainakin yhtäsuuri lukumäärä ryömii esille. Tasaluvuin oletettakoon siis, että noin tuhatkunta miestä täten joka syksy lähtee Suomeen keinottelemaan. Kullakin näistä täytyy olla ainakin 200 ruplan voitto, ja jos muutamat saavat vähemmän tai jos eivät saa mitään, niin muut sitä vastoin saavat monta vertaa enemmän. Mutta jos lasketaan 200 ruplaa miestä kohden, niin nousee maan heille suorittama verotus vuosittain 200,000 ruplaksi, joka ei siis ole mikään mitätön summa. Sitäpaitsi he rasittavat maata toisessa suhteessa ja tuottavat sille vaivaa yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin yhtä suuri kerjäläisjoukko, sillä harvoin he maksavat ruuastaan, vaan ovat taitavat viekkaasti hankkimaan sitä itselleen monella tavoin.

Ehkä jollakulla on edullisempi ajatus tästä kaupasta. Hän tarkastakoon maan tilaa, maanviljelystä, karjanhoitoa, käsitöiden tilaa näillä seuduin ja lisäksi verratkoon jonkun täkäläisen maa-alueen väestölukua yhtä suuren alan väestölukuun Suomessa. Hän on varmaankin myöntävä, että olen oikeassa, kun väitän, että talonpojan oikeastaan pitäisi pysyä maantyössä eikä tottua metsään ja kauppaan. Ainoa tapaus, joka voisi tehdä hänestä puoleksi kauppiaan, on se, että hän ostaisi naapuriensa tavaroita, myisi ne ja toisi palatessaan kaupungista, mitä he enimmin tarvitsevat. Mutta tämäkin helposti johtaa siihen, että kun joku sen kautta joskus joutuu jonkunlaiseen varallisuuteen, noudattavat monet sadat hänen esimerkkiään, kaikki tahtovat ostaa, ei kelläkään ole mitään myytävää, ja tämä tuottaa välttämättömästi köyhyyttä koko seudulle y.m.

Ainoa todellinen hyöty, jonka Vuokkiniemen ja muiden seutujen miehet saavat matkoistaan Suomessa, on jonkunmoinen sivistys, jota kaipaa muilla lähiseuduilla. Lisääntyköön se, mutta hylättäköön kauppa, ja viihtykööt maanviljelys, karjanhoito sekä käsityöt paremmin!

33.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 2 p:nä helmikuut 1837.

En ole vielä kuullut, mikä päätös on tehty passini suhteen. Mutta eilen olin ainoan täkäläisen herrasmiehen, herra Baitramin, luona, jolla on valvontansa alaisena kruunun viina Kieretissä, Koudassa, Kannanlahdessa ja Umbassa. Häneltä kuulin, että yleisesti pelättiin kauempaa majoittaa minua kylässä, ja ettei tiedetty, mitä pahaa vielä voin heille tehdä. Minä kuitenkin levollisesti odottaisin heidän päätöstään, jos olisin saanut paremman kortteerin, mutta harmikseni olen huomannut, että talonväki vaan yhä enemmän tahtoo päivilläkin asustaa minun huoneessani, missä tekevät kauppasopimuksensa, ja naiset päällepäätteeksi ompelevat päivät läpeensä. Senpä vuoksi taidan lähteä matkaan aikaisemmin kuin ensin ajattelin, sillä käy kuitenkin mahdottomaksi rauhassa tehdä työtä tässä paikassa. -- Suureksi ilokseni ja hämmästyksekseni huomasin eilen, että Baitramin rouva, joka on kotoisin Arkangelista, puhui selvää suomea, sellaista, jota puhutaan Viipurin läänissä. Kysyin häneltä, miksei hän edellisellä kerralla ollut ilmaissut osaavansa meidän kieltä, ja tähän hän vastasi, ettei ollut luullut minun osaavani puhua sitä suomea, hänen kun näet oli vaikea ymmärtää sellaista suomea, jota näille seuduille matkustavat talonpojat puhuivat. -- Missä hän oli oppinut Suomen suomea? -- Hänen äitinsä oli ollut kotoisin Viipurin läänistä, josta hän äitinsä ja isänsä mukana kolmivuotiaana oli muuttanut Arkangeliin. Tämä äiti oli sekä hänen että muiden lastensa kanssa useimmiten puhunut suomea, kun ei yhtä hyvin ollut osannut saksaa eikä alussa venättä juuri ollenkaan. Siitä Baitramin vaimolla nyt oli tämä minulle sangen tervetullut kielitaito. Mainitun Baitramin isä oli 1788:n vuoden sodan aikana ollut luutnantti Venäjän palveluksessa, oli ollut mukana Suursaaren meritappelussa ja siinä tai myöhemmin joutunut ruotsalaisten sotavangiksi, minkä näin hänen poikansa hallussa olevasta sukukirjasta. Päästyään vapaaksi vankeudesta hänestä oli sittemmin tullut karanteenintarkastaja Arkangeliin. Muuten poika kertoi hänen olleen kotoisin Viipurista. Että hän oli ollut kielitaitoinen mies, huomasin, paitsi pojan kertomuksesta, mainitusta sukukirjasta, jonka sadat sydämelliset runopätkät ja nimikirjoitukset eräänä iltana läpikävin. Runot olivat kirjoitetut milloin saksaksi, ruotsiksi, ranskaksi, venäjäksi, hollanniksi, englanniksi, latinaksi ja tanskaksi. Poika sanoi hänen sitäpaitsi puhuneen juutalaisten kieltä jopa suomeakin, mutta näillä kielillä ei ollut kirjoitettuna yhtään runoa.

* * * * *

Harvoissa paikoissa on seppää, ainakaan ei kunnollista. -- Sepät suomalaiset. -- Pöydät ja tuolit Arkangelista. -- Naisväen kaikki vaatteet ostettuja. Voin valmistus huonoa. -- Kaikki pellava ja hamppu ostetaan. -- Ikkunalasia ei ole. -- Juustonvalmistus tuntematonta. -- Perunoiden viljelys puuttuu kokonaan tai on vallan mitätön. -- Verrattakoon nyt siis Venäjän-puolista varallisuutta Suomen puolella esiintyvään. -- On Venäjän puolella niitä, jotka eivät vähääkään tiedä, mitä he seuraavana päivänä saavat.

Hospodi, kun pellit avataan. -- Tuhkaispapille [tästä kappaleen loppuun alk. suomeksi] kuolleista 10-25 ruplaa, jotta molisi taikka palkkaa toisia molimaan, kun itse ei kerkiä -- oikialle papille 5 ruplaa, jotta kirjaan panee.

34.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 3 p:nä helmikuuta 1837.