Part 28

Seuraavana sunnuntaina pantiin toimeen tanssit pirtissä. Minua pyydettiin puhaltamaan huiluani, mutta ollen hieman närkästynyt heidän eilisestä loruilemisestaan, en siihen suostunut. Vielä maanantaina tuli luokseni muuan mies, joka tarjoutui minua kyyditsemään. Sanoin, etten huolinut kyydistä. Aikomukseni oli, ellei Mihkalia sinä päivänä olisi kuulunut, seuraavana yönä joko lähteä takaisin Heinäjärveen tai ottaa talon vanhin poika, joka näytti olevan hieman parempi mies, oppaaksi, ja ollenkaan aikeistani ilmaisematta jalan kulkea neljän peninkulman taival Uuteenkylään. Tätä minun ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, sillä Mihkali tuli maanantaina; -- mutta kun kieltäydyin ottamasta tarjottua kyytiä, äskeinen mies pyysi talon poikaa kanssaan ulos ja neuvotteli siellä kauan, mistä, sitä en saanut tietää, mutta minulla on syytä luulla hänen neuvotelleen siitä, että minut ainakin ryöstettäisiin; niin luulen sitä suuremmalla syyllä, kun eräs talon naisista piti tärkeänä mennä heidän puhettaan kuuntelemaan. Ainoa, minkä poika lähtiessäni virkkoi, oli: "Milma [minua] jo hätäytellä alettiin, kun teitä tässä viikon [kauan] pi'in ja käskettiin pois ajamaan." Kovin kernaasti läksin kolmannen päivän aamuna tästä sekä tapojen että ravinnon puolesta kurjasta kylästä. Mutta enpä vielä päässyt rauhaan tästä roskajoukosta. Muuan miehistä, Mihkali Sergein poika, oli yhdessä toisen hyvän toverin, Kirilä Hilipän pojan kanssa Särkiniemestä lähtenyt vähää jälkeen Kierettiin matkustamaan samaa tietä, jota minun oli kulkeminen. Jäletjärven ja Uudenkylän välillä on puolitiessä, 20 virstan päässä kummastakin paikasta, mökki, jonka luona matkustajat syöttävät hevosiaan, ja jossa itse syövät. Siinä he meidät saavuttivat. Alettiin taas puhua passistani. Sanoin, että enhän ollut millään karkulaismatkalla, kun matkustin Kierettiin, missä passi kyllä oli näytettävä. Sen jälkeen he syytivät muutamia haukkumasanoja Mihkalille, joka kehtasi kyyditä sellaista henkilöä. Koko ajan he täällä ahdistelivat minua, ja huomasin, ettei minulta puhetta riittänyt heidän sanojensa vastimeksi. Sitten matkustettiin Uuteenkylään. Siellä satuimme suureksi ilokseni poikkeamaan eri taloihin. Seuraavana päivänä taas satuimme yhteen eräässä mökissä, joka oli 20 virstan päässä Uudestakylästä. Siellä alkoi taas sadella entisiä haukkumasanoja. Uhattiin panna minut köysiin, kun tullaan Kierettiin. "Tehkääpä se nyt tässä paikassa, jos luulette olevanne siihen oikeutetut." Mitä muuta he minusta sanoivat, en tässä tahdo kerrata, mutta seuraavalla tavalla minun onnistui saada toinen miehistä vaikenemaan. Olin näet hänestä, Mihkali Sergein pojasta, kuullut, että hän oli tuppautunut asumaan erääseen Särkiniemen taloon, ja että hän siellä eli hyvissä väleissä emännän kanssa ("piti pyhävellenään"). Mies, joka tietystikkään ei tähän ollut kovin tyytyväinen, oli koettanut ajaa hänet pois, mutta ei siinä mitenkään ollut onnistunut, sillä tungettelija oli roteva mies. Kerran isäntä tosin kylän miesten avulla oli sitonut hänet ja kuljetuttanut Jäletjärvelle, mutta sekään ei auttanut. Mies palasi pian taas takaisin. Toisen kerran olivat Särkiniemen miehet uhanneet hukuttaa hänet ja siinä määrin panneet uhkauksensa täytäntöön, että olivat vieneet hänet järvelle ja kastaneet veteen, mutta sitten päästäneet hänet irti. Täten kuitenkin voitettiin vielä vähempi, sillä Sergein poika oli uhannut kannella herroille, että he olivat tahtoneet hänet hukuttaa, ja tällä uhkauksellaan pakottanut heidät antamaan sovintolunnaat. Yhä edelleen hän enimmäkseen asuu mainitussa talossa, elää ja käskee kuin toinen isäntä ainakin. Mies ei kuulunut sanoilla eikä kurituksella, jos hän sitä uskalsi käyttää, mitään voineen aikaansaada vaimonsa oikaisemiseksi, joka yhä vaan edelleen -- --. Kuultuani tämän kertomuksen, kysyin kertojalta, miksi rahvas ei ollut ilmiantanut tätä väkivallantekijää, jolloin hänet luultavasti olisi viety sotaväkeen. Jos tiedettäisiin, että näin kävisi, vastasi hän, niin oltaisiin jo aikoja sitten niin tehty. Mutta jos hän saa jäädä kotia, hän polttaa koko kylän ja lyö kaikki asujamet kuoliaaksi. Nyt tämä sama mies, joka Jäletjärvessä oli muiden kanssa väittänyt, ettei laki sallinut ottaa kyytiä toisesta kylästä, taas rupesi ahdistelemaan minua. Juuri kun hän oli päässyt hyvään vauhtiin, minä sanoin: sinä selvittelit toissapäivänä minulle lakia, että en muka saisi ottaa kyyditsijätä [toisesta kylästä], mutta tiedätkös myös, mitä laki määrää sille, joka valtaa toisen talon ja vaimon? Minun tekee mieli tultuani Kemiin kysyä herroilta sen asian laitaa. Jäletjärvi näet on Kemin piiriä, mutta Särkiniemi Kuolan piiriä (ujesd). "A siitä laki ei sano ni mitä, se ni meillä tapa" j.n.e. useat huusivat yhtä kulkkua, jopa kyytimieheni, 80-vuotias Mihkali yhtyi siihen. Mutta mies, jota asia koski, punastui peräti, astui pari askelta lähemmäksi minua ja mutisi ensin muutamia sanoja vihapäissään, mutta hillitsi itsensä pian. Hänen toverinsa, toinen Särkiniemen mies, ei juuri pitänyt siitä, että paras heistä näin joutui hämilleen, minkä vuoksi hän yllytti häntä sanoen: "ja siinä sinä töllistelet, lyö kirves kulkkuun tahi vie pirttiin ja ripusta sinne jaloista kattoon savun sekaan". Keitettiin näet paraikaa mökissä, joka oli lattiata myöten täynnä savua, vallan kuin sauna, kun sitä lämmitetään, sillä näissä ei ole muuta savureikää kuin ovi. Tämä hänen kehotuksensa kajahti kuitenkin kuulemattomiin korviin, sillä mies muutti tämän jälkeen kokonaan puheensa, ja hänestä melkein tuli nöyrin palvelijani. Mitä minä kaiken tämän kuluessa lienenkään lörpötellyt, en oikein tiedä, mutta huomasin, ettei edes Vanha Mihkali enää varmasti tietänyt, mitä minusta ajatella. Lieneekö hän luullut, että aioin karata matkalla, kun hän, ennenkuin läksimme viimeiselle 20 virstan taipaleelle, muistutti, että minun piti maksaa kyytirahat. Tämä muistuttaminen tuntui minusta perin naurettavalta, minkä vuoksi en täyttänytkään hänen pyyntöänsä, vaan kysyin, mihin hän nyt matkalla tarvitsisi rahoja. Hän virkkoi, ettei tosin matkalla tarvinnut, mutta kylläkin Kieretissä. No, siellä kyllä saat minulta kyytirahat, minä vastasin, ja ettei sinun tarvitse pelätä minun karkaavan pois, siitä sinulla on kylliksi takeina laukkuni (tämän hän oli jo aamulla ottanut omaan rekeensä, vaikka itse ajoi minun reessäni); johan itse nahan arvo nousee melkein kyytimaksun suuruiseksi, ja onhan nahan sisälläkin vielä sitä paitsi jotakin. Siihen asia jäi. Olisin kyllä jo silloin voinut maksaa, mutta pelkäsin, että jos nuo puolivillit miehet olisivat saaneet nähdä rahaa, heissä sen himo olisi voinut käydä liian voimakkaaksi.

Tie Jäletjärveltä. Ensin kuljettiin muutama virsta Jäletjärven rantaa pitkin, sitten seurasi vaihdellen metsää, soita ja pieniä lampia, kunnes tulee kymmenen virstan päähän kylästä. Siitä alkaa Merijoki, joka kyllä on niin kaita kuin leveähkö maantie, mutta joka on saanut komean nimensä siitä, että laskee mereen. Tätä Merijokea seurataan, lukuunottamatta koskia, Uuteenkylään saakka, siellä poiketaan siitä pois ja kuljetaan milloin maata, milloin pieniä sisäjärviä. Viimein saavutaan suurelle Luovuskajärvelle, missä huomioni erityisesti kiintyi useihin korkeihin saariin. Ne eivät muuten näyttäneet alaltaan olevan suuret, mutta kohosivat monessa kohdin jyrkkinä kallioseinineen, joiden alapuolella oli metsää. Tämän järven päässä, josta on 10 virstaa Kierettiin, käännytään isolle maantielle, joka tulee Kemistä, ja ihmetellen näin tämän tien järvellä olevan viitoitetun. Maalle-nousun kohdalla oli metsää kaadettu molemmin puolin tietä maantien leveydeltä, mutta pienet siellä täällä vallan raiteen vieressä esiin pistävät vesat todistivat, ettei siinä kesällä ole muuta kuin tavallinen polku, ja niin onkin asian laita.

[Päiväkirjanote on tähän katkaistu seuraavan yhtenäisen matkamuistelman vuoksi, joka sisällyksensä puolesta näytti parhaiten sopivan tähän, ja jatkuu katkaisukohdastaan etempänä 32:ntenä n:rona.]

31.

Kolme kuukautta Venäjän Karjalan pohjois-osissa.

[Juhlalehdestä "Per Brahes minne" (12.IX.1880); alk. suomeksi.]

Vaikka vuonna 1836 jo olin useampia kertoja käynyt Venäjän Karjalassa runoja, satuja ja muuta senlaista keräämässä, niin sen pohjaispuolisia seutuja ei kukaan vielä ollut siinä tarkotuksessa tutkinut. Kun siis oli aivan tietämätöntä, mitä runovaroja niillä paikoin voisi löytyä, niin päätin, virkavapausluvan esivallalta ja matkarahoja Suomen Kirjallisuuden Seuralta sitä varten saatuani, syksyllä vasta mainittuna vuonna lähteä tarkastamaan, kuinka kauvas pohjan puolelle Suomen runotar olisi paennut siinä turvattomuuden tilassa, josta se sitten lauloi:

"Piennä jäin minä emosta, Matalana maammostani, Vaimon Tierahan varahan. Ehtohon emintimaisen; Se mun kaikotti katalan. Ajoi lapsen armottoman. Tuulipuolelle tupa'a, Pohjoispuolelle kotia, Vilussa värisemähän, Pakkasessa parkumahan. Joka tuulen tuntemahan, Ärjynnän älyämähän."

Matkoistani Vuokkiniemeen, Uhtuvaan ja muihin syrjäkyliin olen tietoja antanut muissa kirjotuksissa kuin myöskin nykyisen matkan loppupuolelta Kuolan kaupungista alkain Lapinmaan kautta kotiseuduilleni Kajaanissa. Niistä siis ei sen enempätä, vaan lähdetään Uhtuvasta suoraan kylihin Tuoppajärven ja Pääjärven ympäristöille. -- Matka kulkee vaihetellen soita, lampia, korpia ja kankaita; keli huononpuoleinen ja suot eivät kannata paremmin kuin että muutamassaki paikassa hevonen rinnuksista asti vajosi suohon, josta töin tuskin saatiin ylös autetuksi. Saatiin kuitenki, mutta kyyditsijä tiesi kertoa samaan paikkaan hevosia toisinaan jääneenki. Pari penikulmaa kuljettuamme tulimme metsäsaunalle, jossa eräs Uhtuvan mies, joka oli tullut lähellisestä lammista kaloja pyytämään, poikansa kanssa istui valkean ääressä. Oli siihen myös vähä aikaa ennen meitä tullut Koljolan kylästä ukko vaimonsa ja tyttärensä kanssa, joilla oli mielessä lähteä "pääelolle" s.o. kerjäämällä itsiänsä paremmilla ruokapaikoilla elättämään. Sitä varten kulkivat vanhalla hevoskaakilla, reessä pata, kuppiloita ja pussiloita. Tässä olivat kalastajalta saaneet kaloja keitokseksi, isoja lähes puolentoista korttelin pituisia valkoisia muikkuja, joita muutamissa harvoissa lampiloissa tavataan, ja jotka sanottiin myöhään syksyllä jään alla kutevan. Niistä ukko nyt keitti rokkaa, jota jäi vielä meidän lähtiessämmeki keittämään. Kuultuani ukkoa kiitettävän hyväksi laulajaksi pyysin häntä laulamaan runojansa, johon hän ei kuitenkaan myöntynyt, kun sanoi kielensä ei kääntyvän laulamaan, ennen kuin saisi ryypyn tahi kaksi suuhunsa, jota tarvetta en ollut tilaisuudessa täyttämään. Vaikeata olisi ilmanki ollut ruveta savun seassa polvet pöytänä kirjottamaan. Sanottiin häntä myös paikkakunnan parhaaksi loitsiaksi, ja itseki kerskasi hän siitä taidostansa. Oli häntä kerranki, lausui hän, kuljetettu päälle viidenkymmenen penikulman aina Petroskoille asti Äänisjärven rannalla parantamaan suurta herraa, joka oli mielenrikkoukseen tullut. Kun sitten kysyin, no voitko päästää hänen mielenrikkouksestaan täyteen järkeensä, vastasi ukko: mintähdenpä tuonne ilman olisin lähtenytkään. Uudelleen kysyttyäni, mitä palkaksi sai, sanoi ukko itsensä ei koskaan suuren palkoillansa olleen, ja niin silloinki ei ottaneensa kuin yhden sinikön (5 ruplaa), vaikka oli tarjottu tukku valkoisia punakoita (25:den ruplan seteliä). Ukko ei ollut pidempi kuin jos korttelin kolmatta kyynärää, jonka tähden hän kyllä, niinkuin kyytimieheni kertoi, nuorempana lieneeki taitanut kädet ja jalat haralla rattaan tavalla maassa pyöriä ja kuin orava puusta puuhun hypätä. Lähikylissä miehet myös olivat tavallista lyhemmät kasvultansa, jos lienevätki lappalaista alkuperää vai muutenko.

Kylät Ohta, Pistojärvi, Suvanto, Makari, Tuhkala ja Iljala, joiden kautta sitten matkani kulki, olivat perin köyhiä niin runoin kuin kaiken muunki puolesta. Millä elänevätki, en tiedä, mutta paikoin en nähnyt muuta ruoka-ainetta, kuin ohran tähkistä keitettyä velliä. Täytenä totena kerrottiin muutamalla vanhalla miehellä olleen tapana syystalvesta mennä metsään, ja siellä karhun tavoin talven elettyänsä, keväällä jälleen ihmisten sekaan ilmautuneen, jota en kuitenkaan voinut enkä voi todeksi uskoa.

Olen Lapissa öitä maannut sekä ulko-ilmassa lumella että sisällä lapintuvissa ja matkasaunoissa, mutta niin vaikeata ja levotonta yötä en muista missään viettäneeni kuin Makarin kylässä 30:tä marraskuun päivää vastaan. Sain tosin makuusijakseni laattialle levitetyn peurantaljan, mutta ei minkäänlaista peitteentapaista, joksi omasta kevyestä takistanikaan ei ollut paljon apua, kun tuuli alinomaa paasasi ovesta, akkunoista ja laattianki raoista sisälle, ja tupa jo päivälläki oli niin kylmä, että kynä kirjottaissani tuskin pysyi hyppysissäni.

Matka Iljalasta Suurjärveen sanottiin kulkevan Akkalan ja Käpälin kylien kautta, mutta olevan lähes penikulman pidempi, kuin jos lähtisi suoraan sydänmaan halki, jota ei tulisi päälle kolmen penikulman, vaan joka oli aivan umpea suksilla hiihdettävää. Päätinki lähteä sydänmaan halki, jos vaan saisin jonkun taitavan oppaan, joka tuntisi matkan suunnan. Siksi tarjousikin eräs läsnä-olijoista, jonka sittemmin kuulin olevan sotapalveluksesta karanneen, täällä piilossa elelevän miehen. Ruplan palkasta hän lupasi kantaa laukkuni ja hiihtää jäljen eteeni, jonka tekikin, kunnes puolimatkassa väsyi niin, että ensin piti laukku omaan selkääni ottaa ja lopulta edellä hiihtäjäksiki ruveta, vaikka kyllä jo itseki olin väsymäisilläni. Illaksi pääsimme kuitenki perille ja yövyimme tuhkaispapin Homan taloon. Sauna oli juuri valmis kylpemistä varten, ja väsyksissä kun olin, teki mieleni muiden kanssa mennä saunaan, mutta sitäpä pappi ei suvainnut, vaan käski minun odottamaan, kunnes hän itse, oppaani ja kaikki muut olivat kylpeneet. Vähän suutuksissani semmoisesta ylenkatseesta en sitten huolinut toisten perästäkään saunaan mennä. Aamulla jälkeen havaitsin akkunan päällisellä savustuneella laudalla muutamia yhtä mustaksi savustuneita kirjoja. Otin yhden niistä alas katsellakseni, se oli vanha hengellinen slavonilaisilla puustaveilla painettu kirja. Homa pappi kysyi, ymmärsinkö minä kirjaa lukea, johon vastasin kirjasta kyllä ymmärtäväni venäjänki kieltä, ja puheeni todistukseksi käänsin siitä muutaman paikan karjalaksi. Vähän parempaan arvoon tulin siitä Homan silmissä, vaikka väittiki kirjan ei olevan venäjän vaan gretsjeskan (s.o. kreikan) kieltä.

Näillä seuduin ollaan kolmea eri uskontoa eli _vieroa_, joksi uskontoa täällä sanotaan. Ne ovat oikea papinviero, johon kuuluu hyvin pieni vähemmistö, toinen vanha viero, starovertsat, johon enin osa kansasta kuuluu ja kolmas Saaren monasterin eli luostarin viero, jota vaan muutamat harvalukuiset seuraavat. Jos Tuhkasen viero jollain tavalla eroaisi vanhasta vierosta, niin tulisi vielä neljäski viero eli uskonto, mutta minusta nähden se näyttää yhtä vanhan vieron kanssa olevan, vaikka sitä täällä eri nimellä Tuhkasen vieroksi sanottiin. Sen ylipappi sanottiin asuvan Karkalahden kylässä meren rannalla Kieretin kauppalan ja Kemin kaupungin välillä. Mutta kun hänellä on ylen suuri lääni aliansa, on hänen täytynyt asetella alapappeja, jotka pienemmissä piireissä käyvät lapsia kastamassa, pariskuntia vihkimässä ja ruumiita hautaamassa. Niin häntä kuin hänen asettamia apupappejansa pitää maakunnan (Tuhkalaisten) maksutta ruokkia ja kyydittää heidän virkamatkoillansa; muuta palkkaa heille ei lienekkään, jos ei joku vapaehtoisesti tahtoisi heille jotaki vaivanpalkkioksi antaa. Paljoksihan tulisi kahdenkertaiset papit palkata, sillä varsinaiselle esivallan asettamalle papille, joka tuhkaispapin ristimät, vihkimät ja hautaamat kirkonkirjaan ottaa, pitää myös jotakin hänen vaivoistansa maksaa. Usein olen tuhkalaisilta kysynyt, missä heidän uskonsa eroaa papin uskosta, vaan siitä en muuta selvitystä saanut, kuin että papin uskolaiset molivat s.o. ristitsivät itsensä toisilla sormilla kuin millä Jumala on käskenyt. Muutamat vielä lisäävät siihen, että se on proklatoi (kirottu), joka molii papin tavalla.

Suurjärvestä hiihdin Vaarakylään, jossa Joukkosen talossa viivyin kaksi päivää. Talo oli vähän parempi ja varakkaampi muita taloja näillä seuduin, ukko ja akka olivat vielä kumpainenki elossa ja heillä neljä poikaa sekä neljä miniätä. Oli vasta käyty Kieretin kauppalassa Vienan meren rannalla ja sieltä tuotu jauhoja, joita yhtäläiseen tarvitseville myytiin kolmesta ruplasta ja 60:stä kopekasta puuta. Ukkoa piti miniäin palvella kuin patriarkkaa muinenki, iltasilla riisua kengät ja sukat jalasta, aamusilla ne ja muut pukimet hänelle kantaa ja päälle pukiessa apuna olla. Oikein lystikseni katselin, kuinka häntä miniät, kun hän toisena päivänä uudelleen läksi eloa Kieretistä noutamaan, varustivat matkalle, saattivat ja peittivät rekeen, josta heillä oli paljonki työtä ja hommaa. Päivällä jälkeen minäki astuin suksilleni ja hiihdin Vaarakylästä Skiittaan, jota matkaa sanottiin 12 venäjän virstaksi. Skiitassa olin kuullut jonkunlaisen naisten luostarin olevan, jota mieleni teki nähdä, mutta paikalle tultuani ei silmäni mitään semmoista erottanut. Olihan koko Skiitta vaan Tuoppajärven lounaisrannalla kuin moni muukin järjestyksettä rakennettu venäjänpuolinen kylä näillä seuduin, huoneet siki soki, ei juuri nurkka nurkasta toisissaan kiinni, ei paljon vähäkään, ja pieni kirkonmuotoinen kylässä. Siinä kirkossa naiset joka päivä toimittivat jumalanpalvelustansa, ja heidän sanottiin itsekunki Tuoppajärven luostarista "Pyhästä Saaresta" miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoteensa saavan, jota kuitenki moittivat vähäksi. Mitä näillä "pyhillä naisilla" muutaki työtä, paitsi jumalanpalvelustansa lienee, sitä en tiedä, jos eivät opettane muutamia tyttölapsia, joita sitä varten niiden vanhemmat olivat tänne tuoneet. Niin tapasin täällä Jaakkosenki tyttäriä Jyvälahdesta, jotka vaativat minua sekä venäjän kirjoja lukemaan että Karjalan lauluja laulamaan. Heidän opettajansa oli ummikko venäläisakka, lieneekö alkuansa ollutki herrasväen sukua. Nuoremmat "pyhät naiset", joiksi Jaakkosen tyttäret ei vielä suinkaan olleet koronneet, asuskelevat lukon varassa, eivätkä laske tuntemattomia puheillensa; niin muutamat vanhemman ikäisetki. Miehen puolia Skiitassa en paljon nähnytkään.

Vielä samana päivänä, kuin tulinki, läksin Skiitasta ja hiihdin 8 venäjän virstaa Pyhään Saareen, joksi Tuoppajärven saarella olevaa monasteria eli luostaria tavallisesti nimitetään. Matkalla, joka on järveä, tulin muutaman pienemmänki saaren poikki kulkemaan, ennen isoon saareen tultua. Tämä iso saari sanottiin olevan noin penikulman pituinen, ja sen ympärillä useampia pieniä saariloita. Ilta pimeä oli minun jo jäällä yllättänyt, jotta kylään tultuani kyllä arvelutti, mihin yöksi menisin. Eräältä mieheltä, jonka tapasin, kysyin, missä täällä voisi yömajan saada ja hän johdatti minun luostarin päällysmiehen luoksi, jota kutsui polsakka startsaksi, ja jonka kysyttyäni, ymmärsikö Karjalan kieltä, sanoi kaiken maailman kielet osaavan. Tämä polsakka startsa, ei erittäin vanha, silmäpuoli mies, asui kahdessa pienessä huoneessa, eikä vielä niitäkään yksinänsä viljellen, vaan jonkun toisen toverinsa kanssa, joka sisämäisessä kammarissa istui ja luki jotaki kirjaa pöydän ääressä. Sisään tultuani pian havaitsin, ett'ei suomi, ruotsi, saksa eikä latinakaan kuulunut niihin kaiken maailman kieliin, joita hänen piti osaaman, vaan venäjänkielellä sanoi hän, että hänen tuli lähteä iltakirkkoon, ja käski saattomieheni viemään minua matkamiesten majaan, jossa sitten yön lepäsin, enkä koko polsakka startsaa sen enempää nähnyt, vaikka seuraavana päivänä pari kertaa kirkossaki kävin. Jos, niinkuin muutamat olivat tietävinänsä, hän oli Venäjänmaalta tullut pakolainen, joka kaksintaistelussa oli toisen silmänsä menettänyt, niin kyllä oliki syytä peljätä minua vaaralliseksi tiedusteliaksi, jota oli parempi karttaa kuin kohdella.

Majahuoneen perässä oli toinen vähän pienempi huone, jossa ruokia keitettiin ja valmistettiin ja jossa niiden kokki, joka usein kävi edes takaisin vierasmajan läpi, yönsäki vietti. Minulle levitettiin etuhuoneessa peurantalja lavitsalle vuoteeksi, jossa nukuin laukkuni päänalaisena, muita matkamiehiä makasi laattialla, ja sanottiinki alinomaa vieraita kesät talvet paikalla kuljeksivan. Kirkko kuin kaikki muutki rakennukset olivat niin kehnoja ja vähä arvoisia, ett'ei tarvinnekkaan niistä sen enempätä lausua. Kun myös en tiedä, kuinka monta munkkia luostariin kuului, jotka enimmät aikansa kuljeskelevatki Venäjänmaalla tarpeellisia toimeentulovaroja keräämässä, niin kyllä jo lieneeki aika jättää koko Pyhä Saari luostarinensa oman onnensa nojaan.

Pyhästä Saaresta lähdettyäni ja muutamissa kylissä Tuoppajärven ympäristöllä käytyäni päätin joulunpyhiksi lähteä Suomen puolelle Kuusamon pitäjään, ja niin lähdinki. Sieltä uuden vuoden jälkeen palattuani matkustelin Pääjärven ympäristöllä, kunnes viimein saavuin Heinäjärven kylään, johon asetuin muutamiksi päiviksi parempaan järjestykseen saattamaan eripaikoissa hätäisesti kirjotettuja muistoonpanojani. Kun kylät ja niiden asukkaat näillä seuduilla näyttivät olevan hyvinkin epätaattavia ja varottavia, niin olin edeltäpäin kysellyt, mihin taloon Heinäjärvessä olisi parasta majautua ja vastaukseksi saanut, ett'ei sen taloista toinen ollut paljon toista parempi, ja erittäinki olivat varottaneet minua mihinkään keskuuksiin rupeamasta erään miehen kanssa, jonka sanoivat päärosvoksi, ja josta ilman rosvoamisiansaki tiesivät kaikenlaista pahaa kertoa. Kun muutamat kuitenki olivat arvelleet Kontratilan talon vähän toisia paremmaksi, niin siihen nyt poikkesinki. Sama mies, jota minun oli karttamaan neuvottu, pian tuliki ja kysyi, minne olin matkalla ja koska lähtisin, niin lupasi kyyditsemään tulla. Katsoin parhaaksi en ruveta hänelle selittelemään, en minne menisin enkä koska lähtisin, josta en talonväellenkään ollut sen parempaa selkoa antanut, sillä jo edeltäpäin kuultuani kylää niin pahamaineiseksi, olin pyytänyt erään taatun talonisännän Majavanlahden kylästä tulemaan kahden päivän päästä ja kyyditsemään minua Heinäjärveltä Kierettiin. Toisena päivänä, joka oli pyhäpäivä, kokousi nuorta kansaa Kontratilaan tanssimaan, mainittu rosvomainen mies heidän seurassansa. Minuaki tahdottiin kaikella tavalla tanssiin, jonka tähden, kun penkillä istuessani en saanut rauhaa, enkä tietänyt, mitä lopulta tekisivät, pakenin ylös palatille (venäjän pirteissä tavalliselle liki kattoa olevalle makauslavalle) varastettuna vastarintaan, jos joku yrittäisi perästä tulla. Sinne ei kuitenkaan kukaan tullut, vaikka kyllä sain herjaussanoja tarpeekseni kuulla.