Part 2

Koska olen viipynyt niin kauan kotimetsässä, pitäisi minun ajanhukan korvaukseksi lentää jäljellä oleva matka Hämeenlinnaan. Kuinka suuresti saattanetkin toivoa sellaista lentoa kirjeisiini, niin olisi se kuitenkin todellisuudessa ollut paljoa tervetulleempi minulle. Mutta koska minun huolimatta kaikesta ponnistaneestani lentääkseni, kuitenkin täytyy kulkea jalkapatikassa, niin en yöksi ehdi pitemmälle kuin mutaiseen Pusulan Kaukolaan, missä nimipastori Höglundin luona vietän seuraavan aamupäivänkin, jolloin lakkaamatta sataa. Seuraavan yön aioin viettää Vihdissä talonpoikaistilalla, jonka asujanten kanssa isoisäni isän sanottiin olleen niin läheistä sukua, että hän usein teki neljän peninkulman pituisen matkan Sammatista tänne ystävänä ja sukulaisena auttaakseen heitä jouluoluen ja lihavien liikkiöiden lopettamisessa. Koska minun osakseni täällä tullut vastaanotto ei ilmaissut mitään sukulaisuuden merkkejä ja koska minä, -- selitä tämä seikka miten tahdot -- kernaammin maksan illallisestani vieraalle kuin sukulaiselle, päätin vielä astua muutaman neljännespenikulman lisää ja tulin näin Sajaniemen kestikievariin. Syötyäni illalliseksi piimää ja leipää, nukuin täällä oikein makeasti heidän asuintuvassaan olevalle rahille, johon minulle tilapäisesti oli valmistettu vuode. "Eikö siis ollut mitään vierashuonetta?" kaiketi kysynet. Olipa kyllä, mutta sinun tulee muistaa, että kuljin jalan, ja että jalkamies kievarinisännän mielestä maalla on yhtä kuin rahaton mies ravintolanisännän mielestä kaupungissa. Lisäksi saan mainita tämän kievarinisännän puolustukseksi, joka minusta tuntui erittäin sävyisältä mieheltä, että samaan aikaan kuin minä tulin kievariin, toinenkin matkustavainen, ajaen muhkeissa lakeeratuissa kääseissä, saapui tänne yöksi. Hän tuli hyvin meluten tupaan, polki pitkävartisia saappaitaan lattiaan, ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa pois lumen, vaikkei yhtään lunta enää ollut pihalla, pudisteli itseään eikä näyttänyt vähintäkään aikovan tervehtiä, kuten tavallista on. Tummanruskea nahkalakki näytti sijaitsevan niin hyvin hänen päässään, että hän piti vahinkona siirtää sitä sen edullisesta asemasta. Hänen sinistä viittaansa yhdisti leuan alla suuret hopeahakaset ja vyötäisillä oli punainen vyö. Kievarin-isäntä vastaanotti hänet hyvin kohteliaasti ja pyysi häntä menemään vierashuoneeseen. Kysyin kievarinisännältä, tunsiko hän tämän matkustavaisen, mutta hän sanoi, ettei ennen ollut häntä nähnyt. Seuraavana aamuna kysyi kievarinisäntä, osasinko lukea kirjoitettua, ja kun siihen myöntävästi vastasin, toi hän päiväkirjan ja pyysi minua ilmoittamaan, mitä äsken talosta lähteneen herran tekemä muistutus sisälsi. Otin päiväkirjan käteeni ja tavailin siitä: Rosthålar Sonen A... J... B... Tämä oli kirjoitettu niin harvaksi venytetyllä käsialalla, että se ulottui paitsi poikki toisten sarekkeiden myös sen yli, johon muistutuksia merkitään, jonka vuoksi kievarinisäntä pelkäsi, että siinä oli muistutus häntä vastaan. Rauhoitin hänet pian ja annoin hänelle tietoja tuosta miehestä, jonka tunsin nimeltä. Hän on niitä herroja rusthollareita ja rusthollarin-poikia, joita Suomen rannikkopitäjissä nykyään on niin viljalti. Sellaisen herran arvoon vaaditaan talvella suuret karhunnahkasuiset päällyssaappaat, sininen viitta tai turkit tai myöskin tulppi, vyö, joka saattaa olla erivärinen, karvalakki ja suuri merenvaha-piippu. Mutta kesällä siihen tarvitaan kiiltosaappaat kalosseineen tai ilman, sievät, pitkät housut, hännystakki ja liivit, joiden ei suinkaan tarvitse olla kotitekoiset, taskukello tai vielä parempi jos kaksi, pitkine vitjoineen ja upeine kelluttimineen y.m. Mutta ennen kaikkea muuta siihen vaaditaan, ettei suinkaan saa piitata mistään työstä, ettei puhu aineista, joita ymmärtää, ettei käy tavallisten talonpoikien tai muun työväen rinnalla, j.n.e. Saattaa suuresti pistää vihaksi, kun ajattelee, kuinka paljoa alemmalla sivistysasteella Savon ja Karjalan rahvas vielä on näihin nähden. Kun siellä tapaa harmaaseen sarkatakkiin puetun talonpojan kirkossa tai kun näkee hänen otsansa hiessä kyntävän peltoaan, niin tekisi mieli luulla hänen yhtä vähän kuuluvan uusmaalaiseen herrasrotuun kuin hottentottilainen kuuluu europpalaiseen. Yksinkertaisuudessaan hän tyytyy isältään perittyyn maapalstaan ja kätkee ne rahat, jotka häneltä voivat säästyä, isältä perittyyn kirstuun, kun sitävastoin Uudenmaan herras-talonpoika, vaikka hänellä ei olisi ropoakaan, välttämättömästi tahtoo omistaa 3 tai 4 tilaa tai niin monta kuin hänen aikansa sallii hänen hävitellä. Pelkään näiden mietteiden, joita itse saatat jatkaa mielesi mukaan, tuntuvan sinusta yksitoikkoisilta ja ikäviltä, jonka vuoksi en tästä asiasta tällä kertaa hiisku sanaakaan.

Nyt saat ripein askelin seurata minua Lopen kautta, jolla seuduin paholaisen joku aika sitten sanotaan hyvin viihtyneen. Kovin raskaalta tuntuu näin kuivin suin kuljeksia vappuna, etenkin kun ei voi estää ajatustaan tiheään retkeilemästä Turkuun muinaiselle vappukentälle, mutta tahdonpa tänä iltana ehtiä Hämeenlinnaan. Pieni pysäys kuitenkin Räikälässä, viimeisessä Lopen ja Hämeenlinnan välisen tien varrella olevassa kestikievarissa. Täällä pyydän itselleni kyytihevosta, aikaisemmin saapuakseni kaupunkiin tai oikeammin: tullakseni sinne matkustajana enkä kisällinä. Kievarinisäntä vastaa minulle: "saadaan kattoa", ja tätä "saadaan kattoa" minä odotan runsaasti puoli tuntia ja huvitan itseäni katselemalla, miten emäntä rämisevällä kaiteella yhtämittaa lyö kudetta koreaan kankaaseensa. Aika kului jotenkin nopeaan keskustellessani hänen tyttäriensä kanssa, jotka talonpoikaistytöiksi näyttivät sangen sieviltä. Mutta lopuksi huomasin, ettei luvattua hevosta näkynyt. Pyysin erästä tuvassa olevaa poikaa menemään tämän viivytyksen syytä kysymään. "Kievarinisäntä työskentelee yläporstuassa, voitte itse mennä", sanoi poika kiukkuisen näköisenä. Menin isännän luo ja kysyin, eikö ollut yhtään hevosta kotona, vai miksi minun annettiin odottaa niin kauan. "On kyllä hevosiakin, vaikkei kisälleille anneta", vastasi isäntä äänenpainolla, joka olisi voinut suututtaa ketä tahansa. Rauhoituin kuitenkin, sanoin, etten ollut kisälli, luettelin kaikki pitkät arvonimeni, kuten civis academicus, philosophiæ candidatus, medicinæ studiosus, stipendiarius publicus (Nylandus), ja kun tämä kaikki ei näyttänyt tekevän häneen muuta vaikutusta kuin että hänen suunsa minun lausuessani jokaista uutta arvonimeä aukeni hieman enemmän, ikäänkuin hän siihen olisi tahtonut yhdellä kertaa koota kaikki nämä ihanuudet, niin minä lopuksi virkoin olevani maisteri. Tähän en saanut muuta vastausta kuin "sanokaa Kransille (suuri musta permannolla loikova koira) senlaisia, ehkä hän uskoisi ja kyydittäisi teitä..." Tämä ivallinen vastaus saattoi sydämeni sellaiseen epäjärjestykseen, että pelkäsin sen panevan mäsäksi kaikki vasemman puoliset kylkiluuni. Melkein vaistomaisesti oikea nyrkkini puristautui kokoon ja oli jo valmis ryhtymään lisätodisteluihin, kun samassa renki, jykeäluinen, harteva mies, sattui tulemaan sisään ja esti minua käyttämästä näitä tilapäisiä todistuskeinoja. Minun kävi vallan niinkuin yliopistollisessa väitöksessä, kun "præses" suvaitsee puuttua asiaan, jolloin vastaväittäjä usein menettää rohkeutensa ja virkkaa: "concedo" (myönnän). Enempää ryhtymättä selityksiin, jotka, kuten kaikesta saatoin päättää, olisivat olleet hyödyttömiä, menin harmissani ja vaieten asuintupaan, heitin laukun selkääni ja lähdin matkaan. Mennessäni sanoi sama poika, joka aikaisemmin oli minua suututtanut: "käydenkö magisteri lähtee?" Ja kun minä loin häneen pari äkäistä katsetta, huomasin selvästi, että kaikki vetivät suunsa nauruun. Pidin itseäni onnellisena kun pääsin tästä ikävästä paikasta ja häpesin enimmin sievien tyttärien edessä, joiden silmissä kernaasti olisin tahtonut olla pelkkää kisälliä vähän parempi mies.

Päivä oli jo niin matalalla kuin ennen muinoin Turussa siihen aikaan, jolloin tyhjät punssitynnyrit vappukentällä kehottivat meitä ajattelemaan kotimatkaa, mutta minulla oli vielä puolentoista peninkulman matka Hämeenlinnaan. Vaikka olinkin väsynyt, kuljin kuitenkin pysähtymättä noin peninkulman matkan ja olisin varmaankin poikennut johonkin talonpoikaistaloon yöksi, ellen kievarinisännän vuoksi olisi ollut suuttunut jokikiseen talonpoikaan. Sitäpaitsi oli tulet jo sammutettu niissä paikoin, joiden ohitse tieni kulki, ja pelkäsin että minua olisi voitu luulla rosvoksi, jos noin yöllä olisin kolkuttanut heidän ovelleen. Sinun tulee muistaa, että tämän seudun kyliä senlaiset vieraat joskus käyvät tervehtimässä. Pitikö minun siis mennä kaupunkiin? Mutta kuka siellä keskellä yötä antaisi minulle majaa? Olinpa todella pulassa, kun onnellinen ajatus minut siitä pelasti. Voinhan mennä tien vieressä olevaan havumetsään ja siellä tehdä itselleni vuoteen kuusenhavuista, -- tuuma, minkä heti toteutinkin. Mutta saattoihan vilustua! Vieläpä mitä! Lepäsiväthän muinoin Turussa useat sankarit iloisten vappukemujen jälkeen paljaalla maalla ja nousivat ylös seuraavana aamuna sangen virkistyneinä. Muistelen erästä, joka koko yön oli nukkunut pää lumikinoksen laidalla ja joka seuraavana aamuna oli pahoillaan ainoastaan siitä, että hänen täytyi kulkea neljännespeninkulman matka kaupunkiin virkistämään ruumistaan rohtoryypyllä. Tämä kiireessä suorittamani vertaaminen, väsymys, uneliaisuus, yö saattoivat minut ilman suurta ajanhukkaa metsään, ja pian makasin kyynärän korkuisella kuusenhavuista tehdyllä vuoteelle, jolle kokosin niitä melkein yhtä suuren joukon peitteeksi. En vielä tiedä, näinkö unta vai mistä tuo lie johtunut, että yltympäri metsässä kuulin kauheata melua, eri ihmisääniä milloin miltäkin taholta ja koirien haukuntaa. Jos olisi ollut toinen vuorokauden aika, en olisi hetkeäkään epäillyt, että oltiin suden- tai karhunajossa. Koirat minua enimmin kauhistuttivat, sillä jos ne olisivat vainunneet minua ja nostaneet melua epävarman tyyssijani ympärillä, niin olisi minut varmaankin vangittu rosvona. Tätä hälinää kesti runsaasti tunnin ajan, jonka jälkeen kaikki kävi hiljaiseksi, ja minä joko todella vaivuin uneen tai lakkasin unta näkemästä. Herätessäni kello 1:n ajoissa olin edellisen päivän jalkamatkan jälkeen niin virkistynyt, etten mitenkään saattanut uudelleen nukahtaa. Jalat, kädet ja koko ruumis olivat niin täydelleen levottomat, että oli mahdotonta hetkeäkään pitää niitä liikkumattomina. Pidin tätä merkitsevänä viittauksena alottamaan päivän vaellusta, nousin siis ylös ja aloin astua. Mutta minne? Yö oli niin pimeä, etten nähnyt monta kyynärää eteeni; muuten kai olisin löytänyt tien, joka ei ollut varsin kaukana makuupaikastani. Kun ei ollenkaan tiedä minne mennä, ei ole muuta kuin kaksi menettelytapaa: joko paikalleen jääminen tai nenän osoittamaan suuntaan kulkeminen. Minä luotin nenääni ja läksin kulkemaan, mutta vaikka pidinkin sen opastusta varmana, se näytti minut kuitenkin väärälle tolalle. Metsään eksyminen ei ole mikään tavaton asia, jonka tähden en sitä huoli kuvailla. Lopuksi löysin tien, jota seikkaa minun täytyy huomauttaa, jotta et luulisi minun yhä vielä olevan metsässä. Noin kello 2:n ajoissa olin Hämeenlinnassa ja etsittyäni löysin sen apteekin, jossa ennen olin palvellut oppilaana. Portti ei ollut lukossa, joten esteettä pääsin apteekkioppilasten makuuhuoneen eteiseen ja aioin ruveta naputtamaan heidän huoneensa ovelle, kun tämä ovi ensi kosketuksestani heti aukeni selälleen. Jos olisin ollut taikauskoinen, olisin voinut luulla talon kotihaltijan tunteneen minut ja tehneen minulle tämän palveluksen, mutta nyt ajattelin vaan, ettei lukonsalpa ollut mennyt tarpeeksi sisälle pihtipielen reikään, vaan että se oli pysähtynyt sen suulle. Muuten en paljoa välittänyt siitä miten pääsin sisälle, kunhan vaan pääsin. Lääkkeenvalmistajat nukkuivat sikeästi eivätkä näyttäneet heräämisen merkkiäkään. Luulinpa melkein unenjumalan painaneen kiinnelaastari-liuskan poikkipuolin heidän silmäluomilleen. Otin sohvankannen, joka oli pystytetty konttorinovea vastaan, asetin sen kummankin pään alle tuolin ja valmistin itselleni tähän vuoteen konttorissa olevista vanhoista kauhtanoista ja muista vaatteista. Kaiken tämän tein niin hiljaa, ettei kukaan huoneessa olevista herännyt. Sitten panin maata ja nukuin kauan, aina päivänrintaan, lääkkeenvalmistajain suureksi hämmästykseksi, he kun eivät mitenkään voineet selittää miten ja mistä olin tullut. Kun heräsin ja minun piti mennä likööri-kamariin, minne proviisori pitäen huolta terveydestäni oli pyytänyt minua tippoja maistelemaan, tunsin omituista hellyyttä jalkapohjissani. Vedin saappaat jalasta ja tarkastelin niitä joka puolelta, mutta näin niiden olevan virheettömät. Taidatpa nauraa yksinkertaisuudelleni, kun oletin saappaissa piilevän tunnetta, mutta otappa huomioon, ettei varovainen lääkäri tutkiessaan vamman syitä jätä mitään tutkimatta. Saappaista siirryin sukkiin, jotka, lukuunottamatta pientä kannassa ja suurempaa varpaan kärjessä olevaa reikää, myöskin olivat hyvässä kunnossa. Jäljellä oli itse jalan tarkastus, ja heti ensi katseella sen alapinnassa huomattiin suuria rakkoja. Tämä ikävä seikka estää minua muutamaan päivään jatkamasta matkaani ja tarjoaa minulle laillisena syyn jäädä ainakin viikoksi Hämeenlinnaan. Jos vastaat tähän kirjeeseen, saat pian enempiä tietoja ystävältäsi -- -- --.

Toukokuun 6:na päivänä läksin Hämeenlinnasta ja saavuin yöksi Heinäkankaan kestikievariin. -- Saatat helposti kuvitella; että kernaasti tahdoin tavata nuorta isäntää, kun vaan muistelet että noin 7 tai 8 vuotta asuessani Hämeenlinnassa usein kävin tässä maatalossa. Silloin ei kestikievari vielä ollut tässä vaan neljännespeninkulman päässä tästä eteenpäin Eteläisissä. Vaan tämä tila oli silloin apteekkari Bjuggin hallussa, joka sittemmin myi sen nykyisen isännän isälle. Sama nuori isäntä, joka silloin vielä oli poika, kävi usein Hämeenlinnassa, ja mitä vähäistä hän joskus tarvitsi apteekista annoin hänelle usein maksutta kuin oman lampuodin pojalle ainakin. Täten tuli hän minulle niin kiitolliseksi, että kun kerran hänen mukanaan tilasin Forssiuksen algebran Turusta, hän ei mitenkään suostunut ottamaan maksua tästä kirjasta. Ja vielä nytkin hän osotti minulle erityistä ystävyyttä antamalla minulle yömajaksi kamarin ja sijoittamalla sen edessä saliin makaamaan erään venäläisen upseerin ja tämän palvelijan. Illalla, josta vietin osan tuvassa, tapasin vanhan savolaisen rakuunan. Tämä harmaapää sankari oli väsyneenä taistelun telmeeseen valinnut toisen, rauhallisemman toimeentulokeinon. Hän oli hylännyt miekan ja sen sijaan tarttunut matkasauvaan, ja patruunalaukun asemessa hänellä nyt oli selässä ruokapussi, joka lesken öljyruukun tavoin aina pysyi tyhjentymättä. Hänen terävät säihkyvät silmänsä, hänen levolliset, älykkäät kasvonsa ja arvokas, tasainen käyntinsä ilmaisivat kohta, mihinkä ihmisluokkaan hän ennen oli kuulunut. Ainoastaan viikset olivat epäkunnossa ja tuuhean harmaan parran ympäröimät, vallan kuin puutarhan pensaat ja puut, jotka paremman hoidon aikana ovat olleet säännöllisesti leikattuina, mutta jotka laiminlyötyinä pian toisiinsa takertuneina kasvavat metsäksi. Hänen kookas sauvansa oli alapäästä huolellisesti raudalla kengitetty, ja sen yläpäässä oli rautakoukku, joka lähinnä vivahti hänen muinaisen miekkansa kahvaan. Pitkällinen harjoitus oli hankkinut hänelle niin suuren taitavuuden tämän aseen käyttämisessä, että hän sillä sangen helposti karkoitti kokonaisen koirapataljonan, joka tavallisesti kylissä karkasi hänen kimppuunsa vaikeuttaen hänen pääsyänsä sinne. Tämä vanha soturi piti kerjäämistä arvoansa alentavana, ja koska hänen kuitenkin täytyi elää kuolinpäiväänsä asti, oli luonnollista, että hän arvokkaammalla tavalla tahtoi päästä tämän murheenlaakson läpi. Senpä vuoksi hän oli ahkeroinut ennustustaidon harjoittamista. --

En vielä ollut ehtinyt panna maata, kun venäläinen upseeri saapui kestikievariin ja jäi sinne yöksi. Hän oli jotenkin viluissaan ja tilasi itselleen hyvän valkean, jonka ääressä puhelin hänen kanssaan sen verran kuin taisin venättä. Sitten panin maata ja olin hyvin ehtinyt nukahtaa, kun joku äkkiä koputti sen huoneen ikkunaan, jossa upseeri makasi. Minä heräsin tähän kolkutukseen ja sain heti nähdä vanhan kinmaasi- ja yliopistotoverin, komministeri Martinin Lammilta. Hän oli käynyt Hämeenlinnassa, jossa oli kuullut minun lähteneen sieltä Lammin pitäjää kohti. Hän arvasi minun yöpyneen Heinäkuukaan kievariin ja poikkesi sentähden sinne minua tapaamaan. Hän pyysi minua tulemaan kotiinsa Lammille, ja minä noudatin mielelläni kutsua. Sillä olihan minulla huvia siitä, että sain tavata entistä kimnaasi- ja yli-opistotoveria ja puhella hänen kanssaan, ja sitäpaitsi hänen kääseissään pääsin kolme peninkulmaa eteenpäin. Seuraavana aamuna tulimme rovasti Appelrothin luo, missä Martin asui. Vietettyäni täällä pari hauskaa päivää, läksin Koskelle ja Hollolaan. -- Lammin pitäjä monine pyöreine kunnaineen tarjoaa matkustajalle kauniin näyn. Maa on muuten jotenkin tasaista, mutta siellä täällä näkee noita kunnaita, joista muutamat ovat melkoisen korkeat ja matalampien puiden ja pensaiden peittämät. Nämä ovat suunnattoman suurten mättäiden näköisiä ja sopisivat varsin hyvin moneen isoon puutarhaan. Muuten tämä Lammin pitäjä, samoin kuin Kosken kappeli, on Suomen paraita pellavaseutuja. Vihreä pellava, jota markkinoilla ostetaan, on enimmäkseen täältä kotoisin. Kysyin miten sitä valmistetaan, mutta valmistustavassa ei näyttänyt olevan mitään erinomaista, joka voisi tehdä sen niin oivalliseksi kuin sitä kehutaan, jos ei sitä ota lukuun, ettei pellavaa täällä liottamisen jälkeen kuivateta maassa, kuten muualla on tavallista, vaan että se sidottuna pieniin kimppuihin ripustetaan aidanseipäihin. Koskella minulle kerrottiin, kuinka seudun väestöä joku vuosi sitten oli puijattu pellavakaupassa. Muutamat arkangelilaiset talonpojat, jotka usein ennen olivat ostaneet heiltä suuria pellavamääriä, olivat taas ilmestyneet seudulle, mutta ilman rahoja. Heidän antamastaan velkakirjasta olivat useat kuitenkin antaneet heille pellavia, mutta sittemmin ei heitä ole täällä näkynyt. -- Kulkiessani Koskella kasvoi tieni varrella paljon näsiäispensaita (Daphne Mesereum), jotka nyt (toukokuun 9 p.) olivat täydessä kukassa. Tuo Daphnen nimi johti muistooni tarun Apollon rakkaudesta Daphne keijukaiseen. Liekköhän auringonjumala todella rakastunut johonkin toiseen keijukaiseen, ajattelin. Onhan tämä kyllin kaunis ja tarpeeksi tuon rakkauden arvoinen! Ainakin sillä siihen vielä muiden rinnalla on etuoikeutensa, eikä se myöskään näy olevan niin nurjamielinen kuin runo väittää. Johan se on morsiuspuvussaan, vaikka auringonjumala vasta pikimältään käy sitä tervehtimässä ja jotenkin harvoin luo katseensa sen purppuranpunaisiin kasvoihin. Minä puolestani en usko runoa, joka kertoo Daphnen tylyydestä; kuinka se voisikaan yhtyä sellaiseen kauneuteen? -- --

Illalla tulin Hollolan pappilaan. Täällä tapasin vanhan tutkintotoverini maisteri Langin, jonka kanssa melkein kokonaista kuusi viime vuotta olen asunut yhdessä. Vaikka ei ollut täyttä vuotta kulunut siitä kuin erosin hänestä Turussa, oli se kuitenkin tarpeeksi pitkä aika, jotta toistemme kohtaaminen täällä meissä herätti mitä miellyttävimpiä tunteita. Seuraavana päivänä kuljimme hänen vanhempiensa talolle, joka oli näpeän peninkulman päässä pappilasta. Mutta koska jää hiljan oli lähtenyt ja vielä ajelehti ympäri Vesijärveä, jonka yli meidän piti soutaa, oli meillä paljon vaikeuksia ennenkuin löysimme maallenousupaikan. Viimein tulimme kuitenkin niemelle, joka oli vapaana ajojäästä. Vielä meidän oli jalkaisin kiertäminen eräs lahti tullaksemme Kaitaan, niin että olimme hieman väsyneinä, kun saavuimme perille. Vietettyämme täällä kaksi sangen hupaisaa vuorokautta, palasimme taas pappilaan. Vielä ajojää esti meitä kulkemasta veneellä koko matkaa, jonka vuoksi vene oli vedettävä kaidan kannaksen poikki, jolla upoten polvien yläpuolelle kahlasimme savessa. Kun meillä sitäpaitsi Parinpellon rannasta, jolle nousimme maihin, oli astuttavana savisia ja mutaisia kujasia ennenkuin pääsimme pappilaan, ei ollut kummallista, että olimme kahden muurarinkisällin näköiset. Koska oli sunnuntai, täytyi Langin virkansa tähden lähteä kirkkoon, mutta minä pidin parempana jäädä pappilaan. Seuraavana päivänä minulla kuitenkin oli tilaisuus katsella Hollolan kirkkoa sisältäkin. Alttarin läheisen permannon muodostavat suureksi osaksi lukuisat hautakivet, joihin piirretyt kirjoitukset olivat jotenkin epäselvät, niin ettei niitä voinut lukea. Näin kuitenkin vuosiluvuista, että muutamat niistä olivat noin 200:n vuoden ikäisiä, toiset nuorempia, ja ne kätkivät allansa muutamien seurakunnan huomatumpien sotilashenkilöiden ja pappien maallisia jäännöksiä. Tämä kirkko on muuten kivestä ja on viimeinen kivikirkko, jonka matkallani Savon ja Karjalan halki näin. Toukokuun 13:ntena päivänä läksin täältä. Lang sekä muut täkäläiset ystävät saattoivat minua kolmenneljännespeninkulman matkaa Hertsanalan kylään; sieltä minun piti vesitse lähteä näpeän peninkulman päässä olevaan Paimelaan. Hertsanalaan saavuimme kello yhden aikaan iltapäivällä. Täällä panimme toimeen jäähyväispäivälliset, jonka jälkeen neljän aikaan läksin sieltä. Vielä kauvan viipyivät ystäväni erään vuoren kukkulalla. Matka kului, ja näin heitä enää vaan epäselvästi; viittasin heille vielä kerran "hyvästi" ja olin nyt taas yhtä yksin kuin kaksi viikkoa sitten, erottuani kotiväestä. Eronhetki ja ero on yleensä sangen tukalaa. En tiedä mistä raskasmielisyys silloin niin voimakkaana tulee. Unhotamme kaiken muun, ja ajatus kiintyy kokonaan niihin, joista olemme eronneet. Usein tahdomme palata ja senkautta pidentää tätä haikeata hetkeä. Ehkä tämä eronhetki, joka meihin tekee niin syvän vaikutuksen, on aavistusta viimeisestä meitä odottavasta eronhetkestä, tai ehkä me noiden edellisten kautta totumme taipumaan siihen ajatukseen, että viimeinen meitä odottaa. -- --