Part 17

Kun hyvin ja onnellisesti on päästy alas koskesta, niin on tavallista, että otetaan ryyppy. Muutamilla koskilla on niin suuri maine, että ne vaativat useamman ryypyn, ja etenkin sanotaan osoitettavan tätä kunniaa ensimäiselle koskelle, josta matkan kuluessa lasketaan. Sillä luullaan, että sille kunniaa osoittamalla kunnioitetaan kaikkia seuraavia koskia, joita sen varsin hyvin saattaakin sanoa edustavan, koska se on sekä ensimäinen että ylin niistä kaikista. Tapahtuipa joku aika sitten, että sangen arvossa pidetty ja toimekas talonpoika oli kosken kunniaksi ottanut niin monta ryyppyä, että hänen jalkansa kieltäytyivät muuta ruumista kannattamasta. Pahaksi onneksi seurakunnan pappi sattui tulemaan paikalle, ja talonpoika piti velvollisuutenaan vanhan tavan mukaan tervehtiä häntä kädenlyönnillä. Saatuansa tovereiltaan tiedon papin tulosta hän sanoi heille, varsin paljoa tilastaan välittämättä: "No, veljet ja toverit, nostakaa nyt minut pystyyn ja tukekaa minua, että minäkin voin antaa kättä maisterille." Kaksi kumppaneista tarttui nyt mieheen käsiksi kummaltakin puolelta ja piti häntä pystyssä niin kauan, että hän sai kunnianosoituksensa papille suoritetuksi.

Matkustettuani syyskuun 14 päivään saakka yllämainitun matkakumppanini seurassa, erosin hänestä Kiannan kirkolla, joka oli noin 12 peninkulman päässä pohjoiseen Kajaanista. Pappien mukana, joiden seuraavana päivänä oli määrä pitää kinkereitä (saatavien kantoa ja lukusia) Vuohissa, läksin tähän kylään. Tämä on lähes kolmen peninkulman päässä Kiannan kirkolta, ja tämä matka suoritettiin vesitse. Sunnuntai, syyskuun 14 päivä, vietettiin täällä. Papit kuulustelivat rahvaalta sen tietoja kristinopista, minä taas lausuin suomalaisia sananlaskuja muutamille toisessa tuvassa oleville talonpojille, ja panin kirjaan runoja, joita muutamat heistä osasivat. Kinkeripaikkaan näet kokoontuu läheisistä kylistä henkilöitä, joilla ei ole mitään papin kanssa tekemistä. Sellaista väkeä kuului minun seurakuntaani.

Vaikeaa on sanoa, kuinka suureksi täydellinen suomalaisten sananlaskujen kokoelma paisuisi; mutta että siitä tulisi aika suuri, saatan päättää siitä, että joka paikassa, missä kansaa on ollut koolla ja missä olen lukenut ääneen ennen kokoamani sananlaskut, olen aina runsaasti saanut kirjoittaa muistiin uusia. Ei tarvitse lukea niitä useampia kuin kolme tai neljä, jolloin suuremmassa kansanjoukossa aina on joku, joka muistaa uuden sananlaskun ja kysyy, onko se jo ennestään kirjassa. Usein kuulee eri tahoilta niin monta, ettei mitenkään ehdi panna niitä kirjaan, ennenkuin muutamat ovat unhottuneet. Sama on arvoitusten laita, joiden luku niinikään näyttää nousevan äärettömiin ja jotka, samoin kuin sananlaskut, eri paikkakunnilla ovat hyvin erilaiset. Useimmat sekä arvoitukset että sananlaskut ovat laaditut tavalliseen runomuotoon, jälkimäisistä kuitenkin useat ovat suorasanaisia, jopa muutamat arvoituksetkin. Niiden kieli on omituisen lyhyen säntillistä ja niissä ilmenevä esitystapa ei siedä muutosta. Usea on finiittiverbiä vailla, ja jos se lisätään, koko kieli usein menettää luontevuutensa. Mainitsenpa tästä muutamia esimerkkejä: _pitkä yö kylässä; kyllä vanhalla vikoja; äitin tavat tyttärellä; laps' on lapsi kuninkaanki; leikki siansa, koira kotonsa; opiksi koiralle kylmä sauna; kyllä laiskalla pyhiä; ei sodat sanomitta, pahat matkat mainioitta; ei savua, jos ei tulta; ei saunasta kastumatta; ei päältä tähteitä; köyhä sahdin sammakolta, oravalta orja olven; ei niin hyvä, ettei parempata_, y.m. -- Jos ryhtyy parantelemaan näitä sananlaskuja, lisäämällä finiitti-verbin, kuten esim.: pitkä yö kylässä _on_, kyllä vanhalla vikoja _on_, ei _siitä_ savu _nouse_, joss' ei tulta _ole_, köyhä _saa_ sammakolta sahtia, oravalta olutta, ei saunasta kastumatta _päästä_, _ei saa_ päältä tähteitä _tehdä_, j.n.e., niin ei itse teossa ole parannellut, vaan huonontanut niitä.

Jokaisella kansalla on sananlaskunsa, ja niitä on pitäminen mittakaavana, jonka mukaan kansa arvostelee elämän yleisiä olosuhteita. Suomalaisella rahvaalla ei ainoastaan ole hyvin paljo, vaan myöskin oivallisia sananlaskuja, joita alati sovitetaan puheeseen ja jotka sangen usein osottavat ajattelevaa mieltä. Mainitsisin tässä useita, joita ei liene ennen painettu. Mutta peläten, etteivät ne kaikkia voisi yhtä suuresti miellyttää, mainitsen ainoastaan muutamia. Köyhä mies lohduttaa itseään onnettomuuden kohdattua sanomalla: _en minä korkialta kaadu, luudan päältä lattialle_. Kuviteltakoon tuollaista kovaosaista makaavana lattialla luuta päänaluksena, ja totisesti täytyy myöntää, ettei putous siitä ole niskaa taittava. Kun soimataan itseä tai toisia siitä, että liiaksi turvaudutaan muiden apuun, sanotaan: _silloin on mieli melkiässä, kun on toisen miehen päässä, väki väljässä tilassa, kun on toisen hartioissa_. Jotenkin samassa merkityksessä sanotaan: _silloin toimi toisialla, kun on toisessa talossa_. -- _Äiä on työtä orjuudessa, isännyydessä enempi_; samoin: _jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa_ -- näitä kahta sananlaskua mainitaan usein, kun on kysymys korkeampien säätyjen eduista. Vaikka rahvas joskus köyhyydessään pitää lapsia taivaan rangaistuksena, se kuitenkin usein osaa panna niihin arvoa, ja moni lapseton valittaa katkerasti, sanoen: _yksin pojiton pinolla, tyttäretön huhmarella_. -- _Vaski kulta vaivasella, tina köyhällä hopia_, näin sanotaan, kun tahdotaan huomauttaa, ettei köyhällä saa olla ylenmääräisiä mielihaluja. -- _Suopi miehen vertaseksi, poikansa paremmaksiki_. -- Yleishyödyllisesti sanotaan: _soisin Suomeni hyväksi, kartanoni kaunihiksi, komehimmaksi kotoni_. Seuraava sananlasku ilmaisee sitä sääliä, jota on osotettava köyhälle: _sikai neuo poikoansa, aidan viertä astuessa, ellös mene poikaseni köyhän miehen kynnökselle, elä vaivasen vaolle_. Sananlasku: _päätä juttu vaatii, ei pitkää partaa_ palauttaa mieleen parrattoman lähettilään vastauksen paaville. Kun kaksi henkilöä elää epäsovussa ja kun tahdotaan lykätä toisen niskoille koko eripuraisuuden syy, sanotaan: _ei yksi kivi jauha_. -- _On sitä naidessa eloa, humalassa rikkautta_, on sananlasku, joka lausuttuna sopivassa tilaisuudessa on tukkinut suun monelta kosijalta sekä henkilöltä, joka juovuspäissään on kerskannut rikkaudestaan. Lörpöttelevälle kerskaajalle, turhantuumittelijalle muuten sanotaan: _ei saa siltoa sanoista, puita siihen tarvitahan_. Ihmisten keskinäisestä avuntarpeesta sanotaan: _ei niin köyhää, jok' ei toista auta, ei niin rikasta jottei apua tarvitse_. Liiallista kiitosta tai moitetta keskeytetään usein sananlaskulla: _ei kenkään niin hyvä, kun kiitetään, eikä niin paha, kun pannaan_.

Ja nyt kirjoittaessani tätä, muuan mies tuli sisään ja sanoi: Ainaphan teiltäkin riittää tuota kirjoittamista. Kun olin vastannut kirjoittavani heidän omia sananlaskujaan, hän virkkoi: Niinpä saattanee ollaki, sillä sanotaanki _noista viisas virren laulo, tuhman tyhjistä puheista, mielettömän lausunnoista_.

Rahvaan joukossa on monella toinen puoli puhetta sananlaskuja. Heidän itsensä ei tarvitse lisätä juuri muuta kuin: niin sanotaanki, tai jotakin senkaltaista, ilmaistakseen, että sananlasku on puhkeamaisillaan ilmoille. Kun kaksi sellaista sananlasku-mestaria tapaa toisensa, he saattavat ruveta varsin kohteliaasti kiistelemään sananlaskuilla, tai he sovittavat muuten puheensa sananlaskujen muotoon. Jos esimerkiksi joku seppä kerskaten itseensä sovelluttaisi vanhan sananlaskun: _seppä syöpi selvän leivän, takoja palan paraimman_, niin hänen vaimonsa saattaa, jos keskenään kinailevat, virkkaa: _seppä syöpi selvän leivän, selvemmän sepän emäntä_, tai joku muu hänen vastustajistaan sanoo: _seppä syöpi sammakonki, kun ei saa sianlihoa_. Tällaiset tilapäiset sananlaskut tekaistaan ja unhotetaan yhtä pian; ainoastaan silloin, kun niissä piilee oiva sukkeluus tai totuus, toiset niitä toistavat, ja vähitellen ne liittyvät yleiseen sananlaskujen joukkoon.

Sunnuntai-iltana läksin Vuokista muutamien talonpoikien veneessä, jotka lähinnä Venäjän rajaa olevista taloista, noin 4 peninkulman päästä, olivat tulleet kinkeri-paikalle. Muuan mies nimeltä Kinnunen, joka jo täällä oli minulle laulanut muutamia runoja, seurasi kehotuksestani minua 3/4 peninkulman matkan Kinnulanniemeen, minne yövyimme. Venematkalla kirjoitin muistiin lyijykynällä hänen runojaan ja jatkoin kirjoittamistani pärevalkean ääressä Kinnulanniemessä. Toivoin alussa ehtiväni kirjoittaa hänen etevimmät runonsa; mutta kun yötä jo oli pitkältä kulunut ja mies vakuutti, että hän yhtä mittaa saattoi laulaa koko huomisen päivän ja vielä sitä seuraavan yönkin, jos vaan silloin tällöin sai ryypyn välillä (toivomus, jota en nyt viinan puutteessa voinut hänen mieliksensä täyttää), niin minulta katosi halu valvoa kauemmin. Sovin kuitenkin hänen kanssaan, että palatessani matkaltani Arkangelin kuvernementista saisin tavata hänet Lentiirassa, johon ehdotukseen hän suostuikin, kuitenkaan sitten pitämättä lupaustaan.

Seuraavana päivänä en voinut kirjoittaa riviäkään, sillä hän oli palkattu soutamaan papit kotia, jota hän ennenkin asioiden vuoksi innokkaasti toivoi.

Pirtti, jossa nukuin, oli tungokseen asti täynnä väkeä, joka oli tullut kinkereistä ja pannut maata permannolle. Minä paneuduin levolle eräälle penkille, missä pian vaivuin uneen. Yöllä minun tuli jano, mutta minun oli mahdoton lattialla nukkuvien ihmisten yli päästä 3 tai 4 kyynärän päähän pöydän luo, jolla tiesin olevan ison maidonharmaalla täytetyn kiulun. Siinä minun täytyi tuntea Tantaluksen tuskia, kunnes uudelleen nukuin. Seuraavana aamuna jatkoin matkaani Hyryn kylään, missä muutamissa henkilöissä oli hermostumisesta johtuvia ihottumia. Hyry on 2 1/2 peninkulman päässä Kinnulanniemeltä, ja koko tämän matkan saattaa kulkea veneellä. Vesiväylät kapenevat kuitenkin kapenemistaan kuta lähemmäksi Hyryä tulee. Monet kosket olivat niin kapeat, että vähänkin leveämpi vene tuskin olisi päässyt niistä kulkemaan. Hyrystä kuljin eteenpäin 1 1/2 peninkulmaa Viiankiin, joka on viimeinen talo Suomen puolella. Täältä jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimäiseen Venäjän puoliseen kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on rakennettu lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista. Näiden kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi peninkulmaksi. Sitä taivaltaessaan täytyy kulkea Maanselän suon poikki, josta vedet virtaavat kahteen suuntaan, nimittäin Kiannan ja Hyrynsalmen kautta Oulujärveen, sekä Arkangelin-puolisiin vesistöihin. Keskellä suota näkyi uoma, jota myöten talonpojat suurella vaivalla laahaavat veneitään. Tätä suon kohtaa ei kuulu olevan enempää kuin puolen virstan pituudelta, sitten on vettä kummallakin puolen. Tämän jälkeen seuraa kaitoja, tiheiden viidakkojen ja pensaiden peittämiä ojia (nivoja), joita pitkin ei juuri ole helpompi saada venettä liikkumaan kuin itse suolla.

Kivijärvessä satuin poikkeamaan taloon, jonka ainoana asujamena tilapäisesti oli sairas emäntä. Hän poti ankaraa sydänalanvaivaa, voihki lakkaamatta, eikä kuitenkaan tahtonut päästää minua hakemaan yömajaa rauhallisemmasta paikasta. Hän kysyi, tiesinkö jotakin lääkettä hänen tautiinsa. Ilmaisematta, että olin lääkäri, annoin hänelle muutamia lääkkeitä, joita hän rohkeni nautita, ensin kysyttyään, veisivätkö ne häneltä hengen. -- Moni taitaa ihmetellä, miksi pidin salassa, että olin lääkäri, vaikka juuri ilmaisemalla tämän ammattini olisin voinut päästä mitä paraimpaan huutoon. Mutta se johtui siitä, että muuten kaikki kylän eukot olisivat pian ympäröineet minut kysyen apua mikä mihinkin vaivaan. Niin tyydytystä tuottavaa kuin olisikin jossakin ratkaisevassa tapauksessa voida tarjota apuaan, yhtä sietämätöntä on yhtäkkiä joutua useiden piirittämäksi, jotka kaikennäköisiin pitkällisiin, usein huonon, vaan auttamattoman ruokajärjestyksensä aiheuttamiin tauteihinsa vaativat pikaista ja varmaa parannusta. Tätä ikävää seikkaa välttääkseni, kuljen ammattiani ilmoittamatta, missä se vaan käy päinsä. -- Mutta palaanpa sairaaseen emäntääni. Annettuani hänelle lääkkeet, saapui taloon hetken kuluttua pari miestä Akonlahdesta ja jäi siihen yöksi. Akonlahden kylä on kolmen peninkulman päässä tästä. Eukko, johon lääkkeet eivät vielä olleet ehtineet vaikuttaa, vaikeroitsi lakkaamatta ja häiritsi untamme. Lopuksi toinen miehistä nousi penkiltä, jolla oli loikonut, ja juoksi raivostuneen tavoin muorin permannolla olevan vuoteen ääreen, tarttui rajusti hänen käsivarsiinsa ja riuhtoili häntä niin, että epäilin hänen aikovan ottaa hänet hengiltä. Useita minuutteja hän piteli eukkoa tällä tavoin, mutta pian hän rupesi lukemaan muutamia hajanaisia loitsurunoja, noituen niin armottomasti, että väristys kävi koko olemukseni läpi. Jatkettuaan tätä hetken aikaa, hän palasi taas vallan levollisena ja rupesi penkille nukkumaan. Eukkokin nyt sai unta, joko se lie johtunut loihtimisesta, vai vähää ennen nautituista lääkkeistä. Kuulinpa hänen seuraavana aamuna kiittävän loihtijaa; mutta minun lääkkeeni hän kokonaan oli unhottanut.

Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen peninkulman päässä, ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa taloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljessäni, ja oli vielä päällepäätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani, jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani. Tosin palkitsin tämän kohteliaisuuden siten, että keskellä matkaa annoin hänen nousta hevosen selkään ja rupesin itse astumaan; mainitsen sen, koska meidän talonpojilta näillä seuduin turhaan odottaisi sellaista kohteliaisuutta. Ja jotta ei kukaan luulisi, että pyysin häntä niin tekemään, saan lisätä, että päinvastoin en tahtonut luopua laukustani, vaan tein sen ainoastaan hänen hartaasta pyynnöstään. Noin puolen peninkulman matkan jälkeen tulimme taloon, missä meitä levähtäessämme kestitettiin suurimmilla nauriilla, mitä eläessäni olen nähnyt. Saimme nauriin kumpanenkin; mutta minä en mitenkään jaksanut syödä edes puoltakaan nauriistani. Kuljettuamme kaikkiaan noin kaksi peninkulmaa Kivijärvestä, tulimme erään Köynäs-nimisen järven rannalle. Siellä tapasimme kansanjoukon, jossa muutamat ääneensä itkivät, toiset hiljaa nyyhkyttivät ja toisilla kuvastui suru muunmuotoisena kasvoista. Siinä oli joukko Vuokkiniemen kylän talojen poikia sekä heidän saattajiaan. Edelliset olivat, tavaralaukut selässä, matkalla rajan yli Suomeen; heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet heitä tähän asti, piti palata kotia. Siinä oli edessä ero, jospa ei ainaiseksi, niin ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan, vaimot miehiään, tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet vastoinkäymiset, suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä ennenkuin puolen vuoden kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan paikkaan. Lisäksi olivat Suomesta viimeksi kotia palanneet kertoneet, että kuolettavat ruttotaudit rasittivat useita seutuja; saattoivatpa he itsekkin sairastua, ja kuka sitten hoitaisi heitä. Ja miten elää seuraavana vuotena, millä suorittaa ulostekonsa, jos reput ja tavarat joutuivat jonkun nimismiehen tai viskaalin kynsiin. Jotenkin tähän tapaan keskusteltiin rannalla ennen eroamista. Heidän erotessaan toisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä lähteä Vuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin hänelle kyytirahan. Hyvien ja avuliaiden ihmisten käy aina hyvin; niinpä kyytimieheni paluumatkaltakin sai kyytirahaa; hän näet sai hevosensa selkään kuljetettavaksi koko kuorman reppuja, ja kustakin repusta noin 10 kopeekkaa kuljetusrahaa.

Kivijärven ja Köynäsjärven välisellä tiellä tuskin ollenkaan voisi kulkea tavallisilla pyöräajopeleillä, minkä vuoksi on tehty toisenlaiset ajokalut; näissä on kaksi 5-6 kyynärän pituista yhdensuuntaisesti toistensa kanssa välipuilla kiinnitettyä tankoa, jotka kannattavat koria. Ainoastaan jäljempänä olevat päät laahaavat maata pitkin, mutta kori ja muu osa ovat kohollaan maasta. Olimme kohdanneet useita sellaisia kuormia äsken kulkemallamme tiellä. Niiden omistajat olivat Uhtuesta, eräästä suuresta ja varakkaasta kylästä, joka on neljää peninkulmaa pohjoisempana Vuokkiniemen kirkkoa. Laskin miehiä olevan noin viisikymmentä; mutta kuormia ei ollut enempää kuin kymmenen, koska useat olivat saman kuorman osakkaina, ja toiset kantoivat laukkujaan selässä. Sinä syksynä piti 400 miehen yksistään Vuokkiniemen pitäjästä lähteä Suomeen kulkukauppaa harjoittamaan. Koska ei yksikään heistä palaa tuomatta mukanaan ainakin 100 ruplan voittoa, mutta monet voittavat kaksituhattakin ruplaa, saattaa olettaa, että he yhtenä ainoana talvena Suomesta vievät pois rahoja ainakin 100,000:n pankkoruplan verran. Monet heistä harjoittavat kuitenkin vaihtokauppaa, vaihtaen tavaransa turkiksiin, liinakankaaseen, raitaviin naisten hameisiin y.m. Turkiksensa he myövät enimmäkseen Kajaanin markkinoilla, mutta liinakankaat, hameet y.m. Arkangelissa.

Jouduin veneeseen, jossa vanhanpuoleinen nainen koko matkan itki äsken rannalle jäänyttä ainoata poikaansa, jota hän ei ennen tulevaa kevättä, jospa edes silloinkaan, tiennyt saavansa nähdä. Lohdutin häntä niin hyvin kuin voin, ja minun onnistui vihdoin puoleksi vakuuttaa hänelle, että poika kyllä vahingoittumattomana oli palaava takaisin, jos hän vaan voisi varoa nimismiehiä ja rosvoja. Puoli peninkulmaa Vuokkiniemen kylästä, poikkesin pienenlaiseen, nelitaloiseen Tsenaniemen kylään. Huomattavimmassa näistä taloista emäntä oli kotoisin Suomesta, nim. Kiimingin pitäjästä Pohjanmaalta. Hänen miesvainajansa oli monta vuotta oleskellut Suomessa ommellen talonpojille vällyjä ja lammasnahkaturkkeja sekä muita vaatteita. Kun hän sittemmin täältä oli nainut, oli hän palannut kotia ja saattanut sangen hyvään kuntoon erään tilan, jonka isännäksi pääsi. Hän oli kuollut noin 3-4 vuotta sitten ja paitsi leskeä jättänyt jälkeensä neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Koska hän päälle päätteeksi oli seudun etevimpiä runoilijoita, en malta olla tähän liittämättä runoa, jossa hän kuvaa osaa elämätään ja kosintaansa.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Runosta, joka tästä on jätetty pois, on muuan toisinto julkaistuna kokoelmassa "Kahdeksantoista runoniekkaa" [Suomal. Kirj. Seuran "Toimituksien" 71 osa, ss. 175-181.]

Kuten tämä runo osottaa, on Kettusella ollut erittäin hyvät runolahjat. Hänestähän muutamat arkangelilaiset talonpojat noin 5-6 vuotta sitten sanoivatkin, että hän olisi voinut laulaa ainakin kaksi viikkoa, tarvitsematta keskeyttää muun vuoksi kuin syöntiä ja nukkumista varten. Hallussani on toinenkin hänen sepittämänsä runo, jossa hän on kuvannut, miten muuan mies kosi hänen tytärtään ja sai rukkaset. Kuvattuaan kosijaa mitä sattuvimmin, runoilija antaa hänen toimittaa kosintansa. Hänen äitinsä sanoo:

Mieleni minun tekisi saaha nuorta miniätä pojalleni puolisoa,

jonka jälkeen Kettunen itse tyttärensä puolesta vastaa:

Minun on piika pikkarainen, matalainen mamman alku.

Kosijan äiti, Natalia, joka oli poikansa Ortjon mukana, ymmärsi tästä, ettei Kettunen tahtonut antaa tytärtään, ja sanoi, pelästymättä vastahakoisuudesta:

En saa parkin survojaksi, enkä pehkun pieksijäksi, veisin vehnätaikinalle, paksun leivän paltahille, ruuille rukihisille. 5

Kettunen panee yhä edelleen vastaan, kuitenkin sangen kohteliaasti, puolustellen itseään sillä, että hänen tyttärensä oli liian nuori ja pieni. Hän lisäsi:

Joka korttelin kohottais, vaaksan varrelle lisäisi, pitentäisi piikoani, sille saan salpoaisin, tunkisin tuhannet markat. 5

Kosija ja hänen äitinsä hylkäsivät silloin koko homman, ja läksivät talosta koettaakseen toteuttaa tuumansa paremmalla menestyksellä muualla.

Samoin kuin itämaalaiset laulajat kernaasti mainitsevat itseään runoissaan, menettelevät meidänkin luonnonrunoilijat useimmiten. Niinpä Kettunenkin lopettaa mainitun runonsa sanoilla:

Ku on laulun laatinunna, virren pienen veisannunna? Tuo kettu kepiä poika lyhyt tukka, lysti poika, matkatessa maaselällä 5 pimiällä pilvisäällä, saetilmalla isolla.

Vielä kuolinvuoteellaan hänen sanotaan puhutelleen vaimoansa runomitalla ja muun muassa surkutelleen häntä, sanoen:

Maria mahoksi jääpi, murehille Ruotsin muori, minun mentyä manalle, matattua näiltä mailta.

Sama Mari, josta runossa puhutaan, eli vielä viime kesänä Tsenaniemessä, leskenä. Heti naimisiin jouduttuaan hän oli siirtynyt venäläiseen kirkkoon ja muutenkin omistanut täkäläiset elämän tavat, niin että ei enää olisi voinut aavistaakkaan hänen olleen kotoisin toisesta maasta ja toisista oloista. Mielihyväni ei ollut vähäinen kuullessani häntä kaikkialla kiitettävän kunnollisten emäntien esikuvaksi. Työtaidon hän oli vienyt mukanaan kotiseudustaan ja täällä hän oli oppinut naapuristonsa naisten siisteyden ja puhtauden. Muuan sanoi hänestä puheen ollen: "Onnistuupa toisinaan hyvinkin Suomesta nainti, mutta toisten varmaan käy hullustikkin." Sitten hän luetteli useoita muita Suomesta tuotuja emäntiä, joita hän moitti, että eivät muka voi tottua elämään siististi ja puhtaasti huoneissaan. Jos kaikki saisivat, hän arveli, teidän puolelta yhtäläisen vaimon kuin Kettunen, niin varmaankin meidän omat naiset usein jäisivät naimatta.

Tsenaniemestä kuljin vielä samana päivänä Ponkalahteen, joka on sieltä peninkulman päässä. Ponkalahti on pieni kylä, johon kuulun 4 tai 5 taloa. En nyt suoraa päätä lähtenyt Vuokkiniemeen, kuten ensin olin aikonut, vaan päätin mennä Vuonniseen, missä sanottiin olevan useita hyviä laulajia, ja tämän vuoksi kuljin tätä tietä. Sain, kuten olin pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein viisaasti siinä, etten omin päin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle, vaikkapa se ei ollutkaan peninkulmaa pitempi. Kuljimme melkein linnuntietä, sillä useimmista paikoista ei voinut huomata, että kukaan ihminen ennen olisi täällä liikkunut, Noin puolitiessä huomasimme vasta hakatussa kaskessa ristin, jossa oli kaksi poikkipuuta. Mieleeni muistuivat ne ristit, joita matkustaja useissa katolisissa maissa kuuluu näkevän teiden varrella ja jotka osottavat, että murha on tehty siinä paikassa. Kerroin tämän oppaalleni, joka ihmetteli, että saatoin ajatella sellaista heidän maastaan, lisäten: "niin myö elämmä kun lintuset metsässä." Sitten hän kertoi minulle, että edellisenä vuonna metsää tältä kohdalta kaadettaessa kaskeksi muuan mies oli ruhjoutunut kaatuvan puun alle ja kuollut siihen paikkaan. Koska oli ollut vaikeaa saada ruumis pois sieltä, oli pyydetty pappia hautaamaan hänet siihen, ja tämä risti oli sen merkkinä. Jonkunmoisella närkästyksellä muistelin nyt, kuinka meidän rahvas sellaisessa tapauksessa olisi menetellyt. Vaikka olisi ollut mitä kiireisin heinäaika, olisi ennemmin kutsuttu koko kylän väki noutamaan vainajaa kirkkomaahan kuin suostuttu hautaamaan kuolinpaikkaan.

Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi heti, tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn ja hämmästyin suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua varten ruvettiin lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä kaikkialla. Heidän tavalliseen kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna sekä puolukat, joita viimemainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi vuodenajoiksi.