Part 14

Samoin kuin puut viihtyvät paremmin toisissa paikoin kuin toisissa, ja kukat samoin toisissa paikoin saavat iloisemman ja vilkkaamman ulkonäön, niin paikallisuuden luonne vaikuttaa ihmiselämänkin ulkonaiseen muotoon, antaen sille joko iloisemman tai surullisemman sävyn. Synkänpuoleinen on luonto siellä, missä laajoja metsiä, alastomia hietakankaita ja veteliä soita on viljalti| ihminenkin, joka viettää elämänsä sellaisilla seuduilla, on surullinen, totinen ja harvapuheinen. Kuta vähemmän esineiden moninaisuus herättää hänen huomiotansa, sitä enemmän hänen ajatuksensa, mikäli leipähuolet myöntävät lomaa, pohtivat metafysillisiä ja uskonnollisia ongelmia. Ratkaisemattomat arvoitukset ijäisyydestä ja käsittämättömästä tyhjyydestä, joka alkaa siinä, missä kaikki muu lakkaa olemasta, kysymykset ihmisen alkuperästä ennen ja hänen tilastaan jälkeen tämän elämän, Jumalan käsittämättömästä olemuksesta j.n.e. ovat aina hänen mielessään, saattaen hänet rauhattomaksi. Missä luonto on iloisempi, esineet moninaisemmat ja vaihtelevat, siellä taas ihmisen mielialakin on iloisempi. Tämä ilmenee niin selvästi sekä hänen sanoissaan että toimissaan, ettei se mitenkään saata jäädä huomaamatta. Kaikenlaiset huvitukset, leikit ja juhlain vietot ovat aina tavallisemmat sellaisilla seuduilla.

Edellisellä olen tahtonut viitata siihen, miksi kansa puheena olevalla seudulla on halukkaampi huvittelemiseen kuin meidän maassa on tavallista. Nyt aion lyhykäisesti puhua Ritvalan Helasta. Tätä juhlaa vietetään joka pyhän iltapäivänä, alkaen helatuorstaista aina Pietarin päivään eli kesäkuun loppuun. Tällöin esiintyvät seuraavat menot: Ritvalan kylän toiseen päähän kokoontuvat tytöt ja tarttuvat toistensa käsiin. Sitten he kulkevat hitaasti, neljä tai viisi rivissä, pitkin tietä, joka kulkee kylän läpi. Jo tämän kulun alussa ja sitten koko aika sen kestäessä lauletaan muutamia ikivanhoja runoja, joista alempana tarjoan luettavaksi muutamia. Viimein kulkue pysähtyy matkan päähän kylästä ylhäiseen tasaiseen paikkaan, nimeltä Helkavuori. Siellä tytöt muodostavat piirin ja tanssivat hitaasti laulaen mainittuja runoja. [Ennen muinoin tytöt näyttävät ottaneen mukaansa vakkoja, joihin Helkavuorelta kokosivat kukkia; vieden nämä mukanaan he kulkivat, kuten laulun sanat mainitsevat, "puhtaiden jumalien luo", ehkä toimittaakseen uhria. Lisäksi laulussa vielä mainitaan sininen silta ja punainen laituri, joiden yli jonon oli kulkeminen. En tiedä, mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan.] Sittenkuin tätä joku aika on jatkettu, kuljetaan takaisin samalla tavalla kuin on tultu, yhä laulaen ja noudattaen samaa hidasta käyntiä. Päivän ilta vietetään sitten kylässä monenlaisissa huvitteluissa ja leikeissä, mistä suurehkon kansanjoukon ollessa koolla, joka ei tiedä eikä huoli kaikista etiketin siteistä, harvoin on puutetta. Juhlanviettoon kuuluu, ettei yksikään mieshenkilö tai naitu vaimo saa ottaa osaa äsken mainittuun kulkueeseen. Kuitenkin he saavat seurata sitä äänettöminä katselijoina tai kuuntelijoina. Näille ei liene niin vaikeata sietää, että heidät näin suljetaan pois laulusta ja kulkueesta, kun se näet ei heissä herätä mitään vastenmielisiä muistoja tai tunnonsoimauksia. Toisin on niiden tyttöjen laita, jotka jonkun hairahduksen kautta ovat menettäneet tämän nimensä. Heidänkin on kielletty ottamasta osaa juhlan viettoon, jota pidetään pyhänä ja joka on yksinomaan kunniallisten, hyveellisten neitosten oikeus.

Mikä tarkoitus ja ensimäinen aihe tällä juhlalla alkujaan on ollut, lienee vaikeata nyt enää saada selville. Voipa luulla sen syntyneen jo ennen kristinopin tuloa maahan, kun näet muutamissa lauluissa "jumala" sana esiintyy monikossa; tämä ei arvatenkaan mainitun ajan jälkeen olisi tullut kysymykseen. Jonkunmoista aihetta olen sitä paitsi samasta laulusta luullut saaneeni siihen luuloon, että tämä juhla alkuperäisesti on ollut uhrijuhla, mutta mitä tarkoitusta varten vietetty, hyvän vuoden tulon vai muun vuoksi, ei saata mainitusta laulusta päättää. Muut laulut antavat taas aihetta toisiin arveluihin juhlan synnystä ja alkuperäisestä merkityksestä, Eräässä niistä mainitaan neitosta, joka viimeiseen asti pysyi sulhaselleen uskollisena, ja jota ei mitenkään voitu taivuttaa menemään vihille toisen kanssa, vaikka hänelle kerrottiin sulhonsa jo kuolleen ulkomailla. Viimein sulho palasi, ja neitonen lähetti nuoren veljensä häntä vastaan. Sulhasen kysymykseen, miten Inkeri -- se oli tytön nimi jaksoi, tuli poika jotenkin ajattelemattomasti vastanneeksi: "Kyllä hän hyvin jaksaa, koko viikko on vietetty hänen häitänsä, j.n.e.", jonka jälkeen sulhanen (runo tosin päättyy tähän ja on luultavasti typistetty) arvatenkin ymmärsi nämä sanat puustavin mukaan ja kenties teki jonkin epätoivoisen teon, ennenkuin sai tiedon oikeasta asianlaidasta. Ja kun on vallan luonnollista, että tyttö joko itki silmänsä piloille surusta ja murheesta tai päätti päivänsä jollakin epätoivon aiheuttamalla tavalla, niin tämä tapaus varmaankin herätti suurta huomiota, ja se saattoi siis myös antaa aihetta muistojuhlan viettämiseen hänen kunniakseen. Tätä nyt annettua selitystä puolustaa se seikka, että juhlaa vietettäessä ainoastaan kunnialliset tytöt tulevat kysymykseen. Toisessa laulussa taas puhutaan neitsyt Matalenasta, joka on tehnyt itsensä kolminkertaisesti arvottomaksi kantamaan neidon nimeä. Tunnustan suoraan, etten käsitä, millä tavoin hän olisi voinut antaa aihetta juhlan viettoon, kun näet siinä tapauksessa tuhansia muita tyttöjä voisi pitää saman kunnioittavan muiston veroisina.

Antaakseni lukijalle itselle tilaisuuden nähdä, miten riittämättömät mainitut laulut ovat selittämään juhlan syntyä ja tarkoitusperää, liitän tähän pari ensinmainittua laulua.

Inkerin virsi.

Lalmanti iso ritari varas se vakuun neidon, anto kättä kätkyelle, isoin kimpuin kihlaeli, suurin sormuksin lunasti. 5

[Lalmanti iso ritari matkusti vieraille maille, jonne häntä sota kutsui.] (Lönnrotin lisäys.)

"Kokotteles vuotta viisi, vuotta viisi, vuotta kuusi, kanssa kahdeksan keseä, ynnä yhdeksän suvea, vuosikausi kymmennettä. 10 Kun sa kuulet kuolleheni, kaiketi kadonneheni, ottakos uro parempi, älkösä parempatani, älkösä pahempatani, 15 ota muuton muotohittes." Eerikki vähä ritari valhekirjat kannatteli, valhekirjat kiiruhulta: "Lalmanti se on sodissa voittu, 20 pantu maahan paineloissa." Väen kihlat annettihin, väen vietiin vihintupahan, väen ei vihille saatu, eikä miehin, eikä miekoin, 25 eikä uljasten urosten, eikä vaimojen valiten, eikä neitsen kauneuden. Inkeri se ihana neito istu se lutin solassa 30 sekä istu että itki, katso itään, katso länteen, katso poikki pohjasehen, näki kykkären merellä. "Jos sa lienet lintuparvi, 35 niin sä lähde lentämähän; jos sa lienet kalaparvi, niin sä vaipunet merehen; jos sä lienet Lalmantini laske purtes valkamahan." 40 "Mistäs tunnet Lalmantikses?" "Tulennasta tunnen purren, kahden airon laskemasta; toinen puoli uutta purtta, toinen silkkiä sinistä, 45 silkki Inkerin kutoma, kauan neidon kaidehtima. Minun nuori veljykäisen, ota ohrilta orisi, idulta ikälihani, 50 maatajalka maltahilta, aja vasta Lalmantia." "Terve nuori näädämiehen, kuinka Inkeri elääpi?" "Hyvin Inkeri elääpi. 55 viikkokausi häitä juotu, toinen lahjoja ladeltu, kolmas annettu antimia."

Matalenan virsi.

Matalena neito nuori kauan se kotona kasvoi, kauan kasvoi, kauas kuului, tykönä hyvän isänsä, kanssa armahan emonsa. 5 -- -- -- -- -- -- -- -- Matalena neito nuori meni vettä lähteheltä kultakiulunen kädessä, kultakorva laulusessa, katseli kuvasiansa: 10 "Ohoh minua neito parka, pois on muoto muuttununna, kaunis karvani kadonnut: eipä kiillä rintakisko, eikä hohda päähopea." 15 Jeesus paimenna pajussa, karjalaisna kaskimaissa anoi vettä juodaksensa. "Ei ol' mulla astiata, ei ol' kannuni kotona, 20 pikarit pinoina vieri, kannut halkoina kalisi."

[Eikö sulla ole kultakiulua, kultakorva-kiulua?] (Lönnrotin lisäys.)

"Mitäs puhut, Suomen sulha, Suomen sulha, maiden orja, isäni ikäinen paimen, 25 Ruotsin ruodoilla elänyt, kalanpäillä kasvatettu." "Siis mä lienen Suomen sulha, Suomen sulha, maiden orja, isäsi ikäinen paimen, 30 Ruotsin ruodoilla elänyt, kalanpäillä kasvatettu, ellen mä elkiäs sanelle." "Sano kaikki mitäs tiedät." "Kussa kolme poikalastas? 35 Yhden tuiskasit tulehen, toisen vetkasit vetehen, kolmannen kaivoit karkeesehen. Sen kuin tuiskasit tulehen, siit' olis' Ruotsissa ritari, 40 sen kuin vetkasit vetehen, siit' olis' herra tällä maalla, sen kuin kaivoit karkeesehen, siit' olis' pappi paras tullut." Matalena neito nuori 45 rupes' vasta itkemähän, itki vettä kiulun täysi, pesi Jeesuksen jalahat, hiuksillansa kuivaeli. "Itsepä lienet Herra Jeesus, 50 kuin mun elkeni sanelit! Pane minua Herra Jeesus, pane minua minkäs tahdot, soihin, maihin portahiksi, jaloin päällen käytäväksi, 55 joka tuulen turjotella, laajan lainehen ladella."

Näiden laulujen kunkin säkeen välillä laulettiin ennen: "Jumala on kauniissa joukossa." Nyt on sana Jumala jätetty pois sen vuoksi, että tämä, kuten kerrottiin, loukkasi papistoa, kun se sai niin usein kuulla Jumalan nimeä mainittavan.

Etenkin helluntain pyhinä Helka-juhlaa juhlallisesti vietetään. Silloin nuoriso useista naapuripitäjistä kokoontuu Ritvalaan juhlassa läsnäolemaan. Kuullessani kerrottavan tuosta suuresta kansanjoukosta, joka silloin täällä on koolla, tuntui minusta kuin olisin kuullut kuvausta muinoisista olympialaisista leikeistä, se vaan eroa, ettei mitään kilpailuja tule kysymykseen paitsi laulussa, jossa tytöt luonnollisesti tahtovat saada kuuluviin äänensä miellyttävän kaiun, sekä itse kulkueessa että etenkin jäljestäpäin kotona. Kokoontunut nuoriso näet viipyy täällä koko yön, jolloin leikkejä, tansseja ja laulua ei puutu. En tiedä, oltaisiinko joskus tällöin menty säädyllisyyden rajojen yli vai mikä lie antanut aihetta siihen, että paikkakunnan nimismies joku aika sitten kielsi Helka-juhlan viettämisen. Kansa tosin napisi siitä, varsinkin, kun seudulla liikkuu vanha taru, että muka maailman loppu on tuleva, jos Helka-juhla laiminlyödään. Sanotaan näet: Jo sitte mailmakin loppuu, kuin Ritvalan Helka ja Huittulan vainio. Sinä vuonna ei vietetty Helkaa, ja sattumalta seutua sen jälkeen kohtasi kato. Tätä pidettiin taivaan rangaistuksena Helka-juhlan laiminlyömisen vuoksi, ja sitten vietettiin sitä taas kuten ennenkin. Jos kruununpalvelijat olisivat koettaneet sitä estää, luulen että rahvaan kiihtymys varmaan olisi kuohahtanut yli rajainsa. Siitäperin on juhlaa joka vuosi vietetty kaikessa rauhassa, samoin kuin sitä varmaankin tänäkin vuonna pian tullaan viettämään.

E. L.

KOLMAS MATKA v. 1832.

MATKAMUISTELMIA.

[Kolmannelle keräysmatkalleen läksi L. Laukosta 13 p:nä heinäkuuta ja oli hänellä alkumatkalla melkein rajalle saakka kaksi yliopisto-toveria seurana, joiden kanssa hän kulki Tampereen, Jyväskylän, Kuopion, Kaavin ja Nilsiän kautta Nurmekseen. Vasta viimemainitussa pitäjässä, jossa L. 25 p:nä elok. erosi tovereistaan, alkoi varsinainen runonkeräys. Nurmeksen koillisesta kolkasta Saunajärveltä suuntasi L. kulkunsa rajan toiselle puolelle Kolvasjärvelle, josta kiiruhti Repolan kirkonkylän, Kaskiniemen, Roukkulan ja Miinoan kylien kautta Akonlahteen. Kauemmaksi pohjoiseen ei L. joutunut, vaan palasi nopeasti Lentiiran, Kajaanin, Kuopion ja Porvoon kautta Helsinkiin, jonne saapui 17 p:nä syyskuuta. Matkakertomus on ruotsiksi painettu Helsingfors Morgonbladiin vuonna 1833 (n:oihin 44-47); tässä julkaistuun suomennokseen lisätyt muistiinpanot säilytetään Suom. Kirj. Seuran arkistossa.]

Halusit viime syksynä, että antaisin sinulle muutamia tietoja viime kesänä Aunuksen ja Arkangelin kuvernementeissa tekemästäni vaelluksesta, ja tämänhän lupasinkin, vaikken tähän asti mitenkään ole voinut, ja nytkin ainoastaan osaksi voin täyttää lupaustani. Aioin Pohjois-Karjalassa olevasta Nurmeksen pitäjästä kulkea yli rajan Aunuksen kuvernementissa sijaitsevaan Repolan pitäjään ja sieltä ylös Vuokkiniemeen ja muihin Arkangelin kuvernementin pitäjiin, jos aikani ja muut asianhaarat olisivat sen sallineet. Nurmeksen kirkolta on ainakin 6 peninkulmaa Jonkerin kylään, joka on Nurmeksen äärimäisessä sopukassa, Repola toisella ja Kuhmon kappeli toisella puolellaan. Huonot polut johtavat vaihdellen milloin soiden, milloin matalien ylänköjen yli, jotka yhdessä muodostavat äärettömän, jylhän erämaan. Puolitiehen asti tapaa kuitenkin siellä täällä jonkun metsätalon, mutta matkan jälkitaipaleella ei ollut, lukuun ottamatta erästä huonoa torppaa, ainoatakaan asuttua paikkaa. Meillä oli alussa oppaana muuan Pekka Viiliäinen, joka oli koko nero. Lapsuudestaan alkaen hänellä oli ollut suuret tuumat ja laajat yritykset, jotka vielä siihen määrään kummittelivat hänen aivoissaan, että olivat ainakin puoleksi karkoittaneet niistä niin sanotun tavallisen selvän järjen. Paitsi useissa Suomen kaupungeissa hän oli moneen kertaan käynyt Pietarissa ja Tukholmassa. Joku aika sen jälkeen kuin Suomi oli yhdistetty Venäjään, oli hänellä ollut se armo, että sai korkeanautuaalle Keisari Aleksanterille näyttää omituiset sotavaunut, jotka itse oli keksinyt, sekä ojentaa esiin kaikkeinalamaisimman anomuskirjeen, jossa pyysi että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa armoissa suvaitsisi solmia ikuisen rauhan kaikkien kristittyjen valtojen kanssa sekä yhdessä niiden kanssa rangaista Suur-Turkkia sen jumalattomuuden vuoksi. Että hänen sotavaununsa, mitä jälkimäiseen kohtaan tuli, erittäin soveltuivat Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen, sen hän itse paraiten ymmärsi, ja juuri sen tähden hän oli vaivannut itseään niiden keksimisellä. Kaikki tämä kerrotaan lähemmin hänen äskenmainitussa anomuskirjeessään; siitä sain kunnian ottaa kopion, joka nyt kuitenkin muutamien muiden muistiinpanojeni seassa on Helsingissä. Tämän kirjeen alkuperäistä alustelmaa sekä itse vaunujen piirustusta Viiliäinen alati säilyttää luonansa. Jos oikein muistan, hänen sanotaan määränneen että nämä tärkeät asiapaperit hänen kuoltuaan olivat suljettavat hänen mukaansa hautaan. Vaikka siis luultavasti tulee olemaan sangen vaikeata jonkun ajan kuluttua saada niitä käsiinsä, laiminlöin, paha kyllä, itse piirustuksen kopioimisen. Mikäli minulle siitä selveni, se kuvasi parihevosten vedettäviä vaunuja, jotka molemmat, sekä vaunut että hevoset, olivat rautapeltisen, linnanmuotoisen katoksen alla. Tämä peitti ne joka taholta ja oli ainoastaan maata kohden avoin. Se oli edestä suippo, mutta takaa jotenkin leveä, niin että se oli kärjestään poikkileikatun tasakylkisen kolmion näköinen. Muutamia pieniä aukkoja oli edessä ja sivuilla, mutta ne eivät kuitenkaan olleet suuremmat kuin oli tarpeellista, jotta joltisestikkin niistä saattoi nähdä ja ampua. Etuosassa ja sivuissa oli teräviä rautoja, jotka olivat kiinnitetyt niihin pitkittäin ja olivat hieman leveämmät tavallista viikatetta. Jokainen saattaa nyt helposti kuvitella, mitä kauheata tuhoa nämä vaunut saattoivat aikaansaada Suur-Turkin riveissä, jos istuen niissä suvaitsi karauttaa keskelle vihollista ja ajaa siellä muutaman kierroksen, minkä kyllä saattoi tehdä ajanvietteekseen tai vallan kuten tavallisen ajeluretken, ajaja kun itse peltilinnassaan oli suojassa kaikelta vaaralta. Jos joku pelastuisi leikkautumasta kahtia terävien viikatteiden iskuista, niin saattoi pienistä aukoista helposti ampua pakolaisen kuoliaaksi. Tämä verraton mestariteos inhimillisen neron tuottamien keksintöjen joukossa lienee erittäin suuresti huvittanut Keisari Aleksanteria, koska hän lienee määrännyt keksijälle, tuolle kunnon Viiliäiselle, 500 ruplan palkkion. Ei ollut kummallista, että Viiliäinen näin loistavan menestyksen ja rohkaisun jälkeen sekä hereillä ollen että nukkuessaan tuumi uusia keksintöjä. On vaikeata tietää, kuinka pitkälle hän olisi voinut edistyä; ehkäpä hän lopuksi olisi löytänyt tien ainakin kuuhun, jos ei juuri muihin kiertotähtiin, ellei hän onnettomuudekseen olisi tullut hieman mielenvikaiseksi. Tämän perin ikävän sattuman jälkeen hän ei enää voinut ryhtyä niin rohkeisiin yrityksiin, kuin esim. kuuhun pyrkimiseen, sillä hän tietää, ettei pidä lentää korkeammalle kuin siivet kantavat. Kuitenkin hänellä sittemmin alati on ollut pienempiä tuumia ja yleishyvän edistämispyrkimyksiä. Näistä voin mainita, että hän omalla kustannuksellaan ja omin käsin oli Nurmeksessa Ylikylän ja Saramon välillä kasvavaan metsään hakannut uuden tien, koska vanha, jota hänen usein täytyi kulkea, kulki monessa mutkassa eikä siis sopinut niin suurituumaiselle miehelle. Tässä kohdin häntä kuitenkin kohtasi esteitä, joita hän hyvän ja epäitsekkään tarkoituksensa vuoksi ei suinkaan olisi ansainnut. Vanha polku, jota Viiliäisen isä ja isoisä sekä heidän esivanhempansa ammoisista ajoista olivat käyttäneet, oli tarpeeksi kova ja tasainen, mutta uusi sitävastoin, vaikka olikin suora, oli nurmen, sammalen ja kivien peittämä, jonka vuoksi saramolaiset yhä edelleen käyttivät vanhaa polkua, jokikinen heistä, paitsi Viiliäinen itse, joka tietysti kulki omaa tietänsä. Luonnollisesti häntä harmitti, että kaikki muut hänen työtänsä, johon hän kuitenkin oli käyttänyt suurimman osan kesää, niin ylenkatsoivat, etteivät edes panneet jalkaansakkaan hänen polulleen. Tämän oikeutetun harminsa kiihottamana hän eräänä päivänä kuljetti kaikki lähistössä saatavilla olevat puut vanhan polun suulle, siten tukkiaksensa sen. Tämän olisi luullut nyt auttavan; mutta miten kävikään? Eräänä lauantaina, jolloin saramolaiset olivat kirkolle menossa, he näkivät korkean puupinon tiensä sulkuna. Jos heillä olisi ollut vähänkin arvostelukykyä, heidän olisi pitänyt huomata, mitä se merkitsi, nimittäin että heidän tuli tottua uuteen polkuun. Mutta kaikkea muuta! He raivasivat pois puut ja mikä ikävämpää oli, tulivat sattumalta viskanneeksi ne Viiliäisen tielle. Kuka tahansa saattaa asettua Viiliäisen kannalle ja arvata, minkä närkästyksen tämä tahallinen solvaus, sillä muuna Viiliäinen ei voinut sitä pitää, hänessä kaiketi herätti. Mutta sellaisen palkan ansiokkaat teot yleensä saavat. Hän näytti nyt jo olevan niin tottunut sentapaisiin nöyryytyksiin, että ilmaisematta mitään närkästystä suostui seuraamaan meitä vanhalle polulle, jonka, armottomasti kyllä, valitsimme hyläten hänen hakkaamansa uuden tien. Matkalla hän kertoi, mitä minulla juuri on ollut kunnia kertoa, mutta hän ei ikinä tahtonut uskoa, että saramolaiset olivat sattumalta viskanneet ne puut, joilla hän oli tukkinut heidän tiensä, hänen omalle tiellensä, vaan luuli että he sen olivat tahallansa tehneet ivatakseen häntä ja hänen tietänsä.

Paraikaa Viiliäinen hautoi mielessään kahta suurta tuumaa, jotka lakkaamatta pitivät hänen järkensä jäännöksiä pyörteisessä liikkeessä. Toinen koski muutamia malmivuoria, joista ottamiaan useita näytepalasia hän antoi katseltavaksemme. Niitä hän alati kantoi toisessa taskussaan, toisessa taas yllämainittuja asiapapereita. Hän aikoi mitä pikimmin lähteä Pietariin esittääkseen ne Keisari Nikolaille. Hänellä oli myös suomeksi tehty kirjoitus, jossa kaikkein alamaisimmin anoo, ettei Keisari koskaan sallisi sotajoukkojen törmätä yhteen näillä vuorilla. Todisteena Viiliäisen suuresta epäitsekkäisyydestä saatan mainita, että hän, vaikka hänellä löytämistään rikassuonisista malmivuorista oli odotettavissa varma ja melkoinen palkinto, kuitenkin 50 pankkoruplasta olisi luovuttanut minulle omistusoikeuden kaikkeen, huostassaan olevat näytepalaset siihen luettuina. Tilapäinen rahapula esti minua käyttämästä edukseni hänen jalomielistä tarjoustaan, ja kun asiaa lähemmin ajattelin, olin siihen sangen tyytyväinen, sillä olisin vastedes voinut saada tunnonvaivoja siitä, että toisen kustannuksella olisin rikastunut.

Viiliäisen toinen tuuma ei tarkoituksiltaan ollut valtiota vähemmin hyödyttävä. Se näet tarkoitti vapaakaupungin-oikeuksien hankkimista Oululle. Kauan, niin hän väitti, rahvas näillä seuduin oli valittanut sitä, että heidän täytyi Oulussa myydä tavaransa, etenkin terva, polkuhintaan. He selittävät tämän johtuvan sopimuksesta sikäläisten kauppiasten kesken, joiden sanottiin edeltä asettavan talonpoikien tavaroille määrähinnan, mitä korkeampaa ei kukaan saanut tarjota. Poistaakseen tämän epäkohdan Viiliäinen oli hankkinut Sotkamon, Hyrynsalmen, Paltamon, Nurmeksen ja Pielisjärven pitäjäläisten allekirjoitukset; he näet kaikki toivoivat muutoksen tapahtuvan tässä asiassa. Yhdessä näistä pitäjistä pitäjänkirjuri kuitenkin oli kirjoittanut seuraavasti: "Pitäjäläisten mielipiteet kysymyksessä olevan asian suhteen näyttävät olevan yhtä sekavat, kuin esityksentekijänkin, minkä vuoksi niistä ei ole voinut saada mitään lopullista kokonaiskäsitystä." Nämä allekirjoitukset muassaan Viiliäinen aikoi lähteä Pietariin, mutta sitävarten hän luuli tarvitsevansa Ruotsin ja kenties myös Englannin kuninkaan puumerkit, joita hän ei vielä ollut ehtinyt hankkia. Koetin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut välttämätöntä, mutta hän oli kerran saanut sen päähänsä eikä siitä luopunut. Hänen tuumansa mainittujen vapaakaupungin-oikeuksien suhteen oli muuten seuraava: Kerta vuodessa, joka syksy, oli Oulun kaupungille myönnettävä 3-4 viikkoa kestävät vapaat-markkinat, joiden aikana talonpojalla oli oikeus myydä ulkomaalaisille tavaroitaan kädestä käteen. Näin hän luuli koko asian olevan autetun, eikä hän muuta aikonutkaan anoa Keisarilta.