Part 12

Näiltä viivytteiltä en ehtinyt tarpeeksi aikaisin illalla Maukolaan, jonka vuoksi päätin yöpyä lähellä olevaan taloon. Seuraavana aamuna saavuin sinne varhain. Lääninviskaalilla, joka myös oli pitäjänmakasiinin hoitaja, oli sinä viikkona toimena jakaa viljaa lainaajille. Hän asui sen ajan pappilassa, minne minäkin päivällisen jälkeen menin. Siitäperin kuin erosin Sortavalasta, olin oleskellut rahvaan parissa, jonka vuoksi nyt kernaasti lepäsin täällä kokonaista kuusi päivää. Hyvä ja ystävällinen kohtelu, joka täällä tuli osakseni, hauskuutti suuresti tämän ajan. Runokokoelmani suureni melkoisesti niistä lisistä, jotka herra lääninviskaali hyväntahtoisesti antoi minulle, ja myös muutamista muista. Vähää ennen kuin erosin täältä suntio toi minulle tukun ennen paperille pantuja runoja; ne kopioin lukuunottamatta muutamia, jotka pääasiallisesti olivat jo hallussani olevien kaltaisia. Erään entisen koulumestarin käsikirjoituksen sama mies antoi minulle. En kuitenkaan voinut sitä käyttää, vaikka se tosin oli useita hartauskirjoituksiamme etevämpi, ja vaikka sillä oli se etu niihin nähden, että se oli alkuperäinen, kun sitävastoin kaikki muut ovat huonoja käännöksiä. -- Erään kuuluisan runoniekan, Pietari Kettusen luona, joka asui Kuolisman kylässä, neljän peninkulman päässä Ilomantsin kirkolta, minun täytyi jättää käymättä; tosin ei matkan pituus, vaan sen muut vaikeudet pelottivat minut siitä. Oli näet kulkeminen sinne monen järven yli. -- Ne Ilomantsin suomalaiset asukkaat, jotka ovat venäjänuskoisia, muodostavat noin kolmanneksen pitäjän asujamista. Huolimatta uskonnonmuutoksesta ovat useimmat heistä itse harjoittaneet lukutaitoa. Monella on pieni kokoelma suomalaisia kirjoja, ja näitä he luterilaisten veljiensä tavoin, joiden kanssa elävät hyvässä sovussa, ahkerasti lueskelevat. Luulenpa tuskin, että koskaan kummallakaan puolella on tapahtunut sellaista toisen uskon tuomitsemista ja oman uskon ylistelyä kuin se, joka usein jokapäiväisenä riidan aiheena esiintyy etelä-Europassa niissä paikoin, missä kahteen eri uskontunnustukseen kuuluvaa kansaa asuu lähellä toisiaan tai sekaisin. Päinvastoin luterilaiset suomalaiset täällä joka sunnuntai menevät kreikanuskoiseen jumalanpalvelukseen, joka alkaa jotakuta tuntia aikaisemmin kuin heidän oma jumalanpalveluksensa, ja kreikanuskoiset kulkevat taas omasta kirkostaan, pappi etunenässä, luterilaiseen kirkkoon. Ruotsin ajalla oli tietysti lupa venäjänuskoisen kääntyä luterilaiseen oppiin, mutta ei päinvastoin. Nyt on asianlaita päinvastainen. Lasten tulee tunnustaa samaa oppia kuin vanhempien. Venäjänuskoiset miehet eivät pukunsa puolesta huomattavasti eroa luterilaisista, mutta naisilla on omituisenlainen päähine sekä väljä röijy, joka useimmiten on punaista kangasta. Ilomantsissa asuu toisenlahkoisiakin kreikanuskoisia, niin sanottuja "raskolnikkejä". Heillä on täällä kaksi luostaria, joissa en voinut käydä, koska ne olivat niin etäällä. -- 21:ntenä päivänä läksin Ilomantsista kulkemaan Enontaipaleeseen. Rokottaja Vinter, jonka Ilomantsissa olin tavannut, matkusteli samaan aikaan virkatoimissaan tämän tien varsilla olevissa kylissä. Matkustin hänen seurassaan noin pari peninkulmaa, mutta seuraavana aamuna erosin hänestä ja jatkoin matkaani yksin. Iltapäivällä tulin Enon(taipaleen) pappilaan, missä nukuin seuraavan yön. Aamulla kävin loihtija Hassisen luona, joka asui Nesterinsaarella, näpeän neljännespeninkulman matkan päässä mainitusta pappilasta. Niistä lukuisista vanhoista loihturunoista, jotka hänen sanottiin osaavan, kuten hän myös itse myönsi, sain ainoastaan pari kappaletta. Hän ei millään muotoa suostunut lukemaan niitä, tai jos hän sen tekikin, niin ei antanut minun kirjoittaa niitä muistiin. Lukiessani hänelle ennen keräämiäni runoja, hän aina kysyi, keltä ne olin saanut. Jotta en olisi vahvistanut sitä hänen luuloansa, että täten muka kokosin luetteloa maan noitien nimistä ja että sitten vetäisin heidät edesvastuuseen, virkoin aina, että muka olin unhottanut niiden henkilöiden nimet, jotka olivat laulaneet ne minulle. Mutta tämä ei ollenkaan ollut omansa herättämään hänessä suurempaa luottamusta. Hänen tavallinen vastauksensa kuului, ettei hän lohen pyynniltä ehtinyt lausua runojaan. Muuten hän kohteli minua sangen hyvin. Hän tarjosi minulle kahvia ja keitätti aterioiksi vasta pyytämäänsä tuoretta lohta. Talon vanha emäntä oli sairaana ja poikansa kysymyksessä olevan loihtijan hoidon alaisena. Hänen molemmat miniänsä olivat keskenään tehneet sen sopimuksen, että he hoitaisivat vuoroin karja- ja vuoroin muun talouden askareita vuoden ajan erästään kumpiakin. Se miniä, joka tänä kesänä hoiti karjaa, oli karjan kanssa ulkolaitumella viipyen siellä syksyyn asti ja pitkän matkan vuoksi ajamatta karjaa illoin kotia. Heidän karjassaan oli lähes 30 lypsävää lehmää. Kuulin sittemmin hullunkurisen jutun siitä, miten nuorempi Hassinen oli nainut kotona olevan emännän. Tämä oli nuorena ollut kuuluisa suuresta kauneudestaan. Useat kosijat olivat saaneet rukkaset. Hassinenkin ilmestyi puhemiehensä seurassa. "Mene helvettiin!" oli tytön vastaus ollut. Hassinen astuu esiin ja sanoo: "Muistakaa, että se, minkä sanoitte hänelle, oikeastaan kohtaa minua." "Mene sinne ja sinne", tyttö vastasi hänellekin. Kun Hassisen piti lähemmin selvittää tunteitaan, tyttö nousi seisovilleen ja juoksi riiheen, johon Hassinen häntä seurasi. Tytöllä oli sirppi kädessä ja hän uhkasi sillä lyödä kosijaa, ellei tämä suostuisi poistumaan, mutta tämä sai käteensä seipään ja löi sirpin hänen kädestään, mutta sattui samalla koskettamaan puulla hänen käsivarttaan. Tyttö rupesi itkemään ja sanoi: "Vianalaiseksi minun piekset", johon kosija virkkoi: "Kyllä minä sinun vianalaisenakin elätän." Tyttö itki yhä vaan, mutta seurasi kuitenkin Hassista äitinsä luo. Äiti kysyi kuultuaan Hassisen selityksen: "Tahdotko, tyttäreni, häntä mieheksesi?" "Enhän minä muillekaan vianalaisena kelpaa."

Omituista karjalaisten perhe-elämässä on muuten, että pojista usein kukin ottaa emännän itselleen kotiin. Sopivin veljistä rupeaa ensimäiseksi isännäksi, mutta toisetkin kernaasti pitävät itseään isäntinä. Ei aina käy niin, että ylimmän isännän vaimo myös olisi ylin emäntä, sillä tämä arvo riippuu heidän keskuudessaan taitavuudesta, joka toisten suostumuksella tai vallananastajan vaikutuksesta helposti pääsee oikeuksiinsa. -- Torstaina, 24:ntenä päivänä, kuljin taas Hesterinsaarelta takaisin Enon(taipaleen) pappilaan. Koska siinä saaren rannassa ei sattunut olemaan venettä, niin oppaanani oleva mies vei minut kaidan salmen rannalle, jonka yli virran vuoksi olisi ollut mahdoton päästä, ellei sen poikki olisi ollut pantuna pyöreitä puita kiville; niitä myöten ryömimme yli, ollen vaarassa luiskahtaa virtaan. Onnellisesti pääsimme kuitenkin molemmat salmen yli, ja todellisella mielihyvällä minä jatkoin matkaani Enon(taipaleen) pappilaan, jossa olin yötä. Seuraavana päivänä läksin sieltä aamiaisen jälkeen. Tunnin ajan kuljettuani saavuin Kaltimonniskan salmelle, jonka yli tätä tietä matkustavien täytyy lautalla kuljetuttaa itsensä. Tultuani toiselle rannalle istuin panemaan piippuuni ja pyysin lauttamiestä tekemään samoin sekä ojensin hänelle tupakkakukkaroni. Tuskin hän oli ehtinyt noudattaa kehotustani, kun alkoi puhua paikan merkillisyydestä. "Kaksikymmentä vuotta sitten ette olisi istunut yhtä turvallisena tuossa paikassa kuin nyt", hän sanoi minulle. "Miksi en", minä kysyin. "Koska", hän jatkoi, "venäläinen silloin pian olisi voinut ampua teidät kuoliaaksi." Sitten hän alkoi kertoa, miten venäläiset olivat sijoittaneet leirinsä vastaiselle rannalle, jolta juuri olimme tulleet, ja miten joukko karjalaisia talonpoikia oli estänyt heitä kulkemasta salmen poikki; nämä talonpojat olivat tänne kokoontuneet Tiaisen johdolla estämään vihollisen etenemistä. Tiainen, vaikka oli itsekkin ainoastaan talonpoika, oli erittäin kekseliäästi ja rohkeasti johtanut toisia. Hän oli varustanut paikan jotenkin korkealla vallituksella, jonka hän oli käskenyt luoda mullasta ja turpeista suurten petäjähirsien muodostamalle perustalle. -- Kuoppa, joka oli syntynyt mullan otosta, oli vielä nähtävissä ja oli melkoisen suuri. -- Tämän varustuksen suojelemina talonpojat olivat monta viikkoa estäneet vihollisen pääsemästä salmen yli. Useat tämän tekemät yritykset olivat talonpojat ampuma-aseineen onnellisesti torjuneet. Vihollinen ei myöskään ollut jättänyt kanuunainsa tulta suuntaamatta talonpoikien varustusta vastaan, mutta se oli ylipäänsä vähän vahingoittanut heitä, sillä tavallisesti olivat vihollisten kuulat lentäneet ylempään suuntaan lähelläolevalle vuorelle, jolta olivat kaataneet koko metsän. Vaikka tämä tosin ei tehnyt erityistä vahinkoa talonpojille, he eivät kuitenkaan mielellään nähneet, että hyvä tukkimetsä sai syyttömänä kaatua tantereelle. Mutta tämä paha ei ollut muuten poistettavissa kuin vihollisen karkoittamisella, ja sitä varten Tiainen keksi seuraavan juonen. Hän teetti vallituksen seinään useita pyöreitä lovia, joihin pantiin suuria petäjähirsiä; nämä oli sitä ennen koverrettu ontoiksi ja päästä tervattu, niin että tulisivat kanuunain kaltaisiksi. Tuskin oli tämä saatu kuntoon, kun huomattiin levotonta liikettä vihollisessa, joka piti varmana, että talonpojat pian lähettävät heidän sekaansa kuulasateen. Vihollinen vetäytyikin takaisin, ollen varma siitä, että tätä tietä oli mahdoton tunkea eteenpäin. Talonpojat jäivät vielä tähän hyvin varustettuun leiriinsä ja odottivat, yrittäisikö vihollinen vielä vastedes siitä paikasta ylitse. Mutta tämän sijaan vihollinen tekikin kierroksen Liperin kautta ja lähestyi suoraa päätä talonpoikien leiriä, kun nämä siitä saivat tiedon. Huomaten mahdottomaksi puolustautua avonaisella kentällä, talonpojat pakenivat minkä ennättivät, jättäen jälkeensä äsken mainitut kanuunansa. En tiedä mitä vihollinen ajatteli lähemmin tarkastellessaan näitä kanuunoita, jotka vähää ennen hänessä olivat herättäneet kauhua. Mutta nyt loppui piippuni, kuten myös talonpojan kertomus. Läksimme pois Tiaisen linnasta, joksi paikkaa nyt sanotaan ja erosimme, hän mennen kotiinsa ja minä kulkien tietä edelleen, kunnes tien vieressä tapasin suuren hongan, jota vihollisen kuulat olivat säästäneet ja joka hyvin suojeli minua auringon paahteelta. Sen siimekseen istahdin ja panin paperille talonpojan kertomuksen. Päivällisaikaan tulin kylään, jossa poikkesin Ihalaisen tilalle. Kotona olevat naiset lauloivat minulle moniaita runoja, varsinkin muuan vanhempi nainen, jota Hassinen oli minun neuvonut hakemaan. Tuskinpa luulen kenenkään runolaulajistani olleen niin auliin muistelemaan ja laulamaan kaikenlaisia runoja, kuin tämä muori oli. Syynä siihen oli se, että hän poltti tupakkaa, ja minä tarjoilin sitä hänelle koko ajan kuin viivyin talossa. Palkinnoksi hänen runoistaan annoin hänelle vielä lähtiessäni runsaan kahmalollisen kartuusia, josta hän loppumattomiin minua kiitteli ja toivotti alituista menestystä. Tavallisuuden mukaan kysyin uusien runolaulajien osotteita, mutta en saanut ainoatakaan. Minulle sanottiin, että kyllä joku vuosi sitten eräästä pappilasta olisin voinut saada paljon runoja, mutta että se nyt oli myöhäistä, sillä koko talo oli tullut heränneeksi. Nämä heränneet pitävät suurena syntinä maallisten laulujen laulamista ja luulevat jo edistyneensä pitkälle hurskaudessa, jos heidän on onnistunut unhottaa ne viattomat laulut ja runot, joita lapsuudessaan ovat kuulleet vanhempiensa ja muiden laulavan. Puhumattakaan lauluista, he kammoksuvat kaikkea soittoakin, jonka katsovat olevan tästä maailmasta. Saman talon tyttäret olivat ennen olleet seudun taitavimpia kanteleensoittajia, mutta uuden opin levittyä eivät olleet koskettaneetkaan kantelettaan. Omituista oppia! Muuan näistä heränneistä oli Kukkoselta (Renqvistiltä) ostanut hengellisiä kirjoja noin 50 ruplalla; tämä seikka antoi minulle hieman aihetta epäillä tämän laajalti kuuluisan apostolin pyhyyttä. Tämä seikka näytti ainakin todistavan, ettei hän ollut kammonnut kaupan tekoa, joka ei kuitenkaan ole pyhimysten tunnusmerkkejä. -- Mutta tapahtuihan se hurskaasta innosta hankkia uskonveljilleen hengellistä lukemista -- olkoon menneeksi, mutta kernaasti olisin tahtonut nähdä talonpojan kirjaston, sillä 50 ruplasta pitäisi saada melkoisen paljo hengellisiä kirjoja, jotka tavallisesti myydään polkuhintaan. Läksin Ihalaisen talosta, käymättä muualla kylässä, sillä eipä mikään ole ikävämpää kuin joutua tekemisiin näiden uskonkiihkoisten heränneiden kanssa. Poikkeamatta muualle kuin vanhaan rappeutuneeseen myllyyn, joka oli tien varressa, ja jossa sen alla porisevan veden vaikutuksesta olin vähällä nukahtaa, tulin illalla Ahvenuksen salmelle, jonka yli matkustajat taas viedään lautalla.

Hajanaisia muistiinpanoja.

[Kertomus keskeytyy tähän. Käsikirjoituksen yhteydessä on säilyneenä seuraava, aiottua jatkoa varten nähtävästi kiireessä kyhätty suunnitelma, joka sisältää katsauksen matkan loppuvaiheisiin sekä hajanaisia huomioita Karjalan rahvaan elämästä, kielimurteesta y.m. -- Sen jälkeen liitämme tähän vielä erään kirjeen, jonka Lönnrot Sortavalasta lähetti professorinrouva Törngrenille Laukkoon, ja joka kuvaa sekin Lönnrotin mielialaa matkallaan (Alkukielellä painettuna E. Nervanderin julkaisussa "Elias Lönnrots ungdomstid på Laukko". Helsingfors 1893, ss. 33-38.).]

Seuraava lauttauspaikka Ahvenuksen salmella. -- Ehrokkalan ukko. -- Yötä metsässä. Seuraavana päivänä kävin useassa talonpoikaistalossa -- ammuin siipeen kahta sorsaa -- seudut erinomaisen kauniit. -- Iltapäivällä sadetta. -- Yövyin viimeiseen Pielisjärven kirkolle vievän tien varrella olevaan kestikievariin. -- Sieltä seuraavana aamuna, 29:ntenä p:nä, erään Pielisjärven lahden poikki kirkolle. Kohtaus kirkonrannalla nimismies Steniuksen kanssa. Vanhoja jäännöksiä muinaisesta kaupungista -- Pogosta. Sieltä Mustolaiselle, missä vietin kirkkoajan. Kohtausinsinööri Markströmin ja viskaali Jurvelinin kanssa. Iltapäivä komministeri Bonsdorffin seurassa. Käynti Sarkkilassa. Vesimatka Pankakosken malminsulatoille. Matka Juuvan kappeliin. Viivyntä siellä. Sikäläinen malmiaihe, jota Rinman ei mainitse. -- Paluumatka nimismies Studdin seurassa Sarkkilaan. Saarna Lieksassa 10:ntenä p:nä elokuuta. Päivällinen kappalaisella Heleniuksella. Lähtö Lieksasta 13:ntena p:nä. Yötä talonpoikaistalossa. -- Seuraavana päivänä päivällisaikaan Nurmeksen kirkonkylään. Viipyminen siellä. Mustalaisten tappelu. -- Käynti kirkkoherran-sijaisen Höckertin ja nimismies Krogeruksen luona. Hautausmaa mäntymetsää. Lähtö Nurmeksesta yöllä 16:ntena p:nä. Kajaanin tienhaara. Jatkoin vaellusta 17:nnen ja 18:nnen päivän. Uusi maantie. Kestikievarit. Yötä Säyneisissä. Tiistaina 19:ntenä p:nä Juvankoskelle. Viivyin 23:nteen [?] päivään siellä. -- Nilsiän heränneet. Leikkuutalkoo. -- Vesimatkaa sieltä Kuopion kaupunkiin luutnantti Dahlströmin ja neitien ------ seurassa. Tulo kaupunkiin. Uusi hirsirakennus, sairaala, koulu, kirkko, näköala tornista, Puijo; koko kaupunki hyvin rakennettu kauniine puutaloineen ja säännöllisine katuineen. Lähtö Kuopiosta 22:ntenä p:nä. Yötä Hendricsnäsissä. Kohtaus hovioikeudenauskultantti v. Fieandtin kanssa. Tulo Rautalammin pappilaan 23:ntena p:nä. Lyytinen, Toholahti. Matka Sonkarinsaarelle keskiviikkona 28:ntena p:nä. Yötä eräässä talossa. "Karjalan puukko hävynnä." -- Vihta-Paavo l. Korhoinen. Souto Räntylään, Kuopniemelle. -- "Anna palaa, tulen syntypä nyt on käessäsi." -- Kotiapaluu. Laukaan kirkon ohi 31:ntenä p:nä elokuuta. Yötä Jyväskylässä. Seuraava yö Korpilahdella. 2:sena p:nä syyskuuta Tampereelle ja sieltä 4:ntenä p:nä Laukkoon.

Maamuuramia Pielisessä. -- Niittomiesten lyömä veto. -- Rahvasta syytetään käräjöimishalusta ja kostonhimosta. -- Lohenpyynti Pielisessä, Taipaleessa, j.n.e. -- Kantele joka talon seinällä. -- Sortavalan murteesta. Jo net mentiin, j.n.e. -- Piiraita ja muita laitteita; -- Kalakukko. Usein minulta kysytään, eikö meillä ole käärmeitä y.m. Karjalassa uhrataan Kekrille puuropata. -- Puute käsityöläisistä. -- Ainoastaan Venäjän raha käypää. -- Sananlaskuja, vanhojen laulurunojen pätkiä. -- Ritvalan lauluja Sääksmäellä pääsiäisestä juhannukseen. Niiden laiminlyöminen tuottaisi kylälle paljon pahaa. Maailman loppu. Kansaa kokoontuu usein joukoittain kulkuetta katsomaan. -- Rahvas opinhaluista. Karjalan rahvaan luonne. Morsiuspari ensi talvensa ulkohuoneissa. Kaskeaminen. -- Männöö, tulloo, kyssyy, kennen, j.n.e. -- Ei mitään muistopatsaita Valamossa. Evästä. -- Karjalassa rahvas on siistimpää, kuin monin muin seuduin Suomessa; penkit, pöydät ja tuolit pestään kerta viikossa, lattia ja seinät kahdesti vuodessa; ottavat useammin kuin hämäläiset ylleen puhtaat paidat, y.m. Muuan suomalainen tautien parannustapa: Parantaja: Pohtaan, pohtaan. Sairas: Mitäs pohtaat? P.: Pohtaan maata. S.: Jos olet maasta tullut, niin männös maahan -- pohtaan, pohtaan, mitäs pohtaat? Pohtaan tuulta, tulta, vettä, jos oot j.n.e. -- Jälkiä suomalaisten vanhoista uhritavoista vielä Karjalassa. Kun on saatu kaadetuksi riistaa, on uhrattava hopeaa metsänjumalille, y.m. -- Maksaisi vaivaa tutkia, eivätkö karjalaiset, savolaiset ja hämäläisten eteläpuolella asuvat suomalaiset ole alkuperäisesti olleet samaa heimoa. Koko joukko sanoja, joita rannikkosuomalaiset ja karjalaiset (sekä savolaiset) käyttävät, mutta joiden sijassa hämäläisillä on omat nimityksensä, näyttää viittaavan siihen; sellaisia on: _tupa, suoja; pelto, vainio: mie, sie, mä, sä; kuhilas; akkuna, ikkuna_. -- Käytetään pieleksiä, eikä latoja. Hyttysiä on niin runsaasti, että niitä savulla täytyy karkoittaa karjan lepopaikoilta. -- Piimää talveksi. Kesällä on rahvaan ruokana enimmäkseen leipä, voi, kala ja piimä -- rokkaa silloin tällöin, huttua samoin.

Muita huomioita:

Karjalainen rakennustapa. -- Kaskenviljelys. -- Taloustapoja. Asuintupien sisustus. -- Vuoteet. Naimatapoja. Karjalassa tyttäret lähtiessään miehelään kotoa vievät mukaansa viikatteen ja kassaran. Savossa on vallalla se tapa, että nuori parikunta ensi talvena nukkuu lämmittämättömässä huoneessa. -- Matkat -- Leikit ja huvitukset.

Liite.

Sortavala, 28 p:nä heinäkuuta 1828.

Arvoisa Professorinrouva! [Professorinrouva Törngren.]

Minun on vaikea selittää, kuinka kärsimättömänä olen odottanut tilaisuutta antaakseni Teidän perheellenne muutamin rivein tietoa vaelluksestani. Viimein tulin Sortavalaan, mutta en kuitenkaan tahtonut kirjoittaa, ennenkuin olin käynyt Valamon luostarissa, voidakseni samalla kertaa kertoa tästä paikasta. Nyt olen palannut sieltä, ja kuinka iloisena istuuduin kirjoittamaan kirjettä! Minusta tuntuu, kuin olisin Laatokan rannoilta kiireisesti rientänyt halki koko Suomen -- Saimaan, Päijänteen ja kaikkien muiden järvien yli -- hyvään Laukkoon. Mutta kuinka pian tämä ilo taas on ohi; lopetettuani kirjeeni, olen taas täällä vähän yksin. Teidän ei siis pidä ihmetellä, että kirjoitan niin pitkän kirjeen, kuin paperi sallii, vaan suokaa se minulle anteeksi. Perinpohjaisella kertomuksella, miten ja mitä teitä yli yhdeksän viikon kestäneen vaelluksen jälkeen viimein olen saapunut tänne, en kuitenkaan rohkene vaivata Teitä. Sanon Teille vaan terveisiä muutamilta herrasperheiltä, joiden luona matkallani olen käynyt. Minulla on sitä suurempi syy siihen, kun minulla sekä näissä, että muissa perheissä, joiden luona olen vaelluksellani käynyt, on ollut mitä paras suositus siitä, että olen ollut kotiopettajana professori Törngrenillä.

Rovasti Nykopp'ilta saan ensiksi sanoa terveisiä. Sekä rovasti että ruustinna voivat hyvin. Sitten on minun sanottava terveisiä vanhalta vesilahtelaiselta, Kiteellä asuvalta assessorinrouva Fabritiukselta. Hän oli maaherra Walleniuksen sisar ja oli ensin ollut naimisissa erään Wegeliuksen kanssa, joka jonkun aikaa oli ollut Vesilahden kappalaisena ja asunut Janussa. Sittemmin mainittu Wegelius oli tullut Porvoon hiippakuntaan ja kuollut Kiteen kirkkoherrana. Leski oli mennyt uusiin naimisiin assessori Fabritiuksen kanssa, joka jo on kuollut hänkin. Vielä on minun lausuminen terveiset eräältä Relanderilta, Pälkjärven papilta. Hänen isänsä oli ollut kauppias Raumalla, ja lienette Te siis tuntenut hänetkin.

Matkani on tähän asti kokonaisuudessaan ollut onnistunut. Rahvas on Savossa ja Karjalassa, kuten myös näissä venäläisissä pitäjissä, hyvin vieraanvaraista. Usein siitä tuntuu vallan kummalliselta, että kysytään, mitä ruoka maksaa. Karjalassa olevassa Kesälahden pitäjässä viivyin joku aika sitten talonpoikaistalossa neljän päivän ajan, sillä isäntä ja useat muut siellä osasivat paljon runoja, jotka sain panna kirjaan. Eräänä iltana saunasta tultuani muutin kuivat alusvaatteet päälleni ja jätin entiset kuivamaan kangaspuille. Seuraavana päivänä en niitä enää nähnyt ja ajattelin, mitä ajattelinkaan; mutta eipä pälkähtänyt päähäni ajatella emäntää niin ymmärtäväiseksi ja ystävälliseksi, että hän ehkä oli toimittanut ne pestäviksi. Huomasin kuitenkin niin olevan, kun näet taas illalla näin ne puhtaaksi pestyinä samassa paikassa. Lähtiessäni sitten pois sieltä, tarjosin hänelle maksua, mutta hän ei mitenkään tahtonut suostua sitä vastaanottamaan, vaikka olin neljä päivää syönyt hänen talossaan. Viimein vastaanottaessaan maksun, hän korvaukseksi siunaili minua niin ylenmäärin, että minulle siunauksia riittänee koko vuodeksi. Useita muita esimerkkejä voisin mainita karjalaisten vieraanvaraisuudesta, etenkin sellaisista seuduista, jotka eivät ole lähellä valtateitä. Rahvas täällä näyttää myös olevan paljoa raittiimpaa kuin useimmissa seuduin Hämettä ja Uuttamaata. Sekä heidän häissään että muissa pidoissaan ja kokouksissaan näkee, ettei heillä vielä ole mitään tarvetta ylenmäärin nauttia viinaa. Heidän häämenoistaan olen kirjoittanut eri lehdelle. [Kuvaus, joka pääsisällykseltään on samanlainen kuin Lönnrotin matkakertomuksessaan ylempänä antama, on painettuna E. Nervanderin julkaisussa "Elias Lönnrots ungdomstid på Laukko" (Helsingfors 1893; ss. 39-46).] Tässä tahdon, mikäli tila myöntää, kertoa matkastani Valamon luostariin.

Valamon saari on 4 peninkulman päässä täältä Laatokassa. Muutamien kaupungissa käyneiden munkkien seurassa matkustin neljä päivää sitten sinne. Menomatka oli sangen onnistunut, jos kohta meidän kaikkien täytyi soutaa, sillä järvi oli vallan tyyni. Luostarin rikkaus ja komeus oli suurempi, kuin mitä ikinä olin voinut odottaa. Kaipaan sanoja kuvaillakseni vaan yhtä ainoata ruutua tai seinä- ja pilarimaalausta. Kuinka sitten rohkenisin antaa kuvauksen koko seinistä, koko kirkoista, missä pelkkiä sellaisia ruutuja ja maalauksia kulta- ja hopeakehyksineen, jalokivineen ja muine kalleuksineen koreilee. Huolimatta kaikesta tästä, joka täällä miellyttää silmää, olivat nuo kaksi Valamossa viettämääni päivää pisimmät ja ikävimmät koko matkallani. Hyvin halukkaasti käytin ensi tilaisuutta päästäkseni sieltä pois.

Nyt olen taas täällä ja kiitin Jumalaa siitä, sillä paluumatka oli sangen synkkä ja arveluttava ulapalla syntyneen myrskyn tähden.

Täältä aion lähteä Arkangelin lääniin ja sieltä Pohjanmaan kautta takaisin. Syyskuulla aion taas olla Laukossa. -- Pyydän sanomaan terveisiä Eevalle ja Kallelle. Olen edelleen, arvoisa professorinrouva, Teidän nöyrin palvelijanne.

Elias Lönnrot.

TOINEN MATKA v. 1831.