Part 11

Saarella kuuluvat käärmeet lisääntyneen uskomattomasti; ne näet ovat täällä rauhoitettuja, koska ei koko saarella saa tappaa yhtään elävää olentoa. Minut ne kuitenkin jättivät rauhaan. Paneuduin nukkumaan nurmikolle, tosin niitä peläten, vaikka minulla oli hallussani koko Karjalan loihtutaito, jonka avulla ne voi huumata tai tehdä niiden pureman tehottomaksi tai niiden myrkyn vaarattomaksi. Kerran menin läheiselle mäelle ja rupesin piirustamaan luostaria paperille, mutta tottumaton piirustaja kun olin, ei siitä tahtonut tulla mitään. Kyllästyin siihenkin, kuljin hyvän matkan eteenpäin metsään, heittäydyin loikomaan nurmikolle, otin esille kirjan, jonka sattumalta Sortavalassa olin unhottanut taskuuni ja aloin lukea. Aurinko oli korkealla ja sen säteiden synnyttämä kuumuus oli melkein tuskastuttava. Hain itselleni toisen paikan puun siimeksessä ja nukuin siihen pian. En tiedä, kauanko olin nukkunut, kun minut herätti muuan ohikulkeva henkilö, sanoen minulle venäjäksi jotakin, jota en kuitenkaan ymmärtänyt. Käännyin toiselle kyljelle ja nukuin miehen mentyä uudelleen. Taas herättyäni menin luostariin, ja koska paraillaan pidettiin jumalanpalvelusta, astuin sisälle kirkkoon. Paitsi sitä, mitä jo ennen olin kirkossa nähnyt, huomasin siellä muutamia yöllä saapuneita pietarilaisia. He ristivät ahkerasti rintojaan, kumartuivat syvään ja heittäysivät joskus alas silmilleen lattiaa suutelemaan. Eivätpä edes naisetkaan mitä kalleimmissa hameissaan karttaneet tomua ja likaa, jota oli jäänyt permannolle kirkossa kävijäin jaloista. Huolimatta upeista silkkihameistaan, he usein kumartuivat maahan asti ja suutelivat hartaina lattiaa. Tavattoman kaunis nuori nainen, joka seisoi vanhemman naisen, luullakseni äitinsä vieressä, oli matkan päässä minusta. Hänen uuttera ristielemisensä olisi varmaankin herättänyt huomioni, ellei hänen nuoruutensa ja kauneutensa jo aikaisemmin olisi sitä tehnyt. Hänen suudellessaan maata, minä ajattelin, eivätköhän nämä ruusunpunaiset huulet joskus ole levänneet nuoren rakastavan huulilla. Mutta hartaus, joka ympäröivien esineiden komeuden kohottamana oli painanut leimansa hänen otsaansa, karkotti heti sielustani kaikki maalliset ajatukset. Tällä kertaa olin entistä kauemmin jumalanpalveluksessa läsnä. Tähän asti olin sekä tällä kerralla kuten edellisilläkin seisonut siellä jotenkin huomaamattomana, mutta sattuma käänsi nyt äkkiä kaikkien ympärilläolevien katseet minuun. Kun pappi messusi jotakin, jota minä en ymmärtänyt, kumartuivat kaikki yhdellä haavaa lattiaan asti. Olin hetken ajan kahden vaiheilla, mitä minun tuli tehdä, pitikö noudattaa toisten esimerkkiä vai edelleen jäädä seisomaan. Valitsin jälkimäisen, koska en huomannut mitään syytä edelliseen. Yksin olin pystyssä tässä suurilukuisessa joukossa kuni puu, jonka talonpoika joskus säästää, hakatessaan metsät kaskeksi. Kernaasti olisin mennyt ulos, jotta en olisi ollut täällä "Saulina profeettain joukossa", mutta tämäkin oli mahdotonta, sillä paikka minusta alkaen ovelle saakka oli täynnä ihmisiä, kaikki maahan asti kumartuneina lattialla. Minun täytyi siis seisoa paikallani kunnes ympärillä olevat nousivat ylös. Kaikki katsoivat nyt yhtä haavaa minuun, mutta siinä olikin kaikki. Kotvan kuluttua menin kirkosta tiedustelemaan tilaisuutta päästäkseni pois saarelta. Mutta eipä sitä vielä tarjoutunut. Muuan Sortavalan pitäjän talonpoika, joka muutaman päivän oli loikonut sairaana, lupasi sitten seuraavana päivänä ottavansa minut veneeseensä. Varotin häntä toistamiseen ilmoittamaan minulle milloin hän lähtee, vaikka se tapahtuisi kuinkakin aikaisin; sitten palasin luostariin. Ollakseni milloin tahansa valmis lähtemään, menin heti taloudenhoitajan luo häntä kiittämään. Puhuttelin häntä latinaksi. Hän ei näyttänyt olevan oikein perehtynyt siihen, jonka vuoksi hän vieressä seisovalle munkille sanoi jotakin. Tämä kysyi minulta saksaksi, mitä halusin. Vastasin vaan tahtovani kiittää taloudenhoitajaa hänen minulle osottamastaan hyvyydestä, ja munkki tulkitsi tämän hänelle. Taloudenhoitaja pyysi häntä toivottamaan minulle onnea matkalle, ja sitten minä sanoin hyvästi. Sinä iltana, kun kävelin edes takaisin ja kävin useita huoneita katselemassa, tulin sattumalta erään suomalaisen räätälin huoneeseen; hän osasi useita uudempia runoja, jotka panin kirjaan. En vielä ollut lopettanut kirjoittamistani, kun muuan mies noin 10:n aikaan illalla tuli kertomaan, että talonpoika oli päättänyt lähteä jo sinä iltana. Heti riensin talonpojan luo, ja sitten läksimme soutamaan noin kello 1/2 11 illalla. Meitä oli kuusi henkeä, jotka astuimme vallan liian pieneen veneeseen, tavalliseen pienenlaiseen kalaveneeseen. Kysyin talonpojalta, kuinka hän saattoi uskoa itsensä ja mukaansa ottamat henkilöt niin mitättömän aluksen varaan. "Jos järvi pysyy tyynenä", hän sanoi, "ei meillä ole mitään vaaraa, muuten Jumala saa auttaa meidät perille, kuten hän usein ennenkin on tehnyt." Sittemmin jälkimäinen tulikin kysymykseen. Soutaessamme parin virstan matkan pitkin Valamon rantaa sumu, jota lähtiessämme ei nähnyt ollenkaan, lisääntyi huomattavasti. Hetken neuvoteltuamme keskenämme päätimme ensiksi yhä edelleen jatkaa soutamistamme. Pian huomasimme kuitenkin tarpeelliseksi ajoissa palata Valamon rantaan, koska sumu yhä sakenemistaan sakeni, niin ettemme voineet nähdä monta kyynärää eteemme. Pitkänluisu kalliopaasi lähellä rantaa oli vuoteenamme. Yön viileys häiritsi unta, ja lukematon hyttysparvi vielä lisäsi tätä pahaa. Poistaaksemme nämä molemmat yölepomme esteet, menimme ylös metsään, kokosimme joutuisasti kuivia kaatuneita puita ja viritimme hyvän valkean, jonka ympärille asetuimme. Tuli kyllä pitikin toisen kyljen lämpimänä, mutta hyttyset pysyivät yksipintaisesti kauan ympärillämme. Siirryin niin lähelle tulta kuin suinkin saatoin tehdä, jos mielin olla polttamatta itseäni. Siihen nukuin viimein, enkä herännyt ennenkuin kova, vasemmassa polvessa tuntuva pisto äkkiä minut havautti. Löin siihen kohtaan kiivaasti, arvellen että hyttyset, joiden luulin olevan syynä tähän, joko poistuisivat tai kuolisivat lyönnistä. Mutta tämä hyttynen oli tavallista pahempaa lajia, se näet oli pieni hehkuva hiili, joka oli räiskähtänyt ulos tulesta ja polttanut melkoisen reiän alusvaatteisiini. Sumu ei vielä ollut ollenkaan harventunut, vaan pikemmin lisääntynyt. Meidän täytyi siis vielä odottaa, vaikka se olikin tukalaa, etenkin kun nyt sade tuli edellisen pahan lisäksi. Minä kuitenkin keksin keinon, joka suojeli minua sekä sateelta ja hyttysiltä että osaksi myös kylmältä. Kääriydyin purjeeseen, vaivuin taas pian uneen ja nukuin kalliolla monta tuntia. Noin 6:n aikaan aamulla ryömin taas esiin kapaloistani, mutta sumua oli yhä vielä kuten ennenkin. Odotimme vielä monta tuntia, mutta ei sen parempia kotimatkan toiveita ilmautunut. Jopa muutamat sitten neuvoivat, että olisimme palanneet luostariin ja muut näyttivät siihen suostuvan. Koska minulla oli syytä uskoa että he, jos olisivat palanneet, olisivat jääneet koko päiväksi luostariin, koetin kaikin tavoin taivuttaa heitä siitä aikeesta luopumaan. Vihdoinkin yhdeksän aikaan aurinko pilkoitti esiin sakeasta sumusta. Tämä antoi meille toivoa sumun pikaisesta haihtumisesta, jonka vuoksi yksimielisesti päätimme lähteä rannasta ja vastaiseksi pitää aurinkoa kompassinamme. Mutta emme olleet soutaneet puolta peninkulmaa pitemmälle, kun pilvet taas peittivät auringon. Nyt olimme aavalla vedellä näkemättä monta kyynärää eteemme ja melkein neuvottomina siitä, mitä oli tekeminen. Minä kehotin perämiestä ohjaamaan venettä samaan suuntaan aaltoihin nähden, kuin se oli kulkenut auringon ollessa näkyvissä. Näin hän teki, ja me soudimme entistä enemmän ponnistaen, sillä pelkäsimme, että ukkonen, joka kuului kaukana, helposti olisi saattanut nostaa myrskyn, ja että tämä olisi tehnyt lopun koko matkastamme. On tunnettu asia, että tuuli ukonilmalla on tiheämpien muutosten alaisena kuin tavallisesti, emmekä me siis varmasti enää voineet luottaa edes aaltojen suuntaan, tuohon seikkailurikkaan matkamme ainoaan johtotähteen. Mutta koska meillä ei ollut muuta, tyydyimme seuraamaan tätäkin opasta, kunnes senkin menetimme ja järvi oli vallan tyynenä. Nyt huomasimme soutamisen turhaksi, luovuimme airoista ja odotimme kärsimättöminä kunnes joko aurinko taas oli näyttäytyvä tai sumu häviävä, sillä joskin tuuli nyt uudelleen olisi ruvennut nostamaan aaltoja, olisi se ollut epäluotettavampi. Emme näet voineet ajatella muuta kuin että se tyvenen aikana oli muuttuva. Vähäisen ajan kuluttua alkoi sataa ja tuuli puhalsi kovemmin kuin ennen sadetta; kuitenkaan ei myrskynnyt. Jos kohta olimme epävarmat siitä, oliko tuuli vielä sama kuin edellä, käänsimme veneen siihen nähden samaan suuntaan kuin äsken ja levitimme purjeen. Perämies arveli, että saattoi olla yhdentekevää minne jouduimme, ja että ainakin oli parempi, ettemme aavalla ulapalla odottaneet myrskyä, joka varmaankin olisi tuottanut meille tuhon. Purjehdimme kauan puolella laitatuulella ja huomasimme viimein iloiten, että sumu oli vähenemässä. Kohta senjälkeen näimme maan haamoittavan vähän matkan päässä. Ohjasimme veneen sinne ja nousimme iloisina maihin. Muuan miehistä sanoi, että se oli Haapasaari, mutta toiset purskahtivat remakkaan nauruun tämän kuullessaan. Kysyin syytä heidän nauruunsa, jolloin he sanoivat, että olisi ollut ihme, jos olisimme Haapasaarella, joka oli vallan lähellä heidän kotiaan ja siis oikean suunnan varressa. Kauan seisoimme siinä, ja talonpojat tuumivat, mitä maata se mahtoi olla. Muutamat luulivat sitä Impilahteen kuuluvaksi niemeksi, toiset taas arvelivat toista. Toiset sanoivat tuntevansa sen ja sen vuoren ja toiset mainitsivat niiden nimet. Koska he kaikki tottuneina kalastajina tunsivat oman saaristonsa saaret, niemet ja lahdet, ihmettelin, että he niin kauan seisoivat siinä tuntematta paikkaa. Kaikki mainitsivat eri paikkoja, joiksi luulivat tätä maata, ja sen olisi pitänyt olla ainakin peninkulman verta syrjässä meidän oikeasta suunnastamme, voidakseen saavuttaa uskottavaisuutta toisissa. Viimein miehet menivät kauemmaksi saaren ylängölle sitä lähemmin tarkastamaan. Kukin palasi taholtaan ja vakuutti, että oltiin Haapasaarella, jota nyt enää eivät voineet epäilläkkään seutua lähemmin tutkittuaan. Talonpoikien ilo ei ollut kuvattavissa, enkä tiedä, mitä tekivät enemmän, iloitsivatko vai ihmettelivät, että sattuma näin onnellisesti vei meidät perille. Meillä oli jäljellä soudettavana vaan lyhyt matka, kunnes tulimme mannermaalle. Erosin perille tultuamme seuralaisistani, lukuunottamatta erästä, joka seurasi minua hyvän matkaa melkein Otsioisten kylään, joka on maantien varrella 3/4 peninkulman matkan päässä Sortavalan kaupungista. Täältä kävelin vielä samana iltapäivänä Sortavalaan. Kantaen kädessäni suurehkoa mansikkatuokkosta, jonka olin muutamasta kolikosta ostanut paimentytöltä, tulin sisälle kaupunkiin vähää ennen auringonlaskua. Seuraavana päivänä kirjoittelin kirjeitä ja sen jälkeisenä olin valmis lähtemään kaupungista. Paria päivää myöhemmin sattuville markkinoille en tahtonut jäädä, osaksi, koska jo ennen niitä olin saanut kaikki mitä tarvitsin, osaksi, koska asuntoni vuokra ja muut kulunkini niiden aikana olisivat melkoisesti lisääntyneet. Juuri kun aioin kiinnittää laukun selkääni, astui mieshenkilö kievarin saliin; katsahdin häneen muistamatta, mistä hän oli kotoisin ja mikä hänen nimensä oli. Viimein kysyin kievarinisännältä hänen nimeään, ja hämmästyin aika lailla, kun kuulin hänen mainitsevan luutnantti Fryxell'iä. Olin edellisenä keväänä tavannut hänet hänen asuinkaupungissaan Hämeenlinnassa. Oli koko hauskaa nähdä täällä hänet jälleen. Hetken kuluttua läksin kuitenkin kaupungista, kuten olin päättänyt. Muuan Pälkjärveltä kotoisin oleva talonpoika, jonka vähää ennen olin tavannut apteekissa, lupasi kyydittää minut kotiseudulleen saakka. Hän odotti jo minua pihassa, ja viipymättä istuimme kääseihin. Tiellä kohtasimme paljon markkinoille matkustavaa väkeä. Hyvin monella oli suuret voitynnyrit rattaillaan. Etenkin kaikki ilomantsilaiset kuljettivat voita markkinoille. Ruskealaan pysähdyimme hevosta syöttämään. Suuri joukko markkinaväkeä oli myös samassa tarkoituksessa pysähtynyt sinne. Useat kiteeläiset, jotka olivat tavanneet minut Potoskavaaran häissä ja jotka nyt tunsivat minut, tervehtivät minua. Muiden muassa näin täällä talollisen Halttusen Ruppovaaralta; hän oli sen Olli Halttusen veljenpoika, josta aikaisemmin olen kertonut. Hän oli äsken parantunut ja oli matkalla markkinoille. Hän kysyi, oliko minulla vielä tallella sama pilli (huilu), jonka hän minulla näki ollessani yötä hänen luonaan. Vastasin, että se kyllä oli taskussa, mutta etten nyt mielelläni soittanut sitä näin suuren kansanjoukon edessä. Hän vakuutti minulle, että täällä helposti saatoin ansaita melkoisesti rahoja, jos vaan puhaltaisin huiluani, vaikkapa kukin antaisi vaan kolme kopeekkaa. Kiitin häntä hänen hyväntahtoisesta ehdotuksestaan ja tuumin miten vielä perustelisin estelyäni, kun kyyditsijäni vapautti minut siitä ilmoittamalla, että hevonen jo kyllä oli syönyt tarpeeksi, ja että meidän jo täytyi lähteä matkaan, jos mielimme ehtiä perille Pälkjärvelle. Sanoin hyvästi Halttuselle, istuin kääseihin ja läksin matkaan. Noin 10:n aikaan tulimme tienristeykseen, missä hänen tiensä erosi maantieltä. Maksoin talonpojalle viiden peninkulman matkasta ruplan ja 50 kopeekkaa; sitten nousin pois kääseistä, ja hän ajoi toista tietä kotia. Oli jo jotenkin myöhä illalla, kun saavuin Pälkjärven kirkolle, jonka vuoksi en tahtonut poiketa pappilaan enkä muihin lähelläoleviin herrasperheisiin, vaan astuin yhä edelleen vielä muutaman neljännespeninkulman matkan. Yön lepäsin metsässä laukku päänalaisena ja kuusenhavuja allani sekä peitteenäni. Mutta vaikka miten olisi peittänyt itseään niillä, oli vaikeata päästä rauhaan hyttysiltä. Panin piippuuni ja sytytin sen sekä ladoin uudelleen kuusenoksat päälleni. Savu piti nyt hyttysiä matkan päässä, vaivuin uneen ja nukuin sangen levollisesti kunnes joku aamulla rupesi penkaamaan havuläjääni. Nousin ylös vartijoitani katselemaan. Karjalauma, joka sattumalta oli tullut paikalle, seisoi ympärilläni tuijottaen minuun, ikäänkuin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni. Mutta minun kohotessani pystyyn se pelästyi ja pötki pakoon. Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja minä aloin kulkea eteenpäin. Vielä tänäkin päivänä kohtasin markkinoille matkustavia talonpoikia. Monissa ruohoisissa paikoin he olivat riisuneet hevosensa ja päästäneet ne ruokailemaan, sillä välin kuin itse loikoivat valkean ympärillä. Kysyin, oliko heillä ollut tapana matkoilleen ottaa mukaansa rehua hevosta varten. He vastasivat siihen kieltävästi ja tuumivat, että se olisi suurinta hulluutta, koska ruohoa tapaa kaikkialta tien vierestä. "Entä kaupungissa?" -- "Se, joka aikoo viipyä kauemmin kaupungissa, niittää viimeisestä syöttöpaikasta riittävän määrän ruohoa ja vie sen rattaillaan kaupunkiin." -- "Entä jos hevosenne karkaisivat syödessään noin itsekseen valtoimina metsässä?" -- "Siihen ne ovat liian viisaat ja ovat olleet pienistä varsoista, kun ne emänsä perässä ensi kerran juoksivat irrallaan matkalla." Minulla ei ollut enempää heiltä kysyttävää. Muutamat, joilta kysyin osasivatko runoja, pyysivät minua käymään luonansa kotonaan kulkiessani niiden pitäjien läpi, joissa he asuivat; sen lisäksi he neuvoivat minulle useita tuttuja runoniekkojaan. Tein sen huomion, ettei yksikään näistä talonpojista ollut juovuksissa. Hiljaa he kulkivat tietänsä edelleen, meluamatta ja huutamatta niin kuin useissa paikoin muualla, etenkin rannikkoväestön ja hämäläisten kesken, on tavallista: Täten tämä päivä kului sangen miellyttävästi. Mansikat olivat nyt täysin kypsyneet, jonka vuoksi usein poikkesin tieltä niitä syömään. Tohmajärvellä söin samana päivänä ensi kerran mesimarjoja, joita siellä täällä tien varsilla kasvoi runsaasti, kuten myös suomuuramia, jotka löysin maantien viereisiltä soilta. Iltapäivällä tulin Vatalan kievariin, jonne päätin jäädä pariksi päiväksi, sillä näin, että heillä oli kaunis kamari, joka Karjalan rahvaalta jopa kestikievareistakin useimmiten puuttuu. Emäntä, joka oli vanhanpuoleinen, oli melkein yksin kotona, kun hänen miehensä oli lähtenyt markkinoille. Hän näytti ensin olevan hieman epäluuloinen minun suhteeni; kuitenkaan hän ei tehnyt mitään esteitä, kun pyysin saada jäädä yöksi heidän vierashuoneeseensa. Istuuduin kirjoittamaan iltaan asti, myöskin seuraavan päivän käytin kirjoittamiseen. Emäntä, kun näki minun niin uutterasti kirjoittavan, kysyi mitä kirjoittelin. Vastasin hänelle kirjottavani muistiin kaikenlaista, mitä täällä Karjalassa olin nähnyt, voidakseni sitten kotiseudullani siitä kertoa. "Ehkäpä panette kirjaan tämänkin, minkä nyt kanssanne puhun", virkkoi emäntä. Jotta hän ei suotta olisi tullut varovaiseksi minun suhteeni, vastasin kernaimmiten panevani kirjaan vanhoja runoja ja lauluja ja kysyin, osasiko hän niitä. Häh vastasi lapsuudessaan kyllä niitä osanneensa paljonkin, mutta nyt jo enimmäkseen unhottaneensa ne. Näytin nyt hänelle kaikki ennen kirjoittamani runot ja kerroin laajasta jalkamatkastani. Sen ohella luin hänelle useita sellaisia laulurunoja, joita Karjalan naiset etupäässä laulavat. Useat hän sanoi ennen osanneensa ja toisia kuullessaan hän huomautti, että hänen äitinsä tai tätinsä oli laulanut samoja lauluja vähän toisin. On omituista nähdä, kuinka tenhoavasti vanhat laulut vielä usein vaikuttavat suomalaisiin mieliin. Useissa paikoin olen huomannut, miten ne, jotka niitä ovat laulaneet tai jotka ovat kuulleet muiden niitä laulavan, omituisella tavalla ovat niistä heltyneet. Yhden ainoan runopätkän kuultuaan he usein muuttuvat minulle tuttavallisemmiksi kuin kuultuaan pitkiä kertomuksia asioista, joiden olen luullut enemmän huvittavan heitä. Emäntä tuli myös yhä avomielisemmäksi minua kohtaan ja kertoi minulle elämänsä tapauksia. Hänen ensimäinen miehensä oli jättänyt hänet jälkeensä ilman perillisiä. Nykyisen miehensä kanssa hän oli omituisella tavalla joutunut naimisiin. Tämä mies oli ennen asunut lähellä heitä ja oli entisen isännän kuoltua jonkun aikaa tehnyt talon työt ja hoitanut sen asioita. Kun hän sitten ilmaisi aikomuksensa naida emäntälesken, oli tämä huomauttanut hänelle, kuinka epäsuhtainen sellainen aviopari olisi ja kertoi sanoneensa: "Saattaisinpa varsin hyvin ikäni puolesta olla äitisi, kuinka siis voit naida niin vanhan naisen ja sittemmin naituasi tyytyväisenä elää niin vanhan vaimon kanssa! Ei toki, hae itsellesi vaimo mielesi mukaan muualta, talon saat kuitenkin minun kuoltuani. Minä en enää ole naimahaluinen, vaan voin varsin hyvin olla lopun ikääni naimatonna." Mies tai oikeammin silloin 18-20 vuoden ikäinen poika ei kuitenkaan tämän johdosta luopunut aikeestaan, vaan oli vakuuttanut, ettei hän mistään voinut saada parempaa vaimoa, ja niin oli kosiminen ratkaistu. Kysyttyäni, miten hän oli tyytyväinen nuoreen mieheensä, hän vastasi eläneensä hänen kanssaan hyvin onnellisena ne vuodet, jotka olivat olleet naimisissa. Huolimatta tästä emännän suuresta avomielisyydestä hän taisi kuitenkin joskus olla huolissaan siitä, kuka minä olin sekä siitä, mitä alituinen kirjoittamiseni merkitsi. Hän ei kuitenkaan koskaan lähempää tiedustellut sitä minulta, eikä hän myöskään suorastaan tahtonut kysyä, oliko minulla matkapassia vai ei. Kuitenkin hän kautta rantain ilmaisi minulle halunsa saada se tietää. Tämä kävi selville, kun hän kerran kysyi minulta, enkö koko matkallani ollut joutunut tekemisiin ilkeiden ihmisten kanssa. Vastasin, että jos sellaisia olisi ollut, niin he kyllä olisivat varoneet minua, kun olisivat nähneet, että minulla oli pyssy. "Enpä tarkoita varkaita ja rosvoja", sanoi hän, "sillä niitä ei Jumalan kiitos ollenkaan ole tarvinnut pelätä meidän tienoillamme; vaan ajattelin, eiköhän rahvas, jonka luona olette käynyt, joskus ole epäillyt teitä joksikin toiseksi ja tuottanut teille kaikenlaisia hankaluuksia?" Tajusin helposti hänen ajatuksensa ja vapautin hänet huolistaan minun suhteeni noutamalla passini ja huomauttamalla, että se minua näissä asioissa suojeli. Nyt hän tuli vielä tyytyväisemmäksi ja pyysi minua vaan jäämään heille niin kauaksi, kuin työtäni kesti. Jäinkin sinne seuraavaan päivään asti. Seuraavana aamupäivänä sattui rovasti Vallenius matkustamaan Kiihtelysvaaran kappeliin. Hänen tiensä kulki tästä ohi, jonka vuoksi hän poikkesi kievariin. Hän tunsi minut ja viipyi siellä jonkun aikaa kysellen retkiäni, mitä olin tehnyt Jouhkolasta erottuani. Hänen lähdettyään matkaan, emäntä tuli luokseni ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut kertoa minulle jotakin hyvin tärkeätä. "Niin vähän ihminen täällä tietää!" hän virkkoi kaikkein ensiksi. "No, mitä teille nyt on mahtanut tapahtua?" -- "Eipä mitään", hän vastasi, "mutta tehän olette maisteri, ja minä luulin teitä vaan talonpojan pojaksi, kuten itse sanoitte." Vastasin, että olinkin talonpojan poika, kuten olin hänelle sanonutkin, ja kysyin, mistä hän nyt oli saanut tietää, että olin maisteri. "Kuulin kyllä", hän vastasi, "että rovasti teitä siksi kutsui, vaikken ymmärräkkään ruotsia." Jos olisin kauemmin tullut viipyneeksi täällä, olisin pikemmin menettänyt kuin voittanut tämän emännän mielestä niin tärkeän huomion kautta. Sillä sen sijaan, että ennen olin ollut täällä kuin kotonani, piti emäntä nyt velvollisuutenaan kohdella minua kuin ylhäisempää vierasta ainakin, ja tämä tuottaa aina hankaluuksia sekä isännälle että vieraalle. Vähää ennen päivällistä hän kysyi minulta, olinko syönyt "Karjalan herkkua". Vastasin, etten ennen ollut kuullut edes tätä nimeä ja kysyin, mistä sitä valmistettiin. Hän lupasi heti laittaa sitä, niin että saisin syödä. Se ei ollut muuta kuin tavallista viilipiimää (kokkelia), johon oli sekoitettu rieskamaitoa ja joka tuntui vähän nuoren maidon sekaiselta kohopiimältä. Sepä vasta herkkua! taitanet ajatella, hyvä lukijani, mutta vakuutan sinulle omasta kokemuksesta, että tämä yksinkertainen ruokalaji maistuu sangen hyvältä, kunhan vaan ei syö sitä vatsan ollessa täynnä. -- Myöhemmin iltapäivällä läksin täältä ja kuljin kokonaista 5/4 peninkulmaa erääseen taloon, johon sitten yövyin. Seuraavana aamuna läksin sieltä ja kuljin edelleen pysähtymättä pitempää kuin useissa paikoin syömään mansikoita ja maamuuramia. Olin jo täten vaeltanut noin kolme peninkulmaa, kun päivällisaikaan rupesin lepäämään nurmikolle tien laitaan. Muutamia talonpoikia tuli ajaen jäljessäni samaan paikkaan ja he tunsivat minut kohta, sillä olivat nähneet minut matkallansa Sortavalaan, josta nyt palasivat. Kaupunkiin viemästään voista he olivat saaneet 8 ruplaa puudalta, joka hinta heidän mielestään oli vallan liian pieni. Aioin ensin heidän rattaillaan ajaa Ilomantsin kirkolle, mutta tultuamme lähelle Konnunniemen (Huosiovaaran) kylää, sanottiin minulle, että jos tahdoin kirjoittaa muistiin runoja, niin siellä oli muuan talollinen Rautiainen, jonka tiedettiin niitä osaavan. Jäin siis pois heidän seurastaan ja poikkesin kylään, joka oli virstan päässä maantieltä. Oltiin talossa äsken syöty päivällistä. Rautiainen kysyi minulta, olinko jo syönyt ja kun siihen vastasin kieltävästi, pyysi hän minua istumaan ruualle. Sen jälkeen hän tarjosi minulle kypsiä suomuuramia, sellaisia, joita täällä sanotaan "lakoiksi" eroitukseksi vähemmän kypsistä ja vielä kovista "muuramista". Hänen kanssaan tyhjensin suuren ropeellisen näitä hyvänmakuisia marjoja. Hänen pienelle tyttärelleen, joka oli poiminut ne, annoin sitten muutaman lantin, jotka minulla sattui olemaan, ja sen jälkeen Rautiainen käski hänen tuoda esille vielä toisen ropeen. En kuitenkaan jaksanut syödä enempää, vaan kiitin ja käänsin sitten puheeni runoihin. Vaikka Rautiainen muuten näyttäysikin anteliaaksi ja vieraanvaraiseksi, ei hän kuitenkaan antanut minulle mitään toiveita runojen saannista. Hyvin halukkaasti hän kuunteli niitä runoja, jotka hänelle luin, mutta hän sanoi aina lopulla: "Onhan teillä kaikki runot ennestään, mitä minä enää voin teille antaa?" Lukuunottamatta muutamia perin mitättömiä toisintoja, en saanutkaan häneltä mitään. Muutamat nuoremmat henkilöt lauloivat kuitenkin minulle pari uudempaa runoa, jotka panin kirjaan. Samalla he neuvoivat minut erään Ollukka Parvisen luo, jonka sanoivat sekä osaavan muiden sepittämiä runoja että itse olevan onnistunut runoniekka. Muutamat nuoremmista henkilöistä saattoivat minut Ollukan kotiin. Hän sattui, tullessamme itse olemaan pihalla; tervehdin häntä, tietämättä että hän juuri oli etsimäni mies, ja menin tupaan. Minua saattaneet miehet jäivät jälkeeni pihalle, kuten luulin, kertomaan asiaani. Hetken kuluttua hekin tulivat tupaan ja minä kysyin, olivatko nähneet Ollukkaa. "Hänhän se oli, jota tervehditte pihalla", sanoivat he, "mutta mainittuamme, että te olitte tullut kirjoittamaan hänen runojaan, hän juoksi pois, emmekä sen koommin ole häntä nähneet." Kysyin, eivätkö olleet nähneet, minnepäin hän oli juossut, ja he arvelivat hänen lähteneen vähän matkan päässä olevaan toiseen taloon. Menimme sinne häntä etsimään, mutta ei häntä sielläkään näkynyt. En kuitenkaan turhaan nähnyt vaivaa, sillä tämän talon emäntä lauloi minulle useita vanhoja lauluja, jotka kirjoitin kirjaan mikäli hän niistä aina muisti jonkun pätkän. Hänkin virkkoi, minkä monet muut ennen olivat sanoneet, etten kahdessa kolmessa päivässä olisi voinut kirjoittaa kaikkia niitä runoja, jotka hän tyttönä oli osannut. Hän valitti, että muistinsa nyt oli niin heikontunut, ettei hän muistanut paljoa niistä. "Kuitenkin muistan vieläkin useita", hän jatkoi, "ja saatan itsekseni usein laulella tuntikaudet perätysten, paraiten kun olen pahoillani jostakin tai kun mieleni muuten on täynnä huolia. Silloin ei minulta suinkaan lauluja puutu, eikä minun edes tarvitse niitä tuumia, vaan laulelen monta laulua, joita nyt en suinkaan voi muistaa." -- Ollukkaa odotettiin tänne illalla, sillä hänen piti seuraavana päivänä ottaa osaa heinäntekoon. Hän tulikin viimein myöhään illalla, mutta ei mitenkään suostunut laulamaan runoja. Kysymykseeni, miksi hän päivällä oli paennut minua, hän ei vastannut mitään, vaan puolusteli itseään ainoastaan sillä, että kaikki runot, jotka hän osasi, sekä omat tekemänsä että muiden sepittämät, olivat niin huonot, ettei niitä maksanut panna kirjaan. Pyytämällä pyydettyäni hän kuitenkin lupasi seuraavana aamuna laulaa parhaat runot, jotka osasi. Mutta se, mitä olin pelännyt, tapahtuikin, nimittäin että Ollukka jo oli mennyt pois ennenkuin heräsin. Emäntä, joka yhä vielä oli kotona, muisteli vielä, mitä edellisenä päivänä oli jättänyt lauluistaan laulamatta, ja minä toivoin vielä saavani häneltä paljon muita lauluja, kun hänen miehensä sekaantui asiaan ja käski emännän laulaa ennemmin jonkun jumalisen virren kuin vanhoja "remputuksia". Huoneentaulu muistui mieleeni, enkä siis enää tahtonut pyytää emäntää vastoin miehensä tahtoa laulamaan minulle laulujansa. Mainitun päivän aamuna, nimittäin 14:ntenä, läksin Huosiovaaralta enkä paljoa pysähtynyt ennenkuin Koverossa. Olin aikonut pysähtymättä vielä samana päivänä kulkea Maukolaan saakka, missä lääninviskaali Falck asui. Olin kuullut, että hän oli suuri suomalaisten runojen ystävä. Muuan tienristeys Koveron tienoissa eksytti minut. Sen sijaan että olisin poikennut oikeanpuoliselle tielle, joka vie Ilomantsin kirkolle, menin vasemmanpuolista tietä, joka pian päättyi venäläiseen rukoushuoneeseen. Minun täytyi kääntyä takaisin ja poikkesin erääseen taloon. Tämän kylän asujamet kuuluvat suureksi osaksi kreikkalaiseen uskoon, ja niin oli myös sen talon väen laita, johon tulin. Tytär kysyi nähtyänsä huiluni, mikä keppi se oli. Vastasin silloin hänelle, että se oli puhallus-soitin ja rupesin samassa todistamaan mitä olin sanonut. Hän oli vähällä joutua suunniltaan ihastuksesta ja tiesi tuskin, pitikö hänen astua vai tanssia. Lopetettuani pyysin häntä vuorostaan laulamaan jotakin minulle. "En enää jouda", hän vastasi, "veljeni odottavat minua heinäniityllä, mutta äitini jää kotia ja hän osaa kyllä lauluja." Samassa hän otti viikatteensa ja meni pois. Kotia jäänyt äiti ei kuitenkaan ollut niin altis tuomaan esiin runojaan. "Lauloinpa viimeksi", hän virkkoi, "häissä ja sain siellä sukat (tai kintaat; en oikein muista kumman hän sanoi); enkä nyt tässä tahdo laulaa ilmaiseksi." Otin esille 5 kopeekan hopearahan ja lupasin sen hänelle, jospa hän vaan tahtoi laulaa minulle pari tai kolme runoistaan. Nyt hän alkoi ja toisti ne vielä kun aloin panna niitä kirjaan. Sitten tahdoin antaa hänelle maksun, mutta hänpä ei ottanutkaan vastaan rahoja. Ihmettelin sitä ja kysyin, kuinka hän ensin ei ollenkaan tahtonut laulaa maksutta ja kuinka hän sitten laulettuaan ei huolinutkaan maksusta. Hän virkkoi silloin, että hän kernaimmiten kokonaan olisi tahtonut olla laulamatta, mutta ettei myöskään ollut voinut kauempaa kieltää, kun huomasi, miten kärkkäästi halusin sellaisia joutavia lauluja. Tarjosin hänelle vielä kerran mainittua rahaa, ja lopulta hän suostui ottamaan sen, kuitenkin pannen ehdoksi, että minun samasta maksusta piti syödä päivällistä. Muori kantoi pöytään voita, maitoa ja täkäläisen rahvaan piirakkaa. Ruuan jälkeen menin muorin neuvon mukaan tien vieressä olevaan torppaan, jonka emännän hän sanoi osaavan paljon runoja. Tupa oli sinne tullessani aivan tyhjä. Odotin hetkisen, mutta ei ketään kuulunut, jonka vuoksi taas läksin matkaan. Vaikka torppa oli maantien varrella, ei ovessa ollut mitään lukkoa, joka seikka on todiste siitä, että yleinen turvallisuus täällä vielä on sangen hyvä. "Karsinan" ja "sillan" välillä oli täällä vanhan tavan mukaan väliaita rajana.