Part 10

Oltuani neljä päivää Sortavalassa sain vihdoin heinäkuun 4:ntenä päivänä tilaisuuden lähteä Valamon luostariin. Pari sieltä Sortavalaan tullutta munkkia, joiden nyt piti palata täältä, lupasi ottaa minut veneeseensä. Meidän oli määrä lähteä perjantai-iltana. Noin 9:n aikaan menin munkkien majapaikkaan, jossa istuin odottamassa kello 11:en, sillä sitä ennen he eivät olleet valmiit. Odotusaikana he kohtelivat minua hyvin, jopa pyysivät minua ottamaan osaa illalliseensakkin, jota heidän ystävällisyyttään en kuitenkaan voinut hyväkseni käyttää, koska vähää ennen olin syönyt kievarissa. Itse he söivät ja tekivät senjälkeen ristinmerkit rintoihinsa Marian-kuvan edessä, joka oli seinässä pienessä lasikaapissa. Vihdoin viimeinkin 11:n ajoissa he olivat valmiit lähtemään. Toisen munkin astuessa alas rannalta laiturille johtavia portaita, tapahtui hänelle se vahinko, että jalkansa luiskahti, ja hänen koettaessaan itse säilyttää tasapainoaan, putosi kompassi hänen kainalostaan ja vieri portaita alas. Jokapäiväinen ihminen olisi tällaisessa tapauksessa ehdottomasti ruvennut kiroilemaan; mitä munkki teki, en tosin tiedä, koska en ymmärtänyt niitä sanoja, jotka hän silloin lausui. Etsimme kompassia, mutta turhaan. Löysimme tosin itse kotelon, vaikkakin kappaleina, mutta maneittineulaa oli vallan mahdoton löytää. Tämä tapaus olisi voinut käydä meille sangen ikäväksi, ellei yö olisi ollut jotenkin valoisa ja kokonaan sumuton. Munkit kävivät veneeseen ja soutajat ryhtyivät airoihin, sillä purje ei ollenkaan hyödyttänyt, koska myrsky, joka edellisinä päivinä lakkaamatta oli raivonnut, nyt oli asettunut yöksi. Sadekkin oli lakannut, niin ettei ilman puolesta saattanut toivoa kauniimpaa yötä. Minäkin asetuin soutajien joukkoon, ja siihen munkit varsin kernaasti suostuivat, antoivatpa minun sitten esteettömästi aina Valamon saarelle asti, koko 40:n virstan pituisen matkan, pitää hyvänäni tätä käsivartteni lihasten harjoitusta. Ennenkuin Sortavala katosi näköpiiristämme, ottivat munkit jäähyväiset kaupungilta ja ristivät rintansa. Noin 15:n virstan matkan soudimme Sortavalan saariston läpi ja vasta silloin tulimme aavalle vedelle, missä ei yhtään kalliota eikä saarta ollut nähtävissä ennenkuin saavuimme Valamon rantaan. Mainitun saariston viimeisellä saarella on Valamon luostarilla maallenousupaikka ja siihen se on rakennuttanut mökin, missä joskus levätään. Munkit tervehtivät tätä paikkaa ja tekivät ristimerkin. Oli siis vielä matkastamme jäljellä 25 virstaa. Selällä kohtasimme Valamosta tulevan veneen; siinä oli pari munkkia, jotka olivat matkalla Impilahdelle kutsumaan muutamia vieraita Pietarin-juhlaan. Nämä munkit tulivat meidät kohdatessaan sangen iloisiksi. -- -- -- Vaikka emme nähneet Valamon maata, suoriutui perämies kuitenkin sangen hyvin ollen kokenut ja tottunut arvailemaan, ja näin tuli saari viimein näkyviimme. Kun en koskaan ennen ollut nähnyt luostaria, ei ollut kummallista, että sangen uteliaasti loin katseeni saarta kohti. Ennenkuin tulimme itse pääsaarelle, soudimme pienemmän saaren ohi, joka meistä jäi oikealle. Sillä kohoaa luostariin kuuluva kirkko, jota munkit hyvin hartaasti kunnioittivat kumarruksilla ja ristinmerkeillä. Tämä kirkko oli siksi pieni, etten saattanut luulla vielä sitä itse luostariksi, kuten ensi katseella olin tekemäisilläni. Pian näin, että tässä oli erityinen saari, ja kohta senjälkeen saavuimme luostarinrantaan, jota pitkin soudimme vähän matkaa tullaksemme maallenousupaikkaan. Kauan katselin linnan monien tornien hopeoituja kupukattoja. Näin täällä muutamia suurehkoja veneitä ja muhkean purjeveneen. Sittemmin sain kuulla, että vielä suurempi pursi oli lähtenyt Pietariin noutamaan sieltä Pietarin-juhlaan kutsuttuja vieraita. Luostarin juurella oleva ranta on äkkijyrkkä ja kohoaa melkoisesti järvenpinnasta. Näyttää siltä kuin Laatokan vesi ennen olisi ollut monta syltä ylempänä ja ylettynyt korkeampaan pengerrykseen, sillä rantakallioissa on niitä oikeastaan kaksi. Alempi on monta kyynärää ylemmän alapuolella ja lienee muinoisina aikoina ollut Laatokan aaltojen huuhdeltavana, kunnes vesi aleni ja asettui nykyisen pintansa tasalle. Tultuamme venesatamaan, nousimme maihin ja kuljimme portaita ylös luostariin. Kello oli 10:n paikkeilla kun saavuimme luostariin. Munkit, joiden kanssa olin venematkani tehnyt, neuvoivat minua menemään tervehdykselle taloudenhoitajan luo, sillä luostarinjohtaja oli pahoinvoipa. Hän vastaanotti minut sangen hyvin ja sanoi minut tervetulleeksi venäjänkielellä, jota juuri senverran ymmärsin, vaikka minun muuten oli vaikea tulla toimeen. Sitten hän pyysi opastani viemään minut osottamaansa huoneeseen. Tähän aikaan syödään luostarissa aamiaista, jota nautitsemaan minunkin tuli mennä, huolimatta suuresta uteliaisuudestani nähdä ympäristöä. Tuntui siltä kuin oltaisiin katsottu omantunnon asiaksi pitää huolta siitä, ettei kukaan vieraista jäänyt ilman ateriaa, sillä niin hellittämättä ja melkein vasten tahtoani minut vietiin aamiaispöytään. Avarassa salissa oli molemmin puolin katettu pöytiä yksinkertaisilla ruuilla. Oikealla olevan pöydän ääreen kokoontuivat munkit, vasemman ääreen luostariveljet ja työmiehet istuutuivat ottamatta huomioon erityisiä paikkoja; jälkimäisen ääreen myös läsnäolevat vieraat asettuivat. Aterian alkamismerkki annettiin soittamalla lähelläolevaa ruokakelloa, jota myös käytettiin merkinantamiseen tarjoaville palvelijoille, kun joku uusi ruokalaji oli tuotava pöydälle. Jo alussa oli muuan esilukija asettunut melkein keskelle huonetta molempien pöytien väliin ja erityisen tarkoitusta varten laaditun vietto-pöydän ääreen. Siinä hän seisovillaan luki kappaleita, kuten luulin erottavani, slavonilaisesta pipliasta. Hän jatkoi lukemistaan koko aterian ajan. Pöydälle oli pantu pyöreitä puulautasia, joille oli asetettu neliskulmaisia puolen tuuman paksuisia pehmeitä leipäviipaleita, viipale kullekin lautaselle. Veitsiä ja haarukoita ei pöydällä nähnyt ollenkaan, mutta puulusikka oli pantu jokaisen eteen. Heti kellonsoiton jälkeen tuli joukko tarjoilijoita esille kantaen pöydälle vieraiden eteen puuvateja niin tiheään, että ainoastaan neljä henkilöä söi samasta vadista. Nyt ruokavieraat tekivät ristinmerkin ja alkoivat syödä. Muuan heistä riputteli suolaa ruokaan ja hämmensi sitä veitsellään. Tämä näytti olevan sääntönä, sillä ei koskaan unhotettu ripoittaa suoloja ruokaan, oli ruoka mikä tahansa. Muutaman minuutin kuluttua soitettiin taas kelloa, jolloin tämä ruokalaji vaihdettiin toiseen, ja näin meneteltiin, kunnes viisi ruokalajia oli syöty, jonka jälkeen ateria, noin puolen tunnin kuluttua, oli lopussa. Joka uuden ruokalajin ilmestyessä, syöjät siunailivat itseään ja tekivät ristinmerkin, samoin myös juodessaan. Juoma oli jotenkin meikäläisen sahdin kaltaista ja sitä oli tuotu pöytään suurissa läkkipeltisissä maljoissa. Joka kuudennen henkilön eteen pantiin tällainen malja, ja se oli ainoa metalliastia, jonka näin koko pöydässä, jos en ota lukuun näissä maljoissa olevia kauhoja, joista joimme, sillä laseja ei ollenkaan ollut tähän tarkoitukseen käytettävinä. Tarjottujen ruokalajien selittäminen kävisi vaikeaksi. Mitä monenlaisimmin hienonnettuja ja hakattuja ruoka-aineita oli käytetty näihin Valamon ruokalajeihin. Punajuurikkaita, pasternakkoja, kurkkuja, retiisejä, sinappia, pinaattia, retikoita ja mitä vaan kyökkitarhat tähän vuodenaikaan tarjoavat, näytti olevan niihin käytetty, ja erilaiset kokoonpanot näyttivät muodostavan eri ruokalajeja. Muutamissa näistä näki hienoksi hakattua kalaakin, jopa niin hienoksi, että oli vaikea erottaa sitä kalaksi muuten kuin maun avulla. Eräänlaista ryynipuuroa tuotiin myös pöytään aterian lopussa. Tämä puuro oli vedessä ja öljyssä keitettyä, ja sitä syötiin ilman särvintä; maitoa ei luostarissa käytetä ja samoin taitaa olla viinin laita. Voita ei myöskään käytetty pöydässä. Jotenkin tällaiset olivat ruokalajit, ja minun on suorastaan mahdotonta lähemmin tehdä niistä selkoa, minkä vuoksi jätän erityisesti puhumatta päivällisruuista, vaikka jossakin määrin erosivat aamiaisella käytetyistä, kuitenkin pääasiallisesti ollen niiden kaltaisia. Aamiaisen jälkeen on luostarissa tapana levätä muutama tunti. Eräs luostariveljistä saattoi minut huoneeseeni ja sanoi, että nyt voin paneutua pitkäkseni, lisäten että niin on tapana, miten kukin suvaitsee. Minä en kuitenkaan luonnollisesti malttanut sitä tehdä, sillä vielä tyydyttämätön uteliaisuuteni katsella luostaria karkoitti kokonaan unen. Läksin siis ulos, katselin luostarin ulkopuolta sekä pyhäinkuvia, joita oli siellä täällä eteisissä ja porttiholveissa. Itse luostarinmuuri muodostaa ulkoapäin suunnattoman suuren nelikulmion, jonka sisäpuolelle jäisi suhteellisesti pienempi linnanpiha, ellei sen sisäpuolella olisi pienempi ulkomuurin muotoon laadittu rakennus, ja tämänkin sisällä melkoinen linnanpiha. Ulko- ja sisärakennusten väliin siis jää ainoastaan leveä katu. Sisemmässä rakennusryhmässä ovat luostarin kuusi kirkkoa sekä ne huoneet, joissa luostarinjohtaja asuu. Munkkien kammiot ja vierashuoneet taas ovat kaikki ulommassa rakennusryhmässä. Nykyinen rakennus ei kuulu olevan erittäin vanha. Muutamat kertoivat, ettei sillä ollut ikää 50 vuotta enempää. Menin sitten luostarin hautausmaalle, missä muiden muassa näin Ruotsin kuninkaan Maunon haudan. Koetin saada selvää kiveen, tai oikeammin hänen hautaansa peittävään lautakanteen laaditusta kirjoituksesta, mutta en päässyt pitkälle, se kun oli kirjoitettu slavonian kielellä. Kaksi vuosilukua, joista luulin toisen ilmaisevan hänen tuloaan Valamoon ja toisen hänen kuolinvuottaan, eroitin kuitenkin sangen hyvin. Edellinen näistä oli, ellei muistini minua kokonaan petä, v. 1330, mutta jälkimäistä en ollenkaan voi muistaa. Erästä luostariveljeä, jonka tapasin ja joka osasi suomea, pyysin minulle selittämään hautakirjoitusta. "Kah, onpa kaikille tuttu asia", hän vastasi, "että Ruotsin kuningas Mauno monta sataa vuotta sitten tahtoi valloittaa luostarimme ja kenties kokonaan hävittää sen. Suuri laivasto mukanaan hän purjehti Sortavalasta ja jopa kuvitteli ylimielisenä sangen helposti saavansa luostarin asukkaineen valtoihinsa." "No, saiko hän sitten?" kysyin, huomaten, ettei munkki niin pian pääsisi kertomuksensa pääseikkaan. "Ei hän eikä kukaan muu koskaan voi saada valtoihinsa Valamon luostaria. Mitä häneen tulee, oltiin luostarissa edeltä saatu tietoa hänen aiotusta maallenousustaan, jonka jälkeen kaikki olivat yhtyneet rukoilemaan Jumalaa, anoen, että hän tyhjäksi tekisi kuninkaan rohkeat tuumat. Silloin kellot olivat soineet lakkaamatta yöt päivät, ja suru ja pelko oli lamauttanut kaikkien mielet, vaikka kyllä toivo ja luottamus Jumalaan antoi heille tyyneyttä vaaran hetkellä. Kohta saatiin suopea merkki siitä, että rukous oli kuultu. Kauhea myrsky oli noussut. Kuninkaan koko laivasto hukkui, hän yksin oli irtitemmatun laudan varassa ajelehtinut Valamon rantaan, missä oli pelastunut maihin, mennyt luostariin ja kertonut kohtaloaan. Senjälkeen hän kastatti itsensä kreikkalaisen kirkon oppiin, rupesi luostariveljeksi, munkiksi, ja kuoli muutaman kymmenen vuoden kuluttua luostaripappina. Hänen hautaansa varjostaa suuri tuuhea puu. Puulevy, joka peittää haudan, ei voi olla 15-20 vuotta vanhempi, sillä se on vielä sangen hyvin säilynyt ja siihen siveltimellä kirjoitetut kirjaimet eivät ole ollenkaan kuluneet." Munkin lopetettua kertomuksensa kysyin, luulivatko he yhä vielä olevansa yhtä turvatut vihollisilta yllätyksiltä. Vastaus kuului, niinkuin saattoi arvata, että Jumala kaiketi ennen muita oli suojeleva niitä, jotka yöt päivät niin uutterasti häntä palvelevat. Minulla ei ollut tähän mitään sanottavaa, jonka vuoksi päätin jättää sekä Maunon että munkin rauhaan ja läksin edelleen katsomaan muita esineitä, joita täällä tarjoutui joukoittain, minne vaan tuli. Pieni luostarimuurin toisella puolella oleva marmoripyramiidi veti ensin huomioni puoleensa. Siinä luin ensin Aleksanterin sekä suuriruhtinas Mikaelin nimet. Kysyin taas eräältä suomea taitavalta kirjoituksen merkitystä. Hän kertoi silloin, että tämä pyramiidi oli pystytetty säilyttämään muistoa Aleksanterin käynnistä Valamossa. Hallitsija oli varta vasten luostarista häntä noutamaan lähetetyssä purjeveneessä matkustanut Sortavalasta Valamoon. Hän oli eronnut koko seurueestaan ja yksin munkkien seurassa astunut alukseen. Matkalla hän oli yhtynyt tuttavallisiin puheisiin heidän kanssaan ja monta kertaa sanonut, etteivät he ollenkaan antaisi hänen läsnäolonsa häiritä heitä, vaan että pitäisivät häntä ystäviensä veroisena, jonka kanssa saattoivat seurustella yhtä vapaasti, kuin heidän muulloinkin oli tapana. Luostarinjohtaja, joka odottaen hallitsijaa oli valvonut edellisen yön, oli aamulla Aleksanterin saapuessa ollut nukkumassa. Keisari, joka oli odottanut, että luostarinjohtaja olisi vastaanottanut hänet, oli kysynyt, eikö luostarilla ollutkaan johtajaa. -- Hän oli ollut luostarissa pari vuorokautta ja oli "ottanut osaa luostarin köyhyyteen ja liturgiaan", kuten kiveen hakattu kirjoitus sanoi. Aleksanteri oli vielä kuolinvuoteellaan osottanut suurta suosiotansa Valamoa kohtaan, sillä hän oli määrännyt sen patjan, jolla hänen kuoleva päänsä lepäsi, Valamossa säilytettäväksi. Mitä suuriruhtinas Mikaelin käyntiin tulee, en saanut kuulla mitään enempää, kuin että hän Pietarista oli saapunut Valamoon ja muutaman päivän siellä oltuaan palannut Pietariin. Päivä oli kulunut puolisesta ohi, kun olin saanut katselleeksi näitä muistopatsaita sekä vilahdukselta silmäilleeksi muita merkillisyyksiä. Uni, joka minun edellisenä yönä oli täytynyt vaihtaa soutamiseen, näytti nyt tahtovan kostaa sitä välinpitämättömyyttä, jota siihen asti olin sille osottanut. Kohta muistuivat mieleeni munkin sanat, joka kertoi olevan tapana luostarissa levätä aamiaisen jälkeen. Läksin siis etsimään sitä huonetta, jonka taloudenhoitaja oli määrännyt majakseni. Mutta monien käytävien, porstuoiden ja portaiden eksyttämänä en mitenkään voinut sitä löytää, koska en tullessani tarkemmin ollut kiinnittänyt huomiotani siihen. Katsoin sisään muutamiin huoneisiin, joita luulin minulle määrätyksi, mutta huomasin heti erehtyneeni, koska niissä jo asui muita. Viimein muuan luostariveli huomasi pulani ja kysyi, etsinkö huonettani. Vastasin myöntävästi, jonka jälkeen hän sangen hyväntahtoisesti heti johti minut sinne. Huoneessani paneuduin pitkäkseni matrassille, joka tähän tarpeeseen oli sijoitettu sinne, kuten kaikkiin muihinkin huoneisiin, ja joka oli pantu kolmen kyynärän pituiselle tuolille. Täällä ei ollenkaan käytetä peitteitä, vaan ne, jotka sitä haluavat, voivat peittää itsensä omilla vaatteillaan. Matrassi oli verhottu pumpulikankaalla, mutta en voi sanoa, millä se oli täytetty; luultavasti sen sisällä ei kuitenkaan ollut sen arvokkaampaa tavaraa kuin olkia tai heiniä. Tämä matrassi sekä pieni päänalus samaa tekoa muodostivat koko vuoteen. Pari tuntia nukuttuani heräsin ja läksin taas ulos. Iltapäivän jumalanpalvelus oli nyt alkanut ja minä menin kirkkoon. Ihmetykseni ei ollut vähäinen, kun näin kaiken täällä äkkiä eteen aukeavan komeuden. Seinät olivat kauttaaltaan taulujen peittämät, joilla oli kullatut ja hopeoidut kehykset. Samoin olivat pylväät ja kaarikatto hopeoidut ja kullatut. Siellä täällä kimmelteli jalokiviä kulta- ja hopeakiinnoksissa. Minne vaan silmänsä käänsi, näki pelkkää kultaa ja hopeaa sekä mainitut maalaukset, jotka kuvasivat tapahtumia vanhasta ja uudesta testamentista sekä esittivät kuuluisien pyhimysten y.m. kuvia. Luostarin perustajia Sergiusta ja Hermannia on erityisesti muistettu. Milloin näkee heidän kiviliuskalla purjehtivan Valamon aalloilla, milloin paraillaan perustavan luostaria, milloin taas toimittavan jumalanpalvelusta ja jakavan siunauksia ympärillensä. Mutta tässä minun tulee vähän munkkien tiedonantojen mukaan kertoa heistä. Sergius ja Herman olivat, syystä, jota en tiedä, lähteneet liikkeelle Laatokan itäiseltä rannalta seisten irtonaisella kivipaadella, joka aalloilla kelluen oli kantanut heidät Valamon rannalle. Tuntuu siltä kuin joku vihollisten äkillinen tulo olisi karkoittanut heidät mannermaalta, ja että heidän paetessaan oli täytynyt käyttää moista alusta. Olkoon tämän asian laita miten tahansa, kävi, kuten sanottiin, että he pelastuivat Valamoon. Täällä he olivat herättäneet toisten huomion sekä monilla tekemillään ihmeillä, joista he useisiin heitä kuvaaviin maalauksiin ovat saaneet nimen "ihmeidentekijät", että myös vakavalla jumalisuudellaan. Joukko hurskaita ihmisiä kävi heidän luonansa, ja useita oli, jotka päättivät hylätä kotiseutunsa ja heidän tykönänsä ansaita taivaan valtakunnan. Tämä oli luostarin alku. Jo itse perustajat toimivat silloin melkoisesti, antoivat sille sääntöjä ja määräyksiä, joita muiden luultavasti myöhemmin syntyneiden ohella vielä noudatetaan. Nämä Sergius ja Herman ovat monessa paikassa kuvattuina. Heidän kuvansa lepäävät hopeakirstussa, joka on asetettu kuoriin, minne pääsee kulkemalla luostarin suurimman kirkon läpi. Toinnuttuani ensi hämmästyksestä, jonka kirkon loisto oli minussa herättänyt, jäin vielä joksikin aikaa jumalanpalvelusta seuraamaan; se oli jotenkin samanlainen kuin mitä näkee kaikkialla venäläis-kreikkalaisissa kirkoissa. Sitten poistuin kirkosta, ja koska kuulin kerrottavan, että eräällä saarella oli vielä toinen luostari, kysyin sinne vievää tietä. Muuan työmies näytti minulle polun, joka kiemurteli niittyjen ja metsien halki järven muodostaman lahden rantaa pitkin. Kuljin sitä pitkin ja tulin noin virstan matkan jälkeen purolle, jonka yli oli rakennettu silta. Jo aikaisemmin oli suloinen ja rehevä kasvullisuus, jota maa täällä kaikkialla tuottaa, minut ihastuttanut. Suuresti ihmettelin, että tällä pienellä saarella tapasin puronkin. Menin sillan yli ja kuljin vielä pari virstaa, kun toinen luostari äkkiä esiintyi katseilleni juuri, kun olin keskellä suurta metsää ja luullen eksyneeni olin kääntymäisilläni takaisin. Menin sisälle kirkkoon, jossa paraillaan pidettiin jumalanpalvelusta. Tämän luostarin rakennusta ei mitenkään voinut verrata suurempaan luostariin, kuten myös tämän luostarin munkkien luku oli varsin vähäinen edelliseen nähden. Seisottuani täällä hetken, istuuduin ovenviereisen seinän luona olevalle rahille. Mutta kauan en saanut istua rauhassa ennenkuin eräs munkeista jotenkin ankaralla äänellä huusi minulle "stoite" (s.o. nouskaa seisomaan). Katsoin parhaaksi totella häntä ja nousin seisomaan. Kohta senjälkeen menin takaisin suurempaan luostariin, jossa jo oli alettu iltajumalanpalvelus. Tätä kesti myöhäiseen yöhön. Seuraavana aamuna en herännyt ennenkuin kello 6. Kysyin eräältä henkilöltä, jonka tapasin, oliko jumalanpalvelus jo alkanut. Hän alkoi nauraa ja vastasi, että se joka aamu alkaa kello 2 ja että se nyt pian oli loppuva. Menin kuitenkin kirkkoon edes nähdäkseni aamu-jumalanpalveluksen loppua. Se loppuu joka päivä kello 7, jolloin munkit alkavat teenjuontinsa, jota kestää tunnin ajan; senjälkeen mennään taas kirkkoon. Minä puolestani olisin nyt kernaasti palannut mannermaalle, mutta tilaisuutta siihen ei tarjoutunut. Viereisessä huoneessa näin olevan herrasväkeä, jota en edellisenä päivänä ollut nähnyt. Nämä henkilöt olivat yöllä saapuneet luostarinpurressa Pietarista ollakseen läsnä Pietarin-juhlassa, joka oli vietettävä seuraavana perjantaina. -- Kuljin ajan kuluksi milloin sinne milloin tänne, sillä aika tuntui joka hetkellä käyvän pitemmäksi. Milloin kiipesin ylös kellotapuliin, josta taas tulin alas; milloin menin metsään, kävelin puutarhoissa (nämä todistivat hyvää hoitoa; omenapuut viihtyivät hyvin, istutettuina eri pengerryksille), toiste taas viljavainioilla. Satamarantaa ja purjeveneitä kävin usein katsomassa päästäkseni ensimäisessä matkaan lähtevässä veneessä mannermaalle, kulkipa se sitten mihin rantaan tahansa. Kellotapulissa laskin olevan 17 kelloa, jotka melkein kaikki olivat eri kokoa. Suurin niistä oli runsaasti puolitoista syltä läpimitaltaan suusta. Mutta oli joukossa toisia hyvinkin pieniä. Kun nämä kaikki samalla kertaa joutuvat liikkeeseen, ajattelin itsekseni, kuten sanottiin olevan tavallista suurempina juhlapäivinä, niin mikähän soitto siitä syntyykään! Venäläisten kellonsoittajien täytyy olla hyvin harjaantuneita taidossaan voidakseen säännöllisessä tahdissa soittaa noita monia kelloja yhtä haavaa.