v. 1869; kirje oli eräälle isälle, jolta silloin oli kuollut kaksi

lasta. "Olen kokenut itseksi", sanoo hän muun muassa tässä kirjeessä, "sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli, mutta ei auttanut ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei voineet, sen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä, että hän korjasi lapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä surusta, kun minulle hänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä ehkä olisi semmoisissa tapauksissa, kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisasen hallintoon, mutta koskapa me sen kylliksi opimme?"[14]

Tämän ohessa ei hän kuitenkaan ollut mikään "Kopfhänger" (jumalisesti suruisen näköinen), niinkuin saksalainen sanoo. Hän oli melkein aina tyynesti iloinen, ja humori (leikillisyys) pulppusi hänen mielestänsä kuivumattomina suihkuina. Hauskempata seurakumppalia kuin hän oli ei suinkaan tavata usein. Monilla matkoillansa oli hän ollut jos joidenkin kanssa yhdessä, eri säätyluokissa, eri kansoissa, eri sivistysportailla, eri uskontojen alalla. Hänellä oli terävä silmä keksimään asiain ja ihmisten koomilliset (naurunalaiset) puolet, ja tämänpuolisia, vaikka ei sapensekaisia, olivat ne kertomukset, joita hän muilla nautitutti niistä tapauksista tahi ihmisistä, joita hän oli nähnyt. Ei hän jättänyt unhotuksiin omiakaan seikkailujaan, joihin hän, olletikin ensimmäisillä runomatkoillansa oli useinkin joutunut, kuin häntä halvan ulkoasunsa tähden pidettiin milloin minäkin maankulkijana. Ulkoasun halpuus oli sekä runonkerääjän matkustustavan, että itse asian ja myöskin varojen vähyyden vaatima. Mutta huvittaneen näyttää häntä myöskin se _incognito_ (tuntemattomuus), jossa hän esiytyi, ja ne _qui-pro-quo't_ (erhetykset), jotka siitä seurasivat.

* * * * *

Tällainen oli meidän rakas opetus-isämme.

Hänen poislähtönsä täältä tapahtui 19 p. maalisk. v. 1884. Hänen terveytensä oli jo pitkin talvea heikonnut heikkonemistaan, jonka tähden kuolema sitten oli helppo ja hiljainen, ikäänkuin uneen nukahdus. Huhtikuun 3:na päivänä laskettiin ruumis Sammatin kirkkomaahan, lepäämään samassa paikassa, johon vainaja eläessään oli saattanut rakkaitansa, puolisonsa ja kolme tytärtänsä. Hautajaiset olivat niin juhlalliset, että niiden vertoja Suomessa sitä ennen tuskin oli nähty. Paitse maakansaa, jota kappelin seurakunnasta ja ympärillä olevista pitäjistä oli kokoutunut suuri paljous, oli sinne tullut lähetyskuntia ja edusmiehiä melkein kaikista maamme kaupungeista ja monesta paikkakunnasta maaltakin. Näiden tuomia laakeri- ja kukkais-seppeleitä oli lähes satakunta; näistä oli kolme hopeaistakin, nim. Kuopion kaupunkilaisilta, Savokarjalaiselta Osakunnalta yliopistossa ja Pietarin suomalaisilta. Viimeksi nimitettyyn seppeleesen olivat vainajan sen sisaren lapsetkin, josta tässä edellä on mainittu, saaneet tilaisuuden ottaa osaa. Ruumiinsaatossa kansankoululta kirkkoon nähtiin lähetyskuntien etunenässä edusmiehiä Kenraali-kuvernöörin, Suomen Senaatin, Yliopiston, Turun Tuomiokapitulin, Suomen Sotaväen, Ylioppilaskunnan ja sen eri Osakuntien, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Tiedeseuran kuin myös monien muiden seurain puolesta. Tämä juhlallinen loisto yhdessä tyvenen kauniin maiseman kanssa, jonka jo ohennutta lumipeittoa keväinen lämmin aurinko vielä enemmän ohensi, pienen kellon ääni vähäisen kirkon tapulista, itse tämä köyhä kirkko, joka nyt kuitenkin oli kaunistettu kuusilla ja köynnöksillä, maahanpanijan vakavat ja lämpimät sanat, kaikki nämät yhdessä tekivät läsnäolijain mieleen syvän vaikutuksen. Tilaisuuden ulkoasukin tuntui toimittavan sitä, että tässä pantiin maan poveen Suomen suurinta miestä, joka oli syntyessään ollut Suomen köyhimpiä lapsia!

Rauhaan läksit Sä pois, tuhkasi Kalma sai, Kanssa laakerin kuin maahan se laskettiin: Waan Sun henkesi heelmät Meille ainainen aarre on.

Wierkööt wuos'sadat waan toinen toisensa taa', Wanhat unhottukoot, uudetki muuttukoot: Ei sun muistosi muutu, Eikä unhotu ansiotyös'.

Peittyipä Hellaankin kirkka'us peittoon yön, Kaune'us karkkosi pois, raakuus wallan sai, Mutt' ei laulut Homeeron Unhotuksihin jääneet, ei.

Näinpä Wäinämön myös wirret ja wiisaus suur', Ilmarin ihmetyöt, Kullerwon kauhea tie, Lemmin sankarin uljaus Unhoon Suomessa eivät jää.

Aina, ain' yhä waan nuoriso niistä juur' Urhoon woimoa juo, intoa laulun saa, Äitin-rakkauden töitä, Tiedon tenhoa ihmehtii.

Aikain aikojen taa', tietäjä, kalliit työs' Kansaas' kirkastaa; itse Sä loistat myös Niinkuin Alppien huippu Loistaa laajojen maiden taa'.

Viiteselitykset:

[1] Elias Lönnrot oli syntynyt 9 p. huhtik. v. 1802, Paikkarin torpassa Haarjärven kylää ja Sammatin kappelia Karja-Lohjan pitäjässä. Hänen vanhempansa olivat pitäjän-räätäli Fredrik Johan Lönnrot ja rusthollarin-tytär Ulrika Antintytär. Ristimänimensä kerrotaan hänen saaneen siten, että se vieras henkilö, joka vei lapsen kirkolle kastettavaksi, oli matkalla unhottanut ne kaksi komeampaa nimeä, jotka oli käsketty lapselle antaa, ja pappi pani sille sen päivän (17:n huhtik.) nimen _Eliaksen_, jolloin kastaminen tapahtui.

[2] Tämän kirjasen ulosantaminen oli tavallansa syynä _Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_ perustamiseen. Se rahavahinko, joka L:lle tuli "Kanteleen" painattamisesta, saattoi näet hänen kaksi ystävätänsä tohtori Martti Lindforsin ja lehtori Reckmanin ajattelemaan sitä, että tämmöisten kirjojen kustantamiseen olisi varat otettavat, ei köyhän kirjantekijän kukkarosta, vaan useammilta asiaa harrastavilta kansalaisilta, jotka yhdistyisivät seuraksi. Täten päättivät nämät kolme miestä perustaa semmoisen seuran; heihin yhtyi pian muitakin nuorempia tieteenharjoittajia, niin että Seuran ensi kokouksessa 16 p. Helmik. v. 1831 jo oli 12 jäsentä; pian lisäytyi tämä määrä ja Seuran perustajina pidettiin 31 sen ensimmäistä jäsentä, joista tällä hetkellä (kesäkuun alkupuolella vuotta 1883) 4 vielä on elossa.

[3] Kantelettaren 1:seen osaan liitti L. myöskin viidettä kymmentä runojen ja muiden kansanlaulujen laulantoa. Nämät olivat ensimmäiset laulannot Suomen kansan huulilta, jotka sivistynyt maailma tuli tuntemaan, jos emme ota lukuun niitä paria kymmentä "paimenlaulua" (laulantoa), jotka Gottlund sitä ennen oli julaissut Otavassansa. Laulantojen ylösottamiseen tarvitaan taitoa soitannossa, ja onneksi oli se siis, että L. nuorena joltakulta musiikki-paturilta oli oppinut puhaltamaan huilua, jonka avulla hän otti laulannot kirjaan. Myöhemmin oppi hän soittamaan kantelettakin, jonka hän alkuperäisestä viisikielisestä laajensi moni-oktaviseksi.

[4] Harvennukset ovat A. Ahlqvistin tekemiä.

[5] Heidän olinajaltansa Arkangelissa kertoi Castrén useinki tapauksen, joka tavallansa myöskin antaa valoa Lönnrotista. Sinne tultuansa pitivät he ensimmäisenä tehtävänänsä käydä kunnioitus-tervehdyksellä kuvernöörin luona. Tänne mennessänsä näkivät he muun muassa torilla vasun, jossa oli vanhoja kirjoja myötävinä, mutta jota sillä hetkellä ei ollut muita kuin iso koira vartioimassa. L. oli aina kärkäs katselemaan kirjoja, eikä tässäkään kohdin voinut olla tyydyttämättä uteliaisuuttaan; hän läheni vasua ja rupesi siitä ottamaan yhtä kirjaa käteensä, kuin koira yht'äkkiä tarrasi hänen pohkeesensa ja repäsi hänen mustiin housuihinsa suuren reijän. Arvattavasti jäi kuvernöörin luona käyminen sillä kertaa tekemättä. Se tapahtui kuitenkin seuraavana aamuna, sillä siksi oli L. omakätisesti korjannut housunsa, ja työ oli ollut kuin parhaan räätälin tekemää. Jo pienenä oli hän isältänsä oppinut ompelijan työtä tekemään, ja matkoillansa piti hän aina tarpeellisimmat tämän työn neuvot kanssaan. Kenkäsepän työtä osasi hän myöskin tehdä hätätilassa. Kajaanissa ollessaan harjoitti hän kirjannitojankin ammattia. Nikkaroimisessa oli hän samoin taitava. Tämän ohessa oli hänellä taipumus tekemään kaikenlaisia keksinnöitä, jotka jotenkuten keventäisivät hänen työntekoansa tahi edistäisivät mukavuutta. Tämmöinen oli hänen keksimänsä kirjoituslauta, jonka avulla voi kirjoittaa pitkälläänkin ollen; piipunkannatin, joka vapautti käden tupakkapiipun pitelemisestä; eräs erittäin näppärä laitos, joka oli yhdistetty tavallisen Schwarzwaldin-seinäkellon kanssa yhteen ja jonka kautta yöllä, valkeata ottamatta, kellon luotivitjoista voi käsikopelolla saada tietää ajan kulun; j.m.s.

[6] Sekä lääkintö-laitoksen päällikkö (valtioneuvos E.D. von Haartman) että Senaatti ehdottelivat, että L:lle annettaisiin joko ero virasta ja 400 ruplan vuotuinen eläkeraha taikka virkavapauden jatko vielä neljäksi vuodeksi. Kenraali-kuvernöörinä oli silloin ruhtinas Aleksander Menschikoff.

[7] Hänen puolisonsa oli Maria Piponius, värjälin Elias Piponiuksen tytär.

[8] Tämä tapahtui 22 p. tammik. v. 1870 Nokkalan kestikievarissa Perttulan kappelissa, hänen reestä noustessansa. Seurakunnan lukkari sitoi jalan miten-kuten ja Lönnrotin piti nyt maata liikahtamattomana, ilman mitäkään mukavuuksitta, kolme viikkoa kestikievarissa, ennenkuin hänet saatettiin muuttaa Loimaan pappilaan, jonne menemässä hän olikin ollut. Siellä sai hän vielä maata muutaman aikaa. Vuoteen omana ollessansa oli hän kaiken aikaa yhtä hyvällä mielellä, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, ja kaiken aikaa kirjoitti hän pitkällänsä virsiä. Vaikka hän tällöin jo oli 68 vuoden vanha, parani jalka ihan terveeksi. Oli se luonne, oli se mies!

[9] Alussa menetteli hän liian vapaasti oppisanojen sepitsemisessä. Täten tehtyjä ovat esim. _tiedoitsema_ filosofia, _tähtilöimä_ tähtitiede, _maidelma_ maantiede j.m.

[10] Kotiopettajan paikan yliopisto-kaupungissa. Semmoinen on helposti arvattavista syistä ylioppilaalle paljoa edullisempi kuin kotiopettajana olo maalla tahi muissa kaupungissa.

[11] Ulkomaalla huomaittiin hänen arvonsa jo aikaiseen. Niin kutsuttiin hän jo v. 1850 Berlinin tiede-akatemian kirjeenvaihtaja-jäseneksi, kunnia, jota kukaan muu Suomalainen tuskin lienee saanut. Sitten kutsuttiin hän samanlaiseksi jäseneksi v. 1859 Unkarin tiede-akatemiaan ja v. 1876 Pietarin samanlaiseen akatemiaan. Ruotsista annettiin hänelle Pohjantähden ritarinristi v. 1865. Erinomaisen kunnian-osoituksen sai hän v. 1872 Preussistä, kun hän hän kutsuttiin _Pour-le-mérite_-ritarikunnan jäseneksi. Arvataksemme oikein tämän kunnioituksen arvon tulee meidän tuntea tämän ritarikunnan omituinen laitos. Siinä ei saa yhden ajoin olla useampia kuin 55 jäsentä, joista 30 saksalaista ja 25 ulkomaalaista, ja siihen otetaan sekä tiedemiehiä että taideniekkoja. Kuin joku ritari kuolee, määrää kuningas, kummastako luokasta, tiedemiestenkö vai taideniekkojen, uusi ritari on valittava. Jokainen ritari lähettää tällöin sen miehen nimen, jonka hän katsoo ansainneimmaksi, ritarikunnan kanslerille, ja tämä sitten lähettää kaikki vaaliliput kuninkaalle, joka nimittää enimmät äänet saaneen ritariksi.

[12] Hän kuoli 21 p. heinäk. v. 1868.

[13] Heidän nimensä olivat _Maria, Elina ja Thekla_. Ainoastaan yksi tytär, vanhimman jälkimmäinen, _Ida_ jäi vanhukselle hänen elämänsä lopun iloksi ja suloksi.

[14] Kuin Herra G.W. Edlund otti tämän kirjoituksen kustantaaksensa eri kirjasena, päätti hän paitse kuvia teettää siihen myöskin mukauksen Lönnrotin käsialasta. Täksi valittiin juuri se kirje kokonaisuudessaan, josta ylläoleva ote on otettu. Mukauksen näkee lukijan tähän vihkoseen liitettynä.