Elias Lönnrot: Elämä-kerrallisia piirteitä
v. 1854 asetettiin hän säännöllisesti virkaan, joka sitten oli hänen
hallussansa 8 vuotta. Tärkeimpänä luento-aineenansa piti hän, niinkuin luonnollista olikin Kalevalan, jota hän esitti kahdella luentotunnilla viikossa, kaiken aikaa, jonka hän oli virassa. Hän käänsi tekstin ruotsiksi ja antoi tämän lisäksi niin laveita selityksiä, ett'ei kerinnyt enemmän kuin 10 runoa lukuvuodessa. Toisilla kahdella tunnilla oli hänellä aineina eräsnä vuonna suomen kielioppi, toisena taas suomalainen mytologia; ensi vuonna käänsi hän näillä tunnilla muutamia epistolia alkukielestä suomeksi. Enimmin kuitenkin esitti hän luentojensa toisena aineena uusien oppisanojen sepittämistä eri tieteissä. Tällöin syntyivät tuo mestarillinen terminologia kasviopissa, hänen kääntäessään Hartmanin Floraa, tällöin monilukuiset oppisanat oikeustieteen, kieliopin ja muilla aloilla. Tätä ennen oli hän tehnyt oppisanoja runousoppia ja luvunlaskua varten; vanhempana auttoi hän tässä katsannossa myöskin metsätiedettä. -- Tutkinnonpitäjänä oli hän lempeä ja vähän vaativa, ehkä liiaksikin. Konsistorin jäsenyys ei häntä huvittanut, vaikka hän ei laiminlyönyt tämän viraston kokouksia.
Lönnrotin työnteon-voima ja hänen teostensa sekä paljous että laajuus ovat kyllä ihmettelyn arvoiset, vaikka ne kuitenkin voipi selittää, ken tuntee ne ehdot ja olot, joilla ja joissa hän sai tehdä työtänsä. Luontaisesti oli hänellä erinomaisen terve ruumis. Vuoteen omana hän tuskin lienee ollut koskaan muuttoin kuin neljätoista vuotta takaperin, jolloin hän taittoi jalkansa,[8] ja viimein kuolinvuoteellansa. Tätä raitista ruumista koki hän harjoittamallakin pitää hyvässä kunnossa. Nuorena ja keski-ijällänsä oli hän hyvin ahkera kylmän veden kylpijä; talvella hän hiihteli paljon, kesällä taas teki jalkamatkoja ja souti mielellään. Tänne muutettuansa oli hän ahkera voimistelija ja saavutti tässä semmoisen taidon, että hän vielä viimeisenä vuonnansa professorina tankoa myöten kapusi ylös meidän voimistelusalin korkean kumun lakeen. Tämän ohessa oli hän kohtuullinen ruuvissa ja juomissa, vaikka ei suinkaan hyvän aterian ja hyvän lasin vihaaja. Ainoa nautintoaine, jota hän rakasti tavallista enemmän, oli kahvi; sitä voi hän juoda koska hyvänsä ja milt'ei kuinka paljon tahansa; ei missään tarjottu parempaa kahvia kuin hänen kodissansa. Ruumiin puolesta oli hän siis mitä parahimmin varustettu työntekijäksi. Edullinen oli hänen virkansakin työnteolle. Siihen aikaan, jolloin hän oli piirilääkärinä Kajaanissa, elivät ja kuolivat ihmiset, ainakin siinä seudussa, enimmästi ilman lääkärin avutta. Eikä hänkään erittäin kehoittanut heitä sitä häneltänsä hakemaan, vaikka hän kyllä oli valmis lähtemään sairaan luokse, kuin pyydettiin. Ainoastaan viralliset matkat ottivat aikaa, olletikin niin teittömässä maassa kuin Kajaanin piiri siihen aikaan oli. Mutta vapaatakin aikaa jäi kuitenkin paljo, tehdä sitä työtä, jota hän enimmin rakasti. Tämän lisäksi tulivat monet pienemmät virkavapaudet, joita lääkintö-laitoksen päällikkö ei väsynyt hänelle antamasta, ja se pitkä viiden vuoden virkavapaus vv. 1844-1848, jolla hallitus niin tuntuvasti edisti Kalevalan toisen laitoksen ja muidenkin hänen teostensa joutumista. Hänen pitkä ikänsä on myös otettava lukuun, kuin on kysymys hänen tekemänsä työn paljoudesta, sillä sen kautta tuli hänen työkautensa melkein toista vertaa pitemmäksi kuin tavallisen ijän eläneiden kirjoittajain. Mutta oli hänellä itsellänsäkin paljo ansiota paljosta kerkeämisestänsä. Itse sanoi hän tämän syyksi sitä, ett'ei hän sekautunut päivän kysymyksiin eikä ryhtynyt mihinkään hänen työstänsä syrjässä oleviin toimiin tahi puuhiin. Ajasta otti hän myös tarkan vaarin. Piirilääkärinä ollessansa piti hän matkoillansakin aina jonkun työn kanssansa. Jos kestikievarissa tuli odottaa hevoista, tahi soutajia venematka-paikoilla ei ollut saapuvilla, tahi jos paha ilma keskeytti matkanteon, aukasi hän laukkunsa ja rupesi kirjoittamaan. Näin ei keskeytys tullut ikäväksi, työkin edistyi aina jonkun askeleen eteenpäin ja lausuma _nulla dies sine linea_ (ei yhtään päivää piirtoa tekemättä), jota hän koki noudattaa, tuli toteutetuksi. Tämmöistä matkatyötä on esim. Kantelettaren 3:n osan esipuhe, joka on annettu "Matkalla Sotkamon pitäjässä" silloin ja silloin.
* * * * *
Lönnrotin ansiot Suomen kielen edesauttamisesta ovat useinkin tulleet väärin ymmärretyiksi, taikka, toisin sanoen, hänelle ovat muutamat lukeneet ansioita vääriltä kohdin, samalla kuin hänen oikeita ansioitansa ei ole kyllin korkeiksi arvattu. Suurin hänen ansionsa on Kalevalan luominen (jos minäkin kerran rohjennen käyttää tätä sanaa inhimillisistä toimista). Sitä likinnä on muiden runojen ja sananlaskujen ilmisaattaminen. Näihin teoksiin, Kalevalaan ja vanhoihin runoihin ylipään, perustuu Suomen nykyinen ja vastainen taiderunous; ja vielä enemmänkin: niihin ja sananlaskuihin perustun kaikki korkeampi kirjallisuus tällä kielellä. Runoista ja sananlaskuista rikastui näet kirjakieli tuhansilla uusilla sanoilla ja lauseenparsilla, jotka useinkin ovat korkeamman siveyden ja jalompien tunteiden onnistuneita lausuimia kuin mitä olisi saattanut aavistaakaan tällä kielellä voitavan lausua. Tämmöisiä sanoja ja lauseenparsia, jotka vanhemmalle kirjallisuudelle olivat tuntemattomat, on _nyt_ jokaisen sivistyneen Suomalaisen huulilla ja kynässä, olkoonpa hän sitten syntyjäänkin minkä murteen alalta tahansa. Runoista ja sananlaskuista rikastui kirjakieli myöskin siihen asti tuntemattomilla taivutusmuodoilla, joiden käyttäminen on meille tullut niin tarpeeksi, että me pitäisimme niiden katoamista, jos tämä olisi mahdollinen, suurimpana kansallisena vahinkona. Tämmöisten, n.k. itäsuomalaisten, muotojen käytännön joudutti se seikka yleiseksi, että Lönnrot kielitieteellisissä tutkimuksissa järjesti ja selitti kieliopillisesti kielen taivutusmuodot, niiden seassa nämät oudotkin (Suomi-nimisessä kirjassa ruotsin kielellä). Suuren avun teki hän myöskin tämän kielen käyttämiselle tieteellisissä esityksissä niillä oppisanoilla, joita sepitsemään hän, olletikin vanhemmalla ijällänsä, oli mestari.[9] Tämä kaikki on kielemme viljelyksen kohdassa Lönnrotin ansiota. Mutta suomalaisen proosan "isäksi" en minä häntä kuitenkaan tahtoisi sanoa. Sillä kielen suorastaan käyttämisessä ajatusten ja tunteiden pukuna, olipa tämä sitten proosaa tahi runoa, ei Lönnrot -- paitse virrenseppyydessä, josta jäljempänä enemmän -- jättänyt jälkeensä käsialoja, joita voisi sanoa esikuvallisiksi. Tämä ei voinut tapahtua jo vaan siitä syystä, että hänellä runolliseen tuotteliaisuuteen (paitse virrentekoon) ei ollut kylliksi taipumusta, ja että hän proosallistakin itsenäisesti tuotti varsin vähän, vähän ainakin semmoista, jossa esityksen ylhäisyys, alkuperäisyys ja viehättäväisyys olisivat enemmälti tulleet kysymykseen. Kuitenkin on Lönnrotin ansioksi proosan suhteen vielä sanottava sekin, että hän rohkeasti ryhtyi puhdistamaan kirjakieltä ruotsinmukaisesta lauserakennuksesta, työ, jonka kumminkin v. Becker oli alottanut ja jota Gottlundikin oikeastaan tarkoitti, Savon murteen tavoin, mutta vaan liian savolaisesti, kirjoittaessansa kirjakieltä. Tässä oli Lönnrot kuitenkin joutua toisesta muukalaisuudesta toiseen. Suomen kielen monilukuiset participi- ja infinitivi-muodot viehättivät häntä näet vanhain klassillisten kielten (olletikin kreikan) lauserakennusta mukailemaan. Tämä pistää silmään jo Kalevalan esipuheessa, mutta esiytyy enimmin hänen Mehiläisen kanssa antamassansa suomennoksessa saksalaisen Beckerin maailman-historian 1:tä osaa (nimellä "Muistelmia ihmisen elosta kaikkina aikoina"). Osoittaakseni, mitä tällä kreikanvoittoisella lauserakennuksella Lönnrotin aikaisemmassa proosassa tarkoitan, panen tähän muutamia lauseita "Muistelmista". Niin kuuluvat sanat eräässäkin paikassa näin.
Tätä (Sanheribin sotajoukon häviämistä) kuvasivat he (Egyptiläiset) jousen jänttä poikki kaluavalla hiirellä. Asia sillä kyllä tuliki jälkimuisteltaviin, vaan toisella tavalla: rukoilleen Aigypton senaikuisen kuninkaan jumalilta apua ja näiden, rukouksen kuultua, lähettäneen hiirilauman vihollisten sota'aseita muutamana yönä rikki järsimään (s. 4).
Eräässä toisessa paikassa on taas kirjoitettu seuraavalla tavalla.
Tyttärensä pojan puolesta eli Kyron, kuni nimellänsä häntä tästälähin sanomma, kysy uudelleen tietäjiä. Astyagi, kertoen heille, jo hänen kisassa vähä aika kuninkaana olleenki. Vastasivat tietäjät, jos niin lienee kuninkaaksi sattunut, ei peljättävän, toiste tulevan. Sillä ennenki olisi monta heidän ennustelmista pian mitättömään mennyt ja unet tienneet kaikenlaisia joutavia. Niin hänestäki näyttävän, lausu kuningas, tiedustellen jos mitä onnensa ja valtansa vakuudeksi vielä olisi tehtävätä. Heilläki itsellä hänen onnensa ja valtansa pysyväisyys huolena olevan, vastasivat tietäjät, eikä toivovansa tätä Persialaisesta isästä syntynyttä nuorukaista konsa jälkeenkän kuninkaaksi pääsevän, josta sekä heille että muille Meidialaisille olisi orjuus ja ylenkatse silminnähtävänä seuruuna. Ei heidän sentähden neuovankan, josta kuninkaan vallalle olisi pienintään vaaraa pelkona (s. 58).
Myöhemmin, jo Kantelettaren esipuheessa, tulee hänen kirjoitustapansa luonnollisemmaksi, ja muuntuu vielä myöhemmin siksi vaatimattomaksi ja yksinkertaiseksi, vaikka vähän jäykänpuoliseksi proosaksi, jota hän lopummalla ikäänsä kirjoitti; mutta kirjoitustavan rikkaudessa ja kauneudessa on moni nuoremmista kirjoittajista jo ammoin mennyt hänestä edelle. Toinenkin omituisuus kuin tuo kreikkalaisuus haittasi alussa Lönnrotin proosaa, mutta katosi siitä hänen myöhemmissä teoksissansa. Se oli, ei karjalaisuuden tavoitteleminen, niinkuin nykyjäänkin vielä sanottiin siitä, sillä liiallista karjalaisuutta ei hänen kirjoituksissansa koskaan ole ollut, vaan pohjolaisuus eli, likemmin määräten, _oululaisuus_, joka ilmoittihen osaksi siinä, että hän jätti t:n pehmennyksen d:ksi merkitsemättä (Kalevalan esipuheessa), osaksi siinä, että hän liiaksi hylki i:tä sanan sisässä ja lopussa, niinkuin sanoissa: _sillon, julkasta, tilasuuden, jommosetki, pysy_ (pysyi), _tapahtu_ (tapahtui). "Muistelmien" lopulla tulee vielä tuokin oululaisuus esiin, että kirjoitetaan inessivi yksi-ässäisenä, esim. _oikiasa pääsä_, mutta loppupuoli tätä kirjaa ei olekaan Lönnrotin suomentama.
Vaikka Lönnrot näin muodoin ei ollut mikään erinomainen ja loistava proosankirjoittaja, on hän, niinkuin edelläsanotusta näkyy, välillisesti koko joukon auttanut suomen proosaa sille kannalle, jolla se tätä nykyä on. Sama on sanottava hänen toiminnostansa nykyis-muotoisen runoudenkin eteen, ehkä vaan tässäkin enemmän muodon kuin sisällyksen suhteen. Suomenkielinen taiderunous ennen Lönnrotia liikkui joko vanhan runon muodossa taikka siinä vaillinaisessa uudempiaikaisessa, joka virsikirjassa ilmautuu. Onnistunein teos edellistä laatua on Salamniuksen tunnettu "Ilolaulu Jeesuksesta"; itä- ja pohjais-Suomessa oli runoileminen vanhan runon tapaan tämän vuosisadan ensi vuosikymmenillä vielä jommoisessakin kukoistuksessa kansan seassa; Paavo Korhonen Rautalammilla (v. 1840) oli talonpoikaisten taiderunoilijain etevimpiä. Taiderunous virsikirjan tavoin taas kukoisti enimmästi länsi-Suomessa ja ilmautui painosta n.k. arkkiveisuina, jotka muodon puolesta enimmäkseen ovat yhtä huonoja kuin virsikirjankin runous. Uudempi-aikaisessa muodossa onnistui ainoastaan joku tuottamaan jotain miellyttävämpää, niinkuin esim. Jaakko Juteini (k. v. 1855) ja Abraham Poppius (k. v. 1866). Mutta ylipään vallitsi siinä vähässä, mitä täten runoiltiin, taidottomuus. Poistaakseen tätä jälkimmäistä olletikin julkasi Lönnrot 1845 vuoden Suomi-kirjassa 15 käännöstä, enimmät Runebergin runoelmista ja enimmät ne näistä, joita Ehrströmin laulannoilla yhteen aikaan niin hartaasti laulettiin meidän sivistyneemmissä kansanluokissa. Näitä käännöksiä seurasi, paitse runousopillinen sanasto, niiden runomitallinen selitys, joka on ensimmäinen metriikin yritys Suomen kielellä. Arkkiveisujen runoudesta poikkeavat nämät käännökset jyrkästi siten, että sanat eivät ole typistetyt, että loppusoinnut ovat jokseenkin hyvät ja että runomitta perustuu laajuudelle. Viimeksimainittu seikka olletikin oli uutta ja outoa. Runomitan laajuudelle perustaminen oli kuitenkin Lönnrotille aivan luonnollista; laajuushan runoissakin ja laajuushan klassillisten kieltenkin runoudessa oli mitan perustuksena. Vielä ankarammin kuin näissä oli Lönnrot jo ennen tätä viljellyt laajuutta niissä kuusimittaisissa runonpalasissa, joita hän Homeeruksen teoksista käänsi "Muistelmien" kaunistukseksi. Niissä oli laajuuden käyttämiseen kuitenkin ehkä enemmän syytä alkuperäisen laajuudellisesta runomuodosta. Mutta laulurunossa! "Laulussa kuin korko poljetaan", sanoivat laajuuden vastustajat, "saavat sanat kokonaan luonnottoman äänen ja tulevat ymmärtämättömiksi." "Niinpähän vanhassa runossakin", sanoivat Lönnrotin puolelaiset, joita ilmautui paljokin, "koron polkeminen ei ole vika, vaan päin vastoin välttämätöin vaatimus, ja näiden runojen sekä laulajille että kuulijoille on se antanut suuren nautinnon." Tämä oli kieltämätöintä, mutta kieltämätöintä oli sekin, että kaikkien nykyisten kansojen runomitta perustuu korolle, ei laajuudelle, ja että suomalainenkin korva tuntui, ainakin nykyis-muotoisissa runoissa, rupeavan vaatimaan korolle edes rauhoituksen, jospa ei täyttä yksinvaltaakaan. Laajuuden puolustaminen vaikeni ja koron polkeminen katosi runoelma-yrityksistä; siinä runonlajissa, jota Lönnrot hartaimmin, ja loppupuolella ikäänsä yksinomaisesti, viljeli, nim. _virsissä_, ei hänkään polje korkoa muualla kuin säkeen alussa, jonkalainen koron polkeminen ikään kuin sovinnaisesti runoilijain kesken on tullut luvalliseksi.
Lönnrotin virrenseppyyteen oli ulkonaisena syynä se, että hallitus