v. 1849 sai hän kaikki valmiiksi ja samana vuonna tuli uudennettu

Kalevala ulos. Sen edut vanhan laitoksen rinnalla ovat niin tunnetut, ett'ei niistä tarvitsisi tässä puhua, jos aikakin ja tilaisuus sen sallisivat.

Yhdessä Kalevalan kanssa mainitsen Loitsurunotkin. Tämmöisiä oli kokoutunut niin paljo, ett'eivät ne kaikki mahtuneet Kalevalaan. Ne olivat erittäin toimitettavat, ja kaikeksi onneksi kerkesi Lönnrot senkin tehdä, vaikka vasta vanhoilla päivillänsä. Loitsemisesta ja sillä parantamisesta oli hän jo kauan sitä ennen lausunut ajatuksensa; sen teki hän lääketieteen-tohtorin väitöksessänsä "Om Finnarnes magiska medicin" ("Suomalaisten loitsu-lääkityksestä") v. 1832, jonka hän uudestaan tehtynä kymmentä vuotta myöhemmin julkasi Suomen Lääkäriseuran kirjoissa. Loitseminen vanhempaan aikaan, ja vielä noin 40 vuotta takaperin Wenäjän Karjalassa, ei ollut sitä turhanpäiväistä sopotusta ja taijantekoa, jolla kuljeksivat puoskarit, salvajat ja mustalaiset nyt pettävät herkkäuskoista kansaa. Loitsija oli "tietäjä", oikea schamani, paikkakunnan älykkäimpiä miehiä ja siveellisesti korkealla kannalla seisova. Tunnettu on, että arvossa pidetyn lääkärin samoin kuin sielunpaimenenkin paljas mies henkisesti, sairaan mielen kautta, vaikuttaa hänen ruumiilliseen tautiinsakin. Loitsija oli sekä lääkäri että papintapainen. Jo olennollansa vaikutti hän edullisesti sairaasen, joka hänessä näki itseänsä jalomman ihmisen. Kuin tämän lisäksi tuli "haltioissa" lausutut sanat, jotka runouden innostuksella ja runopuvullisesti viehättävässä muodossa paljastivat taudin syyt eli "synnyn" ja sitten häätivät sitä sairaasta pois, niin on arvattava, että tämä henkisesti rauhoittui, ja se taas voi monestikin vähentää ruumiinkin kipua, esim. kuumeessa. Silminnähtävästi on monessakin loitsurunossa tämä juuri tarkoituksena. Kuin esim. "tulen sanoissa" pitkä säesarja läpeensä puhutaan hyystä ja jäästä, niin löyhähtelee niistä ikäänkuin kylmää sairaan päälle ja tämän, ehkä vaan henkisesti, tunteminen jäähdyttää ruumistakin. -- Tähän suuntaan on Lönnrotin mielipide loitsulla parantamisesta, ja jokainen, joka vaan on nähnyt oikean tietäjän loitsevan, myöntää mielellään, että Lönnrotin ajatus on oikea.

Virkavapauden ihanat päivät päättyivät joulukuun viimeiseen päivään v. 1848. Tällä ajalla oli hän saanut Kalevalan toisen laitoksen melkein ihan valmiiksi ja sanakirjan likelle painokuntoista asua, tutkinut sukukieliä Suomen lahden eteläpuolella sekä ulosantanut Paavo Korhosen runot ja erään ruotsalais-suomalais-saksalaisen kielikirjan (tulkin). Käsikirjoituksena oli myöskin valmiina "Lukemisto"-niminen teos, joka oli oleva jonkunlainen antologia suomalaisesta kirjallisuudesta, vaan jonka painattamis-puuhat sitten keskeytyivät. Mutta täten Lönnrot ei vielä ollut likimaillenkaan tehnyt kaikkea, mitä oli aikonut; hän toivoi vielä voivansa, suomalais-ruotsalaisen sanakirjan valmiiksi saatuansa, tehdä ruotsalais-suomalaisenkin sanakirjan, täydellisen suomalaisen mytologian, vertailevan kieliopin Suomen, Wiron, Wepsän ja Lapin kielistä y.m. Samalla oli hän vierautunut lääkärin virkaan kuuluvista toimista. Asian näin ollen otti hän rohkean askeleen. Hän lähetti asian-omaiseen paikkaan hakemuksen, jossa hän pyytää, että hänelle annettaisiin ero virasta ja samalla myöskin sellainen elinkautinen eläkeraha, että hän häiriytymättä voisi teeskellä noita vastamainittuja teoksia. Tälle hakemukselle antoi lääkintölaitoksen päällikkö lämpimän puoltamuksen ja keisarillinen senaatti ehdotteli myöskin sen myöntämistä, mutta korkeimmasta paikasta tuli kieltävä vastaus, joka näkyy perustuneen kenraali-kuvernöörin esitykseen asiasta.[6]

Tämä vastoinkäyminen mahtoi kyllä aluksi karvastella Lönnrotin mieltä, mutta pian lienee hän kuitenkin lohtunut, olletikin kuin lääkintölaitoksen päällikkö näyttää omin neuvoinsa antaneen hänelle lyhemmän virkavapauden, sillä muuten ei hän tällöin olisi voinut olla Laukossa, jossa hän päätti Kalevala-työn ja josta lähetti käsikirjoituksen tänne. Saatuansa tämän suuren teoksen käsistänsä, hengähti hän vähän, ajatteli vähän omaakin tilaansa ja huomasi, kuinka yksitoikkoinen ja sulotoin hänen elämänsä oli, hänen näin yksinänsä eläessään. Sanalla sanoen, hän päätti naida ja jo heinäkuussa samana vuonna toi hän nuorikon Oulusta kotoonsa.[7] Muutenkin vahvisti hän itsellensä vakavamman kodon sillä tavoin, että osti Kajaanissa talonpaikan, johon rakensi pulskat huoneukset. Seuraavana keväänä syntyi hänelle Eliaksen päivänä poika, jolle tietysti annettiin tämä nimi, mutta josta isän suureksi suruksi ei tullut pitkä-ikäistä.

Uudessa ja mukavassa kodossansa Kajaanissa ei hän kuitenkaan saanut olla kuin muutamia vuosia. Siihen aikaan toteutui näet viimeinkin se kauan eleillä ollut toivomus, että Yliopistoon saataisiin Suomen kieltä varten erityinen professorinvirka. Se päivä, jolloin Keisarin Majesteetti antoi suostumuksensa tämmöisen viran säätämiseen, oli 22 p. Maalisk. v. 1850. Syyt tähän olivat enemmän käytännöllisiä kuin tieteen edistystä puoltavia. Vuoden 1841 kouluasetus oli nim. määrännyt kouluissa opittavien aineiden joukkoon suomenkin, mutta heti nousi valitus siitä, ett'ei löytynyt opettajia, jotka olisivat tieteellisesti kyenneet opettamaan tätä kieltä. Sen ohessa oli kirkollisenkin hallinnon puolelta hallitukselle tullut valituksia siitä, että papistoon tuli paljo suomen osaamattomia nuoria miehiä, joista ei voinut olla opettajiksi kansalle. Hallitus halusi auttaa nämät puutteet siten, että määrättäisiin useampia stipendiumeja Suomen kielen oppimisen kehoittamiseksi, ja kääntyi tällä mielellä Yliopiston konsistorin puoleen. Tämä katsoi (v. 1847) professorinviran säätämisen parhaaksi keinoksi mainittujen puutteiden poistamiseen, ja tästä seurasi tuo edellämainittu keisarillinen päätös. Kohta sen tietyksi tultua kysyi ystävä Rabbe Lönnrotilta, aikoiko hän hakea kohta avonaiseksi ilmoitettavata Suomen kielen Professorin virkaa. Hän vastaa kieltävästi ja sanoo kehoittaneensa Castrénia hakemaan tätä virkaa, lisäten että hän pitää siihen itseänsä sopivampina Castrénia, v. Beckeriä, Aleks. Ingmania, Akianderia ja Kellgreniä, ja sitten vasta, jos ei yksikään näistä tahtoisi virkaan ruveta, suostuisi hän sitä hakemaan. Eräässä toisessa kirjeessä lausuu hän tämän samaisen asian johdosta muun muassa: _crede mihi, bene qui latuit, bene vixit_ (usko minua, joka on hyvästi pysynyt alhaisessa tilassa, on onnellisesti elänyt). Castrén haki ja sai viran, ja tästä ei ollut kukaan iloisempi kuin Lönnrot, joka näin sai jäädä Kajaanin Tusculanumiinsa entiselleen. Mutta tämä hänen ilonsa ei kestänyt kauan. Hänen ja koko Suomen suureksi suruksi kuoli Castrén, yhden ainokaisen vuoden oltuansa professorina. Nyt kääntyivät kaikkein silmät Lönnrotin puoleen. Hän taas toivoi v. Beckerin tahi jonkun muun hakevan virkaa, mutta kuin tätä ei tapahtunut ja kuin muiden kehoitusten ohessa ylioppilaatkin Lönnrotille tehdyssä adressissa, jonka edusmiehet kaikista osakunnista olivat allekirjoittaneet -- o niitä hyvän sovun aikoja! -- anomalla anoivat hänen muuttamaan tänne, painui vaaka tieteen eduksi ja Lönnrot lähetti hakemuksen sisään. Vasta keväällä