v. Beckerin pitkää kirjoitusta Turun Wiikkosanomain I:ssä vuosikerrassa

"Wäinämöisestä", jossa tämä itsensä ja muiden keräämistä runoista koettaa saada kokoon jonkunlaisen elämäkerran tästä epillisten runojemme pääsankarista. Nähtävästi on tämä kirjoitus ollut Lönnrotilla, kirjoittaessaan ensimmäistä teostansa "De Wäinämöine" (1827), jonka hän sanoo (Kalevalan ensimmäisen laitoksen esipuheessa, siv. III) tehneensä "von Beckerin avulla" ei ainoastaan esikuvana vaan myöskin pohjallisena ja isoksi osaksi lähteenäkin. Beckerin ajatus saapuvilla olevista runoista kokoon panna Wäinämöisen elämäkerta on siis pidettävä alkuituna Kalevalan aatteelle, johon aatteesen Lönnrot näyttää tulleen vasta myöhemmin ja sitten kuin hän jo kauan oli hautonut sitä mielipidettä, että eikö runoja "Wäinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista muisteltavista esivanhemmistamme mahtaisi siksikin löytyä, että heistä saisi pitempiäkin kertoelmia". Hajallansa olevien epillisten runojen pienemmiksi sankari-epoksiksi järjestäminen oli täten ajatuksessa syntynyt asia, ja siitä oli sitten vaan askel, ehkä kyllä rohkea ja suuri, siihen aatteesen, että nämät vähäis-epokset olisivat pidettävät osina eli episodeina suurta kokonaista kansaneposta.

Mutta näin olen joutunut liiaksi edelle, tahtoessani osoittaa, mikä osa Topeliuksella oli Lönnrotin johtamiseen kansanrunouden alalle, ja v. Beckerillä hänen menetystapaansa epillisten runojen järjestämisessä. Palatkaamme siis takaisin alummaksi.

Se aate, että ne laulut, jotka olivat syntyneet yhteisen kansan sydämestä ja elivät sen huulilla -- n.k. kansanrunous -- olisivat korjattavat ja ilmi saatettavat, ei siihenkään aikaan, jolloin Lönnrot ilmautui, ollut uusi, olletikaan ei se ollut uusi täällä Suomessa. Jo puolta vuosisataa ennen olivat Porthan ja hänen miehensä, joista etevin tällä alalla oli Ganander, alkaneet kerätä kansanrunoutta. He näyttävät kuitenkin enimmästi ottaneen huomioonsa vaan loitsurunot, joita Ganander, voidaksensa saada aikaan semmoisenkaan teoksen kuin hänen Mythologiansa on, olikin mahtanut tuntea paljon. Mutta epilliset runot olivat niin sekaisin loitsurunojen kanssa, ett'eivät nekään voineet jäädä näiltä tutkijoilta tuntemattomiksi, vaikka he eivät aavistaneet niiden suurta merkitystä. Lauluille sitä vastaan eli lyyrillisille runoille eivät he näy antaneen juuri mitään arvoa. Mutta heidän jälkeläisensä tämän vuosisadan alussa eivät hylkineet näitäkään, vaan korjasivat kaikki, mitä kansan suusta kuulivat.

Kansanrunouden arvo oli näet nyt paljon noussut. Ganander ja Porthan olivat pitäneet sitä vaan lähteenä tiedolle esi-isäin pakanallisista uskomuksista. Nyt ruvettiin sitä katsomaan heräävän kansallisuus-aatteen kannalta. Muissa kansoissa oli tehty ja tehtiin paraikaa samanlaista keräystyötä. Macpherson oli gaelilaisilla kansanlauluillaan saavuttanut liiankin suuren huomion, Wuk Stepanovitschin keräämiä servialaisia lauluja ei voitu kylliksi ihailla, sitten kuin ne saksalaisessa käännöksessä olivat tulleet Europassa tutuiksi, ja Afzeliuksen julkaisemat ruotsalaiset kansanlaulut viehättivät mieliä ja lämmittivät sydämiä tälläkin puolen Itämerta. Tämän lisäksi ruvettiin kansanrunoudelle antamaan suurempi esteetillinenkin arvo. Nuo mainitut ja muut kansanrunous-kokoelmat todistivat -- se huomattiin nyt -- sen ylistyksen todenperäiseksi, jonka Herder kirjassaan "Stimmen der Völker in Liedern" oli antanut kansanlaululle. Metsän peitossa ja pellon pientareella kasvavalla kukkasella, sanoi monikin nyt, on useasti ihanampi karva, somemmat juonteet ja suloisempi haju kuin puutarhurin kasvattamalla, vaikka tämä onkin loistavampi, reheämpi ja muhkeampi.

Asiain näin ollen ei se ole kumma, jos niin kerkeä ja lämmin mieli kuin Lönnrotin pian kokonansa viehtyi ja viettyi kansanrunouden puolelle. Kandidaatti-tutkinnon suoritettuansa otti hän laukun selkäänsä ja läksi jalan syten runonkeruusen. Hän kulki sinne, jonne Topelius oli neuvonut, ja me tiedämme, mitä hän sieltä löysi. Ensi kerralla (v. 1828) käveli hän Kuopion lääniin kuuluvan Karjalan läpi; toisella (v. 1831) kohosi hän pohjemmaksi, Kajaanin tienoihin. Näiden matkojen tulokset tekevät "Kantele"-nimisen kokouksen neljä pientä vihkoista, joissa erilajiset runot, epillis-myytilliset ja lyyrilliset, vielä ovat sekaisin.[2] Kolmannella matkallansa (v. 1832) ulotutti hän keräämisen Suomen Karjalasta rajan taakse Repolaan. Sillä välin piti hän myöskin huolen lääketieteellisistä opinnoistansa, niin että hän jo v. 1830 suoritti lääketieteen kandidaatti-tutkinnon ja v. 1832 lisensiaatti-tutkinnon, jonka viimeksi mainitun vuoden juhlallisissa vihkiäisissä hän sai lääketieteen-tohtorin arvon. Samana vuonna sattui niin onnellisesti, että piirilääkärin virka Kajaanissa tuli avonaiseksi. Lönnrotin onnistui päästä sinne, ensin virkaa toimittavaksi, ja seuraavana vuonna sen piirikunnan vakinaiseksi lääkäriksi. Näin oli hän saapunut milt'ei toivettensa perille: hän oli nyt itsessä runovaltakunnassa, ja juuri virka vaati hänen liikkumaan kansan seassa. Tätä tekikin hän ahkerasti, viran puolesta kyllä, mutta myöskin runojen vuoksi. Näitä varten sanoo hän ennen Kalevalan ensimmäisen laitoksen ulosantoa näinä vuosina käyneensä neljä kertaa rajantakaisessa Karjalassakin.

Täten tuli Kalevala pian valmiiksi. Sen esipuhe on annettu 28 p. helmik. v. 1835.

Siihen vauhtiin nähden, jolla Lönnrot näyttää näinä aikoina tehneen työtä, ja kuin tiedämme, että lyyrilliset runot olivat verrattomasti keveämmät järjestää kuin epilliset olivat olleet, kummastuttaa se meitä ensi katseella, että Kanteletar ei kohta seurannut Kalevalata, sillä laulurunoja oli mahtanut keräytyä monta vertaa enemmän kuin epillisiä ja loitsurunoja, joita runonkerääjä sai vaan harvassa olevilta tietäjiltä, silloin kuin hyvissä runopaikoissa melkein joka toinen nainen osasi laulaa hänelle tunnelauluja. Kummastuksemme hälvenee kumminkin, kuin muistamme, että Lönnrot jo seuraavana vuonna rupesi aivan toisenlaiseen kirjalliseen toimeen, nim. kuukauslehden toimittamiseen. "Mehiläistä", se oli tämän lehden nimi, ei tosin tullut ulos muuta kuin yksi painoarkki kuukaudessa, mutta virassa olevalle toimittajalle, ilman minkäänlaisetta avutta muilta, oli senkin valmiiksi saamisesta työtä, varsinkin kuin painaminen ja ulosanto tapahtuivat Oulussa, jonne posti kulki vaan kerran viikossa. Tämän lisäksi tulee, että Lönnrot loppupuolella vuotta 1836 ja alussa vuotta 1837 teki tavallista pitemmän matkustuksenkin, joka ulottui Lappiin asti ja jolla laveampi kielentutkimuskin näyttää viehättäneen hänen mieltänsä pois yksistään runonkeruusta. Näistä syistä ilmestyi Kanteletar vasta viittä vuotta myöhemmin kuin Kalevala, eli v. 1840, mutta silloin kaikki kolme osaa yhtenä vuonna, ensimmäinen osa siksi suureksi juhlaksi, jonka yliopisto kaksisata-vuotisen olemisensa riemusta tällöin vietti ja jossa Lönnrotkin oli läsnä.[3]

Syrjä- eli lisäsaaliina runoja kerättäessä saadaan sananlaskuja ja arvoituksia, ja näitäkin oli Lönnrotille kertynyt mahdottoman paljo. Eri kirjoina antoi hän nämätkin ulos, Sananlaskut v. 1842 ja Arvoitukset v. 1844.

* * * * *

Tähän päättyy edellinen ja tärkein puolisko Lönnrotin elämätä ja toimintoa, tärkein noiden meille verrattoman kallisten runo-aarteiden tähden, jotka hän tällä ajalla onnellisesti oli saattanut ilmoille.

Kallistenko? ja vieläpä: verrattoman kallisten? Onko kansanrunoudella tosiaankin niin suuri arvo kuin hoetaan? On ihan varmaan, ainakin meidän kansamme kohdassa. Meidän tunteitamme ei ollut kukaan saattanut ilmi, ei kukaan ollut laulanut meidän surujamme, murheitamme, ilojamme, riemujamme; ei kukaan ollut yrittänyt kuvaamaan meidän ihanteitamme miehestä, naisesta, sotasankarista, äitistä, perhe-elämästä j.m.s.; eikä kellenkään ollut vielä onnistunut runopuvussa, millisessä hyvänsä, käyttää Suomen kieltä edes välttävällä, saatikka viehättävällä, taidolla. Tällöin ilmestyivät kansanrunomme, ja niissä olivat kaikki nämät tehtävät tehdyt, ja tehdyt ihanimmassa muodossa sekä runsaimmassa määrässä. Nyt vasta voi Suomen kansa ruveta tunnustelemaan henkistä itseänsä, nyt vasta oikein rakastamaan kieltänsä, tätä kieltä, jota oli sanottu niin törkeäksi, ett'ei sillä voisi mitään ylevämpää lausua, ja niin kömpeläksi, ett'ei sitä voisi minkäänlaisessa runopuvussa käyttää, mutta joka nyt kansan runossa esiytyi mitä notkeimpana, mitä säännöllisimpänä, mitä soinnullisimpana runonverhona. Tuskin yhdenkään muun kansan kirjallisuudessa on kansanrunous tehnyt sitä vaikutusta kuin meidän kirjallisuudessamme. Muualla on kansaneposten kieli vanhentunut, semmoinen, jota vaan oppineet ymmärtävät, ja niistä ei siis olekaan muille nautintoa kuin oppineille; ja lyyrilliset eli tunnerunot taas ovat useinkin murteellisia, muodossa vaillinaisia tahi sisällykseltään vähäpätöisiä. Meidän, Kalevalassa ja Kantelettaressa ilmestynyt, runoutemme sitä vastaan on niinkuin tänään tekijänsä kädestä lähtenyttä, kaikki on siinä selvää, kaikki jokaisen ymmärrettävää, kaikki jokaista viehättävää. Kalevala ja Kanteletar eivät ole ainoastaan meidän runoutemme vanhanaikuiset nurkkakivet, vaan ne ovat meidän varsinaista, meidän nykyistä kirjallisuuttamme ja tähän asti sekä luultavasti kauan edeskin päin sen parahimmat kappaleet.

Tässä kohdin lienee sopivin koskettaa erästä seikkaa, jolla on suuri tärkeys, silloin kuin runot ja Lönnrot ovat puheina. Se on runojen ja Lönnrotin keskinäinen suhde.

Onko Lönnrot muuntanut runoja ja pannut niihin omiansa, tahi mitä muuta tehnyt sitä varten, että ne saivat sen muodon ja asun, jossa hän antoi ne ulos? Ne kielelliset seikat, joissa hän niitä toimittessaan on poikennut niiden äitinkielestä s.o. itä-Suomen murteesta, ovat niin tunnetut, ett'ei niitä tarvinne tässä mainitakaan. Hänen kielelliset muunnoksensa ovat vaan äänteellisiä tahi pikemmin vaan oikokirjoituksellisia, ja niillä on hän ainoastaan tarkoittanut likentää runojen ulkoasua meidän kirjakielemme puoleen, jonka tarkoituksen onkin hyvin onnellisesti saavuttanut. Tästä asiasta ei siis ole sen enempää puhumista. Samoin ei siitäkään, mitä Lönnrot on tehnyt lyyrillisten runojen asuun, sillä päivän selvää on, ett'ei toimittaja niitä varten tarvinnut tehdä mitään muuta kuin ne ainettensa mukaan järjestää. Toista on Lönnrotin suhde epillisiin runoihin eli Kalevalaan, ja kysymys kuuluu, selvään ja suoraan lausuttuna: mikä on Kalevalassa alkuperäistä, mikä Lönnrotin tekemää? Alkuperäistä ovat kaikki säkeet. Ne säkeet -- paitse alkuja sellaisia kuin: "Sanoi vanha Wäinämöinen", "Siitä lieto Lemminkäinen" j.m.s. -- jotka Lönnrot tahi jo ehkä joku runonkerääjä on runoihin pannut omatekoista, voipi tuntija heti eroittaa oikeiden runonlaulajien laulamista. Säkeet siis ovat kansan laulamat; muu kaikki on Lönnrotin tekoa, s.o. se järjestys, jossa säkeet nyt ovat, on hänen päästänsä lähtenyt. Tämä lausuma ymmärrettäköön kumminkin oikein. Kalevalassa on pitkiä jonoja runoa, joista toimittaja on päässyt sillä vaivalla vaan, että on monilukuisista toisinnoista yhteenasettanut parahimmat paikat. Tämmöisiä ovat kaikki loitsurunot, häälaulut ja lyyrilliset kohdat. Suurempi ja vaikeampi sitä vastaan oli työ itse kertomarunoissa. Niissä piti kertomus useinkin "kutoa yhteen" lukemattomista pienistä laulunsuikaleista, ja sen juonne, eri laulajien toinen toisestansa eroavia, monesti ristiriitaisuudessa olevia ilmiantoja punniten, asettaa siihen suuntaan, joka kokonaisen suhteen toimittajasta näytti parhaalta. Täten syntyivät ne suuren epoksen osat, joita me kutsumme episodeiksi, eli ne vähäis-epokset joissa ainoastaan yksi tapaus tahi yksi sankari on kertomalaulun esineenä. Taikka oikeastaan ei ne _syntyneet_, vaan syntyivät _uudestaan_, s.o. tulivat lukemattomista palasista liitetyiksi yhteen siksi kokonaiseksi, jona kansa ne oli sekä käsittänyt että laulanutkin, ennenkuin se aikojen kuluessa oli hajonnut. Lönnrotin toimesta runojen entiselleen kokoon-panemisessa sallittakoon minun käyttää vertausta toisen taiteen alalta. Lönnrot menetteli siinä niinkuin taideniekka, joka on löytänyt kalliita muinais-aikaisia mosaiikki-teoksia, jotka vaan paikka paikoin ovat eheänä, mutta enimmältään makaavat rikkilyötyinä pirstaleina tahi alkuperäisinä napukoinansa hänen jalkainsa edessä. Taideniekka tuntee itsessänsä halun ja kyvyn näiden taideteosten entisellensä laittamiseen; hän keksii itsekunkin alkuperäisen luonnoksen sekä piirteet; ja nyt rupee hän palasista ja napukoista eheätä, kokonaista tekemään eikä herkeä tästä yrityksestä, ennenkuin kuva on valmis.

Tällaisia uudesta-tehtyjä yksityisiä mosaiikki-teoksia ovat nykyisen Kalevalan episodit. Ja nämät eli vähäis-epokset ovat ne ainoat lauluteokset, joita paraimmat runonlaulajat näyttävät pitäneen yksinä kokonaisina. Tämän suuremmasta kokonaisuudesta ei heillä näy mitään aavistusta olleen. Vähäis-eposten kokoonpaneminen suuremmaksi kokonaiseksi s.o. nykyiseksi Kalevalaksi on yksistään ja kokonansa Lönnrotin tekoa. Tässä ei ole tilaisuutta ruveta punnitsemaan sitä, oliko tämä kokoonpano tarpeellinen ja epilliselle runoudelle eduksi, vai ei. Minä puolestani pitäisin vähäis-epoksista semmoisinansa yhtä paljon kuin Kalevalastakin, mutta tiedän myös, ett'ei tämä ole enemmistön mielipide. Eikä voitanekaan kieltää, ett'ei Kalevala nykyisessä muodossaan olisi yhtä yhtenäinen epos kuin moni muu tämän nimellinen tuote, ja meidän täytyy ihmetellä sitä paljasta taiteellista vaistoa, jonka johdolla Lönnrot on liittänyt vähäis-epokset yhteen. Sillä kaikeksi onneksi olivat esteetilliset teoriat hänelle ihan tuntemattomat.

Tämä viimeksi mainittu seikka on suuresta arvosta, silloin kuin tulee vastata kysymykseen: millä oikeudella ryhtyi Lönnrot ensinkin yksityisten runojen sekä vähäis-eposten yhteenkutomiseen ja sitten vielä tuohon paljoa rohkeampaan näiden kansan haaveksimien eposten sovittelemiseen yhdeksi, suureksi epos-teokseksi?

Tämän kysymyksen edessä on moni Kalevalan ja Lönnrotin ystävä vavissut, mutta ei koskaan Lönnrot itse. Ajatuksensa tästä asiasta on hän lausunut eräässä ruotsinkielisessä kirjoituksessa (1849 vuoden Litterarurbladissa, s. 16) Kalevalan toisesta laitoksesta, josta tähän suomennan pääkohdan. "Sitä järjestystä", sanoo hän, "jossa runonlaulajat itse laulavat runojansa, ei voi jättää aivan huomioon ottamatta, vaikka minä sille en anna kovin suurta arvoa, koska he siinä niin paljon poikkeavat toinen toisestansa. Juuri tämä eroavaisuus, että runojen järjestys eri laulajilla oli erilainen, ja kuin monikertainen samain runojen kirjaanpano eri laulajilta osoitti, että he useimmiten lauloivat niitä kaksi tahi useampiakin jonkunlaisessa järjestyksessä, mikä missäkin, vahvisti minussa sen jo ennen saamani mielipiteen, että kaikki tämänlaatuiset runot ehkä voitaisiin panna yhteyteen keskenänsä. Minä en voinut pitää enemmän toisen kuin toisenkaan laulajan järjestystä alkuperäisenä; selitin vaan järjestyksen tulevan ihmisen synnynnäisestä halusta saattaa tietonsa jonkunlaiseen reilaan, ja eroavaisuudet laulajain kesken riippuvaksi heidän erilaisista luonteistansa. _Vihdoin kuin ei yksikään yksityinen laulaja runontiedossa enää vetänyt vertoja minulle_, arvelin minä itselläni olevan saman oikeuden, jonka luullakseni usein laulaja omistaa itsellensä, nim. saada järjestää runot sen mukaan, kuin ne parahiten sopivat toinen toisensa kanssa yhteen, taikka runon sanoilla

Itse loime loitsiaksi, Laikahtime laulajaksi

s.o. minä _pidin itseäni yhtä hyvänä laulajana kuin hekin_."[4]

Tässä on yhtä selvä kuin ratkaiseva vastaus kysymykseen, millä oikeudella Lönnrot kutoi Kalevalan osat yhteen ja sitten liitti nämät osat kokoon. Hän asettui tavallisten runonlaulajien rinnalle; ja tämä oli varsin oikein. Hän oli mielen yksinkertaisuudessa tahi, niin sanoakseni, henkisessä viattomuudessa heidän vertaisensa; esteetilliset edellyttämykset eivät haitanneet häntä enemmän kuin heitäkään. Hän tosin ei ollut tuottelias runonteossa. Mutta tämäkin oli hyväksi, sillä näin hän ei joutunut kiusaukseen panna omatekoista runoihin eikä tullut epäluulon alaiseksi tämmöisestä panemisesta. Mutta toisannepäin oli hänellä runojen suhteen yhtä herkkä nautintotunne ja yhtä hieno kauneudenaisti kuin parahimmilla runonlaulajilla. Ja tämän lisäksi oli hänellä hallussansa, ja vieläpä kirjoitettuna, paljoa enämpi runoja kuin yhdelläkään muulla runontuntijalla. Täydellä oikeudella otti hän siis, hänkin, asettaaksensa runoja jonkinlaiseen järjestykseen, ja tämän yrityksen tuote on Kalevala! Meillä kaikilla on sama oikeus. Me voimme hajoittaa Kalevalan vähäis-epoksiksi ja purkaa mielin määrin sen yksityisiä paikkoja. Ainoastaan Marsyaan ja Zoilon haamut voivat meitä tämmöisestä yrityksestä varoittaa!

Kalevalan ilmautuminen ei alussa näytä vaikuttaneen mitään innostusta tahi suurempaa henkistä liikahdusta. Maamme sivistyneessä kansanluokassa oli silloin vielä varsin vähä semmoisia, jotka olisivat hyvästi osanneet Suomen kieltä, ja ainoastaan tällaiset voivat Kalevalata lukea nautinnolla. Että meidän sivistyneissä oli niitäkin, jotka pitivät runojen kokoonpanemista yhdeksi epokseksi tyhmänrohkeana ja naurettavana yrityksenä, on tietty. Vasta sitten kuin Castrénin, aikuiseksensa hyvästi onnistunut, ruotsalainen käännös v. 1841 tuli ulos, kykenivät useammat täällä kotona ja uteliaat ulkopuolellakin Suomea sitä lukemaan. Tämän käännöksen nojassa teki Rob. Tengström täällä kotona ensimmäisen kokeen Kalevalan aatteelliseen käsitykseen ja lausui kirjoituksessansa "Kalevalasta" (Fosterl. Album I, v. 1845) aatteita, joilla nytkin vielä on arvonsa, muun muassa jo senkin, että taistelu Sammosta on se sankarityö, jota tässä epoksessa lauletaan ja joka sen oikea keskus on. Castrénin käännöksestä tuli J. Grimm'ikin sen tuntemaan. Hän kirjoitti siitä pitkän esityksen ja arvostelun (Hoefer'in ulosantamassa "Zeitschrift für die Wissenschaft der Sprache" B. I, v. 1846), joka täällä meillä sitten käännettiin ruotsiksi (Fosterl. Album II). Hänen mahtava lausumansa asetti Kalevalan sille sijalle muiden parasten kansaneposten joukossa, jolla sen asema sittemmin on vaan vahvistunut. Sama jalo tietäjä on myös ensimmäinen oppinut, joka meidän sananlaskuille antoi oikean arvon.

* * * * *

Lönnrot oli silloin, kuin hän sai Arvoitukset s.o. viimeisen noita suuria kansan suusta korjaamiansa kirjallisuus-kappaleita ulos, vasta 42 vuoden vanha. Hän olisi tällöin jo voinut kuolla, tahi olisi hän voinut panna kätensä ristiin ja heittäytyä lepäämään, ja olisi kumminkin ollut ansiotyön suorittanut, jonkalaista ei yksikään Suomen mies vielä ole tehnyt. Kaikeksi onneksi ei hän kuollut, eikä myöskään pannut käsiänsä ristiin. Hänelle oli vielä suotu verrattoman pitkä työaika siihen asti eletyn ijän lisäksi, ja siitäkin työstä, jonka hän suoritti tällä elämänsä toisella puoliskolla, olisi kyllä tavallisen kirjoittajan koko elinajallansa tekemäksi.

Onnellista oli se Lönnrotille, mutta vielä onnellisempaa suomalaiselle kirjallisuudelle, että hän tähän aikaan eli vuoden 1844 alusta sai virkavapauden, ei vähemmäksi kuin viideksi vuodeksi, ja vieläpä semmoisen virkavapauden, jonka ajalla hän sai nauttia koko palkkansa ja sijaisen palkkio maksettiin erittäin valtionvaroista. Hallituskin oli siis huomainnut hänen toimintonsa vähintäänkin "hyödylliseksi".

Nytkös hän työhön ja matkoille! Jo vv. 1836-1837 oli hän ensi kerran koskettanut Lapin kielen alaa. Vv. 1841-1842 matkusteli hän Castrénin kanssa yhdessä kaikki Lapit läpi aina Arkangeliin asti, jossa hän erosi matkakumppalistansa, eikä sitten sen kovemmin näillä ilmoilla enää nähnyt häntä.[5] Lönnrot poikkesi sieltä eteläänpäin ja oleskeli viimeksi mainitun vuoden kesän Wepsäläisten maassa Aunuksen läänissä. Nyt tuon pitkän virkavapauden saatuansa läksi hän Inkeriin, Wiroon ja Liivinmaalle, jolla matkalla hänen tietonsa ja näköpiirinsä arvaten suuresti laajeni. Näiden matkojen hedelminä antoi hän ulos eri ajoilla Wepsän kielestä ja Inarin Lapin murteesta arvokkaita tutkimuksia, joita tässä ei ole tilaisuus enemmältä arvostella. Sitä ennen oli hän Suomi-kirjassa julaissut pitkän ja syvällisen tutkimuksen meidän omasta kielestä, jossa hän sekä äänneopin alalta että sanojen taivutuksesta tuopi esiin joukon uusia havainnoita, jotka heti tulivat kirjakielelle eduksi ja sittemmin ovat joutuneet kielioppi-kirjoihin. Lönnrotin muut ansiot ovat ikään kuin häijäisseet hänen ansioitansa kielimiehenä. Muiden suomalaisten kielentutkijain rinnalla, ennen Castrénia, on hänen paikkansa niin korkealla, ett'eivät nämät likimaillenkaan vedä hänelle vertoja. Hänen kielitietonsa perustuivat vanhoille latinan ja kreikan kieliopeille, jotka kielet hän tunsi perusteellisesti. Vanhempana tuli hän tuntemaan yleisen kielitieteenkin mietelmiä saksalaisen Beckerin kirjoittamasta, yhteen aikaan suuressa arvossa olleesta "Organism der Sprache" ja Diesenbachin teoksista. Tämän lisäksi tulivat nuo vastamainitut länsisuomalaiset sukukielet, jotka hän tunsi kaikki varsin hyvästi. Saksaa ja venäjätä sekä puhui että kirjoitti hän keski-ijällänsä, vaikka ei virheettömästi. Hänen edellistensä Suomen kielen tutkijain näköpiiri oli paljoa supeampi.

Lönnrotin kielitieteellisyyden puheina ollessa maininnen myöskin yhdellä tielläni hänen Sanakirjansa, joka tosin tuli ulos paljoa myöhemmin, mutta johon hän teki työtä luultavasti aina Kajaaniin muuttamisestansa asti. Runojen, koillis-Suomen ja Wenäjän Karjalan sanasto, joka muulle Suomelle suureksi osaksi oli outoa ja jota siis ei Renvallin muuten kyllä oivallisessa sanakirjassa löytynyt, lienee sekä kehoittanut että kiirehtänyt häntä tähän työhön. Sanakirja olikin niin aikaiseen kuin v. 1849 jo niin valmis, että hän silloin aikoi ruveta sitä painattamaan (kirje Rabbelle 1849 24/3). Vahinko olisi ollut suuri, jos tämä aikomus olisi toteutunut, sillä epäilemättä lisäytyi sanoja sitä enemmän, kuta kauemmin teos oli hänellä kätten alla. Ei hän sitä kuitenkaan koskaan saanut mielensä mukaiseksi. Sanavarojen paljous pakoitti hänet sen teossa käyttämään syrjäisten apua, ja näillä arvattavasti ei ollut sitä tietoa ja taitoa, jota tämmöiseen työhön tarvitaan. Lönnrot itse ei pitänytkään tätä teosta muuna kuin ainekokouksena, josta vastainen tekijä voisi muodostaa oikean ja säännöllisen sanakirjan.

Kalevalan uudesta-laittamisen aate oli luultavasti jo alussa 5:ttä vuosikymmentä syntynyt Lönnrotin mielessä. Uusia epillisten runojen katkelmia oli vähän väliä ilmautunut, ja sitten kuin ylioppilas D.E.D. Europaeus vuodelta 1845 Kajaanista käsin rupesi matkustelemaan runonkeruulla ja ulotutti matkansa aina Äänisjärvelle ja Wienanlahteen asti, tuli kokonaisia aarteita vielä ilmi, muun muassa myöskin koko Kullervo-epos. Muitakin runonkerääjiä oli liikkeessä, joiden matkat, samoin kuin Europaeuksenkin, Suom. Kirjallisuuden Seura, nyt varakkaammaksi tultuansa, enimmäksi osaksi kustansi. Ei näidenkään saaliit olleet vähäiset. Lönnrot itse voi rauhassa istua Kajaanissa ja kutoa ja järjestää kokoon, mitä hänelle nuoremmat lähettivät. Keväällä