Part 9

"Minä ratsastin ensimäisenä, ja takanani eversti Kruse, joka ei suinkaan kursaile, jakaessaan iskujaan. Harmista ja vimmasta purin rikki huuleni ja vannoin kalliin valan neitsyt Maarian, kaikkein pyhimysten ja luostarimme suojeluspyhän kautta kostaakseni niin pian kuin suinkin. En nyt muista, montako Avea ja Pater nosteria luin, mutta kyllä niillä jo sain monet synnit anteeksi, ja sen tiedän, että innolla etsin tilaisuutta, saattaakseni nuot ylpeät ruotsalaiset pulaan. Ja tilaisuus tähän ilmestyikin, ennenkuin voin aavistaakaan. En laisinkaan tiennyt, missä Sapicha seisoi, ratsastin vaan onnenkaupalla. Näin olimme tulleet eräälle santakummulle; sen alapuolella oli suo, tämän huomasin heti, vaikk'eivät viholliset sitä keksineet. Kävi kuinka kävi, mietin, nyt on koston hetki tullut. Kyllä myöskin tiesin olevani kadotetun, ell'en onnistuisi, mutta minä turvasin onneeni. Kannustin hevostani, ruotsalaiset seurasivat, ja olimme suolla. Tämä tila oli kaikkea muuta paitsi kadehdittava, erittäin minulle, sillä kun eversti huomasi, minkä kepposen olin hänelle tehnyt, veti hän esiin pistoolinsa. Mutta käsi vapisi, ja luoti tuiskahti olkapääni ohi. Minä antauduin pyhän neitseen turviin ja odotin kuolemaa. Vaan se ei tullutkaan, sen sijaan Sapichan kvartiaanit, ja kauan ei kestänyt, ennenkuin ruotsalaiset olivat lyödyt maahan. Minä olin kuitenkin pelastunut ja etsin everstiä, vaan hän oli kadonnut. Voittoa ei kuitenkaan kestänyt kauvan, sillä kuningas, joka sillä aikaa oli ehtinyt perille, karkasi päällemme. Kyllähän Sapicha tuli avuksemme, vaan hänenkin täytyi kovan taistelun jälkeen paeta. Vaivalla vältin kolmannen kerran joutumasta ruotsalaisten käsiin, sillä olisipa silloin ollut loppuni lähellä. Huolenpito on tarpeen, ruotsalaiset aikovat tässä mennä yli ja..."

"Se ei heiltä tule onnistumaan", virkkoi Göran Czarnecki ja hymyili ylpeästi. "Ennen voisivat ottaa auringon taivaalta, ennenkuin mennä Witebskin etuvarustuksien yli. Tiedätkö mitään kreivi Stjernfeltistä?"

"Hän on jo jaloillaan ja istuu satulassa."

"Olet siis nähnyt hänet?"

"No, olisitpa säästänyt hänelle luodin", vastasi ruhtinas kylmästi. "Everstistä minä kyllä pidän huolen."

"Te unohdatte, että minä olin aseeton vanki", vastasi Czarny.

"Sepä totta", mutisi ruhtinas, purren hammastaan: "mutta jos hän vielä kerran tulee läheisyyteeni, niin ei käteni kolmatta kertaa vapise."

Czarnya kammotti ruhtinaan silmissä leimuava viha, ja hän aikoi juuri tehdä kysymyksen, kun Göran Czarnecki jatkoi:

"Kuulepas, Czarny, Eleonora on vankina täällä, sinun tulee tarkoin seurata hänen askeleitaan. Hänen täytyy kuulua minulle, vaikkapa sitten panisin henkenikin alttiiksi. Minä olen tämän vannonut, ja tiedäthän, että Czarnecki pitää sanansa. Kuten voi huomata, aikoo Kaarlo Kustaa tähän leiriin rynnätä. Hän kyllä murtaa otsansa etuvarustuksiin, mutta silloin syntyvässä hyörinässä tahdon minä viedä kreivittäreni pois. Sitten haen hänen puolisonsa, jonka käteni on kuolettava. Sinä, Czarny, autat minua. Walchovitz on jo valmiina, ja Ramoskin uskollisuudesta olet sinä vastaava. Palkkanne on oleva suuri ei ainoastaan täällä, vaan taivaassakin, ja pyhä neitsyt, joka varmaan mielihyvillä katselee pyrintöjämme ja saattaa langennutta pois perkeleen pauloista, hän kyllä meitä auttaa."

Ruhtinas vaikeni, hän näytti levottomana odottavan palvelijan vastausta.

"Korkea ruhtinas", vastasi Czarny välinpitämättömänä, "minun tulee totella ja auttaa teitä pyrinnöissänne, koska teidänkin päämääränänne on kreivittären onni ja hänen sielunsa pelastus kadotuksesta."

"Niin on", virkkoi ruhtinas, joka ei ollut huomannut Czarnyn huulilla olevaa ivallista hymyä. "Hyvästi, Czarny, seuraa kreivitärtä kuin varjo! Parin päivän päästä kysytään." Näin sanoen poistui hän kiirein askelin virralle päin. Czarny jäi seisomaan samalle paikalle, kunnes näki ruhtinaan solakan vartalon katoavan puiden väliin: senjälkeen hän kääntyi ja asteli hiljalleen päinvastaiseen suuntaan. Kasvonsa synkistyivät askel askeleella, ja vihdoin jupisi hän, painaen kättään sydämelleen:

"Tuntuu niin kummalliselta sydämessäni; onpa kuin olisin tehnyt väärin, ja kuitenkin olen tehnyt minkä voin heidän pelastuksekseen. Pelastuksekseen", toisti hän ja pysähtyi, "pelastuuko hän joutuessaan ruhtinaan käsiin? Ei, sepä onkin hänen kadotuksensa. Ja minä olen luvannut apuni, saattaakseni hänet siihen. Pyhä neitsyt, mitä olenkaan tehnyt? Olenhan liittoutunut Eleonora-kreivitär parkaa hukuttamaan! Oi, olenpa konnien konna, ja tästä hetkestä eversti Krusen nyrkkien tarpeessa! Minä kreivittären surun aikaan saatoin, sillä saatoinhan hänet vankeuteen. Menenpä hänen luokseen, tunnustan hänelle kaikki ja tahdon häntä palvella. Hän ei rakasta ruhtinasta, ja on toisen puoliso. Niin, tahdon häntä palvella! Ramoski tottelee minua, sillä hän ei voi saattaa kreivitär-paralle niin suurta surua. Asuessamme Mikolaiovissa, ja Jumala suokoon sen ajan palajavan, olimme Ramoski ja minä Eleonora-kreivittären suosikit. Ja me olemme hänet pettäneet! Ruhtinas on meille valhetellut, kreivitär vihaa häntä! Päätökseni on tehty!" huudahti hän pontevasti. "Tahdonpa etsiä Ramoskin, ja sitten .. sitten nähdään, ovatko ruhtinas ja Walchovitz Ramoskia ja minua sukkelammat. Jos vaan ruotsalaiset voittavat, niin ei minun ole hätää, sillä sittehän seuraan hallitsijatartani, ja itse eversti Kruse antaa minulle anteeksi, vaan jos he voitetaan, niin sitten menen kreivin puolelle", jatkoi hän päättävästi, "ja sen jälkeen palvelen häntä uskollisesti. Nyt tunnen itseni niin levolliseksi, melkeinpä iloiseksi, ja luulenpa, ettei pyhä neitsy pidä lukua siitä, vaikka teenkin ruhtinaalle tämän kepposen." Näin sanoen oikaisi Czarny vartalonsa, pyyhkäsi harmaat kiharat otsaltaan ja poistui nopein askelin, sivumennessään hartaasti tehden ristinmerkin Sapicha Witebskin teltan ääressä olevalle madonnan kuvalle.

XIV.

Öinen kohtaus. -- Walchovitz on sukkelampi kuin Czarny luuleekaan.

Raivoisa myrsky viskeli pienen San-virran laineita ja ukkonen jyrisi etäällä vähän väliä. Ilta kului, ja pimeys eneni yhä. Litvalaisten leirissä vallitsi haudan hiljaisuus, jotavastoin ruotsalaisten leirissä toimittiin hyvinkin ahkeraan. Keskellä virtaa olevalla pienellä saarella oli liike suurin, ruotsalaisten tykit lähettivät tervehdyksen toisensa jälkeen vastaiselle rannalle, vaan eivät saaneet mitään vastausta. Ruotsalaiset sotamiehet rakensivat levähtämättä siltaa, ja kenraalimajuri Bülov itse heitä innostutti, sekä auttoikin heitä siinä, missä tarvittiin.

Sydänyö oli tulossa, kun yksinäinen kulkijan keskellä litvalaisten leiriä aateli rantaa kohden. Hän oli kääriytynyt avaraan viittaan ja vetänyt lakkinsa silmiin saakka. Ripein askelin kiirehti hän etuvarustuksien yli, ja oli pian rannalla, jota kaikkialla varjosi pieni metsikkö. Täällä juoksi hän pensaasta pensaasen ja katseli levottomasti ympärilleen, ikäänkuin olisi joka hetki odottanut kuulevansa takaa-ajajainsa huudot. Mutta hän pääsi kenenkään näkemättä rantaan asti, pysähtyi siihen hetkisen, katsellen tarkoin pientä saarta, joka ikäänkuin synkkä kallio kohosi vedestä.

"Silmäni ovat heikot", jupisi hän, vetäen viitan kasvoiltaan; "kaksikymmentä vuotta takaperin oli minulla kotkan silmät, nyt tuskin näen mitään." Näin sanoen vei hän kätensä huulilleen, joka aikaansai heikon, kähisevän äänen, ja hetkisen odotettuaan kuului toinen samanlainen ääni hänen vieressään.

"Hän onkin niin lähellä", mutisi tuntematon ja otti askeleen sivulle, "en luullut hänen vielä olleen täällä."

Tuskin oli hän lausunut viimeiset sanat, ennenkuin pieni vene tuli kaislojen välistä esiin ja laski rantaan, aivan tuntemattoman jalkojen eteen.

"En odottanut sinua niin pian", sanoi soutaja häädetyllä äänellä: "tämä uhkatyö on..."

"Hiljaa, hiljaa", varoitti toinen, pannen sormensa huulilleen. "Elä puhu niin lujaa, Ramoski! Kaisloilla on korvat ja vakoojia lymyy joka pensaikossa." Sen jälkeen astui hän veneesen ja töyttäsi sen rannalta. "Ilmoitan sinulle Ramoski", jatkoi hän häädetyllä äänellä, "että tilamme on mitä vaarallisin, sillä jos me huomataan, niin..."

"Oh, siitä ei ole mitään vaaraa", vastasi Ramoski tyynesti. "Kuka voisi aavistaa, että ruhtinaan uskollisimmat palvelijat, Czarny ja Ramoski, tekevät tällaisia yömatkoja hieman kuullustellaksensa. Mutta koska tuli ruhtinaasta puhe, mikä on hänen suhteensa kreivitär Eleonoraan?"

"Tämä vihaa ruhtinasta, joka on vimmoissaan mustasukkaisuudesta", vastasi Czarny, vetäen viitan kasvoiltaan. Sitten hän asettautui etukeulaan. Ramoski hoiti airoja niin taitavasti, ettei Czarnykaan kuullut, milloin ne laskivat veteen. Muutamalla voimakkaalla vedolla vei Ramoski veneen kaislistosta ja souti äänettömästi pientä saarta kohti. Laineet loiskuivat aina Czarnyn kasvoihin asti, sillä tuuli oli vastainen, vaan hän ei sitä huomannut, tirkisteli vaan alakuloisena syvyyteen. Kuu ei vielä ollut noussut, mutta vilkkuvat tähtöset katselivat niin lempeästi maahan. Tykistötuli oli lakannut, ja tuulikin vähän seisahtunut; rauha vallitsi nyt seudussa, jossa niittomies ennen pitkää korjasi niin monta uhria.

Ramoski ei ohjannut kulkua suoraan saarta kohti, sillä pian olisivat he sinne ehtineet, vaan souti välistä oikeaan, välistä taasen vasempaan, mutta lähestyi sittenkin vähitellen päämäärää. Tämän huomasi Czarny, ja hetken sitä katseltuaan, kysyi hän:

"Miksi et souda suoraan saarta kohden?"

"Minulla on omat tuumani", vastasi Ramoski yhtä hiljaa.

Czarny ei tahtonut näistä tuumista selkoa ottaa, vaan antautui täydellä luottamuksella Ramoskin johdatettavaksi.

Sydänyö oli tullut, pimeys oli niin syvä, että pientä saarta tuskin voi eroittaakaan. Ainoastaan aaltojen loiske häiritsi hiljaisuutta. Äkkiä teki Ramoski liikkeen säikähtymisestä, ja laski airot niin kiivaasti veteen, että se roiskahti hänen kasvoilleen.

Czarny kääntyi ja sanoi pidätetyllä äänellä:

"Näetkö aaveita, Ramoski, vai tahdotko vetää vihollisen huomion puoleemme?"

"Se on jo tehty, luulen ma", vastasi tämä yhtä hiljaa; "minä kuulen airojen loisketta sivullamme."

Molemmat kuuntelivat levottomina, ja Ramoski aikoi juuri taasen kastaa aironsa veteen, kun samassa kuului huuto:

"Kuka siellä? Vastatkaa, muuten ammun."

Puolalaiset koettivat pimeässä ottaa selon äkillisestä esteestä, mutta turhaan; oli niin pimeä, että tuskin näkivät neljää kyynärää eteensä. He katselivat toisiaan neuvottomina, eivätkä itsekään tienneet, tottelisivatko vai ei, kun toisen kerran kuulivat ankaran käskyn, nyt vaan parin kyynärän päässä.

"Vastaa sinä, joka ymmärrät ruotsia", kuiskasi Ramoski, vetäen airot veneesen; "me emme voi päästä karkuun."

* * * * *

Samaan aikaan kun Czarny ja Ramoski työnsivät litvalaisten leiriltä veneen vesille, lähestyi kolme ratsastajaa pienen saaren rantaa. He eivät puhuneet montakaan sanaa, vaan oli heillä kuitenkin sama päämäärä. Tultuaan eräälle paikalle rannalla, jossa kaksi venettä oli säilytetty ja sidottuaan hevosensa puuhun kiinni, sanoi toinen ratsastajista, kalpea nuorukainen, lyhyelle, oikealla puolellaan seisovalle miehelle:

"Onko todellakin aikomuksenne seurata meitä?"

"On, kreivi Stjernfelt", vastasi puhuteltu, joka ei ollut kukaan muu kuin eversti Kruse, "onpa todellakin aikomukseni seurata teitä tällä mielettömällä retkellä. Nuoruus kyllä tarvitsee kokeneen veneessään, ja tunnustanpa vielä, että odotan suurta iloa tästä huvimatkasta, ehkä kuinkakin pöllömäiseltä se näyttää. Tulkaa nyt", jatkoi hän, ottaen Vilhon käsivarresta kiinni, "kersantti Lundberg on jo, näen mä, pannut veneen kuntoon: jota enemmän viivyttelemme lähtöä, sitä vaarallisemmaksi se tulee."

Näin sanoen hyppäsi eversti ketterästi pieneen veneesen, ja jälessä seurasi heti Vilho, jolla oli kova kiire lähtöön.

"Kersantti Lundberg hoitaa airoja; te, luutnantti, pidätte tarkkaa vaaria etukeulassa, ja minä ohjaan laivastoa", komensi eversti iloisesti. "Mutta pitäkää silmänne auki, kreivi-hyvä", lisäsi hän, "Tarkastakaa tarkoin jokaista lainetta, sillä nuo saakelin litvalaiset ovat kuin kaloja, ja te kersantti, laskekaa airot niin hiljaa veteen, kuin jos kuikka kastaisi siihen siipensä!" Kersantti teki tarkoin käskyn jälkeen, ja keveä alus kiiti melkein äänettä laineitten yli.

"No, luutnantti", sanoi eversti hetken äänettömyyden perästä, "ettekö näe mitään epäiltävää? Minusta tänä iltana itse ilmakin on niin kummallinen, tunnenpa itsessäni, että joudumme johonkin rettelöihin."

"En näe mitään", vastasi luutnantti hiljaa, "mutta minäkin aavistan, että jotain tänä yönä tapahtuu, en voi käsittää, mikä levottomuus minua kiusaa."

"Aijotteko todellakin mennä vihollisten leiriin?" kysyi eversti sitte.

"Aijon", vastasi Vilho päättävästi, "minun täytyy saada tietoa Eleonorasta, minun..."

"Huimapää", mutisi eversti enemmän itsekseen kuin vastaukseksi luutnantin puheesen; sen jälkeen lisäsi hän ääneensä: "Pysytte siis varmana päätöksessänne heittäytyä aivan verivihollisenne käsiin? No niin, kuitenkin olen teille seurakumppanina, ja kersantti Lundberg kai myöskin seuraa meitä?"

"Kuolemaan saakka", vastasi urhea kersantti vakavalla äänellä, "ja niin kauan kuin luutnantti ja minä voimme sormeammekin liikuttaa, ei everstin päässä tulla hiuskarvaakaan liikuttamaan."

Eversti ei vastannut tähän miehuulliseen vakuutukseen, mutta kiitollinen katse kauniista silmistään puhui enemmän kuin sanat. Vähän ajan kuluttua sanoi hän:

"Kersantti, ettehän unohtaneet viittoja ettekä lakkeja? Meidän täytyy olla aivan puolalaisten näköisiä."

"Ne ovat täällä", virkkoi Vilho, "emmehän niitä nyt vielä tarvitse?"

"Ensin täytyy meidän päästä perille", tuumaili eversti; "emmehän saata narrien tavoin kuljeskella ympäri noissa epämukavissa puvuissa."

Vilho ei vastannut mitään, vaan kuunteli tarkasti. Äkkiä tarttui hän kersantin käsivarteen ja kuiskasi:

"Olen kuulevinani jonkinlaista kohinaa edessämme, voisiko..."

"Se on vene", keskeytti kersantti yhtä hiljaa, "nyt kuulen sen aivan selvään."

"Näettekö mitään?" kysyi eversti, varovasti muuttaen kersantin viereen istumaan.

"En, eversti", vastasi tämä ja lepäytti airojaan, "mutta parin minuutin perästä."

"Vaadi heiltä tunnussanaa", käski eversti.

"Mutta ell'ei vene ole yksin, niin olemme joutuneet aivan suden suuhun", kuiskasi Vilho. "Odottakaa vielä hetkinen, niin saamme nähdä, josko koko venejoukko meitä hätyyttää."

"No, tapahtukoon sitten kuten tahdotte", vastasi eversti nurjasti.

Kolme ruotsalaistamme pinnistivät näköänsä, mutta näkivät alussa vaan synkän pimeyden, ja eversti oli jo aikeissa äänekkäillä huudahduksilla ilmaista malttamattomuuttansa, kun kersantti samassa nojautui häneen päin ja kuiskasi:

"Nyt näen veneen, se on aivan yksin. Mutta sitä en voi nähdä, montako miestä siinä on."

"Vaadi heti heiltä tunnussanaa!" käski eversti toisen kerran, äänellä, joka ei sietänyt vastustamista.

Kersantti teki niin, kuten ennen on kerrottu. Senjälkeen sanoi hän: "Nyt näen veneen aivan hyvin, se on pienempi kuin meidän."

"Minä näen sen myöskin", sanoivat eversti ja luutnantti yht'aikaa.

Pari minuuttia kului vastausta odotettaessa, vaan kun sellaista ei kuulunutkaan, sanoi eversti, vetäen esiin pistoolinsa:

"Huutakaa vielä kerran, ja ell'eivät nuo koirat sitte vastaa, ammun heidät heti."

Toisen kerran kaikui kersantin huuto, nyt sillä seurauksella, että ääni veneestä vastasi:

"Me olemme salaisia ystäviä ja..."

"Meillä ei ole keitaan salaisia ystäviä", vastasi eversti äreästi, "sanokaa meille asianne."

Czarny tunsi heti everstin äänen ja mutisi: "Voinpa olla vanna, että kreivi on mukana; pyhä neitsyt on kanssamme ja pitää tekomme oikeana." Sitten lisäsi hän ääneensä: "Asiamme on tavata kreivi Stjernfeltiä."

"Hän on täällä", vastasi Vilho, ja nousi seisomaan veneessä, "kuka tahtoo minua puhutella?"

Czarny ei odottanut tämänlaista kysymystä eikä tietänyt, ilmoittaisiko itsensä, vai ei. Mutta kun Vilho uhkaavalla äänellä toisti kysymyksensä, päätti Czarny ilmaista nimensä, ja vastasi:

"Czarny tahtoo puhua kanssanne Eleonora-kreivittärestä."

"Czarny", mutisi eversti puoliääneen, "onko tuo lurjus taaskin liikkeellä? Hän se oli, joka meidät suohon vietteli."

Czarny vapisi kuullessaan everstin sanat. Ramoski oli parilla vedolla vienyt veneensä aivan ruotsalaisten viereen.

"Mitä on teillä ilmoitettavaa puolisostani?" kysyi Vilho, ja odotti sykkivällä sydämellä vastausta.

"Puolisonne on litvalaisten leirissä", vastasi Czarny, "ja me olemme tulleet teidän kanssanne neuvottelemaan hänen pelastuksestansa."

"Älkää uskoko häntä, luutnantti!" sanoi eversti innoissaan. "Hän on kavala veijari, tuo Czarny; hän tahtoo vietellä teitä ruhtinaan valmistamaan ansaan."

"Ei, eversti Kruse", vastasi Czarny rohkeasti, "minä en viettele kreiviä paulaan, sillä olen päättänyt pyhän neitsyen avulla pelastaa kreivittären."

"Millä keinoin?" kysyi Vilho äkkiä. "Mainitse se minulle heti, ja minä olen valmis mihin uhrauksiin tahansa."

"Vielä ei ole aika tullut", virkkoi Czarny, "mutta jos syttyy taistelu."

"Mitä sitten tapahtuu, jos taistelu syttyy?" kysäsi eversti äkkiä.

"Silloin pelastan hänet", vastasi puolalainen suoraan. "Mutta", lisäsi hän vitkaan,. "teidän täytyy minua auttaa; muuten ruhtinas vie hänet pois, se on hänen aikomuksensa."

"Tiedätkö taistelun edes syttyvänkään?" kysyi eversti epäluuloisena.

"Me luulottelemme sitä", vastasi Czarny pelkäämättä.

"Mutta miten tapaammekaan toisemme?" kysäsi Vilho.

"Jättäkää se minun huolekseni", virkkoi puolalainen; "minä pidän huolta kreivittärestä, ja ruhtinasta on kielletty hänen luonansakaan käymästä."

Syvä keveyden huokaus tunkeutui esiin Vilhon rinnasta.

"Lähtekäämme nyt", sanoi Czarny taas; "vielä tänä yönä täytyy meidän olla ruhtinaan luona, muuten huomaa hän poissaolomme ja alkaa epäillä; hän, näette, epäilee kaikkia, ja täytyypä olla erinomainen viekkaus, ett'ei anna itseään ilmi."

"Ja sitä sinulla kyllä on tarpeeksi", mutisi eversti itsekseen, mutta kuitenkin niin lujaa, että Czarny sen kuuli.

Czarny ei ollut kuulevinaan everstin pistosanaa, sanoi vaan, kääntyen Vilhoon päin:

"Ottakaa tarkoin huomioonne, mitä tästälähin saaren ulkopuolella tapahtuu; sieltä olette saava vastaukseni."

Tämän sanottuaan viittasi hän salaa Ramoskille, niin että tämä sen vaan huomasi, ja ennenkuin Vilho ennätti tehdä uuden kysymyksen, sai vene sellaisen tölmäyksen, että hän oli vähältä kaatua yli laidan. Ramoski tarttui airoihin, ja pian oli vene näkymättömissä.

"Kuolema ja kirous", huusi eversti, kohottaen pistoolinsa. "He olivat kuitenkin vakoojia, -- soutakaa, kersantti, voimienne perästä, meidän täytyy heidät saavuttaa!"

Kersantti souti minkä voi, mutta vihdoin nousi Vilho seisomaan etukeulassa ja huusi:

"Eversti, tällaista kepposta ei vielä yksikään puolalainen ole meille tehnyt, kiiruhdammehan takasin saareen, kuin jos koko litvalaisten armeija olisi kintereillämme."

Kiihkossaan ei kukaan ollut huomannut, että vene, Ramoskin sitä työntäessä, oli kääntynyt.

"Ha, ha, haa", nauroi eversti, joka taaskin sai takaisin iloisen luonteensa, "sellaisia veitikoita, oikein aimo jesuiittoja, ha, ha, haa!"

Ramoski souti myöskin kaikin voimin ja keveä vene kiiti aalloilla. Czarny, joka, kuten lukija muistanee, matkalla sinne, oli istunut etukeulassa, oli nyt asettunut perään, ja tuijotit alas pimeään syvyyteen, ikäänkuin tahtoisi hän tutkia sen salaisuudet. Ei kumpikaan puhunut sanaakaan. He olivat enään parin kyynärän päässä rannasta, kun Czarny äkkiä säpsähti ja sanoi, kääntyen Ramoskiin:

"Nyt eivät ole asiat oikein; minä luulin nähneeni ihmisen pään tuolla takanamme, ehkä..."

"Sinä näet aaveita, Czarny", virkkoi Ramoski kylmästi hymyillen, "mielikuvituksesi on teroitettu nyt."

Varmaankin oli ruohokimppu tarttunut köliin.

Czarny ei vastannut; hän koetti katsoa läpi syvyyden, vaan turhaan, hän pisti kätensä veteen, mutta siellä ei tuntunut olevan mitään. Vielä pari minuuttia, ja vene kiiti hiljaa kaislistoon. Czarny hyppäsi ensin maalle, ja kun Ramoski oli sitonut veneen kiinni ja peittänyt sen irtonaisilla kaisloilla, riensivät he yhdessä rannalta ja pääsivät onnellisesti leiriin.

Tuskin olivat he kadonneet näkyvistä, kun kaislisto rupesi liikkumaan sinne tänne veneen kohdalta, ja pian näyttäytyi mies aivan alastonna, mutta niin ruohoilla ja kaisloilla peitettynä, että olisi voinut luulla hänen maanneen jo enemmän aikaa järven pohjassa. Vesi tippui hänen pitkästä tukastaan, tehden hänen enemmän eläimen kun ihmisen näköiseksi.

"Uh, uh", henkäsi hän ja ryömi rannalle, "enpä luule, etu vaivat kiirastulessa ovat nyt kärsimiäni suuremmat. Niin, niin ystäväni, Walchovitz ei olekaan niin tyhmä, kuin luulette, olenpa nyt ottanut selon salaisista vehkeistänne ja saanut teidät valtaani. Usein oli vähällä päästä vene näkyvistäni, mutta Walchovitz on kuni kala, ja jos pyhä neitsy oli teidän kanssanne veneessä, olivat kaikki pyhimykset minun kanssani vedessä. Tuo Czarny ryökäle oli vähällä huomata minut, kun olin vähän ilmaa ottamassa, mutta Ramoskin tyhmyys pelasti minut taaskin. Nyt täytyy minun kiiruhtaa ruhtinaan luo... ha, ha, haa! olenpa näkevinäni Czarnyn ja Ramoskin nenät, kun matkin heidän ystävällisen keskustelunsa ruotsalaisten kanssa, ha, ha, haa!"

Näin sanoen hieroi hän mielihyvissään käsiään yhteen, puhdisti itsensä ruohoista ja kaisloista sekä puki itsensä vähän matkan päässä veneestä oleviin vaatteisiinsa.

Hetkinen sen jälkeen oli ranta autio. Ainoastaan aaltojen hiljainen loiske ja tuulen kohina kaislikossa häiritsi yön hiljaisuutta.

XV.

Sisarukset. -- Ramoski tekee tyhjäksi Walchovitzin tuumat.

Ruhtinas oli ostanut Walchovitzin, niinkuin ennen Ramoskin, mutta edellämainittu oli kuten tiedämme uskollisempi. Tämän liittolaisensa kautta, jonka oli onnistunut päästä valtiokanslerin suosioon niin, että sai palvella Eleonoraa, oli Göran Czarnecki silloin tällöin tilaisuudessa käydä häntä katsomassa. Mutta hän ei ollutkaan enään tuo entinen kiivas rakastaja intohimoineen, hän ei tehnyt enään niin ajattelemattomia tekoja kuin ennen. Mutta tuli välkkyi tuhan alla, sen näki Eleonora ja pelkäsi häntä yhtä paljon. Hänen käyntinsä olivat lyhyet, ja aina hän silloin puhui ruotsalaisista sekä heidän varmasta perikadostaan, ja Eleonora näki aivan hyvin, että hänen vihansa tarkoitti hänen puolisoaan. Hän kauhistui, kuullessaan ruhtinaan kirouksia, sillä hän tiesi mitä Vilholla olisi odotettavana., joutuessaan tämän käsiin. Tyynesti hän vastaili raivostuneelle puolalaiselle ja koetti niin paljon kuin mahdollista levottomuuttaan peittää. Kun sitten Göran Czarnecki hänet jätti, alkoi hän katkerasti itkeä ja ainoastaan Czarnyn huolenpito ja vakuutukset, ett'ei ruhtinas tekisi hänelle eikä puolisolleen mitään pahaa, saattoivat hänet hetkeksi tyyneksi. Mutta tämäkään tila ei kestänyt kauan; kun hän vaan näki ruhtinaan, joka päivittäin käveli hänen asuntonsa sivu, oli koko levollisuutensa kadonnut.

Päivää jälkeen viime luvussa kerrottujen tapausten oli Eleonora yksin huoneessaan. Hän ei koko päivänä ollut nähnyt ruhtinasta ja iloitsi siitä suuresti. Mutta miksi ei veljensä tullut hänen luokseen? Oliko hän ikipäiviksi hyljätty? Näihin kysymyksiin oli hän kauan turhaan odottanut vastausta, ja katkeralta hänestä tuntui, että se, joka häntä ennen niin oli hellinyt, nyt oli aivan muuttunut. Hän kertoi murheensa Czarnylle, mutta tämä vaan pudisti päätään ja koetti häntä saada toivomaan, että veljensä sydän kyllä oli heltyvä, ja kaikki tulisi hyväksi. Myöskin koetti hän huomauttaa Eleonoralle, että valtiokanslerin aika ehkä oli niin täpärällä, ett'ei hän voi irtautua toimistaan. Mutta silloin Eleonora aina vastasi:

"Hänen aikansa ei ole niin vähissä, ett'ei hän voisi minulle lahjoittaa ainoatakaan tuntia."

Itsekseen Czarny kyllä myönsi Eleonoran sanat tosiksi ja piti tarkan vaarin, ett'ei häntä aivan paljon vastustellut.