Part 8

"Mutta minä käyn hänet hakemassa, aivan valtiokansleri Göran Czarneckin ja Witebskin nenän edestä", vastasi eversti, joka nyt alkoi tulistua. "Kylläpä saarnaan heille, ett'ei laisinkaan sovi ryöstää toiselta omaisuutta, ja vielä kalleimpaa, niinkuin vaimo on. Aivan vimmastun tätä ajatellessani", jatkoi hän, lyöden otsaansa, "ja jospa nyt tuo ruhtinas olisi hallussani, kyllä hänen opettaisin. Onko tämä nyt enään laitaa; ensin aikoo paistaa luutnantin ja sitten ryöstää hänen vaimonsa! Ei, kreivittäreni, teidän ruhtinaanne ovat vielä niin raakoja, että voisivat ottaa esimerkin minun halvimmasta sotamiehestäni."

Näin sanoen hyökkäsi eversti ulos ja löi oven niin kovaa kiinni, että vanha kreivitär pelästyneenä hypähti tuoliltaan.

"Pyhä neitsyt minua varjelkoon tuollaisesta ihmisestä!" rukoili hän kädet ristissä. "Jos vaan olisin Varsovassa, antaisin mielelläni lukea sata messua mieheni haudalla."

* * * * *

Jättäkäämme vanhus rukoilemaan pyhää neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä, muutamalla sanalla tehdäksemme selkoa siitä tapauksesta, joka veti leveän piirron Kaarlo Kustaan tuumien yli.

Kuninkaan aije oli, näet, seuraava: hän tahtoi auttaa lujasti piiritettyä linnoitusta, ajaa Lubomirskin takasin ja sen jälkeen karata Czarneckin päälle, joka seisoi noin kolme penikulmaa kaupungin yläpuolella. Tuuma kyllä oli rohkeasti mietitty, vaan täyttämisestä ei tullut mitään, sillä koko kokoontunut sotaneuvosto hylkäsi sen; olipa tuolla uljaalla Rietrikki La Chapelle'llakin tähän vastustamisen syytä. Ruotsalaisten mennessä virran yli, jota kuitenkin Lubomirski kaikin tavoin koettaisi estää, voisi Witebski joutua hänen avukseen, ja sitten ruotsalaiset joutuisivat kahden tulen väliin. Lähemmin harkittuaan huomasi kuningaskin tuumansa jäävän tekemättä, mutta kuitenkin päätettiin, että koetetaan viedä linnoitukselle apua.

Puolalaisten tykit alkoivat paukkua linnoitusta ja kaupunkia vastaan, joka viimemainittu oli melkein rauniona. Kaikista valmistuksista päättäen näyttiin hankittavan rynnäkköä.

Tämä tapahtui maaliskuun 24 päivänä. Parvi jalkaväkeä toisensa perään tunkeutui linnoitusta kohden, vaan pakoitettiin peräytämään. Maa järisi tykkien jyskeestä, ja toisella rannalla oleva koko ruotsalainen armeija katseli jättiläistaistelua, joka tuotti ikikunnian Cronlodin nimelle. Czarnecki tuli nyt Lubomirskille avuksi, ja ruotsalaisten asema tuli yhä epätietoisemmaksi. Puolalaiset voittivat yhä enemmän alaa ja koettivat päästä rantaan, siellä valloittaakseen Liljenbergin aseman ja ympäröidä linnan. Tätä estääksensä antoi Kaarlo Kustaa järjestää kaksitoistatykkisen patterin vastapäätä siltaa ja piti siinä vireillä niin kuolettavan tulen, että viholliset heti peräytyivät.

Hyökkäävien puolalaisten joukossa nähtiin rakuunarykmentti, joka pelkäämättä riensi Liljenbergin varustuksia kohden. Tiheät rivit kyllä harventuivat, mutta tämä ei estänyt jälellejääneitä menemästä eteenpäin. Annetulla merkillä astuivat rakuunat hevosten selästä ja hyökkäsivät jalkasin läheisimpiä asunnoita vastaan. Ruotsalaiset puollustivat itseään urheasti, mutta pakotettiin viimein peräytymään, ja linna ympäröittiin.

Kaarlo Kustaa viittasi eversti Krusea tulemaan luoksensa.

"Tunnetteko häntä, joka ratsastaa mustalla hevosella?" kysyi kuningas ja osoitti ratsastajaa, joka täyttä laukkaa riensi rannalle, pitämättä vähääkään lukua vaarasta, joka häntä uhkasi.

Eversti katseli häntä hetkisen tarkoin, sitten sanoi hän niin hiljaa, ett'ei kukaan lähelläseisovista voinut sitä kuulla:

"Teidän majesteettinne, hän on Göran Czarnecki."

"Holhokkinne kilpakosija?"

"Niin, teidän majesteettinne", vastasi eversti ajatuksissaan.

Samalla alkoivat rannalle asetetut haja-ampujat hirveän tulen. Ruhtinaan hevonen kavahti pystyyn ja kaatui, vieden mukanaan ratsastajan. Eversti tuskin uskalsi hengittää; hetkinen kului. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat, nähdessään Göran Czarneckin hyppäävän toisen hevosen selkään, ja hän mutisi itsekseen: "Hänen aikansa ei ole vielä tullut."

Linnoitus ei enään voinut kestää vihollisten hyökkäyksiä, sen näki kuningas nyt, ja hän päätti sentähden pelastaa minkä voi, ajan vielä sitä myöntäessä. Hän käski siis everstiluutnantti Törnsköldin mennä yli virran ja viedä pois ruokavarat. Tämä ei ollut mikään helppo tehtävä, kun puolalaisten joukko yhä eneni, mutta Törnsköld päätti tehdä kokeen. Valittuaan 30 miestä jalkaväestä, kiiruhti hän rantaan ruotsalaisten tykkien suojelemana, vei pienen joukkonsa veneissä virran yli ja astui onnellisesti maalle.

Senjälkeen marssittiin eteenpäin, kuin ei vastarintaa olisi tehty laisinkaan. Kyllähän luodit tuiskivat urheilijoiden ympärillä, ja Göran Czarnecki koetti ehkäistä rynnäkköä, mutta Törnsköld ei antanut itseään hillitä. Huoneusto toisensa perään puhdistettiin vihollisista, rakuunat hajoitettiin, ruhtinas kadotti toisenkin hevosensa ja oli vähällä joutua vangiksi; kartessein, sapelien ja keihäitten välistä riensi Törnsköld päämääräänsä kohden. Linnan portilla tuli häntä vastaan Cronlod, joka marssi miehineen pois. Suurin osa varoista, joiden joukossa 180 vatia ruutia, pelastettiin. Paluumatka meni samaten vihollisten murtuneitten rivien läpi, ja Czarneckin aikomus, voimakkaalla rynnäköllä, valloittaa sekä urheat ruotsalaiset että heidän veneensä, meni turhaan; Törnsköld vei miehistön ja varat samaa tietä, kuin oli tullutkin ruotsalaisten leiriin.

Linna oli puolalaisten hallussa, ja kauan ei viipynyt, ennenkuin sen salit täyttyivät väellä, joka kaikin tavoin osoitti iloaan.

Kuningas näki tämän ja hänen sydämensä sykki levottomasti, miettiessään kärsittyä tappiotaan. Urhea Cronlod, joka koko armeijan nähden oli saanut kuninkaalta kiitoslauseen rohkeudestaan, ratsasti kuninkaan rinnalla ja hänen vieressään Essen.

Kun kuningas hetkisen oli katsellut vilkasta näytelmää toisella rannalla, kääntyi hän Essenin puoleen, sanoen:

"Tämä linna on aina oleva etuisa turvapaikka puolalaisille, ja vaarallinen asema takanamme."

Cronlod oli vaiti, mutta selittämätön hymy levisi hänen jalopiirteisille kasvoilleen, kun hän kuuli kuninkaan sanat.

Tämä hymy ei jäänyt Kaarlo Kustaan terävältä silmältä huomaamatta, ja hän kääntyi everstiin, sanoen:

"Te hymyilette, Cronlod, ettekö pidä puhettani totena?"

"En, teidän majesteettinne", vastasi eversti rohkeasti.

Kuninkaan muoto synkistyi, ja hän aikoi juuri vastata tähän, kun kaukaisen ukkosen tapainen jylinä kuului etäältä.

Kaikki katselivat kummastellen toisiaan, mutta Cronlod sanoi entisellä hymyllään:

"Teidän majesteettinne, ratsastakaa takasin; olette liian lähellä tuliaukkoa ja..."

Hän ei ennättänyt lausua loppuun, ennenkuin tuon komean linnan nähtiin kohoavan perustuksiltaan; muurit raukesivat ja kukistuivat yhdeksi ainoaksi muraläjäksi, ja Sandomirin linnaa ei enään ollut olemassa.

XII.

Sotamarski, -- Taaskin Göran Czarnecki.

Sandomirin hävityksen kautta ruotsalaisten asema tuli entistä vaikeammaksi. Mikään ei estänyt Czarneckia milloin tahansa menemästä virran yli ja yhtyä litvalaisiin. Mutta silloin Kaarlo Kustaa lausui tuuman, jota heti päätettiin seurata, nimittäin mennä Sanin yli, karkoittaa litvalaiset ja senjälkeen marssia suoraan Varsovaa kohden. Tämä oli uhkatyö, jolla ei ollut vertaistaan; hän pani tässä sekä omansa että koko armeijan onnen "yhdelle kortille", mutta hädällä ei ole lakia.

Kenraalimajuri Bülovin johdolla rakennettiin silta Sanin yli ja oli jouduttu eräälle pienelle saarelle keskellä virtaa; siis vasta puolitiehen. Kuningas oli levoton, päivät pitkään hän päällikköjensä kanssa työskenteli. Itse hän tarkasteli, menikö kaikki hänen tahtonsa mukaan, sekä uuvutti itseään kuin halvin sotamies.

Pistäytykäämme kuninkaan telttaan päivää jälkeen Sandomirin hävityksen. Kaarlo Kustaa ei ollut yksin. Hän istui kartoilla peitetyn pöydän ääressä; silmänsä lensivät välinpitämättömänä esineestä toiseen, kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet toisaalla. Hän oli hajamielinen. Edessään seisoi mies, jota hän oli oppinut kunnioittamaan ja arvossa pitämään uskollisimpana neuvonantajanaan, nimittäin, sotamarski Kaarlo Kustaa Wrangel, suuren Kustaan oppilas. Saksanmaan tantereilla oli hän saavuttanut maineensa, ja hänpä johti ruotsalaisia armeijoita Lützenin taistelun jälkeen. Paljon oli hän nähnyt, vaan ei milloinkaan hetkeä tämän laista. Hän oli ollut useissa retkeilyissä osallisena, vaan ei milloinkaan nähnyt ruotsalaisten soturien urheutta niin paljon kysyttävän kuin nyt. Nähdessään tämän joukon, valvomisesta, marssista, nälästä ja janosta tuiki uuvuksissa vielä tarjoavan miekankärkeä paljoa lukuisammalle viholliselle, tämä herätti hänen ihailunsa, ja hän tuli kuin nuoreksi jälleen.

Kuninkaan silmät pysähtyivät Wrangeliin, joka, pää nojautuneena oikeaan käteensä ja vasen miekan kahvassa kiinni, tarkasti silmäili erästä pöydällä olevaa karttaa.

Vihdoin sanoi kuningas, hiljaa koskettaen sotamarskin käsivartta:

"Mitä mietitte tuumastani, Wrangel?"

"Teidän majesteettinne aikoo siis todellakin murtautua läpi?"

"Minun täytyy se tehdä, muuta keinoa ei minulla ole tarjolla."

Hetken äänettömyys seurasi tätä. Vihdoin sanoi Wrangel:

"Mitä teidän majesteettinne aikoo vastata ulkomaiden lähettiläille? Hehän uhkaavat sekottaa hallitsijansa asioihimme."

"Minä aijon vastata heille, ett'ei Ruotsin kuningas seuraa muitten kuin omia ja läheisimpiensä neuvoja", vastasi Kaarlo Kustaa säihkyvin silmin. Hän tahtoi olla itsenäinen sekä ajatuksissa että töissä, eikä mikään häntä niin vimmastuttanut kuin huomionsa, että muiden kautta koetettiin vaikuttaa hänen taipumukseensa. Hän ei ollut mikään huimapää, sen hyvin voi sanoa, mutta hänellä oli oma, itsenäinen tahtonsa. Ulkomaiden lähettiläiden alinomaiset muistutukset, että antavat hallitsijainsa tietää hänen toimistaan, häntä enimmän vimmastuttivat. Ruotsi oli suurvalta, sen päälliköt ja soturit Europan kauhistua, ja kuitenkin uskallettiin Kaarlo Kustaalle tuoda esiin kuvauksia. Hänen ylpeytensä kärsi siitä, ja hän ei taas tullut levolliseksi kuin pitkän ajan kuluttua. Mikä häntä kaikkein enemmän vihastutti, oli jesuiittain lähettämät kuvailut, sillä heitä hän vihasi luonnostaan. Hänen avoin ja rehellinen sydämensä ei voinut kärsiä noita "imartelevia ja tekopyhiä epäkelpoja", ja hän koetti voimiensa mukaan tehdä heidän neuvonsa tyhjäksi.

"Puhukaa, Wrangel", sanoi kuningas syvään huoaten, "tahdon kuulla neuvojanne!"

"Kuninkaani", sanoi Wrangel vienolla äänellä, "suuri kunnia tapahtuu minulle, saadessani olla neuvonantajanne näinäkin hetkinä, jolloin itse kyllä voisitte neuvotella kaikkien parhaaksi. Mutta minä tottelen tahtoanne, ja neuvoni on: _että Jumalan nimessä koetatte päästä virran yli_. Minä ja koko sotajoukko seuraamme teitä voittoon eli kuolemaan."

"Wrangel", vastasi sankarikuningas ja katseli lempeästi sotamarskia silmiin, "te tunnette heikkouteni, te tiedätte, että tuo utukuva, jota nimitämme kunniaksi, leikkii mielessäni. Tällä hetkellä, jolloin tuhannet vaarat meitä ympäröivät, tahdon muistella kuluneita aikoja. Omistamallani sotajoukolla, ja te neuvonantajana ja ystävänä, voisin vastustaa puolta Europaa. Valtioviisaat ympäröitkööt meitä juonillaan, me vapautamme itsemme heistä. Minä menen etsimään Sapichaa ja näyttämään hänelle, ett'emme vielä ole rohkeuttamme kadottaneet. Sparre kiiruhtakoon sillan rakentamista ja pitäköön tulen vireillä, niin että litvalaisten tulee kuuma vaatteissaan. Jos vaan kerran saamme heidän äkkinäisen luontonsa kuohumaan, niin sitä piankin kintereillä seuraa malttamattomuus."

Wrangel lähesty; ovea, kuin tämä samalla aukeni ja ajutantti ilmoitti Ranskan lähettilään, D'Avangourin, odottavan pääsevänsä kuninkaan puheille.

"Anna hänen tulla", sanoi Kaarlo Kustaa, viitaten Wrangelia jäämään.

D'Avangour astui syvään kumartaen telttaan, ja sanottuaan pari kohteliasta sanaa, lisäsi hän:

"Hallitukseni puolesta, tulen kuvailemaan teidän majesteetillenne alituisia kieltojanne seuraavaa vaaraa..."

"D'Avangour-hyvä", keskeytti häntä Kaarlo Kustaa synkistynein kasvoin, "Joko taasen tulette kuvauksinenne? Mutta hauskapa olisi kuulla, mitä minulta nyt taasen vaaditaan."

"Ne rauhan ehdot, joita..."

"Joita minä, jos Jumala suo, parin päivän kuluttua olen saneleva Varsovassa", vastasi kuningas rohkeasti, lyöden keveästi ranskalaista olkapäälle.

D'Avangour jatkoi:

"Myöskin on minun toimekseni annettu puhua teidän majesteetillenne eräästä yksityisestä asiasta. Lubomirski ja Czarnecki vaativat kreivi Stjernfeltiä jätettäväksi Puolan senatin haltuun, syystä, että kreivi on vietellyt ensimainitun sisaren luopumaan isäinsä uskosta."

"Vaativatko he sitä?" kysyi kuningas kummastellen. Sen jälkeen lisäsi hän, taaskin taputtaen lähettilästä olalle: "Olipa onni, ettei eversti Kruse kuullut teitä."

D'Avangour ei ollut ymmärtävinään kuninkaan puhetta, vaan jatkoi. "Muuten aikovat he jättää tämän seikan paavin ja muiden valtain päätettäväksi."

Ivallinen hymy leikitsi Kaarlo Kustaan huulilla, kun hän vastasi:

"Näillä puolalaisilla herroilla on todellakin kummallisia aikeita. Voinko minä auttaa sitä, että valtiokanslerin sisar on rakastunut erääsen luutnanteistani. Sitäpaitsi ei kreivi Stjernfelt ole viekastellut puolisoaan luopumaan uskostaan, hän on sen itse tehnyt omasta vapaasta tahdostaan ja sisällisestä kutsumuksesta. Mutta mikä seuraa, ellen täytä puolalaisten herrain sanelemia ehtoja?"

"Te saatte koko katolisen kirkon kimppuunne, ja pannaan julistaminen..."

"Pysähtykää, D'Avangour-hyvä", keskeytti kuningas hymyillen. "Te unohdatte, että olen paavin vallan ulkopuolella, kiivautenne on teitä viehättänyt, mutta pitäkää muistossanne, että pian voisin luulla ranskalaisen lähettilään -- jesuiitaksi." Näin sanoen pyörähti kuningas korollaan ympäri ja viittasi D'Avangouria poistumaan. Ranskalainen puri huultansa vihasta yhtä paljon kuin neuvottomuudestakin, astuessaan ulos teltasta.

* * * * *

Litvalaisten leirissä Sanin luona oli mitä hillitsemättömin ilo valloillaan. Sotamiehet lauloivat, tanssivat ja kiistelivät keskenään. Sandomirin valloitus hurmasi mielet ja pilkkapuhe toisensa jälkeen tuli ruotsalaisten osaksi.

Mutta löytyipä kuitenkin miehiä, jotka keskellä tätä melua ja sekasortoa huolella ajattelivat tämän sodan loppua; löytyi niitä, jotka eivät jakaneet sotamiesten iloa, vaan päinvastoin alakuloisina katselivat pientä saarta, jossa ruotsalaiset seisoivat. Nämä miehet olivat Lubomirski ja Czarnecki. He olivat tulleet leirille keskustelemaan litvalaisten johtajan, Sapicha Witebskin, kera mitä olisi tehtävä, ja olivat kokoontuneet viimeksimainitun telttaan neuvottelemaan.

"Hyvät herrat", alkoi Lubomirski vakavalla äänellä, "Puolan valtiokanslerina saan lämpimästi kehoittaa teitä yksimielisyyteen ja rohkeuteen. Vielä emme voi riemuita voitosta, jonka _voimme_ saada; vielä on meillä paljon opittavaa vihollisiltamme. Niin, herrani, teitä ehkä lausumani sanat ihmetyttää, mutta minä puhun omasta kokemuksestani. Ruotsalaiset eivät ole halveksittavia vihollisia, vaan tulisi meidän päin vastoin pitää heidän sotatapaansa esimerkkinämme. Sandomirin luona seisoo sotajoukkoni valmiina millä hetkellä tahansa kiiruhtamaan avuksi. Kenraali Czarneckin armeija on sijoitettu Veikselin vasemmalle rannikolle ja litvalaiset täällä. Edessämme on Ruotsin kuningas, voimallisten sotajoukkojemme ympäröimänä. Ruotsalaisten selässä kuljeksii Sapicha joukkoineen, jotta viholliset ovat tykkänään ympäröidyt. Mutta nyt emme saa pikaisuudellamme antaa viekkaalle kuninkaalle tilaisuutta pakenemaan, täällä pitää meidän hänet vangita; täällä voittoretkensä on pysähtyvä. Vannokaa verellä ja voimalla puolustavanne asemianne ja Puolan kunniaa!"

"Me vannomme", huusivat kaikki; "pyhän neitseen kautta sen vannomme."

"Niin, se vala on kaunis", sanoi vanha Czarnecki, kohottaen kaunista päätään; "pyhä neitsyt on valamme kuullut, ja kadotus sen, joka sen rikkoo! Tähän saakka olen aina vetäytynyt sodasta, nyt jään ottamaan Kaarle Kustaata vastaan julki taistelussa ja ennen värjään tantereen verelläni, ennenkuin tuumaakaan peräydyn. Käsivarteni on vielä voimakkaampi, kuin moni luuleekaan, ja sydämeni sykkii vielä yhtä lämpimästi Puolalle kuin kuudentoista vuotiaan rinnassa. Ell'ei päätöksen hetki nyt ole tullut, näen Puolan tulevaisuuden sumun peittämänä, ja vieläpä moni synkkä yö varjoo sen metsät ja arot, ennenkuin vapauden päivä koittaa."

Vanhus vaikeni, ja kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut hänen sanoistaan. Vihdoin nousi Sapicha Witebski seisomaan, ja sanoi:

"Minä olen valmis häntä ottamaan vastaan. Linnoitukseni ovat niin lujat ja tykillä varustetut virtaa vasten, ett'ei satatuhattakaan ruotsalaista voi niiden yli päästä."

Witebskin arvokas ryhti ja tulinen vakuutus saattoi kaikki levollisiksi, ja valtiokansleri aikoi juuri puuttua puheesen, kun hänet häiritsi Göran Czarnecki, joka tuimilla liikkeillä syöksyi huoneesen.

"Maanmiehet", sanoi hän, vaativana katsellen ympärilleen. "Te tiedätte, että vala, joka jo kehdossa yhdistää kaksi henkilöä toisiinsa, on pyhä, ja tähän saakka ei kenkään ole sitä rikkonut. Nyt on sen rikkonut nainen, joka niin on unohtanut kantamansa nimen, että on luopunut isiensä uskosta ja mennyt avioliittoon erään vihollisemme kanssa. Mitään messuja ei saa laulaa hänen haudallaan, ja Jumalan ja kaikkein pyhimysten viha hänen päällensä langetkoon. Te tunnette hänet, nimensä on Eleonora Lubomirski. Isämme olivat yhdistäneet meidät; minä tulin morsiantani syleilemään, vaan hän työnsi minut halveksien pois, sillä toinen oli jo varastanut hänen sydämensä. Ja tämä toinen on ruotsalainen", jatkoi hän hehkuvin poskin. "Vääräuskoinen pappi on heidät vihkinyt. Nyt vaadin takaisin omaisuuteni sinulta, hänen veljeltään", lisäsi hän, kääntyen valtiokansleriin, joka vaieten oli puhetta kuunnellut, "minä vaadin oikeutettua perintöäni, ja Puolan nimessä vaadin, että pakoitat langenneen palajamaan isiensä uskoon."

Ruhtinas vaikeni. Läsnäolevien silmät seurasivat tuskallisella odotuksella väliin Lubomirskia, väliin Göran Czarneckia; vanha isä oli syvästi liikutettu.

Valtiokansleri oli mitä epätietoisimmassa tilassa, ja jokainen odotti hänen lausuvan päättävän tuomion; hetken vaitiolon jälkeen lausui hän:

"Puolalaiset! Totta on, mitä Göran Czarnecki on sanonut. Onneton sisareni on itse valinnut puolisonsa, olkoon hän siis vihollisemme, niinkuin hänen puolisonsakin on: hän on luopunut katoolisesta uskostaan, sattukoon siis paavin ja kirkon kiroukset hänen päällensä. Minä en _voi_ kirota, vaan en tällä hetkellä voi häntä siunatakaan", jatkoi valtiokansleri, pyyhkäisten hikipisarat otsaltaan. "Hän on minulle vieras. Seuratkoon hän puolisotansa tämän maahan, Puolan rajain sisäpuolelle hän ei saa astua jalallaan; hän on hyljätty."

Hengittämättä kuuntelivat muut tätä tuomiota, mutta ruhtinas sanoi pilkallisesti hymyillen:

"Niin ei siis Puolassa enään löydy oikeutta. Jos hän olisi minun sisareni, painaisi kiroukseni hänet maahan!"

Kuultuansa nämä sanat nousi Lubomirski seisomaan ja syvällä, vakavalla äänellä sanoi hän:

"Meillä on eri luonteet, ruhtinas Göran! Te voisitte kirota sen, joka kanssanne on levännyt saman sydämen alla: minä en sitä voi. Tämä on vastaukseni, ja nyt käsken teitä jättämään tämän asian."

Sellainen vakavuus oli valtiokanslerin sanoissa, ett'ei ruhtinas heti voinut hänelle mitään vastata. Mutta ennenkuin vetäytyi takaisin, kysyi hän:

"Minne vien kreivitär Stjernfeltin?"

Valtiokansleri ei ollut huomaavinaan ruhtinaan sanoissa ilmestyvää uhkaa, vaan kysyi lyhyesti:

"Onko Eleonora täällä?"

"On", vastasi ruhtinas.

Valtiokansleri kääntyi nyt Sapicha Witebskin puoleen, sanoen:

"Teidän haltuunne jätän sisareni. Pitäkää tarkoin hänestä huolta, ja jos mikään onnettomuus tapahtuu hänelle, tulette te siitä edesvastaukseen."

Ruhtinas kiiruhti pois, ja jokaisesta tuntui kuin raskas taakka olisi nostettu hartioiltaan, kuin viimeinen vilauskin Göran Czarneckista oli kadonnut.

Keskeytetty keskustelu tuli taasen entiselleen, ja pian oli synkeä tapahtuma unhotettu. Käsi kädessä kävelivät nuo kolme sotapäällikköä alas etuvarustuksien luo. Nähdessään virran ja tykeillä varustetut vallit, kirkastui Lubomirskin synkeä muoto, ja korkealla äänellä huusi hän, niin että ympärillä seisovat sotamiehet sen kuulivat: "Tässä ruotsalaiset löytävät hautansa, ei mikään vihollinen voi päästä näiden vallien yli." Ja kokoontuneiden sotamiesten huulilta kaikuivat huudot: "Eläköön Puola, kuolema ruotsalaisille!"

XIII.

Lyhyt luku, jossa Czarny kertoo erään kertomuksen ja sitten tulee muille ajatuksille.

Kun Göran Czarnecki astui teltasta ulos, kavahti hän äkkiä, nähdessään olennon, joka kiirein askelin tuli häntä vastaan. Hän varjosi oikealla kädellä silmiään, tullakseen vakuutetuksi, ett'ei edessään oleva ollut mikään harhakuva.

"Onko se mahdollista", jupisi hän, vitkaan mennen tulevaa vastaan, "olisiko Czarnyn onnistunut paeta, vai onko se hänen haahmunsa?"

Todellakin oli tuo Czarny, joka lähestyi. Kun ruhtinas teeskennellyllä hymyllä oli vastannut palvelijan nöyrään tervehdykseen, sanoi hän:

"Noh, Czarny, olen hyvin utelias kuulemaan, miten pääsit karkuun. Sinun oli onni äkkiarvaamatta vierailla vihollistemme luona."

"Siitä onnestapa ei kenkään minua kadehtine", sanoi Czarny tyytyväisyyden ja harmin välisellä hymyllä. "Mutta saattepa kuulla kummallisia asioita: Sapicha on lyöty!"

"Sapicha lyöty?" huudahti ruhtinas uhkaavalla äänellä, "puhutko totta?"

"Aivan totta", vastasi Czarny alakuloisesti, "ja kerronpa teille kertomuksen, oman kertomukseni, niin saduntapaisen, että varmaan kysytte, miten oli mahdollista minun pelastua. Mutta pyhä neitsyt on kummallisesti minua auttanut", mutisi hän, tehden ristinmerkin.

"Kerro, kerro!" huudahti ruhtinas.

Czarny alkoi:

"Ruotsin kuningas oli päättänyt hakea Sapichan ja antaa hänelle muistomerkin, kuten hän ylpeydessään sanoi. Hän oli kovin vihoissaan Sapichan luopumisesta ja meidän häneltä saaduista tiedoistamme. Minua käskettiin oppaaksi, ja vaikka minä kaikkein pyhimysten kautta vakuutin, ett'en Sapichasta mitään tiennyt, ei minua uskottu. Eversti Kruse, jota pyhä neitsymme ei suinkaan laske paratiisiin, uhkasi minut heti ampua, ell'en tottelisi, ja täytyihän minun siis nöyrtyä kohtalon alle. Minä turvauduin onneeni, joka ei vielä milloinkaan..."

"Asiaan, asiaan!" keskeytti ruhtinas häntä maltittomasta.