Part 7

Ruotsalaiset vangit vedettiin yksi erältään esille ja ruoskittiin poikkimenneellä keihäällä, ja mitä vaan nuo raivoisat puolalaiset käsiinsä saivat. Turhaan pyysivät nuo onnettomat armoa; heidän kiusaajansa vaan nauroivat pilkallisesti.

Tähän asti oli Eleonora kärsivällisesti katsellut tuota hirveätä menettelyä, vaikka veri monta kertaa oli jähmettymäisillään hänen suonissaan, kun hän näki ruhtinaan, joka etäältä katseli näyttelyä, vaan nauravan onnettomain tuskille: mutta kun vihdoin Vilhokin tuotiin esille, silloin päästi Eleonora sydäntä vihlovan hätähuudon, kaappasi oven auki ja syöksyi ulos. Kun hän huomattiin, vaipuivat kohotetut sauvat, ja ruhtinaskin vaaleni.

"Vilho, Vilho!" huusi hän, kumartuen rakastettunsa viereen, sekä peittäen hänen veriset kasvonsa suuteloillaan, "Herää; Vilho, Eleonorasi on luonasi!"

Vaan vanki ei kuullutkaan tuota kallista ääntä, hän oli pyörtynyt.

"Ja tämän olette te tehneet!" huusi Eleonora, katsoen ruhtinasta ylenkatseella. "Jos tällaisella menettelyllä luulette murtavanne rakkauteni, niin tykkänään erehdytte, ruhtinas!"

"Ihana Eleonora", sanoi Göran Czarnecki, antaen merkin viedä vangit pois, "te siis todellakin kunnioitatte tuota ruotsalaista enemmän kuin hän ansaitseepi, te, puolalainen neito..."

"_Minä olen kreivi Vilho Stjernfeltin puoliso_", vastasi Eleonora painavasti. "Ja ellette usko minua, voitte kysyä eversti Kruselta. Muistakaa", jatkoi hän, ylpeästi kohottaen päätään, "minä olen hänen puolisonsa ja voin siis vaatia teitä edesvastaukseen menettelystänne."

"Hänen puolisonsa", jupisi ruhtinas, töllistellen Eleonoraa, "se ei voi olla mahdollista!"

"Jumalan ja ihmisten edessä olen minä hänen puolisonsa", vastasi Eleonora vakavasti.

Ruhtinas vaaleni, vaan hän tuli kuitenkin pian ennalleen ja vastasi: "Tämä avioliitto ei ole laillinen, ja kirkko on sen purkava."

"Minä en tunnusta teidän kirkkoanne", sanoi taaskin Eleonora säihkyvin silmin. "Puolisoni uskonto on minunkin uskontoni, ja minä olen lutherilaisen kirkon suojassa."

"Kuolema ja kirous", jupisi ruhtinas ja riensi pois, "mutta minä olen kostava verisesti."

Horjuvin askelin palasi Eleonora asuinhuoneesen. Hänen rukouksistaan ja kyyneleistään huolimatta, oli Vilho viety takasin entiseen koppiinsa.

X.

Ehkäistyt tuumat.

Kaarlo Kustaa oli tullut Sandomiriin vaivaloisen marssin perästä, Heti kaupungin eteläpuolella aikoi hän mennä yli Veikselin, mutta saatuaan tietää, että Czarnecki oli sinne majoittanut hyvin varustetun leirinsä ja kaikin voimin päättänyt tehdä vastarintaa, marssi hän sivutse ja majoittui juuri kolmioon, jonka Veiksel ja San muodostavat yhtyessään. Oli ilta, kun ruotsalaiset saapuivat Sandomiriin, ja puoliyön aikana kaikui ruotsalaisten tykinlaukaus piiritettyjen lohdutukseksi, joita yhä ankarammin suuri puolalainen armeija hätyytti.

Kaarlo Kustaa oli kaikkialla, hän ei säästänyt ketään, ei edes itseään: hän otti itse osaa vallitustoimiin. Öin, päivin sateli luoteja ja pommia kaupunkiin sekä linnaan, mutta muureissa ei huomattu mitään vaikutusta. Silta, jota majuri Liljenberg rakensi virran yli, oli jo melkein valmis. Sinnepäin puolalainen tykistö enimmäkseen luotejaan lähettelikin, vaan ne eivät tehneet mitään vahinkoa. Liljenberg oli antanut tehdä vahvoja etuvarustuksia, ja niiden takana tehtiin yhtämittaa työtä. Ainoastaan kaksi päivää vielä, ja ylimeno voitaisiin panna toimeen.

Eversti Kruse joukkoineen oli asetettu aivan virran luo linnan eteläpuolelle. Tuon ankaran sotilaan otsa oli ollut synkkä ja miettiväinen aina kreivittärien lähdöstä saakka, ja usein oli hän katunut, ett'ei ollut lisännyt saattojoukkoa. "Minä olen niin levoton luutnantin tähden", sanoi hän majuri Berdanille, joka ratsasti hänen vieressään virran rannalla, "jos he ovat joutuneet näissä pirun metsissä niin runsaasti kuljeskelevien salajoukkojen käsiin."

"Asiat eivät ole oikein", vastasi majuri, "ja minulla on syytä uskoa pahinta."

"Miten niin?" kysyi eversti pikaisesti.

"Tuon nuoren ruhtinas Czarneckin sanotaan kuljeskelevan näillä tienoilla: niin kertovat jotkut minun väestäni."

"Niin, tuo saakelin ruhtinas", murisi eversti, "hän on tuottanut minulle suurempia suruja kuin olen voinut aavistaakaan. Hän kuljeksii täällä ympäristöillä, koettaen saada valtaansa nuoren kreivittären, eikä tiedä, että vaimo on pidettävä kunniassa." Näin sanoen varjosti hän vasemmalla kädellään silmiänsä ja katseli tarkasti puolalaisten leiriä.

"Puolalaiset valmistautuvat rynnäkköön", sanoi hän, kääntyen majuri Berdanin puoleen, "mutta Liljenberg ja Cronlod kyllä ajavat heidät matkoihinsa."

Tykit alkoivat paukkua, ja kietoivat läheisimmät esineet savuun. Taistelijain liikkeitä ei voinut eroittaa, toisinaan näkyi puolalainen joukko toisensa perään kiirehtivän virtaa kohden. Näytti siltä, kuin olisi Lubomirski aikonut ottaa valtoihinsa tämän paikan. Mutta Liljenberg otti heidät lämpimästi vastaan, ja pakoitti ryntääjät peräytymään.

Ruotsalaisen leirin keskukohdalta ohjasi pienilukuinen ratsujoukko kulkuaan virran ainoan sillan eteen. Siinä oli Kaarlo Kustaa, kenraalimajuri Essen, eversti Kaarlo Sparre, kenraalimajuri Bülov ja eversti Kustaa Kruse sekä Fredrikki La Chapell ja muutamia ulkomaiden lähettiläitä. Kuningas ratsasti aivan virran partaalle, ja voi aivan hyvin kuulla komantosanat toiselta rannalta. Hän viittasi toisia seuraamaan itseänsä, ja sanoi, kääntyessään lähettiläiden puoleen:

"Herrani, te olette nyt melkein kahakan keskellä; nyt näette, miten puollustetaan linnoja ja suojellaan virran ylimenoa."

"Teidän majesteetillanne on yhtä urhokkaita päälliköitä kun sotilaitakin", vastasi Ranskan lähettiläs D'Avaugour, kohteliaasti kumartaen.

Kuningas hymyili kuullessaan tämän todenperäisen kiitoksen sotajoukostaan, ja sanoi:

"Sotamieheni ovat syntyneet tällaisiin leikkeihin, työttöminä he eivät voi ollakaan."

Näin sanottuaan käänsi hän hevosensa ja ajaa karahutti täyttä laukkaa takasin leiriin, mutta oli tuskin ennättänyt puolitiehen, kun hänet saavutti majuri Bertan, joka huomautti häntä vaarasta, joka jälleen uhkasi linnaa; syystä, että puolalaiset olivat tuoneet esiin suuren joukon polttoaineita, ja sytyttääneet linnan palamaan.

Kuningas pysähtyi ja katseli kauan aikaa levottomasti linnaa.

Tuli leveni hirveällä nopeudella, ja liekit kiemurtelivat valleja myöten ylöspäin; yht'äkkiä kääntyi tuuli ja ohjasi liekit kaupunkiin päin, joka hetken kuluttua oli yhtenä tulimerenä. Puolalaisten aije ei ollut onnistunut, ja suurella tappiolla vetäytyivät he takasin.

Tuskin oli eversti Kruse tullut telttaansa, ennenkuin kersantti Lundberg syöksyi sisään.

"Mikä Herran nimessä onkaan?" huudahti eversti hypäten kersanttia vastaan, "miten on luutnantin ja kreivittärien laita?"

Kersantti kertoi kaikki, ja lopetti puheensa, sanoen: "Pikainen apu on tarpeen, sillä ruhtinas Czarnecki on raivoissaan luutnantille. Eräs vanki, jonka minun onnistui saada käsiini, kertoi minulle tämän."

"Minä tahdon nähdä tuon vangin", sanoi eversti.

Kersantti toi vangin sisään.

"Kas niin", huusi eversti, mielistyneenä hieroen käsiään. "Tervetuloa, ystäväni Czarny! Sinä näyt mielelläsi oleskelevan ruotsalaisten leirissä, mutta ole varma siitä, että tällä kertaa et pääsekään pakenemaan. Nyt ei täällä enään löydy Sapichaa, joka pelastaisi sinut."

Czarny vapisi.

"Vastaa nyt todenperäisesti kysymyksiini", jatkoi eversti, pannen kätensä Czarnyn olalle. "Muuten tiedät minulla olevan keinon, jolla saan sinulta totuuden."

"Minä vastaan", jupisi vanki.

"No niin, onko Göran Czarnecki virran tällä puolella?"

"On."

"Oletko tavannut häntä?"

"En."

"Sinä valehtelet", ärjäsi eversti kohottaen nyrkkinsä. "Mistä sitten tietäisit hänen olopaikkansa?"

"Olen kuullut puhuttavan."

"Soo'o; koska hänestä erkanit?"

"Toissapäivänä."

"Ja kuitenkin sanot, ett'et ole häntä tavannut täällä: tuo kuuluu hiukan epäiltävältä."

"Erotessani ruhtinaasta olimme virran toisella puolella. Ruhtinas oli silloin menossa litvalaisten luo, vaan onko hän nyt muuttanut aikeensa, sitä en tiedä."

"Noh", jatkoi eversti ja asteli nopein askelin edestakaisin lattialla, "mitä siitä tuumaat, että molemmat kreivittäret ovat ruhtinaan hallussa?"

Czarny tuskin voi pidättää ilon-huudahtusta.

"Huomaan, että sinä tunnet tuon seikan", sanoi eversti, joka koko ajan oli tarkasti katsellut vankia, "sinä ehkä tiedät, minne ruhtinas on heidät piiloittanut?"

"Tiedän", vastasi Czarny, joka näki, että ainoastaan suora totuus saattoi hänet pelastaa.

Eversti kutsui luokseen sotamiehen, jolle sanoi: "Pidä tarkka huoli tästä vangista, muuten, minä takaan, pääsi ei juuri ole erittäin lujassa."

* * * * *

Ruhtinas oli pari kertaa käynyt Vilhon luona. Tuo mustasukkainen ja kostonhimoinen puolalainen piti Vilhon tuskat suurimpana ilonaan, eikä sallinut lääkärin eikä Eleonorankaan tulla hänen luokseen. Haava, aluksi vaan vähäpätöinen, tuli hoidon puutteesta hyvin vaaralliseksi, ja varmaan olikin ruhtinaan tarkoitus niin pidentää aikaa, ett'ei sittemmin enään mikään lääkäri voisi sitä auttaa. Kärsivällisesti piti nuorukainen hyvänään kaikki vihollisensa rääkkäykset, jopa, kun nämä tulivat käsillisiksi, hän vaan vastineeksi heitti viholliseensa silmäyksiä, joista esiintyi syvin ylenkatse.

Kosto on tunne, joka voi kuolettaa kaiken jalouden, jonka Luoja on istuttanut ihmis-sydämeen. Luonnostaan oli Göran Czarnecki jalo, ja voi, kuten kaikki vaihtelevat henkilöt, usein näyttäytyä oikein ylevänä; hänessä olivat kaikki avut yhdistettyinä. Eleonoran tunnustus, että hän oli luutnantti Stjernfeltin puoliso, oli kiukuttanut häntä, ja hän vannoi kostavansa hirveästi. Hänen ylpeyttään oli kovasti loukattu, ja hän tuli raivoihinsa, tietäessään halvan ruotsalaisen upserin voittaneen hänet. Eleonoran luopuminen uskostaan häntä myöskin harmitti, ja katoolilais-innossaan luuli hän palvelevansa sekä kirkkoa että Jumalaa, kun hän valmisti verivihollisensa perikadon. Ja hän oli päättänyt sen saada aikaan. Nyt tiesi hän ei milloinkaan voittavansa Eleonoran rakkautta, ja tämä vielä yllytti hänen vihaansa.

Lähtöpäivä oli tullut. Vanha kreivitär, joka sai kuljeskella missä tahtoi, oli vähää ennen mennyt rannalle. Hän huokasi syvään, ajatellessaan luutnantin tilaa. Hänkin oli Göran Czarneckilta pyytänyt saada hoitaa sairasta, vaan oli aina saanut kieltävän vastauksen. Hän kyllä kärsi, nähdessään Eleonoran tuskat, ja koetti lohduttaa surullista, enempää ei hän voinut, sillä ruhtinas oli niin julma ja luulokas, että eroitti heidät toisistaan, ja he saivat siis asua erikseen kumpikin huoneessaan, Walchovitzin tuvassa. Tämä konna, jonka ruhtinas oli ostanut kultaläjällään, oli pantu hänen tuumiansa täyttämään, ja tämän Walchovitz tekikin mielellään, koska vihansa vieraita kohtaan oli yhtäpitävä ahneuden kanssa, ja hän ruotsalaisia hävittämällä luuli välttävänsä taivaan rangaistuksen.

Tällaisissa käsissä oli nuorukaisen kohtalo, vaikk'ei hän itse sitä tiennyt, sillä vahdit eivät milloinkaan vastanneet hänen kysymyksiinsä, eivätkä edes vähimmälläkään viittauksella ilmoittaneet, mitä tapahtui.

Päivä oli jo lopussa, ainoastaan pari tuntia oli enään hämyyn. Puolalaiset järjestyivät tuvan edessä ja odottivat vaan käskyä, alkaakseen marssinsa.

Kiirein askelin lähestyi ruhtinas Eleonoran asuntoa ja käski vahdin avaamaan.

"Ovi on sisäpuolelta suljettu, armollinen ruhtinas", sanoi mies nöyrästi.

Göran Czarnecki koetti avata, mutta hänen ponnistuksensa raukenivat tyhjiin.

"Avaa se väkisin!" käski hän sotamiestä.

Tämä epäili hetkisen, mutta teki vihdoin käskyn jälkeen ja mursi sen yhdellä ainoalla keihään iskulla. Ruhtinas syöksyi sisään, mutta seisahtui hämmästyneenä kynnykselle.

Eleonora oli polvistunut tuolin eteen ja piti käsissään pientä kultakantista kirjaa. Hän ei ollut huomannut, kun ovi murtui, mutta ruhtinaan astuessa huoneesen nousi hän ylös, ja meni levollisen näköisenä häntä vastaan, sanoen:

"Takasin! Jos tulette ilmoittamaan minulle puolisoni kuolemaa, niin säästäkää minua kuulemasta niitä kärsimyksiä, joita olette hänelle tuottanut. Takasin!" huusi hän koko voimallaan, "te ette ole arvollinen astumaan tämän matalankaan katon alle."

Hänen vakava käytöksensä, ja kaikissa kasvonjuonteissa ilmaantuva päättäväisyys, hämmästyttivät ruhtinasta. Hän oli odottanut näkevänsä Eleonoran, kyyneleet silmissä, ja nyt hän olikin noin rohkea. Mutta hän ei tiennyt, että tämä rohkeus vaan oli teeskenneltyä, ja että vaan epätoivo häntä rohkaisi. Ruhtinas ei voinut sanoa sanaakaan, ja oli juuri menemäisillään pois, kun huomasi pienen kirjasen Eleonoran kädessä.

"Tuo varmaan on rakas muisto, koska siitä niin huolellisesti pidätte vaarin", sanoi hän ivallisesti nauraen, ja meni Eleonoraa kohden.

"Se on lutherilainen raamattu, ihana ja opettavainen kirja, jossa käsketään antamaan anteeksi myöskin vihollisilleen; sen olen saanut Vilholta", vastasi Eleonora, painaen raamatun huulilleen. "Teidän, ruhtinas, pitäisi lukea se", jatkoi hän lempeästi, "että näkisitte, miten väärin olette tehnyt."

"Pitäisikö minun sääliä sitä, joka on anastanut iloni ja ryövännyt morsiameni?" vastasi ruhtinas katkerasti. "Ei", huudahti hän, raivoissaan puristaen nyrkkiään; "minä olen vannonut kostavani ja kostoni on oleva hirveä. Hän on vääräuskoinen, ja hänen on kuoleminen, niin sanoo meidän oppimme."

"Menkää, menkää", huusi Eleonora, ja peräytyi, nähdessään ruhtinaan hehkuvat silmät. "Menkää, muuten huudan apua."

"Kenen luulet auttavan sinua?" vastasi Göran Czarnecki hurjalla äänellä, ja kietoen kätensä Eleonoran vyötäisille. "Sinä olet nyt minun vallassani."

"En milloinkaan!" huudahti Eleonora, kokosi kaikki voimansa ja sysäsi ruhtinaan takasin niin voimakkaasti, että tämä oli vähällä kaatua. Samassa kiillähti leveä tikari hänen kädessään. "Te olette konna, ansaitsematon jaloon nimeenne, jonka syntymisenne on teille saattanut", lisäsi hän, kohottaen äänensä. "Kuulkaa nyt päätökseni. Älkää tulko minua liki, nyt en enään pidä teitä ruhtinaana, maanmiehenäni, vaan vihollisenani, ja tämän pyhän kirjan kautta vannon puollustautuvani viimeiseen saakka. Puolalainen veri liikkuu suonissani, ja te tiedätte, että puolalaistyttö on rohkea, kun on puhe hänen rakkaudestaan ja maineestaan."

Ruhtinas kyllä näki, että Eleonora voisi pitää sanansa, mutta intohimot ja viha, nämä hirmuiset haltijat, jotka alentavat ihmisen eläimiäkin alemmaksi, olivat niin vallanneet hänen sydämensä, ett'ei hän nähnyt uhkaavaa vaaraakaan.

"En voi pitää käytöstänne muuna kuin leikkinä", sanoi hän teeskennellyllä hymyllä ja astuen askeleen eteenpäin. "Olettehan liian nuori ja ihana kuolemaan; tuhannet lepäävät jalkainne juuressa, ja minä olen niistä yksi." Näin sanoen syöksyi ruhtinas hänen eteensä maahan, ja tarttui hänen hameesensa.

"Menkää, Jumalan tähden, menkää!" huusi hän, koettaen irtautua. "Jos toivotte ijäistä autuutta, niin olkaa minulle armelias! Kunnioittakaa veljeäni, minua ja itseännekin, älkää tuottako päällenne onnettoman kirousta, vaan sallikaa minun mennä, sitä teiltä pyydän kaikkein pyhäin kautta. Minä rukoilen teiltä armoa, rukoilen jalkainne juuressa."

Ruhtinas karkasi seisaalleen, hänen rintansa huokui kovin, nähdessään Eleonoran jalkainsa juuressa. Hän olisi puhunut, mutta kielensä ei taipunut siihen, ja yhdellä hyppäyksellä seisoi hän Eleonoran vieressä. Kimakka kiljahdus kuului Eleonoran huulilta, tikari välähti, hän työnsi sen eteensä, mutta kalisten putosi se maahan oven luona.

"Hän on minun", kähisi ruhtinas ja nojautui tunnottoman Eleonoran yli; "hän on minun", riemuitsi hän, ottaessaan hänen käsivarrelleen, kun samalla tämä hirmuinen sanoma kuului ulkoa:

"Ruotsalaiset ovat hyökänneet kimppuumme!"

Eleonora oli pelastunut.

Joka näin sopimattomaan aikaan kävi ruhtinasta tervehtimässä, ei ollut kukaan muu kuin eversti Kruse. Puolalaisia oli noin viisikymmentä sotilasta, ja näistä ruhtinas vaivoin sai kootuksi kolmekymmentä, toiset pakenivat heti, nähdessään ruotsalaiset.

Vanha kreivitär ei vielä ollut palannut, eikä sitä kukaan huomannutkaan, Göran Czarnecki kun vaan mietti keinoa, miten saada Eleonora pelastetuksi.

Ruotsalaiset syöksyivät joka taholta esiin, ja sotilas, jonka ruhtinas oli lähettänyt tiedustelemaan, oliko pakotie metsään suljettu, palasi sanomalla, että he olivat joka puolelta ympäröidyt. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin koettaa tunkeutua ruotsalaisten rivien läpi virran puolelta, vaan tämäkin oli ruhtinaasta melkein mahdotonta, kun hän katseli silläkin puolella seisovia tiheitä ratsumiesrivejä. Mutta jotain oli tehtävä, ell'ei hän tahtonut tykkänään antautua, ja sitä ei hän mielinyt tehdä. Ruhtinas, koottuaan vähälukuiset sotamiehensä ja kehoitettuaan heitä urheasti puollustaumaan, kiiruhti tupaan, missä Eleonora vielä tunnottomana lepäsi lattialla. Nopeudella, jossa hyvin näkyi hänen suuri sielunsa kiihko, tarttui hän Eleonoraa vyötäisiltä ja kantoi hänet kuin lapsen pihalle, nousi ratsulle ja antoi ryntäysmerkin. Hänen sivullaan juoksi Walchovitz, joka tuskallisella huolella seurasi vähintäkin liikuntoa ruhtinaan kalmankalpeilla kasvoilla.

Ruhtinas ohjasi ryntäyksensä etenkin eversti Krusea kohti, mutta häntä vastustettiin täällä niin urheasti, että seuralaisistaan toinen toisensa perään kaatui. Nähdessään, ett'ei hän voinut päästä aikeittensa perille, ell'ei nyt onni häntä auttaisi, kuiskasi hän muutaman sanan Walchovitzin korvaan ja käski miehiään peräytymään.

Pirullinen ilo välähti Walchovitzin tummissa silmissä, kun hän sai hiljaisen käskyn: hän meni kiireesti takasin tupaansa, ja hetken kuluttua oli sekä tämä että muutkin rakennukset ilmi tulessa.

Ruotsalaiset hämmästyivät, huomattuaan sen, ja heidän aiottu ryntäyksensä estettiin, koska eversti antoi käskyn sammuttaa tulen. Sytytetyistä huoneista kaikui sisälläolevien onnettomien hätähuudot, ja tämä vielä enensi ruotsalaisten pelastusintoa. Ratsumiesten rivit harvenivat huomattavasti, ja tätäpä ruhtinas juuri oli odottanutkin. Hiljaisella äänellä hän taaskin antoi käskyn ryntäykseen, ja tämä onnistuikin. Heikot rivit murrettiin, ja puolalaiset kiirehtivät virtaa kohti. Mutta eivätpä he vieläkään olleet pelastuneet.

Kun eversti näki, että kaikki vangit olivat pelastuneet hirmuisesta kuolemasta, kokosi hän kaikki ratsumiehensä ja syöksyi puolalaisten perään. Kahakka oli raivoisa, mutta päättyi pian puolalaisten tappiolla. Ruhtinaskin oli vähällä joutua saman kohtalon alaiseksi kuin muutkin; hevosensa oli ammuttu, ja toinen luoti oli niin läheltä viiltänyt hänen päätään, että suuri osa tukasta oli seurannut sen myötä. Hän seisoi nyt maassa, tunnoton Eleonora käsivarsillaan; ympärillään kaatui sotamiehiä, ja hänenkin perikatonsa näkyi yhä lähenevän. Silloin virkkoi eräs sotamiehistä:

"Me saamme apua, hätämme on huomattu ja tuolla riennetään auttamaan."

Hän oli oikeassa, sillä vastakkaisella rannalla kiirehti joukko jalkaväkeä virtaa kohti.

Tämä näky antoi ruhtinaalle uusia voimia. Hän kiihoitti jälelläolevia puolustautumaan urheasti, ja kiirehti rannalle. Mutta vaikka hän olikin voimakas ja notkea, esti Eleonoran ruumiin paino kuitenkin kulkua, ja hän oli tuskin ehtinyt puolitiehen, kun eräs ratsastaja saavutti hänet. Ruhtinas pysähtyi ja antoi Eleonoran vaipua maahan, ja ojensi pistoolin, siten odottaen vihollistaan. Tämä vihollinen oli kersantti Lundberg.

"Jättäkää saaliinne, muuten olette kuoleman oma", sanoi kersantti, kohottaen sapelinsa. "Eikö siinä ole kylläksi, kun koetitte mitä hirveimmällä tavalla kuolettaa hänen puolisonsa, tahdotteko myös murtaa tuon onnettoman rauhan. Te ette voi paeta, antautukaa!"

Ruhtinaan silmät hehkuivat, hänen koko ruumiinsa tärisi vihasta.

"Minä en antaudu milloinkaan", vastasi hän raivoisena ja kohotti pistoolinsa: "ennen kuolen!"

Sapeli halkasi ilmaa ja sattui ruhtinaan karvalakkiin, niin että tämä meni lerpalleen, mutta samassa kuului pistoolin laukaus, ja mies sekä ratsu kierielivät maassa. Kun savu oli hälvennyt, seisoi kersanttikin taasen jaloillaan, mutta hevonen jäi ennalleen; luoti oli sattunut jalon eläimen sydämeen.

Eversti Kruse herätti hänet mietteistään, sanoen:

"Mihin joutui ruhtinas, pakeniko hän ehkä 'pyhän neitseensä' avulla?"

Eversti Kruse oli aina sama. Hän ivaili juomaseuroissa ja keskellä verisintä kahakkaa, kun tuhannet kuolleet häntä ympäröivät.

"Hän on tuolia", vastasi kersantti, osoittaen virralle päin; "hän pääsi taaskin pakenemaan."

"Ei vielä", virkkoi eversti ja ajaa karahutti takasin, "vielä on minulla sanomista hänelle pari sanaa."

Sillä aikaa oli ruhtinas ennättänyt rannalle ja odotti siinä mitä suurimmalla kärsimättömyydellä toiselta rannalta vesille laskettua venettä. Eleonora oli tointunut. Mitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi hän ruhtinaan jättämään hänet, hän rukoili ja itki, vaan turhaan.

"Ei mikään maallinen voima enään voi teitä riistää käsistäni", vastasi hän röyhkeästi. "Veljenne määrätköön kohtalonne, minä vien teidät hänen luokseen." Näin sanoen tarttui hän lujasti Eleonoran käsivarteen ja pakoitti hänet astumaan veneesen, joka juuri tuli rantaan.

Puoleksi tukahutetulla huudahtuksella vaipui Eleonora veneen pohjalle; ruhtinas ja sotamies ottivat kumpikin aironsa ja ponnistivat kaikki voimansa päästäkseen pakoon.

Ruotsalaiset syöksähtivät rannalle, ja heidän vauhtinsa oli niin nopea, ett'eivät voineet hillitä ratsujaan, vaan ajoivat pitkän matkaa veteen. Tämä olikin monen onnettomuus, sillä vastaisella rannalla piilevät puolalaiset alkoivat tulen, ja matka oli niin lyhyt, että useimmat heidän luodeistaan sattuivat. Ruotsalaiset vastasivat tuleen pitkillä kivääreillään, vaan ani harva luoti ennätti sinne.

Pakolaiset olivat noin puolitiessä matkaa, kun sotamies huudahti, lakaten soutamasta:

"Pyhä neitsyt, luulenpa, että he koettavat tulla virran yli!"

"Ohoh", sanoi ruhtinas, halveksivaisesti vääristäen suutaan: "se ei ole onnistuva, sotamiehemme antavat heille toisen jälkimuiston, ja sitten he kyllä kadottavat halunsa."

Ruhtinas oli noussut seisomaan veneen perässä ja katsoa tuijotti ruotsalaisten puoleiselle rannalle, juuri kuin olisi siltä etsinyt jotakin. Peitteetön tukkansa liehui tuulessa, takki oli aukeutunut, niin että jäntevä rintansa näkyi, posket liekkuivat, ja oikeassa kädessään piti hän kalliisti kirjaeltua pistoolia. Tällä hetkellä hän oli ihana.

"Haa", mutisi hän kohottaen pistoolia, "tuossa hän on, nyt ei hän pääse pakenemaan!"

Rantaäyräälle ratsasti eversti Kruse, tietämättä mitään uhkaavasta vaarasta, sillä häntä juuri Göran Czarnecki tarkoitti.

"Nyt ei hän voi päästä käsistäni", jupisi ruhtinas taaskin ja nosti toisen kerran pistooliaan; hänen huulensa vapisivat suonenvedon tapaisesti, hän laukasi, mutta pistooli ei ottanut tulta. Vielä kerran kosketti sormi liipasinta, ja pistooli laukesi. Hengittämättä odotti ruhtinas savun haihtumista. Tuuli haihdutti pian kevyen pilven, ja hän näki nyt everstin nelistävän rantaäyrästä ylöspäin.

"Kirottu ase", ärjäsi hän ja heitti vihoissaan pistoolinsa virtaan, "kirottu ase, sinä et löydä tietä viholliseni sydämeen!"

Ruotsalaiset, nähdessään takaa-ajamisen turhaksi, vetäytyivät takasin, ja ruhtinas saapui pian maanmiestensä luokse.

XI.

Sandomirin häviö.

Kuka oli iloisempi kuin eversti Kruse, lääkäriltä kuullessaan, ett'ei Vilhon haava ollutkaan niin vaarallinen, jolta se näytti. Hän kiiruhti heti vanhan kreivittären luo, joka oli löydetty tainnuksissa rannalla olevasta pensaikosta, ja kertoi hänelle tämän iloisen uutisen. Mutta kuinka hämmästyi hän, kun Katarina-rouva ei ainoastaan näyttänyt välinpitämättömältä, vaan alkoi nuhdella häntä sekaantumisestaan "ruhtinaan asioihin", kuten hän sanoi. Eversti tuijotti rouvaan, löytämättä sanoja hämmästyksessään ja harmissaan. Vihdoin hänen kielensä siteet irtautuivat ja vanhus sai nyt pitää hyvänään aika saarnan. Kuunneltuaan tätä hetkisen, vastasi Katarina-rouva:

"Puhukaa kuinka paljon tahansa sääliväisyydestänne kreivi Stjernfeltiä ja Eleonora Lubomirskia kohtaan, minä en voi sitä hyväksyä, niin kauan kuin sen päämääränä on saattaa harhaanjoutunutta vielä etäämmälle veljensä sydämestä. Hän on nyt tämän hallussa, ja voittepa olla varma siitä, ett'ei hän niin pian sieltä pääse takaisin."