Part 6

"Ei, teidän majesteettinne", lausui Eleonora pikaisesti, koettaen auttaa Katarina-rouvaa, joka kuninkaan puheesta oli nähtävästi punehtunut, "vakuutan, että olemme aivan syyttömät tästä asiasta."

"Näin todellakin", sanoi vanha kreivitär vakuuttaen. "Teidän majesteettinne ei ymmärrä sanojamme oikein."

"Samoin teette tekin, rouva", virkkoi Kaarle Kustaa. "Mutta lopettakaamme nyt tämä aine ja alkakaamme uusi. Kuten näette marssimme nyt Sandomiriin, jossa taaskin kerran koetellaan. Sentähden olen antanut luutnantti Stjernfelfille käskyn saattaa teidät Sandomiriin, jossa vähemmin tulette tuntemaan leiri-elämän vaikeuksia. En voi antaa teille parempaa turvaa kuin luutnantin, vaan olenpa varma, että hän tekee kaikki, mitä voi, saadakseen teidät viedä vahingotta määräpaikkaan."

Eleonora punehtui ja hänen äänensä värähteli hieman, vastatessaan.

"Me kiitämme teidän majesteettianne tästä suojeluksesta, jonka annatte meille turvattomille, ja aina olemme rukoilevat Jumalan säästämään teidän majesteettinne kallista elämää."

Katarina-rouva säpsähti, hän ei ollut odottanut tällaista puhetta. Itse kuningaskin hämmästyi.

"Te rukoilette Jumalaa elämästäni", sanoi Kaarle Kustaa, "ja minä olen sekä teidän että isänmaanne vihollinen. Todellakin tunnustan, että puheenne kummastuttaa minua."

"Samoin minuakin", sanoi vanha kreivitär hiljaa, katsellen Eleonoraa ei juuri hyvillä silmillä.

Sitte sanoi nuori kreivitär, miellyttävällä liikkeellä vieden kuninkaan käden huulilleen: "Vilhon kuningas on minunkin kuninkaani."

Katarina rouva vaaleni, vaan oli vaiti: hän ei tiennyt mitä ajatteli Eleonoran käytöksestä ja hän päätti vaatia siitä selitystä.

"Te olette siis alamaiseni, ja minun suojelukseni alla", lausui kuningas, katsellen ihaillen Eleonoraa.

Kuultuaan nämät sanat, jotka taaskin toivat levon Eleonoran sydämeen, kumarsi hän nöyrästi kaunista päätään ja vetäytyi etäämmälle.

Katarina-rouva olisi puhunut, mutta se oli häneltä mahdotonta. Hän oli tullut vapautta pyytämään ja kuuli sen sijaan sanoja, jotka tekivät lopun hänen matka-ajatuksistaan. Eleonoran sanoista kuninkaalle huomasi selvään, että nuori nainen ei toivonut takaisin maanmiestensä luo, ja Katarina-rouva, jonka isänmaanrakkaus tytön puheesta loukattiin, rakasti kuitenkin niin "harhaan joutunutta", joksi hän aina puhutteli Eleonoraa, että hän laiminlöi omat etunsa moisen sukulaisensa onnesta. Kun hetkinen vielä oli puhuttu jokapäiväisistä seikoista, sanoi kuningas:

"Aika kuluu, joka hetki on kallis ja läsnäoloni armeijassa on tarpeen. Joukko on valmis milloin tahdotte, teitä seuraamaan."

Vastaanotto oli päättynyt. Kreivittäret olivat juuri aikeessa poistua, kun kuningas tarttui Eleonoran käteen, katsoi häntä tarkasti silmiin, sanoen:

"Jätättekö kaipauksetta maanne ja isänne uskonnon, seurataksenne itse valitsemaanne puolisoa, eikö katumus..."

"Minä kieltäydyn _kaikesta_ puolisoni tähden", sanoi Eleonora kiihkoissaan. "Paavi ja papit heittäkööt omansa ja kirkon kirouksen päälleni, rakkauteni sekä kuninkaani ovat olevat turvanani", lisäsi hän, heittäen luottavaisen silmäyksen Kaarlo Kustaasen.

Kuningas aikoi vastata, vaan hänen huulensa jäivät kiinni. Hän pusersi lujemmin Eleonoran kättä ja kääntyi sitten äkkiä pois, mennen läheiseen huoneesen.

"Lapsi, lapsi", sanoi Katarina-rouva heidän tultuaan pihalle, "mitä sanoja olet..."

"Hiljaa", huudahti Eleonora veitikkamaisesti, "minä olen nyt Ruotsin alamainen, ja luulenpa saavani kääntymään teidänkin sydämenne."

"Varjelkoon minua siitä pyhä neitsyt ja kaikki pyhimykset", kuiskasi vanhus hartaasti, tehden ristinmerkin.

Kun kreivittäret astuivat huoneesensa, tuli Vilho heitä vastaan, ja kysyi huolehtien, miten kuninkaan luona oli käynyt.

"Kysykää häneltä itseltä", vastasi Katarina-rouva, heittäen päätään taaksepäin ja osoitti Eleonoraa, "hän voi parhaiten vastata, sillä hän yksin piti puhetta."

"Niin", vastasi Eleonora, kietoen kätensä Vilhon kaulan ympäri, "minä antauduin kuninkaamme suojeluksen alaiseksi, ja sitä ei vanha kreivitär voi kärsiä. Minä olen nyt otettu Ruotsin alamaiseksi", lisäsi hän, katsellen nuorukaista hehkuvin silmin, "ja nyt on vaan kysymyksenä, josko et sinä ole sitä vastaan."

Vilhon vastaus oli suutelo.

Matkapuuhiin ei mennyt suurta aikaa, ja vaunut olivat jo odottaneet yli puolen tunnin, kun eversti Kruse astui sisään.

"Kiiruhtakaa, naiseni", huusi hän, "hukkaan mennyttä puoltatuntia ei saa takasin, erittäinkin kun tiet ovat niin huonoja, että täytyy ajaa aivan hiljakseen. Rykmentti toisensa perään marssii täältä, minä jään viimeiseksi, nähdäkseni uskaltaako tuo Sapicha lurjus näyttäytyä. Kiiruhtakaa, ell'ette tahdo joutua husaarien käsiin!"

Vanhempi naisista ei juuri pitänyt kiirettä, mutta Eleonora auttoi, minkä voi. Vihdoin olivat he valmiit, ja matkue läksi liikkeelle. Vilho komensi joukkoa sekä hänen alapäällikkönsä, kersantti Lundberg, nuori, kaunis mies, joka sotamiehestä oli kohonnut kersantiksi. Sekä eversti että Vilho pitivät hänestä hänen uskaliaisuutensa sekä jalon luonteensa tähden, eikä mitään tärkeätä asiaa toimitettu, ellei hän ollut siinä osallisena. Hän ratsasti seurueen etupäässä, Vilhon ollessa naisten turvana.

Löytyy hetkiä, jolloin itsessään tuntee vaaran olevan lähellä, ja tällainen luulo oli tunkeutunut Eleonoran sydämeen. Vilhon vakuutukset ja hellät kehoitukset vaan hetkeksi poistivat hänen levottomuutensa, mutta kun siihen tuli vielä vanhan kreivittären äänekkäät valitukset, oli Eleonoran rohkeus tykkänään kadonnut.

Tuli ilta. Kuu, joka ensin niin surumielisesti oli valaissut tantereita, metsiä ja virtoja, piiloutui pian lännestä tulevien raskaiden pilvien taakse. Aseet valmiina rynnäkköön, ratsastivat ruotsalaiset eteenpäin, ympäröivät vaunut lähemmin sekä lähettivät vakoojia joka taholle. Vanha kreivitär nukkui ja Eleonora oli juuri nojannut päätään käteensä, seuratakseen hänen esimerkkiään, kun hän äkkiä heräsi etujoukossa syntyneestä äänestä.

"Mitä tämä merkitsee? Oi jumalani, meitä vastaan tehdään rynnäkkö", huokasi hän, kun kersantti täyttä laukkaa ajaa karahutti Vilhon luo. He keskustelivat hetken aikaa innokkaasti hiljaisella äänellä.

Eleonora katseli tarkasti Vilhon kasvoja tämän puhuessa kersantin kanssa, ja hän näki selvään Vilhon vaalenevan, kersantin osoittaessa metsään, joka oli heistä parin kivenheiton matkan päässä.

"Vilho", kuiskasi hän ja tarttui nuorukaisen käteen, "onko vaara tarjolla?"

"On, armaani", vastasi hän, nojaten alas Eleonoraan, "en tahdo sitä sinulta salata, meitä uhkaa vaara. Metsän alussa, jonka läpi meidän tulee mennä, on aukko, ja kersantti Lundberg joka äsken oli siellä, sanoi nähneensä aseita etuvarustuksen takana. Takasin palaaminen olisi vielä vaarallisempaa, sillä silloin tulisimme aivan Sapichan ojennettuihin käsiin. Ole levollinen, armaani", lisäsi hän hellästi, pusertaen Eleonoran kättä omassaan. "Niin kauan kun yksikin meistä elää, ei kukaan tule riistämään hiuskarvaakaan päästäsi."

Näin sanoen jätti nuorukainen vaunut ja kiirehti päävoiman luo, joka järjestäytyi rynnäkköä vastaan ottamaan.

"Itse tie on vapaa", sanoi kersantti, joka palasi toiselta tarkastusmatkaltaan, "mutta kummallakin puolella sitä on viholliset piiloutuneet. Emme voi päästä metsän läpi muutoin, ell'emme houkuttele puolalaisia tänne, saadaksemme nähdä, onko heitä paljonkin. Minä kyllä otan tehdäkseni tämän parin miehen avulla."

"Tämäpä on hyvä ehdotus", vastasi luutnantti puristaen kersantin kättä, "minä järjestän päävoiman vaunujen ympärille teidän houkutellessanne nuo koirat piilostaan."

Kersantti ratsasti viiden miehen kanssa pois ja hetki kului jännittävässä odotuksessa. Vanha kreivitär oli herännyt ja Vilho koetti kaikin tavoin ehkäistä hänen hätähuutojaan.

"Jumalan tähden älkää valittako niin äänekkäästi", sanoi Vilho. "Huudoillanne saatatte meidät juuri siihen vaaraan, jota koetamme paeta. Minä käsken teitä vaikenemaan", lisäsi hän tuimasti, "muuten on minun rupeaminen toimeen."

Tämä puhetapa, jota tarve vaati häntä käyttämään, auttoi heti, sillä Katarina-rouva vaikeni ja jupisi nyt vaan hiljaa itsekseen.

Ei pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta heidän ympärillään, jopa luultiin että oli annettu väärä hälytys, kun aseiden kalsketta kuului metsästä. Kauan ei viipynyt, ennenkuin kersantti viiden miehensä kera ratsasti tantereelle lukuisan vihollisjoukon seuraamana.

Ratsumiehet ympäröivät vaunut ja odottivat rynnäkköä, joka ei kauan viipynytkään. Epäjärjestyksessä ja huutaen syöksyivät puolalaiset metsästä ja karkasivat vähälukuisten ruotsalaisten päälle. Mutta nämä vastustivat heitä epätoivon rohkeudella, ja heidän etupäässään taisteli kersantti kuolemaa halveksien. Puolalaisten oli vihdoin peräytyminen, ja juuri kuin he aikoivat alkaa paluumatkaansa, antoi Vilho merkin hyökkäykseen. Ratsumiehet syöksyivät esiin, ja puolalaisten pako oli yleinen.

Mutta ruotsalaiset tahtoivat myös käyttää hetken sekasortoa hyväkseen, koettaen päästä metsän läpi. Vaunut pantiin nopeaan liikkeesen, ja ratsumiehet nelistivät metsää kohden, jossa puolalaisten rivit olivat hirveässä epäjärjestyksessä. Tuo uskalias koe oli juuri onnistumaisillaan, ja vaunut olivat jo metsäaukon sisällä vahingoittumatta, kun molemmat etumaiset hevoset kaatuivat, estäen takimaisia pääsemästä eteenpäin. Tien poikki oli kaadettu hirveän suuri puu, jota eivät ruotsalaiset ennen olleet huomanneet.

Hirmuinen sekamelska syntyi; metsästä molemmin puolin tietä syöksyivät puolalaiset ratsumiesten niskaan, pannen toimeen kauhean verisaunan. He eivät voineet palata takaisin, sillä puolalaiset olivat asettautuneet sinne, ja vaunut taasen olivat etupuolella. Pimeys saattoi taistelun vielä hirmuisemmaksi.

Vilho ei ollut jättänyt Eleonoraa hetkeksikään, hän oli päättänyt puolustaa itseään viimeiseen asti. Hänen ympärillään kaatui ratsumies toisensa perään, ja hän kuuli kauhulla vihollisten joukon yhä enenevän. Hänen vieressään taisteli kersantti raivoisana. Silloin kuuli hän järeän äänen käskevän puolalaisia ottamaan haltuunsa vaunut, sillä kaivattu saalis olisi siellä. Hän oli lähellä joutua epätoivoon, sillä pelastusta ei näkynyt missään. Kaikki tuli hänelle nyt selville; ruhtinas oli tämän päällekarkauksen pannut toimeen.

"Eleonora", sanoi Vilho sortuneella äänellä, "me joudumme nyt vihollisten käsiin, mutta minä tahdon kuitenkin kuolla urhon lailla; elävänä en koskaan antaudu!"

"En minäkään", kuului ääni luutnantin lähellä, ja kersantti seisoi hänen takanansa. "Ainoastaan kymmenen miestä on jälellä", sanoi hän synkästi, "ja nämät kymmenen pian saavat loppunsa, sillä meitä vastustaa satakunta hurjaa vihollista. Antakaa minun kuolla kanssanne, luutnantti, ja niin totta kuin Jumala elää, ei yksikään puolalainen ole koskeva Eleonora-kreivittäreen, niinkauan kuin minä voin liikuttaa käsivarttani."

Vedet silmissä ojensi Eleonora jalolle kersantille kätensä, jonka tämä vei huulilleen, sitten hän yhdellä iskulla halkaisi jättiläisen kokoisen puolalaisen pään, tämä kun oli tullut liiaksi lähelle vaunuja, joiden luona jälellä olevat ruotsalaiset vielä taistelivat epätoivon hurjuudella.

"Jalo ystäväni", sanoi Vilho, pannen kätensä kersantin olalle, "minä kunnioitan ja ihailen rohkeuttanne ja uljuuttanne, mutta ne eivät meitä hyödytä. Tehkää sentähden neuvoni mukaan: koettakaa paeta ja kertokaa tämä onnettomuus eversti Kruselle; ainoastaan tällä tavoin voimme toivoa pelastuvamme."

Ja kun Eleonora pyysi samaa, huusi kersantti:

"Kyllä koetan; ja jos vaan ihmisvoimat auttavat, niin..."

"Kiitos, kiitos", sanoivat Vilho ja Eleonora yhteen ääneen.

Kersantti lisäsi:

"Puollustakaa itseänne vielä hetkinen, minun pannessani tuumani toimeen, sitten voitte antautua." Näin sanoen astui hän hevosen selästä, haki sen puolalaisen ruumiin, jolta äsken oli halaissut pään, puki itsensä hänen lakkiinsa sekä viittaan, ja tunkeutui pelkäämättä vihollisten joukkoon.

Vilho katseli hetken aikaa hänen jälkeensä, ja kersantti katosi näkyvistä. "Sallikoon Jumala hänen rohkean tekonsa onnistua!" sanoi hän hiljaa. "Kaikki mitä minulla on, tahtoisin uhrata hänen hyväkseen."

Kimakka avunhuuto vaunujen luota veti hänen huomionsa puoleensa. Puolalaiset olivat syösseet vaunuille; ainoastaan neljä tai viisi ruotsalaista oli jälellä. Katarina-rouva oli pyörtynyt, eikä siis tiennyt, että hän vietiin pois; Eleonora kyllä koetti vastustaa vihollisia, jotka puoleksi olivat vetäneet hänen vaunuista ulos, mutta mitä voi hän saada aikaan heikoilla voimillaan? Silloin hän päästi huudon, joka toi Vilhon hänen luoksensa. Parin minuutin kuluttua olivat puolalaiset verisin päin lyödyt maahan ja Eleonora vapaa. Melkein yliluonnollisilla voimilla nosti Vilho hänet satulaan, kannusti hevosta ja ohjasi sitä heikompaa paikkaa kohti. Mutta turhaa oli toivoa pelastusta niin suurta ylivoimaa vastaan. Ne harvat ratsumiehet jotka olivat seuranneet nuorta komentajaansa, kaatuivat pian, ja Vilho aikoi juuri kumartua, painaakseen jäähyväissuutelon Eleonoran värittömille, vapiseville huulille, kun samassa miekanisku takaapäin sattui hänen vasempaan käsivarteensa niin voimakkaasti, että hän tunnottomana vaipui maahan. Mailma musteni hänen silmissään ja hän meni tunnottomaksi.

Kaksi jälelle jäänyttä ratsumiestä antautuivat, nähdessään luutnantin kaatuvan, ja metsäaukossa vallitsi pian kuolonhiljaisuus, jota ainoastaan silloin tällöin häiritsi haavoitettujen valitushuudot.

IX.

Kersantti pettää puolalaiset. -- Göran Czarnecki käy vankiensa luona.

Uskalias kersantti ei milloinkaan ollut peljännyt, mutta nyt häntä vähän kammotti näin tunkeutua vihollisten joukkoon. Kielen taisi hän aivan hyvin; nyt tuli hänen vaan pitää kasvojaan piilossa. Vedettyään lakin syvään kasvoilleen ja viitankauluksen ylös, meni hän rohkeasti eteenpäin, sysäten tieltään kansalaisiaan, eikä ollut kuulevinaan äänekästä nurinaa jälessään.

"Maanmiehet, minun kasvoni ovat haavoittuneet", sanoi hän, vetäessään kaulusta vielä ylemmäksi, "ja vaikka luin viisikolmatta Pater Nosteria [Isämeidän rukousta. Suoment.] ja lupasin kymmenen paria messua kuolleelle veljelleni, ei pyhä neitsyt kuitenkaan ole minua armahtanut. Saakelin ruotsalainen veti koko poskeni halki; minun täytyy kiirehtiä kotiin, muuten vereni juoksee kuiviin."

"Ha, ha, haa!" nauroivat muutamat talonpojista, jotka kuulivat tuon vale-puolalaisen valitukset, "tuleehan siitä kelpo työ akallesi, kun neuloo tuon haavan umpeen."

"Niin, niin, minua miesparkaa", voivotteli valepukuinen, kiiruhtaen askeleitaan, "enpä enään luule ehtiväni kotiakaan."

"Istupas tähän, toveri", sanoi eräs toinen talonpoika, tarttuen kiinni kersantin käsivarteen. "Minä olen hieman lääketaitoinen, ja jos tahdot, niin kyllä tarkastan haavasi."

"No nytpä todellakin olen joutunut pulaan", sanoi kersantti itsekseen, "tuo puoskari voisi mennä hiiteen." Ääneensä lisäsi hän: "kiitos vaivastasi, naapuri, mutta heti kun ilmaa pääsee haavaan, rupeaa se kirvelemään, kuin olisi tulessa: kyllä koetan mennä kotiin, tie ei ole erittäin pitkä." Näin sanoen nousi hän istualtaan ja aikoi poistua, mutta lääketaitoinen, joka toverilleen tahtoi näyttää taitoansa, pidätti kersantin ja sanoi hyväntahtoisesti:

"Vedä viitta pois, eihän se nyt mahda olla niin vaarallinen, sinä vaan olet pelko raukka."

Kersantti kirosi kaikkia lääketaitoisia puolalaisia. Näyttää kasvonsa oli hänestä sama kuin mennä kuolemaan. Hetki oli mitä vaikein. Toisella kädellään viitan alta koetettuaan, olivatko pistoolinsa ja sapelinsa tallella, teki hän rohkean päätöksen.

"Ystäväni", sanoi hän yksinäiselle puolalaiselle, joka yhä piti hänen käsivarrestaan kiinni, "olisitpa vaikka kuinka taitava, et kuitenkaan voi hoitaa minua niinkuin vaimoni. Näetpäs, kun pyhä neitsyt viime vuonna pelasti Torkan hukkumasta Veikseliin, lupasin minä hänelle, ett'ei kukaan muu kuin vaimoni saisi minua hoitaa, kun joudun sairaaksi. Tämä on aivan totta, toverit, ettekä te voi uskoa, miten hyvä hän on sairaita hoitelemaan. Nyt, toverit, laskekaa minut menemään, ja jos sinä todellakin olet niin lääke-oppinut kuin kerskailet, niin onhan sinulla kyllä tekemistä tuolla."

"Hän on tehnyt pyhälle neitsyeelle lupauksen, pyhä neitsyt on pelastanut hänen vaimonsa", puhelivat läsnäolijat toisilleen hiljaa, ja yksi heistä meni lääkeoppineen luokse, sanoen: "meidän täytyy kunnioittaa pyhää neitsyttä ja hänen suojeluksensa alla olevia; anna hänen mennä!"

Puolalainen irroitti kätensä, ja kersantti luuli jo pelastuneensa, kun roteva talonpoika lähestyi parin kyynärän päässä kersantista olevaa joukkoa, kysyen, josko he olivat nähneet hänen veljeänsä, jonka puvun hän tarkasti kertoi.

Kersantti vavahti ja tunsi tuskan hien otsallaan. Ensi kerran eläissään hän pelkäsi, huomatessaan kantavansa väärää pukua. Mutta vanha vikkelyytensä, joka ei koskaan ennen ollut häntä jättänyt, nytkin hänet pelasti. Hän keksi äkkiä keinon, joka oli hänelle hyödyksi.

"Puolalaiset", huusi hän, nostaen kättään, "me olemme ympäröidyt, nyt juuri näin painetteja puiden välitse, tulkaa, katsokaamme keitä siellä on, eläköön Puola" näin sanoen kiiruhti hän ennen muita poispäin, "Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" huusi hän tuskin voiden iloaan hillitä, nähdessään että ainoastaan kaksi voivat häntä seurata. "Ruotsalaiset ovat tuolla edessäpäin, mutta nuo koirat pakenevat, eläköön Puola!"

Puolalaiset juoksivat sen minkä voivat, mutta kersantti juoksi henkensä edestä. Toinen niistä, jotka voivat häntä seurata, väsyi yhä enemmän ja enemmän, vihdoin seurasi häntä ainoastaan tuo lääketaitoinen.

He olivat kahden, sillä kersantti oli hänen huomaamattansa vaihtanut suuntaa, niin että nyt olivat aimolailla pettämänsä joukon sivulla. Hän kuunteli; silloin tällöin kuului yksinäinen laukaus, mutta tulivatko ne metsäaukosta tai häntä takaa-ajavilta puolalaisilta, sitä hän ei voinut varmaan sanoa. Hän otaksui kuitenkin, että viimemainitut olivat huomanneet petoksen, ja raivossaan ampuvat hänen jälkeensä.

Kersantti pysähtyi. Toverinsa teki samoin.

"Jos olet yhtä hyvä lääkäri kuin juoksija, niin todella kadun, ett'en antanut sinun sitoa haavaani", sanoi kersantti salaperäisesti hymyillen, jota ei puolalainen kuitenkaan huomannut.

"Eipä haavasi mahda olla erittäin vaarallinen, koska voit juosta niin hyvin", puuhkaili puolalainen hengästyneenä. "Mutta koska emme saavuttaneetkaan noita saakelin ruotsalaisia, niin jos nyt tahdot näyttää, niin kyllä minä..."

"Tässä näet", vastasi kersantti, vetäen kauluksen pois kasvoinsa edestä ja heittäen viitan taaksepäin.

Puolalainen hämmästyi ehdottomasti, nähdessään ruotsalaisen univormun.

"Missä on tie Sandomiriin?" kysyi kersantti, paljastaen miekkansa ja mennen puolalaista vastaan. "Tässä ei auta salaaminen, totuus ilmi!"

Puolalainen ei ennättänyt vielä tointua hämmästyksestään, nähdessään puolalaisen talonpojan sijaan edessään ruotsalaisen sotilaan, ennenkuin kersantti veti keihään hänen kädestään ja ojensi sen hänen rintaansa vasten.

"Minun on kiire", sanoi hän, lyöden jalkaansa maahan, sillä hän epäili ensi hetkellä saavansa koko puolalaisjoukkion niskaansa. "Missä on tie Sandomiriin? Sano heti, muuten lävistän sinut keihäällä, ja se haava ei olisi niin hyvä parannettava."

"Tuolla... tuolla... tuolla..." änkötti puolalainen, osoittaen oikealle. "Menkää aivan suoraan ja puolentunnin kuluttua tulette tielle. Säästäkää henkeni, minulla on vaimo ja lapsia..."

"Etkö valehtele?" kysyi kersantti tuimasti.

"En, se on totta", vastasi puolalainen vaikeroiden, "kahdeksan pientä lasta ja..."

"Välitänkö minä lapsistasi", huudahti kersantti, joka vaivoin saattoi olla totisena, "voitko vannoa, että oikea tie on tuossa edessämme?"

"Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten kautta vannon sen", vakuutti puolalainen.

"Noh, nyt uskon sinua. Saat mennä matkaasi, vaan muista, jos nyt olet valehdellut, et koskaan tule saamaan rauhaa, vaan olet ijankaiken vaivattava kiirastulella, vaikka vaimosi ja kahdeksan lastasi lukisivat messuja ylitsesi. Keihään pidän minä, jää hyvästi!"

Näin sanoen kietoutui kersantti jälleen viittaansa, kiiruhtaen puolalaisen osoittamaan suuntaan. Kun ei enään nähnyt ketään, alkoi hän juosta minkä jaksoi, ja tulikin vähän ajan kuluttua maantielle, jossa suureksi ilokseen tapasi noin sata miestä omasta rykmentistään.

* * * * *

Molemmat kreivittäret vietiin kiireesti Walchovitzin asunnolle, joka, kuten lukija kai muistaa, oli Veikselin rannalla. Paitsi asuinhuoneita, löytyi siellä kaksi muutakin rakennusta, ja niihin majoitettiin vangitut ratsumiehet. Näiden joukossa oli Vilhokin, joka Walchovitzin käskystä heitettiin pimeään, epäterveelliseen kellariin, mikä tuskin oli niin suuri, että hän voi siellä ojaista itseään. Kreivittäret saivat isännän huoneen asuakseen. Tämäkään ei juuri ollut kehuttava, mutta olivathan kuitenkin suojassa yökylmää vastaan.

Vanha kreivitär osoitti useamman kerran iloansa, ollessaan jälleen maanmiestensä luona, ja kiusasi alinomaa Eleonoraa, kertoessaan miten suuria tulevaisuuden toiveita hänellä oli. Eleonora ei ollut kuulevinaankaan soimauksia armastaan kohtaan, vaan kärsi vaijeten nämä kaikki. Mutta tämä ei ollut vanhuksen mieleen.

"Kreivittäreni", virkkoi Eleonora katkerasti, "asemamme on muuttunut, nyt pidän minä itseäni vankina, mutta tahdon kuitenkin tyytyä onneeni, kun vaan tiedän, että Vilhoa kohdellaan niinkuin jalojen voittajien on tapana. Toivon kuitenkin kerran pääseväni taasen vapaaksikin."

"Älä sitä luulekaan", sanoi Katarina-rouva äkkiä. "Veljesi ei niinkään pian laske sinua käsistään, ja mitä tuohon hullunkuriseen rakkauteesi tulee, ei se ole muuta kuin tyhjää luuloa, jonka järki pian on ajava tiehensä. Kukapa sitäpaitsi tietää, jääkö kreivi elämään. Kuulin Walchovitzilta, että hän oli saanut vaarallisen haavan."

"Missä hän on, mihinkä he ovat hänen vieneet?" huusi Eleonora, hypähtäen seisoalleen. "Armosta, rouvani, päästäkää minua hänen luokseen, minä pyydän teitä."

"Käänny pyyntöinesi Walchovitzin puoleen", vastasi vanhus. "Mutta hän ei sitä tule myöntämään, sillä hänelle on annettu ankara käsky pitää teitä erinään."

"Kuka on antanut hänelle tämän käskyn?" kysyi Eleonora äkkiä.

"Ruhtinas", vastasi Katarina-rouva kääntyen poispäin.

"Tuo konna! Hän ansaitsisi vihani ja kammoni, mutta ei ole edes sen arvoinen, tuskin ansaitsee hän syvimmän ylenkatseeni. Luuleeko hän tällä julmuudella voivansa kuolettaa rakkauteni? Tietämättänsä tekee hän sen yhä vahvemmaksi, enkä milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho Stjernfeltiä. Kuuletteko, kreivittäreni", jatkoi hän, tarttuen vanhuksen käsivarteen, "_en milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho Stjernfeltiä_!"

Katarina-rouva peräytyi, nähdessään Eleonoran silmissä palavan epätoivon tulen; hän ei enään lausunut sanaakaan Vilhosta, vaan meni huoneen nurkassa olevalle yksinkertaiselle vuoteelle. Pian hän vaipui syvään uneen, eikä kauan viipynyt, ennenkuin Eleonorankin valtasi uni. Mutta hänen unensa oli rauhaton, hän oli aina kuulevinaan kuolevaisten hätähuudot, ja näiden joukosta eroitti hän Vilhon heikon äänen. Kiljahtaen nousi hän vuoteeltaan. Aurinko oli juuri noussut, ja sen lämpimät säteet valaisivat lempeinä köyhästi sisustetun huoneen. Taivas oli selkeä, ilma lämmin ja suloinen.

Eleonora jätti vuoteensa ja meni akkunan luo. Edessään päilyi Veikselin pinta. Pienet, värähtelevät aallot kimaltelivat kuni timantit ja kuohuivat leikkien kivien ympärillä. Kaikki heräsi uuteen eloon, ja kevään ensi sanansaattajat, kukkaset, nousivat verhostaan, auringonsäteitten lämpimästä tervehdyksestä.

Lumottuna katseli Eleonora silmäinsä edessä olevaa kaunista maisemaa, ja hän oli juuri aikeessa mennä ulos, saadakseen paremmin nauttia kaunista aamua, kun etäältä kuuluvat äänet pakottivat hänen pysähtymään.

Äänet tulivat yhä lähemmäksi ja voimakkaimmiksi. Eleonora tunsi rohkeutensa menehtyvän, sillä äänien joukosta oli hän eroittavinaan ruhtinaankin äänen.

Edessään oleva näky saattoi Eleonoran vapisemaan. Hän näki seuraavaa: