Part 5

Jo ensimäisiä laukauksia kuultuaan, oli Vilho kiirehtinyt lemmittynsä luokse, ja hänen vastassaan oli heti valitushuutoja. Hänen vakuutuksistaan, ett'ei mitään hätää olisi tarjona, rauhoittui Eleonora, vaan Katarina-rouva valitti yhä. Eleonora oli heittäytynyt nuorukaisen rinnoille ja katseli häntä huolestunein silmin; jokaisen laukauksen kuultuaan vapisi koko hänen ruumiinsa. Jota enempi taistelun into eneni, sitä rauhattomammaksi tuli Vilho, ja kun hän vihdoin huomasi taistelun jatkuvan pitkälle, päätti hän viedä naiset rauhallisemmalle paikalle. Tämän päätöksensä ilmaisi hän Eleonoralle, joka vastustelematta myöntyi siihen. Vaan toisin vanha kreivitär. Saatuaan tietää, että heidän oli jättäminen asuntonsa, valitti hän ääneensä, eikä laisinkaan tahtonut jättää telttaa.

Silloin syöksyi eversti Kruse sisään.

"Vie kiireesti naiset täältä pois!" huudahti hän. "Tuo saakelin Czarnecki koettaa kaikin tavoin päästä tänne, ja minä en voi vakuuttaa voivani häntä estää. Kiirehtikää, kreivi, ell'ette tahdo nähdä morsiantanne hänen käsissään!"

Eversti syöksyi ulos.

"Tulkaa, rouvani!" sanoi Vilho, tarttuen vanhan kreivittären käteen. "Te kuulitte nyt, että todellakin on vaara tarjolla, ja täällä ei voi olla turvassa puolalaisten luodeilta."

Syvään huoahtaen seurasi Katarina-rouva' heitä nyt ulos teltasta.

Mutta tuskin olivat he ennättäneet ulos, ennenkuin he takanaan kuulivat äänen, joka saattoi heidät kalpenemaan. Vilho kääntyi ja näki ruhtinaan tulevan häntä vastaan. Hän ratsasti mustalla hevosella, ja silmissään leimusi taistelunhimo ja vimma.

"Haa, vihdoin saavutin päämääräni!" huudahti hän, kannustaen hevostaan. "Anna minulle takasin morsiameni, tahi lyön sinut kuoliaaksi!"

Vilho ei vastannut vihollisensa huutoon, vaan valmistautui vastustamaan hänen hyökkäystään. Vasemman käsivartensa oli hän kietonut Eleonoran ympäri, toisessa piteli hän miekkaansa. Katarina-rouvan, joka oli pyörtynyt, veivät kaksi sotamiestä syrjään.

Mitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi Eleonora ruhtinasta jättämään heidät rauhaan, mutta tämä ei kuunnellut hänen rukouksiansa. "Juuri sinun tähtesi olen tullutkin tänne", huusi hän, "enkä minä väisty, ennenkuin olet vallassani."

"Ainoastaan minun ruumiini yli käy tie hänen luoksensa", vastasi Vilho ja ojensi miekkansa. "Tulkaa, minä odotan teitä; ratkaiskoon tämä taistelu kumpaisenkin elämän ja kuoleman."

Ruhtinas kannusti hevostaan niin voimakkaasti, että eläin nousi kahdelle jalalle ja olisi varmaan musertanut Vilhon allensa, ellei hän olisi vetäytynyt takasin. Göran Czarnecki huudahti vimmasta, nähdessään vihollisensa pelastuneen. Hän ei uskaltanut ampua, sillä luoti olisi yhtä helposti voinut sattua Eleonoraan. Uudelleen kannusti hän hevosensa ja nosti sapelin lyödäkseen. Vilho huomasi nyt, että ainoastaan onni voisi hänet pelastaa. Kuumeentapaisesti veti hän Eleonoran rintaansa vasten, painoi huulensa hänen huulilleen ja valmistautui puollustamaan itseänsä viimeiseen asti. Toisen kerran nousi hevonen pystyyn, ja sen etukaviot olivat Vilhon pään yli. Eleonora kiljahti, ja vaipui tunnotonna maahan. Vaan silloin kokosi Vilho kaikki voimansa, tarttui kaksin käsin miekkaansa ja työnsi sen syvälle hevosen rintaan. Tuo komea eläin tempasi kerran taaksepäin ja kaatui kuolleena maahan.

Ruhtinas kalpeni nähtyään tämän; hirveällä kirouksella nosti hän pistoolinsa ja laukasi, vaan luoti ei sattunutkaan Vilhoon.

Ruhtinaan tila ei nyt ollut paras. Hevosetta oli ja miehittäkin, sillä nämä vetäytyivät jo takasin. Pitkää aikaa ei hänellä ollut miettimiseen, sillä eversti Kruse lähestyi jo jalkaväkineen. Tuskalla ja vimmalla näki hän, ettei nyt voinut saada Eleonoraa kanssaan, ja heittäen surullisen silmäyksen uskolliseen hevoseensa, kiiruhti hän kumppaneinsa luo, jossa hän sai erään kaatuneen miehensä hevosen.

Kun Vilho näki aseensa saavuttaneen päämääränsä, ei hän enään välittänyt ruhtinaasta, vaan piti ainoastaan huolta Eleonorasta. Hän heräsikin pian horroksistaan ja vietiin turvallisempaan paikkaan.

Vilhon sydämessä riehui ankara taistelu, hän katseli ympärilleen, nähdäkseen vihollisensa, jonka hän pian huomasikin pakenevain puolalaisten riveissä. Avopäin ratsasti hän rivien keskellä, kehoittaen husaareitaan ryntäykseen, mutta he eivät häntä kuulleet, ja vastoin tahtoansa täytyi hänen seurata mukana.

"Luutnantti, tässä on teille hevonen", huusi eversti Kruse jo etäältä, "luulen, että tahdotte tulla oikeaan taisteluun tuon veitikan kanssa; kiiruhtakaa, muuten hän pääsee pakoon!"

Vilho heittäytyi satulaan ja nelisti epäjärjestyksessä olevien puolalaisten luo. Ruhtinas huomasi hänet heti, ja myöntyi taisteluvaatimukseen.

Taistelu kesti kauan, sillä kumpanenkin olivat yhtä taitavia sekä ratsastajia että miekkailijoita.

Pian kuitenkin näkyi, että Vilho voitti ruhtinaan voimissa. Tämän huomasi puolalainen itsekin, ja koetti notkeudella täyttää, mitä häneltä voimissa puuttui. Hän teki yhden vaarallisen kierroksen toisensa jälkeen, hän pyöri ympäri kuin tuuli, mutta luutnantti oli aina varoillaan ja vältti ihmeteltävällä kylmäverisyydellä vastustajansa raivokkaita huimauksia. Ruhtinas tuli joka silmänräpäys yhä kiivaammaksi. Hänen lyöntinsä seurasivat toisiaan kuin raesade, ja hänen silmissään leimusi sammumaton viha. Taistelijat olivat nyt niin lähellä toisiaan, että he alkoivat raivoisan nyrkkitaistelun. Mutta ruhtinaan käsi heikontui pian, ja huomattuaan tämän, koetti hän koko jälelläolevalla voimallaan karata vastustajansa päälle. Molemmin käsin tarttui hän miekkaan, nosti sen ylös ja aikoi yhdellä iskulle halaista vastustajansa pään: mutta tämä oli varoillansa, veti hevosensa taaksepäin, jännitti käsivartensa lihakset ja otti lyönnin sellaisella voimalla vastaan, että ruhtinaan ase särkyi kahtia. Puolalainen ei odottanut seuraavaa hyökkäystä, jolloin hän epäilemättä olisi hävinnyt, vaan käänsi hevosensa ja nelisti pois, huutaen:

"Me tapaamme toisemme Sanin luona!" Ruhtinaan tappiolla päättyi taistelu, ja puolalaiset pakenivat.

"Noh, tämän voi sanoa miehen otteluksi", sanoi eversti Kruse, ratsastaen Vilhon luo, joka hitaasti palasi omiensa luo. "Te annoitte hänelle aikalailla selkään. Kiitos siitä!"

Näin sanoen ojensi hän kätensä Vilholle, joka sitä luottamuksella puristi.

Eräs ajutantti nelisti esiin ja kysyi kuningasta. "Eikö hän ole teltassaan?" kysyi eversti. "Ei! Minun täytyy heti tavata hänet, saadakseni ilmoittaa, että Sapicha on mennyt kaikkine joukkoineen maanmiehiensä puolelle. Tuo konna tuntee meidän hankkeemme!"

Tämän sanottuaan ratsasti ajutantti pois, ja eversti vaipui syviin mietteisiin, josta hänen herätti eräs sotamies, joka ilmoitti, että Sapicha oli vapauttanut vangitun Czarnyn.

Silloin sanoi eversti Kruse, laskien kätensä Vilhon olalle:

"Jos teillä on teräshaarniska, pukekaa se päällenne, sillä Czarny hiipii täällä ympäristöllä väjyvän kissan tavalla."

"Czarny", sanoi Vilho hämmästyneenä, "oletteko nähnyt hänet?"

Eversti kertoi nyt yöllisen retkeilynsä.

Vilho ei vastannut mitään, vaan kiirehti niin pian kuin mahdollista oli Eleonoran luo.

VII.

Sandomirissa.

Veiksel-virran vasemmalla rannalla, aivan Puolan ja Galitsian rajalla, sijaitsi pieni Sandomirin kaupunki, jossa eversti Cronlod oli päällikkönä, ankaralla sotakurilla ja lempeydellä kaupungin asukkaita kohtaan oli hän voittanut kaikkien luottamuksen. He pelkäsivät omia maanmiehiään enemmän kuin ruotsalaisia, ja tämä ei tapahtunut tämän sodan aikana ainoastaan täällä, vaan monessa muussakin paikassa. Hillitsemättömät puolalaiset sotilaat eivät totelleet sotakuria, he kuljeskelivat pitkin, tehden väkivaltaa missä vaan sopi, jotavastoin ruotsalaiset tarkoin välttivät sellaisia väkivaltaisuuksia, jotka olisivat voineet maakansaa vihoittaa. Usein tapahtui, samoinkuin 30-vuotisenkin sodan aikana, että asukkaat hakivat vihollisiltaan suojaa maanmiestensä ryöstöjä vastaan.

Lubomirski oli ottanut valloittaakseen linnan, mutta hänelle tehtiin niin tehokasta vastarintaa, että hän, muutamien hyökkäysten jälkeen päätti ruveta piirittämään sitä. Joka päivä tanssivat puolalaisten tykkien luodit linnan muureja vastaan, mutta Cronlod lähetti yhtä lämpimiä tervehdyksiä takasin, eikä jättänyt linnoitusta. Vihdoin sai tuo rohkea päällikkö tiedon, että Kaarlo kuningas lähestyi nopeasti, mennäkseen kaupungin luona virran yli.

Oli 19 päivä maaliskuuta. Aurinko oli jo aikoja sitten mennyt mailleen. Kova rankkasade edellisenä päivänä oli tehnyt tiet melkein käyttämättömiksi. Kaupungissa vallitsi hiljaisuus, mutta sitä vilkkaampi oli liike linnassa. Vartijoita muutettiin vähän päästä ja kaikin tavoin koetettiin pitää vähälukuista linnaväkeä toivossa.

Linnan portit olivat suljetut, ja kartesseilla ladattujen tykkien luona seisoi sotilaita valmiina ampumaan. Eversti Cronlod kävi itse tarkastamassa, josko kaikki oli hyvässä järjestyksessä.

Eräällä kapealla syrjäkadulla näkyi kaksi kulkijata leveissä kaapuissa. Samana päivänä olivat ruotsalaiset vetäytyneet linnan muurien sisäpuolelle, ainoastaan silloin tällöin kulki muutamia vartiajoukkoja kaupungin läpi. Molemmat kävelijät voivat siis olla jokseenkin varmat ett'ei heitä huomata. Eivät he myöskään koettaneet salatakaan itseään, vaan antoivat kaapujen luikua alas kasvoiltaan ja kiirehtivät huolettomina eteenpäin.

Huomaamattansa olivat he tulleet aivan lähelle linnaa, ja pysähtyivät heti, havaittuaan edessään linnan uhkaavat muurit. Synkkä tuli hehkui kumpaisenkin silmissä ja kuumeentapaisesti puristivat he aseitaan.

"Ruhtinas, minä sanon teille", sanoi lyhempi heistä, "kuuden päivän perästä on linna oleva valtiokanslerin vallassa. Ruotsalaiset kyllä puollustavat itseään urhoollisesti, mutta vihdoin hekin väsyvät ja tulevat pakoitetuiksi antaumaan. Puolan kansa ei tule pakenemaan, eikä se päivä ole aivan kaukana, jolloin Sigismundon pojanpoika ja Ladislaun poika taas varmana istuu Puolan valtaistuimella. Teitä, ruhtinas, ihmetyttää, että minä, halpa palvelija, puhun kuin oppinut mies, mutta kuninkaistani minulla toki on selko."

"Sen kyllä kuulin, Czarny", vastasi ruhtinas, tarttuen palvelijansa käsivarteen. "Sinä puhut rohkeasti. Pyhä neitsyt armahtakoon meitä tänä hirveänä aikana ja antakoon tulevaisuuden olla valoisamman."

"Amen", jupisi Czarny tuskin kuuluvasti; sitten jatkoi hän puoliääneen: "Niinkauan kun tämä linnoitus on ruotsalaisten hallussa, ei kukaan voi estää heitä tästä menemästä virran yli. Ja jos he kerran ovat menneet yli, niin..."

"Niin silloin on Varsova toisen kerran heidän kostonsa esineenä", sanoi Göran Czarnecki kolkosti.

"Ja kreivitär-raukat, jota ovat vankeina", virkkoi palvelija surullisella äänellä.

"Sehän on Eleonoran oma tahto", sanoi ruhtinas enemmän itsekseen kuin palvelijalleen vastaukseksi. "Hänelle, joka onneni ryösti, tahdon kostaa. Vilho Stjernfelt on veriviholliseni, ja niinkauan olen etsivä hänen sydäntään, kunnes löydän sen." Näin sanoessaan pysähtyi ruhtinas ja sanoi, nojaten päänsä kättänsä vasten: "Sinä mainitsit äsken, että eräs palvelijoista, joka pääsi pakoon Mikolaiovin verilöylystä, asuu täällä. Vie minut hänen luoksensa."

"Hän asuu tässä", vastasi Czarny, pysähtyen pienen, mitättömän hökkelin eteen.

"Mikä on miehen nimi?" kysyi ruhtinas välinpitämättömästi.

"Ramoski."

"Voimmeko luottaa häneen?"

"Yhtä varmasti voitte luottaa häneen, kuin minuunkin."

"Hyvä; vie minut hänen luokseen."

Portti aukeni, Czarnyn sitä voimakkaasti lykättyä, ja miehet astuivat pihaan, joka oli täynnä kaikenlaista roskaa.

"Antakaa kätenne minulle, ruhtinas", sanoi Czarny kiireesti. "Ei kukaan, paitsi minä, tunne näitä kurjia portaita; pysykää aivan lähelläni!"

Ruhtinas teki niin, ja he alkoivat nyt kiivetä noita jyrkkiä ja vinoja puuportaita ylös, peläten joka askeleella taittavan jalkansa. Hetken kiivettyään tulivat he pienehköön huoneesen, jossa oli melkein pimeä.

"Ylös, Ramoski!'" sanoi Czarny hiljaa. "Vielä kosto elää!"

"Niinpä kyllä", sanoi käheä ääni nurkasta, ja muutamia minuuttia kului, ennenkuin puhuja tuli näkyviin, tehden kömpelön kumarruksen ruhtinaalle, joka nähtyään hänen ryysyiset vaatteensa ja pörröisen tukkansa, inhosta vetäytyi takasin. Czarny ei ollut näkevinään tätä, vaan kääntyi Göran Czarneckiin, sanoen:

"Tässä on puhumani mies!"

Ruhtinas läheni. Hän katseli tarkkaan Ramoskia hetkisen, ja sanoi sitten: "Sinähän olet palvellut kreivitär Lubomirskia Mikolaiovissa?"

"Niin olen", vastasi Ramoski huoaten, "enpä sitä koskaan unohda."

"Oletko sittemmin kuullut mitään kreivittäristä?"

"Czarnyn puheiden mukaan pitäisi heidän oleman ruotsalaisten vankeina", vastasi Ramoski, katsellen kysyvästi Czarnya.

"He ovat vangitut", sanoi ruhtinas katkerasti. "Mutta nyt asiaan! Czarny sanoi sinun olevan uskottavan ja vilkkaan miehen; minä tarvitsen apuasi, tahdotko auttaa meitä?" Tämän sanottuaan otti ruhtinas taskustaan raskaan kukkaron, punniten sitä välinpitämättömänä kädessään.

Ramoskin silmät säkenöivät ja ehdottomasti ojensi hän kätensä. "Kyllä, kyllä tahdon auttaa teitä, mitä vaan minulle käskette", sanoi hän kiireesti, ikäänkuin peläten että ruhtinas muuttuisi.

"Tuossa on palkkasi", virkkoi Göran Czarnecki, heittäen kukkaron Ramoskin jalkoihin. "Sinun tehtäväsi on tutkia, ovatko kreivittäret vielä ruotsalaisten leirissä, vai ovatko he tuodut tänne. Et sinä sillä tee ainoastaan minulle ja valtiokanslerille suurta palvelusta, jos voit tuoda ne tänne, vaan koko Puola on sinua siunaava."

Otettuaan kukkaron lattialta ja punniten sitä hetken aikaa kädessään, sanoi Ramoski:

"Korkea ruhtinas, minä olen kuullut, että kreivitär tuotaisiin tänne, ollakseen hyvässä turvassa."

"Vai niin", vastasi Göran Czarnecki purren huultaan, "mitä muuta täällä puhutaan?"

"Sanotaan, että linnassa vietetään piakkoin häitä."

"Kuka sieltä nai?" kysyi Czarny kummastuneena.

"Kreivitär Eleonora ja..."

"Mies, sinä valehtelet!" huusi ruhtinas, polkien jalallaan maata.

"En, korkea ruhtinas", vastasi Ramoski nöyrästi, "minä kuulin sen eilen eräältä tuttavalta korpraalilta."

"Hoh, hoh!" huudahti ruhtinas pilkallisesti. "Hyvä vaan; minä kyllä valmistan heidän morsiusvuoteensa Veikselin aaltoihin, jossa heidän rakkautensa varmaan jäähtyy. Czarny!" huusi hän vihoissaan, "kiiruhda isäni luo ja sano hänelle, että minä menen litvalaisten leiriin, eikä kauan ole viipyvä, ennenkuin tämä linna on meidän."

"Amen, amen", jupisivat Czarny ja Ramoski yht'aikaa, "pyhä neitsyt olkoon meille armollinen!" Tuskin olivat he sanoneet viimeiset sanansa, ennenkuin kuulivat tykin laukauksen. Pian kuului useampiakin, vähän väliä jokaisen.

"Ne on ruotsalaisten merkkilaukaukset", huusi ruhtinas ja juoksi huoneen ainoan akkunan luo, "linna saa apuväkeä! Haa, sen täytyy kuitenkin joutua meille, vaikka kymmenentuhatta miestä jäisi sen muurien edustalle!"

Molemmat palvelijat loivat toisiinsa tuskallisia silmäyksiä, ikäänkuin olisivat tahtoneet tutkia toistensa sisimpiä ajatuksia. Itse ruhtinaskin oli kiihoittunut, kiirein askelin käveli hän pitkin huoneen lattiaa, katsellen joka kerta lähetessään Ramoskia epäilevästi. Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, ei kukaan puhunut, ja melkeinpä kuuli näiden kolmen miehen sydämen tykytyksen.

Äkkiä juoksi Ramoski akkunan luo ja kuunteli hengittämättä. "Minä kuulen tännepäin marssivien sotilasten askeleita", kuiskasi hän. "Luultavasti on se joku yövahtijoukko... mutta he seisahtuvat tälle portille", huudahti hän kauhistuen, "Czarny, eivätkö ruotsalaiset nähneet, että toit ruhtinaan tänne? He pitävät aina vartijoita valleilla, ja jos he vain sattuvat näkemään yhden tai kaksi henkilöä muurien edustalla, pitävät he heti niitä vakoojina."

Vaan nyt lyötiin pari kertaa voimakkaasti porttiin ja joku huusi:

"Aukaise heti!"

Ruhtinas ja Czarny katselivat toisiaan levottomasti, vaan Ramoski sanoi heti: "Jos tahdotte totella minua, ruhtinas, ja annatte minun määrätä, niin pelastutte."

Ruhtinas myöntyi.

"Astukaa sitten tänne", sanoi Ramoski. "Tästä huoneesta johtavat portaat eräälle toiselle kadulle; mutta joutukaa!"

Ruhtinas astui huoneesen, ja Ramoski sulki oven hänen jälkeensä, sitten kääntyi hän Czarnyyn päin, sanoen:

"Pysähtykää tähän, minä menen heitä vastaan, jotta sitten saatte aikaa pakenemaan. Hyvästi; sano ruhtinaalle, että koetan kykyni mukaan täyttää hänen käskyjänsä."

Näin sanoen kiiruhti Ramoski portaita alas.

"Aukaise, kuninkaan nimessä!" käski taaskin joukon johtaja.

"Heti, heti", ärjäsi Ramoski, ja kiiruhti portin luo, joka oli vähällä kaatua voimakkaista sysäyksistä.

Czarny oli kuitenkin hiipinyt akkunan luo, jossa hän voi kuulla sotilaitten puheen. Hän kuuli portin aukaistavan ja vartiajoukon päällikön sanovan Ramoskille: "Sinä pidät vakoojia luonasi, me olemme nähneet heidän tulevan tänne sisälle."

Enempää ei Czarnyn tarvinnut kuulla, tietääkseen mitä heillä oli odotettavana. Hän kiiruhti heti ruhtinaan luo ja kertoi, mitä oli kuullut, pyytäen tätä pakenemaan. Melske pihassa eneni, ja pian kuulivat pakolaiset kiivaita askeleita portailla.

"Nyt kiireesti pois", kuiskasi ruhtinas, ja kiirehti Ramoskin näyttämiä portaita myöten alas. "Löytynee kai täällä ovi, jonka kautta pääsee ulos, muutoin..."

"Minä löysin sen jo", vastasi Czarny, "mutta yksin en voi sitä aukaista, teidän täytyy auttaa minua, ruhtinas." Ponnistaen kaikki voimansa, onnistui heidän vihdoin aukaista ovi, ja syvä huokaus tunkeutui heidän rinnoistaan, vihdoinkin seistessään ulkoilmassa.

Czarny, joka tunsi pienimmänkin sopukan kaupungissa, kulki edellä, ja seikkailuksitta saapuivat he kaupungin ulkopuolella olevaan metsikköön, jonne olivat jättäneet hevosensa.

Samassa silmänräpäyksessä kun ruhtinas ja Czarny tulivat kadulle, astui ruotsalainen upseri ensimäiselle portaalle. "Hm, hm", jupisi hän "tässä on vielä selviä jälkiä, epäilemättä olivat he vakoojia."

Ruotsalainen palasi takasin ja sanoi, mitaten terävällä silmäyksellä Ramoskia kiireestä kantapäähän:

"Sinulla oli, niinkuin sanoin, vakoojia luonasi, ja he ovat päässeet pakoon."

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty", jupisi Ramoski. Ääneensä lisäsi hän: "Herra upseri, he eivät olleet vakoojia."

"Mitkä olivat heidän nimensä?" kysyi upseri uhkaavalla äänellä.

"Ruhtinas Göran Czarnecki ja hänen palvelijansa", vastasi Ramoski.

Puolalaisen täytyi vangittuna seurata myötä linnaan, vaan hän ei valittanut; päinvastoin oli hän hyvin mielihyvissään siitä, että vieraansa olivat pelastuneet.

Noin puolen tuntia kului, ennenkuin ruhtinas ja hänen palvelijansa erosivat toisistaan. Vihdoin hyppäsi Göran Czarnecki satulaan, antoi Czarnylle muutamia käskyjä ja riensi pois, idässäpäin olevaa, litvalaisten leiriin vievää tietä pitkin. Czarny kannusti myös hevostaan ja ohjasi tiensä päinvastaiseen suuntaan. Ratsastettuaan noin puolen tuntia, ohjasi hän hevosensa virtaan ja kahlasi toiselle rannalle. Sen jälkeen haki hän yksinäisen paikan, josta ei kukaan voisi löytää hevosta, sitoi sen puuhun kiinni ja kiirehti ylös rannalle, sekä saapui hetken kuluttua erään metsän rinteellä olevan mökin luo.

Czarnyn lähestyessä tuota enemmän eläimiä kuin ihmisiä varten tehtyä mökkiä, tuli häntä vastaan roteva mies, puettuna puolalaisen talonpojan tapaan korkeaan karvalakkiin ja pitkään viittaan. Hetken katsoi hän vaiti Czarnya, sitten sanoi hän, hyväntahtoisuuden hymyn kuvastuessa koville kasvoilleen:

"Terve tuloa Czarny-ystävä! Onko sinulla hyviä vai huonoja uutisia. Mutta oli miten oli, tule sisään levähtämään. Sinähän tulet Sandomiristä, mitenkä siellä voidaan?"

"Senhän sinä kait tiedät paremmin, kun asut näin lähellä", vastasi Czarny äreästi. "Mutta nyt toisiin asioihin; kuinka meidän asiaimme laita on?"

"Hyvin, kuinkas myös?"

"Hyvä; onko joukko valmiina?"

"Se odottaa minun merkkiäni; kuinka suuren luulet ruotsalaisten joukon olevan?"

"Noin viisikymmentä miestä! Kuulehan, Walchovitz", jatkoi Czarny, astuessaan matalasta ovesta huoneesen, "tuolla rotkotien äärellä tulee sinun odottaa heitä."

"Miten tahdot, mutta miksi ei Ramoski ole kanssasi?"

Czarny kertoi nyt tapauksen kaupungissa, ja lisäsi vielä:

"Tämä oli saakelin tyhmästi; hän saa ehkä nyt virua jossakin kurjassa linnan kopissa. Olisi ollut tarpeen täälläkin, sillä kukaan ei niin hyvin tunne kaikkia Sandomirin ja Mikolaiovin välisiä teitä kuin hän."

"Noh, sinä nyt toki jäät tänne?" kysyi Walchovitz.

"En!" vastasi Czarny kiireesti, "ruhtinas on määrännyt, että minun ennen päivän nousua pitää oleman kenraali Czarneckin luona, ja aika on niukka. Hyvästi, Walchovitz, tee mitä voit, palkinnon kyllä tulet siitä saamaan."

Senjälkeen haki Czarny hevosensa, kahlasi toisen kerran virran yli ja kiirehti sitten koilliseen päin, jossa osa Czarneckin joukosta majaili.

Tuskin oli hän ratsastanut puolitoista tuntia, kun kaksi husaarijoukkoa tuli häntä vastaan; näiltä sai hän tietää Czarneckin olevan tulossa, sillä Sapicha oli tälle ilmoittanut ruotsalaisten aikovan Sandomirin luona mennä San-virran yli. Czarny kääntyi siis takasin, ohjaten kulkuaan jälleen Sandomiriin.

VIII.

Kanssapuhe. -- Vankeus.

Vaikka Niscovan voitto itsestään ei ollut erittäin suurenmoinen, oli sillä kuitenkin tärkeitä seurauksia: Sapicha nimittäin meni silloin 3,000 miehen kanssa maanmiestensä puolelle. Suurin ja vaarallisin seuraus oli kuitenkin se, että puolalaiset saivat tietää kuninkaan aikeet eikä voivat sentähden estää häntä menemästä virran yli, joten hän joutuisi kahden virran ja kahden äärettömän suuren sotajoukon väliin. Ruotsin armeija oli mitä surullisimmassa tilassa. Sotilaat tuiki uupuneina ravinnon puutteessa pitkien marssien jälkeen, tuskin voivat he jatkaa kulkuansa. Myöskin odotettiin yleistä kapinaa, eikä ihme olisi ollutkaan, jos nuo paljon kärsineet sotilaat sekä upserit tulisivat epätoivoon, sellaisia hirmuja nähdessään. Mutta Kaarlo kuningas pysyi yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Puhutellessaan ulkomaiden lähettiläitä, hän kyllä ilmaisi ajatuksensa, vaan sotilaitaan johtaessaan oli hän aina rauhallinen, ollen heille esimerkkinä.

Majuri Liljenberg, joka kuormaston kanssa oli tullut Sandomiriin viittä päivää ennen kuningasta, oli heti ruvennut rakentamaan siltaa virran yli, huolimatta Lubomirskistä, joka häntä kaikin tavoin koetti estää. Päivää jälkeen Niscovan tappelun olivat sotajoukot saaneet käskyn alkaa marssia. Kaarlo Kustaa oli istuutunut akkunan luo, tarkasti katsellen joukkoja. Hänen tarkka silmänsä havaitsi pienimmänkin epäjärjestyksen, ja hän huokasi syvään, ajatellessaan miten paljon nämä sotilaat saivat kärsiä. Mutta myöskin oli hän ylpeä, että hänellä oli sellaisia joukkoja, ja hänen katseensa kirkastui, nähdessään tuon kunnianarvoisen marskin, Kaarle Kustaa Wrangelin, tuovan esiin osastonsa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, kuningas nyykäytti iloisesti päätään kokeneelle sotatoverilleen, ja sotilaatkin saivat ikäänkuin uutta eloa, nähdessään kuninkaan iloiset ja toivolliset silmäykset.

Kuninkaan näin tarkastellessa joukkojaan, tuli eversti Kruse huoneesen, kysymään josko puolattaret pääsisivät kuninkaan puheille.

"Tuokaa he tänne, eversti", vastasi Kaarlo Kustaa, "sitten annatte käskyn luutnantti Stjernfeltille viedä heidät 50 miehen kanssa Sandomiriin. Luulen, että luutnantti mielellään ottaa tämän tehdäkseen", lisäsi kuningas hymyillen, "onhan hän mielellään mukana seikkailuissa, ja voisipa tapahtua, että hän vielä kerran saa ihanalle kreivittärelle osoittaa olevansa urhean sotilaan." Näin sanoen viittasi kuningas kädellään, ja eversti poistui. Hetkisen sen jälkeen tuotiin kreivittäret huoneesen ja kumarsivat nöyrästi hallitsijalleen. He seisoivat ensikerran aikakautensa suurimman sotilaan edessä, ja olivat hieman hämillään häntä puhutellessaan.

"Olkaa tervetulleet", sanoi Kaarlo Kustaa kohteliaasti, mennen heitä vastaan. "Toivon, ett'ei aikanne leirissä ole tullut aivan pitkäksi."

"Teidän majesteettinne", sanoi Katarina-rouva, suudellen kuninkaan kättä, "ajatellessamme kurjaa isänmaatamme, olemme tulleet synkkämielisiksi, emmekä voi muuta kuin surkutella onnettomuutta, joka..."

"Kreivittäreni, älkää puhuko valtiollisia asioita", keskeytti häntä kuningas, veitikkamaisesti uhaten sormellaan, "siitähän voisi johtua mieleeni, että jonkinlaiset aikeet..."