Part 4

Muutamia minuuttia kului, jolloin kuningas tarkasti tutki Puolan karttaa. Päälliköt keskustelivat vilkkaasti, kukin naapurinsa kanssa, mutta niin hiljaa, ett'ei kuningasta häiritty syvissä mietteissään. Kaikki nämä miehet olivat sankaria, tämän sanan oikeassa merkityksessä, kaikki olivat he verikasteen saaneet joko Saksan- eli Puolanmaalla, ja kaikilla oli ainoastaan yksi ajatus: Isänmaan ja sen kunnian edestä! Sellaiset miehet sivullaan, raivasi Kaarlo itselleen tien Puolan aarniometsän läpi, ja sellaisilla sotilailla kun ruotsalaiset, mursi hän puolalaisen armeijan toisensa jälkeen.

Eräs ajutantti astui sisään ja ilmoitti, että eräs korkea-arvoinen puolalainen upseeri airue-lipun suojassa pyysi päästä kuninkaan puheille.

"Tuo hänet sisään!" käski Kaarlo Kustaa; ja kääntyen päällikköjen puoleen, sanoi hän: "Jääkää tänne, herrani, minä tahdon, että puolalainen saa teidät nähdä." Tuskin oli hän sanonut viimeiset sanansa, ennenkun puolalainen astui sisään. Hänellä oli roteva ruumis, harmaat kiharat, korkea otsa ja silmät, jotka näyttivät siltä, kuin voisivat katsoa ihmisen läpi. Juhlallinen tyyneys osoittautui hänen kaarevalla otsallaan, ja suu, jota ympäröi tuuheat viikset; osoittivat alakuloisuutta. Hän oli puettu komeaan puolalaiseen asuun ja suuriin ratsusaappaisiin, jotka ulottuivat hiukan polven yläpuolelle.

Kaarlo Kustaan seuralaisten joukossa oli eräs puolalainen päällikkö, nimeltä Sapicha. Tämä tuli ensi silmäyksellä, jonka vieras loi häneen, levottomaksi, eikä vastannut Liljenbergin kysymykseen. Vieras kääntyi heti kuninkaan puoleen ja sanoi joksikin hyvällä ruotsin kielellä:

"Puolan valtiokansleri, mahtava palatiini Josef Lubomirski, lähettää minut Ruotsin kuninkaan Kaarlo Kustaan luokse ja vaatii häneltä takasin molemmat puolalaiset kreivittäret, jotka ovat otetut vangiksi Mikolaiovin linnassa."

Kaarlo Kustaa vastasi:

"Viekää tervehdykseni palatiini ja valtiokansleri Lubomirskille, ja sanokaa hänelle, että hänen sisarensa, kreivitär Eleonora, on hakenut turvaa minun luonani, ja minä en häneltä sitä kiellä, niinkauan kuin hän itse tahtoo täällä olla."

"Kreivitär Eleonora on ruhtinas Göran Czarneckin morsian, ja hän vaatii häntä takasin omana tavaranaan", vastasi puolalainen, ja hänen silmänsä säihkyivät.

Kaarlo Kustaa nousi ylös, ja katseli hetken tarkasti puhujaa.

"Juuri ruhtinas Czarneckia ja veljeänsä vastaan on hän pyytänyt minulta turvaa", sanoi kuningas, nojaten kättänsä pöytää vastaan. "Vanha kreivitär on päättänyt jäädä sukulaisensa luo, ja koska tämä ei tahdo eritä itse valitsemastaan sulhostaan, niin jää hänkin minun turviini. Ilmoita tämä vastaukseni Lubomirskille, mutta sano myöskin, että heitä täällä pidetään yhtä suuressa kunniassa ja vapaudessa kuin maanmiestensäkin luona. Ja koska kreivitär Eleonora on ottanut luterilaisen uskon omakseen, on hänellä sitä enemmän syytä etsiä turvaa minun luonani."

Puolalainen kalpeni huomattavasti, kuultuaan tämän; hänen huulensa vapisivat, ja kolkolla äänellä lausui hän tämän kirouksen:

"Siis langetan minä hänen, meidän puhtaasta kirkostamme luopuneen, ylitse Jumalan ja kirkon kirouksen. Mitään turvapaikkaa ei hän saa Puolan rajojen sisäpuolella, ja jos hän eli hänen lapsensa tahtovat nojata päätään kiveä vastaan, on se polttava kuin tuli. Me tapaamme toisemme Sandomirin luona, kuningas Kustaa!"

Näin sanottuaan katosi hän, kenenkään koettamatta häntä pidättää.

Kaarlo Kustaa pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin haihduttaakseen jonkun surullisen ajatuksen. Kaikkia läsnäolevia kauhistutti tämä kirous ja kummallinen muoto hänen kasvoissaan. Vihdoin rikkoi kuningas hiljaisuuden, sanoen:

"Kuka oli hän? Minä muistelen ikäänkuin ennen olisin nähnyt nämä jalot kasvot!"

"Teidän majesteettinne", vastasi Sapicha, "hän oli... Tapani Czarnecki."

Jokaisen kasvoissa kuvautui hämmästys.

"Tapani Czarnecki", sanoi Kaarlo Kustaa puoliääneen, "sitä en ollut odottanut." Sen jälkeen huusi hän hieman vapisevalla äänellä, vaikka hymy hänen huulillaan vastusti hänen sisällistä taisteluaan: "Me olemme näyttäneet Potockille ja Koniecpolskille olevamme miehiä, näyttäkäämme sama Czarneckille. Tulkaamme puolta varovammaksi ja nauttikaamme käsi miekan kahvassa untamme."

Puolituntia senjälkeen päättyi neuvottelu. Bülovin miettivällä otsalla huomattiin pilviä. Liljenberg kiroili rohkeata puolalaista, ja Sparre nauroi ääneensä kepposelle, jonka Kruse oli tehnyt Czarneckille. Ainoastaan Sapicha kiirehti totisena ja uhkaavana kolmen tuhannen kvartiaaninsa majoituspaikalle. Maansapettäjän sydämeen oli isänmaanystävän, Czarneckin, katse jättänyt unhoittamattoman muiston.

VI.

Eversti Kruse tulee liikutetuksi. -- Isä ja poika. -- Taistelu.

Samalla silmänräpäyksellä kun Czarnecki jätti kuninkaan teltan, saapui Eversti Kruse ratsumiehineen leiriin.

Muutamia minuuttia seisahtui Czarnecki katselemaan ruotsalaisten sotilaiden asemaa ja liikkeitä, ja syvä huokaus tunki hänen rinnastaan, nähdessään heidän temppujaan ja vilkkaita marssejaan. Tuolla vanhalla päälliköllä oli oikea sotilaan muoto, ja niinkuin hän nyt seisoi, nojaten kullalla koristettuun sapeliinsa, oli hän kuin kuningas, joka voisi hallita urhoollisinta kansaa. Jos Puolalla olisi ollut tuhannen Czarneckin luontoista miestä, ei Kaarlo Kustaan olisi päässyt sinne, jossa hän nyt oli. Juhana Kasimir ei ollut oikea henkilö hallitsemaan Puolaa, sillä häneltä puuttui sekä voimaa että viisautta hallitakseen ylpeitä puolalaisia ylimyksiä, joiden suuret edut paljon vähensivät kuninkaan valtaa. Heikko ja hekumallinen kun oli, olisi Juhana Kasimir tuottanut valtakunnalleen vielä suurempia onnettomuuksia, ellei olisi löytynyt sellaisia miehiä, jotka ymmärsivät, että sopu ja pontevuus veisivät päämaaliin. Näiden miesten joukossa saa Tapani Czarnecki epäilemättä ensimäisen sijan.

Vanhuksen herätti pian syvistä mietteistään eräs upseeri, joka kohteliaasti muistutti häntä, että aika, jonka hän oli pyytänyt neuvotteluun, oli nyt kulunut. Nyykäyttäen päätään seurasi Czarnecki upserin käskyjä ja meni hiljaa odottavan seurueensa luokse. Juuri hänen noustessaan satulaan, ratsasti suuri joukko ruotsalaisia sotilaita esiin. Keskellä joukkoa näkyi kuuden hevosen vetämät vaunut. Sivumennen katsahti Czarnecki vaunuihin ja säpsähti, kun hänen katseensa kohtasi molempien kreivittärien pelästyneitä silmäyksiä. Hekin näyttivät hyvin hämmästyneiltä, nähdessään täällä tuon puolalaisen sankarin.

"Kuka oli tämä mies?" kysyi eversti Kruse, joka ratsasti vanhan kreivittären rinnalla. "Te näytitte tuntevan hänet."

"Hän oli kenraali Czarnecki", vastasi Eleonora.

"Czarnecki!" huudahtivat eversti ja Vilho yht'aikaa, ja eversti jatkoi: "Noh, jopa vihdoinkin sain nähdä tuon kuuluisan sotilaan. Niin, kaksi miestä löytyy, joita minä sekä kunnioitan että ihailen, nimittäin: Kaarlo X Kustaa ja Tapani Czarnecki. Toisella on kruunu ja toinen luotu sellaista kantamaan, vaikka kohtalo on määrännyt hänet etäälle Puolan valtaistuimesta."

Czarneckin joukko katosi pian näkyvistä, vaan kukaan ei milloinkaan unohtanut partiolaisen miehuullisen kauniita kasvoja.

Saman päivän iltana pidettyyn neuvotteluun otti myöskin eversti Kruse osaa, ja kun hän Liljenbergin seurassa palasi sieltä, huudahti hän, mielihyvällä hieroen käsiään:

"Nyt saamme koetella voimiamme Czarneckin kanssa, ell'ei hän taas pötki pakoon, niinkuin Trzinkankin luona. Mitä asiaa hänellä oli; ehkä mietti hän aselepoa?"

Majuri kertoi tapahtumat kuninkaan teltassa ja lisäsi sitten:

"Luultavasti hän odottaa sopivaa tilaisuutta, ottaakseen kreivittäret takasin."

"Hoh, hoh", huudahti eversti, tehden vilkkaita liikkeitä käsillään, "sen hän kyllä antaa olla tekemättä. Mutta kyllä hän on tervetullut, minä otan hänet vastaan avosylin ja kirkkailla aseilla. Hyvästi, majuri! Olkaa varoillanne, sillä yks' kaks' ovat nuo kirotut husaarit niskassamme. Minun täytyy nyt mennä naisten luo, katsomaan, ett'ei heiltä mitään puutu, hyvästi!"

Näin sanottuaan palasi eversti takasin, astuen pitkin askelin naisia varten varustetun talon luo, joka oli aivan lähellä kuninkaan asuntoa.

Hän astui kursailematta sisään. Vastassaan oli vettyneitä silmiä ja murheellisia kasvoja; tuskin ennätti hän panna pois lakkinsa, ennenkuin Eleonora kysyi, josko Czarnecki todellakin jo aikoi rynnätä ruotsalaisten leiriin.

"Mitä minä tiedän?" vastasi eversti, kohottaen olkapäitään. "Mutta jos niin olisi, ja minä en laisinkaan pidä sitä mahdottomana, on teidän muuttaminen enempi leirin keskelle, sillä tämä paikka on paraiten rynnäkköä vastaanottamassa. Mutta pyyhkikää nyt pois kyyneleenne, ihana kreivinna! Ettehän mahdakaan pelätä, kun minä ja teidän rakas kreivinne vartioitsemme teitä, ja..."

"En itse tähteni, vaan... vaan..." sanoi Eleonora, koettaen vastustaa kyyneleitään.

"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", sanoi eversti ja pyyhkäsi salaa pois jotain silmäkulmastaan, "te olette peloissanne Vilhon tähden; se on kyllä kauniisti tehty, mutta... mutta... minä kärsin myöskin, nähdessäni teidän tuskaanne."

Ja tuo urhoollinen eversti, joka ei vielä koskaan ollut kääntänyt selkäänsä viholliselle, pakeni nyt kahta kirkasta kyyneltä ihanassa nais-silmässä.

"Tuhat tulimmaista", jupisi eversti, tultuaan ulos, "tämäpä oli pahin seikkailu, johon olen ottanut osaa. Muutamia sellaisia vielä, ja minä tulen yhtä hennoksi kuin naiset, ja silloin ei käsivarteni kykene vastustamaan miekan iskuja."

Näin puhuen oli eversti tullut oman telttansa luo ja astui sisään, kiellettyään vartijata päästämästä sisälle ketään, joka ei tulisi virka-asioissa.

* * * * *

Czarnecki oli synkempi kuin ennen, ja puhumatta sanaakaan kumppaneilleen saapui hän leiriinsä. Paljon oli hän nähnyt sillä lyhyellä ajalla, kun oli ollut ruotsalaisten leirissä. Kuinka paljon erilaisuuksia hän näki, tullessaan joukkonsa sekaan. Joka paikassa näkyi sotilaita, jotka kiroilemalla ja riidoilla jopa tappelullakin kuluttivat aikaansa. Täällä oli kauhea hälinä, jota tuskin voi ajatellakaan. "Se on totta", sanoi kenraali, ohjatessaan hevostaan meluavain sotamiesten joukkoon, "minun sotilaani ovat vielä raakoja, puolittain barbaareja, joilla on paljon opittavaa vastustajiltansa. Koska tulevat he ymmärtämään, että järjestys ja yksimielisyys ovat sotajoukon vahvin ase, koska tulee tämä tulinen veri hillityksi niin paljon, että sitä voi voimakkaalla tahdolla hallita?"

Huomattuaan kenraalin, eivät sotilaat vaienneet, päinvastoin koetti jokainen huutamisella ja liikkeillä osoittaa iloansa. Hetkeksi valaisi hymy päällikön jaloja kasvoja, nähdessään tämän hurjan joukon nöyrtyneenä hänen jalkojensa eteen, mutta pian tuli hän vakaiseksi kuin ennenkin, ja osoittaen ruotsalaisten leiriin päin, hän sanoi:

"Lapset; äsken näin sotajoukon, nyt näen järjestymättömän joukon, joka, saadakseen halunsa täytetyksi, unohtaa järjestyksen. Olen käynyt vihollisemme luona, ja olen myös nähnyt keinon, jolla he ovat voineet voittaa meidät. Minun vanha sydämeni on surullinen, nähdessäni teidän tottelemattomuuttanne käskyilleni. Meillä ei ole toivoakaan voittaa ruotsalaisia, ell'ette noudata järjestystä taistelussa; nämä harvat viholliset hajoittavat meidät kuin akanat tuuleen, ja me tulemme lyödyiksi aina viimeiseen mieheen asti. Lapset, totelkaat minun käskyjäni, ja voitto on meidän!"

Tämän sanottuaan kannusti kenraali hevostaan ja nelisti pois. Ainoastaan epäselvästi tunkivat nämä sanat hänen korviinsa: "eläköön Czarnecki, eläköön Puola!"

"Niin, eläköön Puola!" kajahti miehekäs ääni vanhan kenraalin korvissa, ja, katsottuaan taakseen, huomasi hän poikansa säihkyvät silmät.

"Sinä täällä, Göran", sanoi kenraali kummastuneena ja puristi poikansa kättä, "kuinka kaukana olet ollut?"

"Joka paikassa, Veikselin, Sanin ja Sandomirin luona", vastasi nuori ruhtinas hehkuvin poskin, ja jatkoi, ohjaten ratsunsa nopealla liikkeellä isänsä rinnalle: "Mihin vaan tulin, löysin kansan vihan vimmassa ruotsalaisiin ja heidän kerettiläiskuninkaasensa. Isä, kaikki käy hyvin, Kaarlo Kustaa joutuu nyt itse paulaan; vakoilijoilta olen kuullut hänen tuumansa."

"Miten ne kuuluvat?"

"Mennä Veikselin yli, lyödä meidät ja mennä Sandomirin avuksi, jotta Lubomirski tulisi viivytetyksi, ja sen jälkeen suorastaan marssia Varsovaa kohden."

"Mitä aikoo hän tehdä litvalaisille?" kysyi vanhus taaskin.

"Ne hän kait on unhottanut", vastasi ruhtinas pilkallisesti, "tahi ehkä hän pitää heitä niin mitättöminä, ett'ei heitä tarvitse ottaa huomioon."

"Sapicha Witebski on kokenut sotilas", sanoi kenraali, kohottaen ääntänsä. "Potocki on urhoollinen, vaan ei viekas. Kaarlo Kustaa on muuttanut tuumansa, ja koko ruotsalainen armeija menee Sandomiriin. Ehkä hän siellä koettaa päästä yli, mutta tämä ei onnistu hänelle, niinkauan kuin Lubomirski ja Witebski ovat yhteydessä toistensa kanssa. Tule, Göran", lisäsi hän, hypäten ratsulta, "minä tahdon puhua kanssasi eräästä tärkeästä asiasta."

Isä ja poika astuivat heti sen jälkeen kenraalin telttaan, jossa ei näkynyt muita koristeita kuin Puolan lippu, joka liehui teltan katolla.

"Göran", alkoi vanhus, heidän istuttuaan, "minä olen niin synkkä ja tyytymätön kaikkeen."

"Miksi niin", kysyi Göran, katsoen hellästi isäänsä.

"Sinä et tunne sitä kuormaa, joka on laskettu sotapäällikön hartioille, ja ehkä et koskaan tule sitä tuntemaankaan", vastasi vanhus, nojaten päätään poikansa olkapäätä vasten. "Mitä voin minä saada toimeen kun ne, joilla on valtion ohjat käsissään, eivät ole yksimielisiä? Ainoastaan sinulle voin tunnustaa, että Juhana Kasimir on liian heikko kantamaan Puolan kruunua. Mies, sellainen kuin Kaarlo Kustaa..."

"Kaarlo Kustaa!" huudahti ruhtinas säpsähtäen.

"Niin, Kaarlo Kustaa", vastasi kenraali miettiväisenä, "hän on suuri sekä valtiomiehenä että sotapäällikkönä. Jos meidän heikolla kuninkaallamme olisi edes puolet hänen luonteensa lujuutta, niin ei maa nyt olisi kadotuksen partaalla."

"Eihän epätoivo mahdakaan valloittaa sydäntänne, isäni?" sanoi ruhtinas, katsellen isäänsä surullisin silmin.

"Rehellinen isänmaan ystävä ei tule epätoivoiseksi", vastasi vanhus vakavalla äänellä. "Älä koskaan unhoita näitä sanoja Göran, äläkä niitä neuvoja, joita olen sinulle antanut jo siitä saakka, jolloin voit ymmärtää, mitä isänmaa merkitsee ja mitä ymmärretään isänmaan ja sen kansan rakkaudella. Isänmaan ystävän käsi ei saa heikontua, eikä hänen toiveensa sammua, vaikka kuinka vaaroja ympäröitsisi häntä. Niin on minun laitani. Tapaukset seuraavat toisiaan kun salamat pilvisellä taivaalla. Jos ruotsalaisten onnistuu murtaa itsensä meidän läpitsemme, on kaikki kadotettu. Mutta Jumala ja pyhä neitsyt eivät hylkää kansaansa hädässä", huudahti hän, hypäten tuolilta nuorukaisen vilkkaudella. "Puola vuotaa verta, mutta pian sen syvät haavat tukitaan ja tuhannet jälkeläiset tulevat siunaamaan meitä! Göran", kuiskasi hän muutaman silmänräpäyksen vaitiolon perästä, ja katseli levottomin silmin poikaansa, "Göran, morsiamesi on ruotsalaisten leirissä!"

Kauheasti vannoen ja vapisevin huulin hypähti Göran Czarnecki ylös. "EIeonora ruotsalaisten leirissä!" huusi hän raivoissaan, puristaen nyrkkiään. "Tämä vaatii kostoa, ja kostaa tahdon noita naisryövääjiä!"

"Göran, Göran", sanoi vanhus, laskien kätensä poikansa olalle. "Älä kiivastu! Vastustajasi ovat voimallisia, ja voivat uhata sinua; älä syökse itseäsi kadotukseen!"

"Enkö saa kostaa tätä ryöstöä?" huudahti ruhtinas tarkasti katsoen isäänsä. "Saako rankaisematta ryöstää minulta iloni ja autuuteni. Ei; isäni! Minulla on nyt ainoastaan yksi ajatus: mitenkä saisin morsiameni takasin. Koskaan eivät he saa olla rauhassa minulta; ikäänkuin varjo tahdon seurata heitä kaikkialla, ja sinä, eversti Kruse, joka minulta hänen veit, sinä tulet tuntemaan kostoni voiman!"

"Rauhoitu, poikani", pyysi vanhus. "Jos tahdot kostaa kärsimääsi solvausta, niin älä sitä tee syyttömälle. Eleonora rakastaa erästä ruotsalaista Stjernfelt-nimistä upseria: tältä tulee sinun vaatia takasin morsiamesi!"

"Se on mahdotonta, että hän rakastaa häntä", sanoi Göran rauhoitettuna. "Kyllä olen kuullut siitä puhuttavan, mutta minä en voi uskoa, että hän siihen määrään unhottaisi säätynsä sekä olevansa Puolan tytär. Mutta jos niin on, kuin isäni sanoo, niin voi häntä ja voi kaikkia, jotka unohtavat velvollisuutensa!" Näin sanoen syöksyi hän ulos, kuulematta isänsä varoittavaa ääntä.

* * * * *

Ruotsalaisten leirissä vallitsi tuo pettävä hiljaisuus, jolla usein on seurauksena suuria onnettomuuksia. Czarneckin tiedettiin olevan läheisyydessä, ja suurin varovaisuus olisi ollut tarpeen. Nuo marsseista ja puutteista uupuneet sotilaat olivat panneet levolle, aseet vieressään, mutta uni saikin voiton, ja pian nukkuivat he niin turvallisesti kuin ei olisi ollut mitään hätää.

Kello oli juuri lyönyt yksi, kun eräs mies varovasti läheni telttaa, jossa kreivittäret asuivat. Hänen yllään oli leveä kaapu, ja korkea nahkatakki oli painettu alas otsalle. Askel askeleelta lähestyi hän telttaa ja piti itsensä aina varjossa. Kenenkään huomaamatta saapui hän teltan luo, vaan pysähtyi hetkeksi siihen, ikäänkuin miettimään, mitä olisi tehtävä. Kauan ei hän epäillyt; nopeasti ottaen tikarin, lävisti hän sillä teltan uutimen aivan maan läheltä ja katosi siitä sisään.

Teltassa oli aivan pimeä; kreivittäret nukkuivat. Varovaisin astelin meni vieras erään pöydän luo, sytytti kynttilän ja läheni Eleonoran vuodetta.

Nuori kreivitär nukkui rauhallisesti.

Mistä uneksi hän? Ehkä onnesta ja autuudesta.

"Ihana kreivitär-parka!" sanoi tuntematon itsekseen ja katseli nukkuvaa säälivin silmin. "Niin nuori, niin ihana, ja on kuitenkin jo ilkeiden ihmisten pahojen juonien alaisena! Mutta vanha Czarny on pelastava teidät näiden susien kynsistä. Ruhtinas Göran sanoi, että he vastoin omaa tahtoansa ovat tänne tuodut ja samoin luulen minäkin. Mutta nyt on pelastus lähellä; jo tänä yönä tulette olemaan meidän luonamme: koska jo tiedän tien, ei enään ole vaikea teitä pelastaa. Hän herää", jatkoi mies, vetäen äkkiä kynttilän takasin, "vielä ei ole aika tullut antaakseni itseni ilmi, mutta tunnin kuluttua", lisäsi hän hitaasti, "silloin täällä on toinen elämä." Näin sanoen sammutti hän kynttilän, asetti sen entiselle paikalle ja lähestyi aukkoa. Juuri kun hän oli aikeessa ryömiä ulos, kuului ääni, joka kysyi:

"Onko siellä ketään?"

Eleonora oli herännyt. Czarny tuskin uskalsi hengittää. Vielä kerrottiin kysymys, jonka jälkeen taasen kaikki oli hiljaa.

"Nyt on pääseminen täältä pois", jupisi puolalainen ja kumartui aukkoa kohti; mutta tuskin oli hän pistänyt päänsä aukosta, ennenkuin käsi tarttui hänen kaulaansa ja veti hänet väkisin ulos. Czarny oli vähällä joutua ymmälle ja katsoa töllisteli miestä, joka oli tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa; Czarny ymmärsi nyt mahdottomaksi päästä pakoon.

"Ole hiljaa, puolalainen, tahi kuristan sinut heti", mörisi hänen korvissaan karhea ääni. "Tule nyt, äläkä seiso siinä töllistellen. Minä tahdon nauttia sinun seuraasi muutamia minuuttia. Kas niin, eteenpäin mars!" Czarny huomasi, että tottelemattomuus tässä olisi sama kuin kuolema, jonka tähden hän vastustelematta seurasi voittajaansa tämän telttaan. Nähtyään ruotsalaisen kasvot, hypähti Czarny taaksepäin ja sanoi värisevin huulin:

"Eversti Kruse! Sitä en olisi odottanutkaan."

Myöskin eversti näytti kummastuneelta, huomattuaan vankinsa vanhaksi tutuksi.

"Jaha, vai sinä veijari se oletkin, joka hiivit täällä pitkin", huudahti hän katsellen ankarin silmin Czarnya. "Kai tunnet minun; olemmehan nähneet toisemme ennen, vai kuinka?"

"Olemme!" vastasi Czarny vavisten.

Vihoissaankaan ei eversti voinut olla hymyilemättä, nähdessään Czarnyn surkean muodon, vaan samassa silmänräpäyksessä oli hän taasen tuona ankarana tuomarina.

"Mikä oli tämän käynnin tarkoitus?" kysyi eversti uhaten. "Paras on, että heti tunnustat kaikki."

"Rakkauteni valtijattareeni ja..."

"Ja halusi täyttää Göran Czarneckin käskyjä, kait oli varsinainen vaikutin, luulen minä", keskeytti eversti jyrkästi.

"Herra eversti, minä vakuutan, että ainoastaan uskollisuuteni..."

"Puolalaisen vakuutuksiin ei ole luottamista", keskeytti eversti taasen. "Sinä olet niin viekas, sinä harmaapää syntinen, että tekisin sekä itselleni että sinulle suuren palveluksen, jos muitta mutkitta hirttäisin sinut. Mutta voithan nyt vielä elää, vaan ainoastaan sillä ehdolla, että todenperäisesti vastaat kysymyksiini: Oletko ollut sittemmin Mikolaiovissa, kun ajoin teidät sieltä pois?"

"En", vastasi Czarny rohkeasti.

"No, missä sitten olet ollut?"

"Ruhtinas Czarneckin seurassa."

"Missä hän on?"

"Sandomirin luona", vastasi Czarny, joka ei tietänyt kenraalin käynnistä ruotsalaisten leirissä.

"Sinä valehtelet!" huusi eversti, niin että Czarny pelästyneenä hyppäsi tuolilta. "Hän ei ole Sandomirin luona!"

"Sitte en tiedä, missä hän on", vastasi Czarny! vähätellen, ja aikoi juuri jatkaa puollustustaan, kun kova korvapuusti kaatoi hänet lattiaan.

"Sinä valehtelet, konna!" huudahti eversti vielä kerran ja tarttui vangin kaulukseen, nostaen hänet niinkuin lapsen seisoalleen. "Minä tiedän, että Czarnecki on täällä!"

Hilliten vihaansa vastasi Czarny: "niin, hän on täällä; ja tännekin hän on pian saapuva", aikoi hän juuri lisätä, mutta vaikeni kuitenkin. Kiukku kuohui hänessä, mutta everstin voimakas oikaisu pakoitti hänet nöyrtymään.

"Vastaa nyt todenperäisesti kysymyksiini", sanoi eversti, laskien kätensä painavasti Czarnyn olalle. "Kuka lähetti sinut tänne?"

"Göran Czarnecki!"

"Missä tarkoituksessa?"

"Kat... kat... kat..."

"Noh", huudahti eversti,kohottaen kättänsä, "muista, että vielä on sinulla saatavana korvapuusti minulta."

"Katsomaan ovatko kreivittäret täällä", sanoi puolalainen kiireesti.

"Eikö ruhtinas sitä tietänyt?"

"Ei, hän luuli, että he olivat viedyt Sandomiriin", vastasi Czarny, taaskin hengittäen keveästi. Hädässään tarttui hän olkeen, ja onni seurasikin häntä nyt sillä eversti ei enään jatkanut kuulusteluaan. Annettuaan vangille käskyn olemaan valmiina seuraavana päivänä jatkettavaan kuulusteluun, jätti hän tämän kahdelle sotamiehelle, varoittaen heitä ankarasti päästämästä häntä karkuun.

Ruotsalaisten leirin toisessa päässä näkyi mustia pilkkuja liikkuvan edes ja takasin. He lähenivät, ja pian voi huomata suuren keihäsmetsän. Vaan ruotsalaiset makasivat vielä. Äkkiä heräsi eräs sotamies, hieroi unen silmistään ja huusi käheällä äänellä: puolalaiset ovat täällä! Hänen varoituksensa tuli kuitenkin liian myöhään, sillä puolalaiset husaarit olivat jo ratsastaneet ensimäiselle telttakadulle, kun he huomattiin, ja juuri tämä vei kuninkaan teltalle. Rummut kaikuivat, ja puolipukeisina kiirehtivät ruotsalaiset ulos; muutamilla oli kivääri, toisilla ainoastaan pajunetti kädessä. Upserien komentosanat kaikuivat, ja hirveä sekamelska oli kaikkialla. Osa ruotsalaisista, tultuaan puolalaisten rivien keskelle, saivat surmansa näiden hevosien jaloissa, toiset taasen eivät tienneet upseereistaan mitään, vaan juoksivat sinne, tänne. Vähitellen saavutettiin kuitenkin järjestys, ja kun husaarit ennättivät kuninkaan teltan luo, oli heitä vastaanottamassa hyvin tähdätty ristituli, joka teki suuria aukkoja heidän tiheissä riveissään. Tämän yöllisen ryntäyksen tarkoituksena oli selvästi kuninkaan ryöstäminen, vaan tämä ei ollenkaan onnistunut. Tuskin oli taistelu alkanut, ennenkuin Kaarlo kuningas huomattiin sotilaittensa keskellä: hän oli, saatuaan vaatteet päälleen, itse heti tullut taistelukentälle. Hänen läheisyytensä innostuttikin niin ruotsalaisia, että he muutamain minuuttien kuluttua olivat karkoittaneet puolalaiset husaarit.

Rajummaksi tuli taistelu kreivittärien teltan luona. Lukuisan voiman johtajana oli Göran Czarnecki rynnännyt eversti Krusen teltan luokse asetettujen sotilaitten päälle sekä pakoittanut heidät peräytymään. Hänen aikeensa oli lähes onnistua, kun eversti sai apua, ja kadotettu maa otettiin takasin.