Part 3

"Minä en tarkoita sellaista pelkurimaisuutta", sanoi Eleonora äkkiä. "Voihan sitä näyttää muullakin tavalla. Ruhtinas ei uskalla katsoa minua silmiin, kun minä soimaan häntä jostakin, hän katsoo aina maahan, kun kiinnitän silmäni häneen. Minä kutsun tämänkin pelkurimaisuudeksi."

"Voiko sitä sanoa pelkurimaisuudeksi?" kysyi kreivitär hiljaa.

"Voi, sillä tämä on sielun pelkurimaisuutta. Totinen isänmaanystävä ja mies, joka hyvin tuntee itsensä, ei valloita naisen sydäntä miekalla, vaan osoittaa teoillansa olevansa sen ansainnut. Tahi voiko sitä sanoa muuksi kuin pelkurimaisuudeksi, kun ruhtinas kahdeksan päivää sitten ilman armoa antoi ampua kuoliaaksi kymmenen aseetonta ruotsalaista? Tällä hirveällä teolla hän näyttää, että kuitenkin pelkää näitä vihollisiaan, vaikka hän usein kerskailee teoistansa. Ennen en pitänyt ruhtinaasta väliä, nyt kammoksun häntä."

"Jumalan pyhä äiti", huudahti vanhus, lyöden rintojaan, "kuka on sinuun tuonut nämä ajatukset?"

"Oma sydämeni", vastasi Eleonora.

"Tämä on ruotsalaisen kanssa seurustelemisen hedelmä", jatkoi Katarina-rouva liikutettuna, "ell'ei hän olisi tullut tänne, en olisi nyt kuullut hulluja puheitasi."

"Niin, Vilho Stjernfelt on todellakin istuttanut sekä nämät, että monta muuta hyödyllistä opetusta kokemattomaan sydämeeni", sanoi Eleonora ja nyykytti punehtuen kaunista päätään.

"Jumala ja kaikki pyhimykset varjelkoon minua!" huudahti vanhus, tehden ristinmerkin; "nyt täytyy minun kai vielä kuulla, että rakastat häntä ja..."

"Sitä teenkin, ja tulen aina tekemään", vastasi Eleonora ja katseli vakavasti vanhusta silmiin.

"Ah, tämä menee todellakin liian pitkälle! Sinä, jalosukuinen Puolan nainen, rakastat tuota ruotsalaista, joka ei taida ollakaan kreivi, vaan joku alhaissukuinen, joka vielä lisäksi on kerettiläinen. Sinä kysyit äsken, josko minä puhuin leikkiä, nyt voin minä kysyä sinulta samoin."

"Tällaisissa asioissa en minä puhu leikkiä", sanoi Eleonora.

"Mitä luulet veljesi sanovan, kun hän saa tiedon päätöksestäsi?"

"Jos hän rakastaa minua, hänellä on jalo sydän, eikä hän tahdo tehdä minua onnettomaksi."

"Ja ruhtinas Göran, joka..."

"Lörpötyksiä; hän tulee kuulemaan tämän sanoman hyvin levollisena, siitä olen varma; hän kyllä löytää yhtä jaloista suvuista puolison itselleen kuin minäkin olen."

"Sinä et siis tahdo ruveta ruhtinaan puolisoksi?"

"En", vastasi Eleonora päättävästi. "Minä en tulisi viihtymään siinä loistossa ja kunniassa, joka silloin minua ympäröitsisi. Kaikki olisi minulle vierasta. Ei mikään ilahuttaisi minua, ja juhlallisuudet hovin saleissa vaan kammoksuttavat minua." Näin sanoen nojasi hän päänsä kättänsä vasten ja vaipui syviin mietteisiin. Äkkiä nousi hän ylös, katseli hetkisen kreivitärtä ja sanoi sitten kuumeentapaisella kiivaudella: "Jos puolisoni nimi on loistavin Puolassa, voiko se parantaa sydämeni haavoja; jos hän osoittaa minulle hellyyttä, voinko tuntea siitä lohdutusta, kun hänessä aina näen rauhani ja onneni murhaajan; jos hän kiirehtii voitosta voittoon, voiko hän siitä iloita, kun minä en saa hänen iloansa. Ei, tuhannen kertaa onnellisempi on kuolla köyhänä, rakastetun rinnoilla, kuin kuihtua rikkaudessa, jalokiviä käsivarsien ympärillä."

Näin sanoen tarttui hän yhteen timantti-rannerenkaasen ja heitti sen ylenkatseella kauvas lattialle, ja oli juuri aikeessa tehdä toiselle samalla tavalla, kun ovi äkkiä aukeni, ja nuori puolalainen komeassa sota-asussa näyttäytyi kynnyksellä.

Molemmat naiset tuijottivat häntä, ikäänkuin olisi hän ilmestys henkien maailmasta, ja aivan eri tunteilla sanoivat he yht'aikaa: Göran Czarnecki!

Iloa osoittaen meni vanha kreivitär ruhtinasta vastaan, sanoen häntä tervetulleeksi, mutta Eleonora tuskin katsahtikaan häneen. Tämän nähtävän välinpitämättömyyden huomattuaan, levisi vihan puna ruhtinaan kauniille kasvoille, ja itsekseen ajatteli hän: "Aika ja tapahtumat kyllä taivuttavat mielesi, ylpeä kaunotar." Vihdoin kysyi Eleonora:

"Mikä on syynä, että ruhtinas Czarnecki tähän aikaan käy tervehtimässä näitä yksinäisiä seutuja: ehkä kunnianosoituksien toivo!"

Ruhtinas ei huomannut ivaa Eleonoran äänessä, vaan vastasi, lähestyen häntä:

"Halu nähdä teitä; ihana Eleonora. Sodan tähden saamme ainoastaan harvoin tavata toisemme, ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että nuo verenhimoiset kerettiläiset vetäytyisivät takaisin vuorimaahansa, sillä sitä ennen ei meidän yhtymisemme voi tapahtua."

"Sitä saatte odottaa kauemmin kuin sodan päättymiseen asti", vastasi Eleonora, "ja jos tulette tänne sanomaan ainoastaan tätä, niin minä esitän, ett'ette enään väsytä hevostanne vaarallisilla marsseilla ruotsalaisten rivien läpi."

"Minä matkustaisin vaikka tuhannen kertaa vaarallisempia teitä myöten, jos ne veisivät minua teidän tykönne, Eleonora. Ei metsät, ei suot eikä vihollisten keihäät voi estää minua tulemasta sen luokse, joka..."

"Kuinka voipi Josef?" keskeytti Eleonora häntä äkkiä. "Ajatteleeko hän vielä siskoraukkaansa, joka jokainen silmänräpäys on peloissaan hänen tähtensä?" Ruhtinas ei vastannut tähän kysymykseen. Harmissaan kääntyi hän Eleonorasta vanhan kreivittären puoleen, kun tämä taaskin kysyi:

"Kuinka käy sodassa, ruhtinas Göran? Onko Juhana Kasimir jo rohkaissut mielensä, julkisesti vastustamaan Ruotsin kuningasta?"

"Kreivinna", vastasi ruhtinas punehtuen, "onneksenne olette valtiokanslerin sisar, muutoin... Mutta me emme enään puhu onnettomasta kuninkaastamme. Ruotsalaiset ovat nykyään sellaisessa hädässä, ett'ei meidän tarvitse muuta kuin solmita kiinni säkki, saadaksemme heidät kaikki vangiksi." Tyytyväisyyden hymy levisi hänen huulilleen, leikitellessään jalokivillä koristetun miekkansa kanssa. "Nyt heidän on mahdoton päästä pakoon", jatkoi hän ylpeästi, "ja pian täytyy koko kerettiläisjoukon antautua vastuksitta, siliä se on kokonaan ympäröitty."

"Oletteko aivan varma, ruhtinas, ett'ei tuossa säkissä ole reikiä?" kysyi Eleonora pistelevällä äänellä. "Epäilemättä tiedätte, että Ruotsin kuninkaalla on hyviä saksia."

Ruhtinas punehtui, huomattuaan Eleonoran tarkoittavan hänen käytöstään Donajeckin luona, jossa hän pikaisuutensa tähden päästi koko ruotsalaisen rykmentin pakenemaan, joka jo oli melkein ympäröitty.

"Te ette punnitse sanojanne, ihana Eleonora", vastasi ruhtinas taaskin tointuen. "Mutta", jatkoi hän, näyttäen aivan välinpitämättömältä, "ette luultavasti ole kuulleet, että tuo ruotsalainen upseeri, kreivi Stjernfelt, jota te niin uskollisesti hoiditte, tänä yönä on otettu vangiksi, ja vakoojana..."

Eleonora ei kuullut enempää. Kiljahtaen vaipui hän tuolilta maahan ja pyörtyi.

Tätä ei ruhtinas ollut odottanut. Hän huomasi nyt menneensä liian pitkälle ja koetti hellällä huolenpidollaan peittää varomattomuutensa. Kaikin keinoin koetettiin nyt herättää Eleonoraa, vaan turhaan.

"Ruhtinas, te olette tappanut hänet", valitti vanha kreivitär, "te olitte liian ankara sanoissanne."

"Turhuuksia", vastasi ruhtinas ivallisesti hymyillen, "nainen ei kuole niin vähästä. Mutta ihmeellistä, ett'ei palvelijani jo ole tullut, hänen pitäisi tuoda mukanaan kirje valtiokanslerilta, jossa tämä käskee teitä heti seuraamaan minua leiriinsä."

"Täytyykö meidän lähteä pois täältä?" huudahti Katarina-rouva, selvästi tyytymättömyyttä osoittavalla äänellä.

"Täytyy. Ja tunnin kuluttua pitää teidän olla valmiit matkalle. Minä menen nyt tekemään valmistuksia, ett'ei mikään hätä olisi meille tarjona."

Tämän sanottuaan poistui ruhtinas kiireesti.

Monien koetuksien perästä sai vanha kreivitär vihdoin Eleonoran hereille. Mutta kuinka hän oli muuttunut! Silmien äsköinen loiste oli himmentynyt. Hän katseli aivan välinpitämättömänä ympärilleen ja sanoi, huomaamatta Katarina-rouvaa, joka etäämmällä huolestuneena häntä katseli:

"Onko tämä kaikki unta, vai puhuiko ruhtinas totta? Ei", jatkoi hän tuskallisesti, "Vilho ei ole vangittu, hän ei ole mikään vakooja! Ruhtinas puhui vaan ilkeätä leikkiä, sanokaa, eikö niin ole?"

"Minä en tiedä mitään tästä seikasta", vastasi vanha kreivitär vältellen. "Eleonora, ole nyt levollinen! Ruhtinas on tullut tänne, viedäkseen meitä veljesi luo, tunnin kuluttua pitää meidän olla valmiit."

"Lähteä täältä? Ruhtinas on tullut saattamaan meitä veljeni luo!" toisti Eleonora melkein kuiskaten. "Ei, seuratkaa te ruhtinasta, minä jään tänne!"

Vanhus hämmästyi, sillä hän ei ollut odottanut vastustusta. Hän koetti hyvällä saada Eleonoraa myöntymään, hän kuvaili hänelle kaikkia niitä vaaroja, kun hänellä täällä olisi tarjolla, ja koetti vihdoin saada häntä myöntymään rakkaudesta veljeensä. Mutta kun tämä kaikki oli turhaa, ja Eleonora pysyi vaan päätöksessään, sanoi Katarina-rouva kiivaudella:

"No, niin, tyttö-houkka, nyt annan minä Göran Czarneckin pakottaa sinua: ajattelepas, mitä siitä voi seurata, ett'et kuule veljesi käskyjä."

Eleonora ei vastannut. Hänen päänsä oli vaipunut alas, ja kyyneleet valuivat hitaasti hänen lumivalkeille käsivarsilleen. Katarina-rouva ei häntä häirinnyt, vaan meni pois hiljaisilla askeleilla. Eleonora ei kuullut mitään, hän ei kuullut kolinaa, kun palvelijat juoksivat sinne tänne, valmistaen lähtöä, ei vartijain aseiden kalsketta, eikä ruhtinaan lyhyitä, vaan äänekkäitä käskyjä. Eleonora rupesi itkemään ja itki, kunnes uni, tuo "laupias samarialainen" ummisti silmäluomet...

Päivänkoitto alkoi jo näkyä idästä, kun piti lähdettämän matkalle. Eleonoran uni oli milloin rauhatonta, milloin rauhallista, ja usein oli Vilhon nimi hänen huulillaan. Katarina-rouva oli ruhtinaan käskystä useita kertoja käynyt Eleonoran luona häntä herättääkseen, vaan joka kerta oli ikäänkuin näkymätön voima olisi estänyt häntä. "Nukkukoon vielä hetken", ajatteli hän, "matkalla täytyy hänen valvoa."

Ruhtinas tuli sisään kiirein askelin, ja silmissään näkyi selvästi levottomuus. Hänen kätensä puristi miekan kahvaa, ja hänen huulensa vapisivat, kun hän huudahti:

"Teidän viivytyksenne on tullut minulle suureksi hämmennykseksi; ruotsalaiset ovat kintereillämme, ja ell'emme nyt heti lähde, on tie tunnin kuluttua suljettu."

"Ruotsalaiset", huudahti vanha kreivitär, "kuinka se on mahdollista?"

"No, pian saatte itse nähdä, puhunko totta", sanoi Göran Czarnecki tulistuneena, vieden vanhan kreivittären ikkunan luo. "Näettekö tuota joukkoa, joka lähestyy tuolla tiellä? He ovat ruotsalaisia ratsumiehiä. Voi, vielä on tie meille avoinna, kiiruhtakaa!"

"Tässä tilassa ei Eleonora voi seurata teitä", vastasi kreivitär, "minä pelkään, että hän tulee oikein sairaaksi, katsokaa, kuinka hänen kasvonsa hehkuvat!"

"Kirous", jupisi ruhtinas ja läheni ovea kiirein askelin. "Hyvästi, kreivinnani, minä en anna ruotsalaisten viedä itseäni pois. Mutta pian palaan takasin, ja olkaa silloin valmiit seuraamaan minua. Haa, he ampuvat jo", huudahti hän, kuullessaan pyssyjen paukkeen, "minun täytyy jo lähteä, jääkää hyvästi, armollinen kreivitär!"

Näin sanoen syöksyi hän ulos, ja oli tuskin lyönyt oven kiinni, ennenkuin luoti lensi eräästä ikkunasta sisään ja lävisti oven. Katarina-rouva säikähti kovin, jalat eivät enään jaksaneet häntä kannattaa, ja hän vaipui tunnottomana eräälle sohvalle.

Laukaukset herättivät Eleonoran. Hänen poskensa hehkuivat, ja silmissä paloi outo tuli. Huomattuaan Katarina-rouvan kalpeat kasvot, kysyi hän: "Onko ruhtinas vielä täällä?"

"Ei", vastasi vanhus vapisevalla äänellä, "hän on taistelussa. Ruotsalaiset ovat karanneet päällemme, he hävittävät linnamme; oi pyhä neitsyt, me olemme hukassa!"

"He eivät tee meille mitään pahaa", sanoi Eleonora luottamuksella, "he kunnioittavat kuitenkin surua ja kahta turvatonta naista."

Katarina-rouva ei vastannut. Joka ampumasta kiljahti hän, ja nyt oli Eleonoran vuoro lohduttaa ja rohkaista vanhusta. Sodan melske taukosi pian ja myrskyä seurasi tyyneys. Eleonora oli juuri aikeissa Katarina-rouvan rukousten tähden mennä tiedustamaan taistelun päättymistä, hän olikin jo ovella, mutta pysähtyikin siihen ikäänkuin kiinni naulattuna, kun eräs ruotsalainen soturi seisoi kynnyksellä. Tämä oli lyhytläntä mies, avarassa ratsukaapussa.

"Suokaa anteeksi, että tulen näin kutsumatta", alkoi hän. "Kreivitär Lubomirskiä ja kreivitär Eleonoraahan minun on kunnia nähdä?"

"Niin", vastasi Eleonora, tointuen hämmästyksestään. Katarina-rouva ainoastaan tuijotti vastatullutta.

"Minä pyydän anteeksi, että tulen näin sopimattomalla ajalla; mutta sota-ajalla ei saa olla niin tarkka", jatkoi ruotsalainen, astuen muutamia askeleita eteenpäin. "Nyt tahdon vaan viedä naiset parempaan olopaikkaan, ja lisään ainoastaan, että kiire olisi tarpeen, sillä minä en halua enään saada Czarnecki-veijaria niskaani."

"Ihminen, minne tahdotte meidät viedä!" huudahti Katarina-rouva, joka vihdoin rohkaisi mielensä ja meni ruotsalaisen eteen. "Ettekö tiedä, että me olemme sukua Puolan valtiokanslerille, ja te voitte siis pelätä hänen kostoansa?"

"Minä en pelkää kahtakaan valtiokansleria", sanoi ruotsalainen partaansa silitellen.

"Kuinka hirveän raaka mies", sanoi Katarina-rouva itsekseen, "nuo ruotsalaiset eivät edes ole oppineet siveitä tapoja."

"Kunnioitan suuresti tapojanne, kreivinna", vastasi vieras, joka oli kuullut vanhuksen puheen, "tämän ajan paras tapa on sota-tapa, ja eihän minun tarvitse tietää, miten se muuten kuuluu." Näin sanoen pyörähti hän ympäri ja poistui.

Tässä oli nyt toteltava, tämän tiesi Katarina-rouva kyllä, ja monta minuuttia ei kulunutkaan, ennenkuin he täydessä matkapuvussa jättivät salin.

Vitkallisesti astuivat he nyt leveitä portaita alas, joita myöten he luultavasti eivät koskaan enään kulkisi. Täällä oli heitä vastassa eräs upseri, joka kohteliaasti vei heidät vaunujen luo. Eleonora ei voinut hillitä uteliaisuuttaan; hän kysyi seuralaiseltaan lyhyessä ratsukaapussa olevan miehen nimeä.

"Eversti Kruse", vastasi upseri.

Eleonora oli kuullut Vilhon usein puhuvan tästä miehestä sekä kunnioituksella että rakkaudella ja iloitsi nyt, saatuaan tietää, että hän oli heidän suojelijansa. Eleonora oli äsken tuskin ollenkaan katsonut tuota parroittunutta ruotsalaista, vaan nyt katseli hän häntä mitä suurimmalla kunnioituksella. Eversti taasen loi usein kummeksuvan katseen ihanaan puolalaistyttöön, ja kun heidän katseensa usein kohtasivat toisensa, levisi hymy aina hänen huulilleen.

Hetken kuluttua annettiin käsky lähtöön, ja aika vauhdilla pyörivät vaunut linnan portista ulos. Tämä oli naisille tuskallinen hetki; he jättivät nyt vankina esi-isäinsä komean linnan, ja kun metsän synkät puut ympäröivät heitä, ja he kuulivat ainoastaan ruotsalaisten upserien komentosanat, silloin eivät he enään voineet tuskaansa hillitä. Kolkolla huudahduksella heittäytyi Eleonora kreivittären syliin, ja vanhus itsekin oli niin liikutettu, että hän alkoi itkeä kuin lapsi.

Sittenkun eversti oli järjestänyt matkuen ja lähettänyt partiojoukkoja tiedustelemaan, ratsasti hän vaunujen luo, lohduttaakseen murheellisia vankejaan. Hänen koristelematon puheensa ja rehelliset kasvonsa miellyttivät naisia, ja vanha kreivitärkin rauhoittui pian, kuultuaan, ettei mitään vaaraa ollut tarjona. Vihdoin kysyi hän:

"Eversti, näittekö nuorta ruhtinas Czarneckia?"

"Tottahan hänen näin. Hän pakeni toisen ryntäyksen ajalla, mutta miten hän pääsi pakenemaan, sitä en saata selittää. Kaikki aukot ja portit muurissa olivat tarkoin vartioitut, vaan tällä kertaa luiskahti hän käsistäni."

"Ja palvelijani?" kysyi kreivitär taas.

"Yksi heistä aina oli ruhtinaan rinnalla ja pääsi luultavasti pakoon. Toiset ovat osaksi kuolleet osaksi vangittuina."

"Minkä näköinen oli hän, joka seurasi ruhtinasta?" kysyi kreivitär huomattavasti vapisevalla äänellä.

"Hän oli vanhanpuoleinen mies, harmaalla tukalla ja parralla."

"Czarny", sanoi kreivitär itsekseen, "nyt olen minä tyytyväinen."

Keskustelu päättyi tähän, ja hetken kuluttua näkyivät jo etäällä ruotsalaisten nuotiotulet.

V.

"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan." -- Muukalainen.

Vangin tutkimisesta ei Vilholla ollut mitään hyötyä, sillä niin pian kuin tuli puhe sodasta, oli tämä vaiti. Vilho kyllä uhkasi kohdella häntä sotalakien mukaan, mutta sekään ei auttanut.

Vilho alkoi nyt kysellä häneltä hänen matkansa tarkoitusta Mikolaioviin, ja koristelematta hän nyt kertoi vievänsä kirjettä valtiokanslerilta hänen sisarelleen, ja että tämä kirje sisältäisi, että naiset valmistautuisivat seuraamaan ruhtinas Göran Czarneckia, joka tämän kautta menisi Sandomiriin.

Kuultuaan tämän uutisen säpsähti Vilho, sillä tällaista päätöstä hän ei ollut odottanut. Tehtyään vielä muutamia kysymyksiä vangille, lähti Vilho pois, muistuttaen häntä siitä rangaistuksesta, joka seuraisi, ell'ei hän hyvällä vastaisi niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtäisiin. Viivyttelemättä kiirehti hän everstin asuntoon, jossa vartija äreällä äänellä huusi häntä vastaan:

"Ei nyt pääse kukaan everstin luo."

"Enkö edes minä?" kysyi Vilho.

"Ette; eversti on kieltänyt päästämästä ketään sisään."

"Mutta minun täytyy päästä sisään", huudahti luutnantti, lyöden jalkaansa maahan, "tiedä se, mies!"

"Minä olen kuuliainen hänen käskyillensä", vastasi sotamies järkähtämättä.

Vilho oli päättänyt tavata everstin, maksoi mitä maksoi, ja oli nyt aikeessa väkivallalla tunkeutua sisään. Sotamies esti kuitenkin tämän, ojentaen pajunettinsä hänen rintaansa vasten. Vikkelällä liikkeellä vetäytyi Vilho sivulle, työnsi pajunetin tieltä ja tarttui lukkoon. Samassa aukeni ovi, ja eversti Kruse, joka oli kuullut sanakiistan, astui ulos.

"Mitä asiaa on luutnantti Stjernfeltillä?" kysyi eversti ankarasti, "ja minkä tähden ette tottele vartijaa?"

Vaijeten painoi Vilho päänsä alas; hän huomasi nyt menneensä liian pitkälle innossaan. "Suokaa anteeksi, eversti Kruse", lausui hän vihdoin: "minä luulin, että minulla nyt, niinkuin ennenkin, olisi vapaa pääsy teidän luoksenne."

"Noh, astukaa sitten sisään, koska kerran näin kauvaksi olette uskaltaneet tulla.'" sanoi eversti muuttuneella äänellä.

Sittenkun molemmat upserit olivat istuutuneet pienen pöydän ääreen, kysyi eversti:

"Tiedättekö, että majuri Berdan on ottanut erään vangin Mikolaiovin luona?"

"Tiedän", vastasi Vilho, hieman peloissaan, mikä lopuksi tulisi tästä puheesta.

"Oletteko puhutellut häntä?"

"Olen."

"Mitä sanoo hän sodasta?"

"Ei mitään, herra eversti; aivan mahdotonta on saada häntä sanallakaan ilmoittamaan mitään puolalaisten liikkeistä, hän on niitä jesuiittia, ja helpolla häntä ei saada tunnustamaan."

"Hm, hm", myhähti eversti. "Puhukaa nyt miten matkanne kului?"

Vilho teki nyt tilin kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut, jonka lukijat jo tuntevat, ja kun hän oli lopettanut, huudahti eversti, lyöden häntä olalle:

"No sehän vasta oli noiden väjyvien koirien nenästä vetämistä! Mutta miten jaksoi teidän ihana kreivittärenne? Minä olen utelias kuin vanha akka."

Hieman punehtuen vastasi Vilho:

"Hyvin, eversti."

"Kaitpa hän vielä on yhtä kaunis, kuin tavatessamme hänet Rzochovissa?"

"Miksi sitä kysytte?"

"Olenhan sanonut olevani utelias", vastasi eversti hymyillen.

"Teidän äänenne on niin kummallinen, teillä on varmaan jokin salaisuus, jota ette mielellänne tahdo minulle ilmoittaa. Ehkä jokin onnettomuus on tapahtunut Mikolaiovissa", sanoi luutnantti, nousten ylös, levottomuus kuvattuna kasvoissaan.

"Ei mikään onnettomuus", vastasi eversti, "vaan kuitenkin hyvin tärkeitä tapauksia. Ruhtinas Göran Czarnecki..."

"Onko hän jo ollut siellä?" puuttui Vilho everstin puheesen, "Oi, sitten on kaikki hukassa!"

"Tiedättekö, että hänen piti sinne tuleman?" kysyi Kruse kummastellen.

"Tiedän; vanki kertoi siitä minulle."

"Luuletteko siis, että kaikki on hukassa?" kysyi eversti, pannen painon viimeisille sanoille.

"Mitä muuta voin luulla?" vastasi Vilho kolkosti.

"So-o", sanoi eversti tyynesti, "mutta minä sanon teille, että tapasin Eleonora Lubomirskin. No, no", lisäsi hän, kun Vilho aikoi keskeyttää häntä, "anna minun puhua pisteesen! Niinkuin sanoin, minä tapasin hänet ja näin vielä Göran Czarneck'inkin, joka juuri oli tervehtimässä aijottua morsiantansa, mutta minä tulin sinne ja ajoin hänet pois."

"Te olette siis itse ollut tappelussa?"

"No, totta peijakas olenkin. Luuletteko, että tuo poikanulikka sieltä ilman pois läksi! Ei mar; hän teki ankaraa vastarintaa, vihdoin täytyi hänen kuitenkin pötkiä pakoon, ja aika kyytiä. Nykyään on linna aivan tyhjä, kaikki ovat poissa. Nuori kreivitär itki katkerasti, eikä vanhakaan ollut paljon rohkeampi. Mutta tässä minä nyt hulluja puhun, ja te näytätte kuin olisitte kuolemaan tuomittu. Seuratkaa minua, kreivi, minulla on teille jotain näytettävää. Mikolaiovin salissa löysin kalliin helmen, joka minulla on tallella toisessa paikassa, tulkaa, niin näytän sen teille."

Näin sanoen nousi eversti istualtaan ja lähestyi ovea Vilhon seuraamana, joka ei tiennyt, mitä ajattelisi everstin kummallisesta puheesta.

Muutaman minutin kuluttua tulivat he erään virranrannalla olevan rakennuksen luo, jonka edustalla eräs sotamies vartioitsi. Eversti astui ensin sisään, viitaten luutnanttia seuraamaan itseänsä, ja sanoi, avatessaan toisen oven:

"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan."

Tämän sanottuaan vetäytyi tuo urhokas sotilas syrjään, eikä siis kuullut kahta nimeä, jotka yht'aikaa lausuttiin:

"Eleonora!"

"Vilho!"

* * * * *

Maaliskuun 17 päivänä saapui Kaarlo Kustaa pienen Niscovan kaupungin luo, jossa hän majoittui, antaakseen sotilaittensa voimistua kestämään niitä monia taisteluita, jotka vielä tulivat. Leiriä suojelivat ahtaat vuorensolat, ja valmistuksia tehtiin kovaan vastarintaan, jos Czarnecki, joka alinomaa kuljeskeli pitkin, karkaisi päälle. Tämä pelkäämätön partiolainen, jota Kaarlo Kustaa vähää ennen oli vaatinut julkiseen taisteluun, koetti kaikin tavoin vahingoittaa ruotsalaisia. Kuormasto oli hävinnyt, ja heidän oli hankkiminen ruoka-aineita maaseuduilta, ja että nämä eivät riittäneet koko armeijalle, voi kyllä ymmärtää. Mutta vaikka nälkä vaivasi väsyneitä ruotsalaisia ja alinomaiset taistelut kysyivät heidän voimiansa ja tekivät vahinkoa, ei kukaan heistä luopunut kuninkaastaan. Kaarlon kehoitukset ja hänen oma urhollisuutensa kiihoittivat heitä niihin vaivoihin ja ylläpitivät monen epäilevän rohkeuden.

Ihmetellen sekä kuninkaan viisautta että sotilaitten suuria kärsimyksiä, täytyy meidän lukea tästä sodasta, joka vetää vertoja matkoille Ison ja Vähän Beltin yli. Kaarlo Kustaan päämääränä oli Varsova, muuta ei hän nähnyt. Sinne piti hänen mennä, vaikka tuhansia virtoja olisi hänen tiellään, ja samoin ajatteli alhaisinkin sotilas. Päivä päivältä lähestyi hän yhä enemmän sitä kolmiota, johon Czarnecki Veikselin luona oli pysähtynyt, ja Sapicha Witebski seisoi litvalaisineen Sanin luona, estämässä häntä pääsemästä yli. Vaara yhä eneni, vaan ruotsalaiset menivät pelkäämättä eteenpäin. Kaikki päälliköt pitivät kuninkaan aikomusta oikeana, paitsi kenraalimajuri Bülov, joka ei voinut antaa anteeksi sitä, ett'ei hän alempana Veikseliä mennyt sen yli.

"Te punnitsette hyvin kaikki seikat, rakas Bülov", sanoi kuningas hymyillen, "mutta teidän tuumaanne ei voi seurata."

"Voi kyllä, teidän majesteettinne", vastasi Bülov vilkkaasti. "Eihän ole vaikeata mennä yli tästä, lyödä Czarnecki ja..."

"Ja tulla lyödyksi toisilta kahdelta kylläksi levänneeltä armeijalta", keskeytti kuningas. "Sillä aikaa kun me menemme virran yli, voivat puolalaiset valmistautua vastarintaan, ja mikä vielä pahempi, Cronlod on avunpuutteessa pakoitettu antamaan heille Sandomirin. Niinkauan kun tämä linna on meidän, ei kukaan voi ajaa meitä täältä pois. Sandomirin luona koetelkaamme, onko onni vielä meidänkin aseillamme. Jos kerran voimme lyödä litvalaiset, on Czarneckin armeija niin pieni, että se ei voi vaikuttaa mitään, ja Sandomirin luona Cronlod kyllä pitää Lubomirskin toimessa, niin että hän ei voi lähettää apua muille armeijoille."

Bülov vaikeni ja vetäytyi takasin.