Part 21

"Äsken juuri hänet näin", vastasi Czarny, ikäänkuin puhuen itsekseen, "tuo konna puhui totta, sanoessaan minulle, että tulisin näkemään hänet eri haahmoissa. Se oli Walchovitz. Hänen onnistui päästä pakoon tällä kerralla, ja kiittäkäämme pyhää neitsyttä, joka piti suojelevan kätensä ylitsemme, sillä nyt ymmärrän, että se olikin jesuiitta, joka ensin vakoili ja sitten koki saartaa meidät."

"Ha ha haa!" kuului samassa pilkkanauru tanskalaisten riveistä. "Czarny-ystäväni, vielä ei kaikki ole päättynyt; pian tapaamme toisemme taaskin."

Pakolaiset katselivat kummastuneina toisiaan, mutta hetkisen kuluttua sanoi Ramoski, melkein väkisin vieden Czarnyn taistelupaikalta:

"Seuratkaa minua! Minä tunnen tien sissien leirille, ja jospa horna itse olisi ottanut tuota jesuitta-roistoa suojellakseen, täytyy hänen sittenkin kuolla. Luulisinpa jesuiitan kostoksi pyhitetyllä tikarilla olevan voimaa murtaa kaikki siteet!"

Czarnyn viittauksella yhtyivät kaikki hänen rinnalleen ja ennen pitkää olivat pelastetut Tirupin kirkkotarhassa, josta kaikki tanskalaiset olivat paenneet tahi epäjärjestyksessä vetäyneet takaisin.

Tämä oli Landskronan voitto, joka hetkeksi pani rajan tanskalaisten tuho-töille. Kun taistelu päättyi, oli kello kuusi illalla, ja koska ruotsalaiset olivat olleet tulessa melkein koko päivän, olivat he niin menehtyneet, ett'eivät voineet ajaa takaa. Kuningas Kristian sai siis järin suuritta tappiotta vetäytyä Landskronaan takaisin ja siellä linnoituksen tykkien suojassa pitää silmällä vastustajiaan, jotka jäivät ulkopuolelle kaupunkia.

IX.

Päätös.

Kirkas kuutamo valaisi pientä Finja-järveä tuuheine rantoineen, ja koko seudussa vallitsi tähän asti niin harvinainen rauhallisuus. Yö oli jo tullut, kun lukuisa joukko jalkaväkeä varovasti lähestyi sissien leiripaikkaa.

Pari kyynärää joukon edellä käveli kaksi miestä, puhellen matalalla äänellä: nämä olivat joukon johtaja ja Czarny.

"Tässähän tie käynee, jos vaan ymmärsin Ramoskin puheen oikein", virkkoi Czarny, varovasti tähystellen ympärilleen. "Sissit luulevat nyt olevansa turvassa, mutta vielä ei heidän päällikkönsä ole päättänyt laskuaan kanssamme, ja ell'ei Ramoski järin paljon ole erehtynyt, tulee yrityksemme kyllä onnistumaan."

"Sepä olisi mainiota", vastasi johtaja, eräs nuori katteini, merkitsevällä liikkeellä lyöden kätensä miekankahvaan, "nämä villipedot ovat häirinneet paikkakuntaa niin kauvan, että ansaitsevat mitä tuntuvamman rangaistuksen, ja minäpä en suinkaan tahdo vetäytyä takaisin, tulisipa sitte puolet enemmänkin sissejä tieheni."

"Jospa nyt Ramoski palajaisi pian", sanoi Czarny pusertaen miekankahvaa, "en ymmärrä, missä hän näin kauvan viipynee."

"Estettä voipi tulla, ja sissejähän vaanii kaikkialla."

"Ne eivät Ramoskia estä", vastasi Czarny jyrkästi: "hän hiipielee kyllä niiden välistä, sillä kuten minäkin, tuntee hän joka puun metsässä, ja olisipa todellakin kummallinen kohtalon oikku, ell'ei hän sieltä suoriutuisi. Mutta kas tuossa hän jo onkin", jatkoi vanhus, juosten erästä miestä vastaan, joka nopein askelin lähestyi. "No miten on, onko tie vapaa vai ei?" virkkoi hän tultuaan kuultaviin.

"Tie on vapaa, ja voitte heti jakaa sotilaat, kuten olemme sopineet", vastasi Ramoski, mennen katteinin luo, joka oli seisahtanut. "Ei yksikään sissi ollut näkyvissä tällä puolen järveä, ja voinpa melkein vannoa, että saamme lähestyä heidän leiriänsä yhtä esteettömästi kuin mitä rauhallista kylää tahansa."

"Älkää olko niin varma!" keskeytti katteini puoleksi hymysuin. "Talonpojat ovat varovaisia, ja mitä vähemmin sitä aavistammekaan, voivat he karata kimppuumme."

Ei kukaan vastannut tähän; joukko järjestettiin taas, ja sitte kun katteini oli käskenyt eri päälliköitä noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta, lähti jokainen määrätylle suunnalleen. Itse marssi katteini pääjoukkoineen suoraan leiripaikkaa kohden, Czarny ja Ramoski, viidenkymmenen tarmokkaan miehen etupäässä, kiirehtiessä rannalle, jonne kaksi venettä oli kätketty.

"Onko siellä kukaan?" kysyi Czarny, tultuaan parin kyynärän päähän veneistä.

"On, täällä on pelastus", vastasi miehekäs ääni, ja samassa kohouivat Aksel ja Bernhard vedenreunalla kasvavasta pensaikosta.

"Eikö mitään epäiltävää ole tapahtunut?" kysyi Czarny, epäilevin silmäyksin katsellen metsää ja itse veden pintaa.

"Ei mitään", vakuutti Bernhard. "Hetki sitten huomasin toisen veneistä risteilevän leirin ja tuon pienen saaren välillä, mutta pian rauhoittui kaikki, ja luulenpa melkein, että koko pesä nyt nukkuu, kuin jos ei kuninkaan sotilaita olisi olemassakaan. He luulevat olevansa turvassa."

Czarny ei vastannut, vaan komensi sitä vastoin jokaista, niin hiljaa kun mahdollista asettumaan paikoilleen. Kiireesti astuttiin nyt veneisin, ja hetken kuluttua kiitivät alukset keveillä airon vedoilla kohden pientä saarta, missä vartija oli.

* * * * *

"Ja minä sanon, että nyt olette minun hallussani, eikä yksikään voi teitä pelastaa. Antautukaa nöyrästi kohtalonne alaiseksi, sillä jos yhä vaan osoitatte tuollaista uppiniskaisuutta, käyn minä tarpeenmukaisiin toimiin käsiksi, jolloin luulen voivani pakoittaa teitä alamaisuuteen. Te tiedätte, että Göran-ruhtinas ja Tapani Czarnecki samoin kuin jesuiitatkin kirosivat teidät. Meidän uskontoomme palaaminen voi yksin pelastaa teidät siitä, joka vastaisessa tapauksessa on teitä kohtaava. Tuumikaa tätä, sillä pian vaadin minä varmaa vastausta."

Nämä sanat lausui Walchovitz samassa kurjassa tuvassa, jossa Berta oli ollut vankina. Hänen paikallaan istui nyt äitinsä, jota verivihollisensa paljoa enemmän kiusasikin. Yöt päivät Walchovitz häntä hätyytti, tuskin suoden hänelle tunnin lepoa, ja vaikka hän aina saikin saman vastauksen, koki hän kuitenkin milloin rukouksilla milloin väkivallalla päästä tuumiensa perille.

"Te olette jo kuulleet vastaukseni, se on sama nyt kuin ennenkin", vastasi kreivitär ylpeällä liikkeellä. "Minä en enään tahdo kuunnella ehdotuksianne, ja vielä kerran sanon teille, että viimeiseen hetkeeni asti olen uudelle uskonnolleni uskollinen. Olettepa todella pettynyt, jos luulitte uhkaustenne menetystapaani muuttavan. Tehkää minulle mitä tahdotte, minä voin nyt kärsiä kaikki, tietäessäni lasteni olevan turvassa. Niin, minä voin kestää kaikki", jatkoi hän, tyynesti katsellen jesuiittaa, "sillä suloista on kärsiä rakkautensa tähden. Jumala kerran välimme tuomitsee, ja on silloin päättävä kenellä on oikeus, silläkö, joka seuraa tuota ylevää käskyä: 'sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi', vai sillä, joka käyttää hänen ihanata oppiaan usein halpamielistenkin keinottelujensa menestykseksi." Tätä sanoessaan tuli hänen äänensä uhkaavaksi ja katseensa milt'ei masentavaksi.

"Menkää pois minun luotani!" jatkoi hän, tehden poistavan liikkeen kädellään. "Jo teidän näkemisenne voi saada minut unohtamaan uskontoni sovinto-oppia, ja kentiesi tekisin jotain, jota sittemmin tulisin katumaan." Walchovitz vetäytyi pari askelta takasin, hän ei voinut kestää Eleonoran silmäystä. Mutta tämä huoli, joka toisinaan ikäänkuin jäähdytti hänen sieluansa ja pakoitti levottomat intohimot laskeutumaan, ei kestänyt kauvan. Kylmästi hymyillen lähestyi hän kreivitärtä, sanoen:

"Göran ruhtinas ei voinut lannistaa teitä. Veljenne varoitukset litvalaisten leirissä eivät myöskään pehmittäneet mieltänne, mutta minä sen teen, olkoonpa sitten vastustuksenne miten kovapintainen tahansa. Ah! kaksikymmentä vuotta sitten vannoin kostavani häväistyksen, jonka uskosta luopumisellanne opillemme saatoitte", jatkoi hän säihkyvin silmin, ja suonenvedon tapaisesti puristaen nyrkkiään. "Luuletteko, että kaikkien näiden vuosien vaivat jäisivät palkkiotta vaan sentähden, ett'ette tahdo seurata tahtoani? Ei! Valaa, jonka ruhtinaalle palvelijana vannoin, ja jesuiitoille antamia lupauksiani en riko. Olkaa valmis ottamaan kaikkia vastaan! Te tunnette minun; te ette ole tuntematon miehenne kostajalle, ja minä jo sanoin teille, kenen kautta kosto hänet saavutti. Minä ikävöin takasin Puolaan. Pieni mökkini Veikselin rannalla on vielä pystyssä, ja Varsovan luostari, jossa kostoa vannoin, vaatii minua jälleen astumaan muuriensa sisäpuolelle. Minä en ole, ihmisiltä palkkioita voittaakseni, ottanut täyttääkseni kostoa, vaan saadakseni lievennystä kiirastulessa! Te katselette minua ilkkuen", jatkoi hän. oltuaan hetkisen vaiti, "mutta se on tosi, minä unohdin, että puhuin oppimme viholliselle, jonka olen masentava, vaikkapa sitten uhraamalla omankin henkeni."

Näin sanoen lähestyi hän ovea kiirein askelin ja aikoi juuri kiiruhtaa ulos, kuin Eleonora juoksi esiin ja pidätti häntä.

"Minä tiedän, että murhasitte mieheni", sanoi hän kyynelten sumentaessa silmiänsä; "mutta jos rahtuistakaan säälitte onnetonta äitiä, niin laskekaa minut vapaaksi! Uskokaa minua, Walchovitz", jatkoi hän rukoilevin katsein, "sovinto tuntuu niin suloiselta, ja voittepa olla varma siitä, ett'ei Jumala tuomitse teitä niinkään ankarasti kuin ansaitsisitte, jos otatte rukoukseni korviinne. Minä tiedän kyllä, että ruhtinas Göranin ja jesuittain kiroukset lepäävät päälläni, mutta tiedän myös sen, että nämä kiroukset eivät laisinkaan minua haittaa. Tahraisinko Vilho Stjernfeltin nimen ja oman vakuutukseni palajamalla katoliseen uskoon? En! Eikö minulla ole velvollisuuksia täytettävänä lapsianikin kohtaan? Ja mitäpä he ajattelisivatkaan, jos heidän äitinsä horjuisi ja antaisi vaurion tullessa haihduttaa perusaatteensa? Walchovitz, laskekaa minut vapaaksi ja minä siunaan teitä!"

Walchovitz silmäili häntä hetkisen terävästi, eikä näyttänyt oikein tietävän mitä vastaisi, kun kreivitär jatkoi:

"Miksi pitäisitte minua kauemmin tässä kurjassa asunnossa? Minua inhoittaa teidän juomakarkelonne, ja tänä iltana enemmän kuin muulloin. Kauan kyllä olen jo alentunut tahtonne alle; nyt en enään tahdo olla orjattarenne. Minä _vaadin_ vapauttani, ja muistakaa, että kuninkaallani on valta yhdellä iskulla musertaa sekä teidän että kokoon haalittu talonpoikaisparvenne. Ajatelkaa, mikä on oleva oma kohtalonne, jos kauemmin pidätte minua täällä. Poikani on kuninkaan leirissä; tosin hän on haavoitettu, mutta pian voi hän taasen asetta käsitellä, ja..."

"Riittää jo, riittää!" keskeytti Walchovitz, työntäen Eleonoran takasin. "Minäkin selitän nyt kyllin kauan kuunnelleeni teitä ja ilmaisen viimeisen kerran tekemäni päätöksen."

Näin sanoen meni hän Eleonoran luo, joka sillävälin oli vetäytynyt pienelle räppänälle.

"Joko luovutte tämän ristinkuvan kautta uskostanne", virkkoi hän, uhkaavalla äänellä ojentaen tuon pienen kuvan esiin, "tahi seuraatte minua Puolaan. Varsovan luostarissa kyllä löytyy miehiä, jotka voivat taivuttaa mielenne. Minä voisin paeta kanssanne milloin vaan tahdon. Tanskalaisia laivoja löytyy pitkin rannikkoa, ja kun kerran olemme laivassa, ei kukaan voi saada teitä käsistäni. Voisinhan tappaa teidät heti", lisäsi hän, hirveän hymyn kuvastuessa yhteen puristetuille huulilleen, "mutta tämä ei olisi tuumieni mukaan, sillä kun olette kuollut, olisi kostokin päättynyt. Tiedättehän, että kosto on ihana, ja vielä ihanampi, kun saa kostaa uskonsa hylkääjälle. Nyt olen puhunut, mitä aijon tehdä; punnitkaa tätä tarkoin, sillä huomenna vaadin päättävän vastauksen! Minä en uskalla viipyä täällä kauempaa. Tanskalaiset ovat kaikkialla voitetut, ja nämä kirotut sissit, jotka äsken riemuitsivat, kun lupasin viedä heitä ryöstöstä ryöstöön, katselevat minua nyt epäilevin silmin. Huomaattehan siis, että tilani tulee joka päivä epävarmemmaksi, ja että minun on ottaminen tilaisuudesta vaari ja poistua tien vielä ollessa vapaan. Te tunnette myös Ramoskin", jatkoi hän vitkaan; "tuo heittiö on elossa, siis voi häneltä odottaa mitä tahansa, sillä hän on kavalampi kuin minä."

Näin sanoen kiirehti Walchovitz ovelle, mutta juuri sitä avatessaan, kuuli hän kauhean metelin leiriltä. Walchovitz pysähtyi hetkeksi, ja kasvonsa tulivat kalman kalpeiksi, kun hän selvään kuuli huudon: ruotsalaiset ovat hyökänneet kimppuumme. Ensi hämmästyksessä ei hän tiennyt rientäisikö jo alkaneesen taisteluun, vai pakenisiko heti. Hänen katseensa harhaili joka taholle; hän näki talonpoikia pakenevan laumottain ja ruotsalaisten sotamiesten rientoaskelin kiiruhtavan leirin keskustaa kohti, mutta vielä hän vaan seisoi paikallaan, Joukkolaukaus toisensa perästä kajahti metsässä, ja kuun valossa näki hän tummia pilkkuja liikkuvan edestakasin, sekä sissien että sotamiesten vähentymättömällä kiivaudella kiväärin tulta pitkittäessä.

"Mitä nyt on tehtävä?" jupisi hän itsekseen ja silitteli toisella kädellään otsaansa. "Se on Ramoski, joka kaiken tämän on matkaan saattanut, ja jos vaan tapaan hänet, niin kyllä uhraan hänet kostolleni. Haa!" jatkoi hän, ikäänkuin sattumalta luoden katseensa järvelle päin, "haa, tuolla saarella olen suojassa; muita veneitä kuin minun, ei löydy, ja tuonne ei siis kenkään voi minua seurata." Näin sanoen töyttäsi hän taasen auki pienen tuvan oven. "Seuratkaa minua!" huusi hän kreivittärelle ankaralla äänellä ja astui hänen luokseen. "Minun täytyy paeta; ruotsalaisten on äkkiarvaamatta onnistunut karata leiriin."

"Minä en seuraa teitä", vastasi Eleonora tyynesti, itsekseen päättäen tehdä vastarintaa niin kauan kuin mahdollista.

"Teidän _täytyy_ seurata minua!" huudahti Walchovitz, tarttuen hänen käsivarteensa; "minä en tahdo jättää teitä heidän käsiinsä."

Eleonoran heikot voimat olivat pian loppuneet, ja hetken kuluttua lepäsi hän pienen veneen pohjalla, joka puolalaisen väkevän käden ohjaamana kiiti nopeasti saarta kohden.

Leirissä eneni meteli joka hetki, ja veripunaset liekit ahmivat haluisasti sissien puukojuja. Taistelu raivosi pitkin rantaa ja päättyi vasta, kun kaikki sissit olivat maahan hakatut tahi otetut vangiksi.

Walchovitz souti sillävälin voimiensa takaa; henkensä edestä hän nyt teki työtä, ja tämä enensi hänen voimiaankin. Äkkiä hän seisahtui; koko ruumiinsa vapisi ja hampaat kalisivat suussaan. Luoti suhisi aivan hänen korvansa ohi, ja samassa kehoitettiin häntä antautumaan.

Kiroillen nousi hän seisoalleen ja katseli säihkyvin silmin vihollisiaan. Ei pieninkään tuulenhenkäys liikuttanut Finja-järven pintaa; kaikki oli niin tyyntä ja rauhallista kirkkaassa kuutamossa, liekit vaan palavasta leiristä heijastuivat julmasti tyynelle veden pinnalle.

"Antaudu Walchovitz!" käski Czarny, joka myöskin oli noussut seisomaan sen veneen kokassa, jossa häntä paitsi vielä Ramoski, Bernhard ja Akselkin olivat. "Antaudu, sillä kaikki vastarinta on turhaa! Koko leiripaikka on piiritetty, etkä sinä voi paeta. Viekkautemme voitti sinut vihdoinkin; saarella, jonne aijot, on joukko sotamiehiä, ja vaikka pääsisitkin meiltä pakoon, et kuitenkaan ehdi pitkälle, ennenkuin olet otettu kiinni. Jokainen sotamiehemme tuntee sinut, käyttäisitpä sitten mustaa tahi punasta partaasi, ja palkkion, jonka päällikkömme antaa päästäsi, tahtoisi moni voittaa."

Walchovitz ei vastannut, mutta samassa näytti pirullinen ajatus juolahtaneen hänen mieleensä. Hiljaa nojautui hän Eleonoran yli ja nosti hänet ylös väkevillä käsivarsillaan.

"Minä sanon teille nyt ehdot, mitkä katson hyväkseni", huudahti hän pilkkanaurulla. "Jättäkää tie vapaaksi, ja kreivittärelle ei tule tapahtumaan mitään pahaa, vastaisessa tapauksessa on hänellä kaikki kärsittävänä."

Toinen vene oli sillävälin lähestynyt häntä melkein huomaamatta, ja molemmat alukset olivat nyt niin lähellä toisiaan, että parilla aironvedolla olisivat voineet törmätä yhteen.

"Minä en pelkää teitä", jatkoi Walchovitz samalla pilkkanaurulla. "Sinä, Ramoski olit kavalampi kuin luulinkaan, mutta vielä ei meidän välimme ole selvillä, tottapa kerran sinut tulevaisuudessa löydän, jolloin..."

"Ellei tämä järvi olisi hautasi, jesuiitta", vastasi Ramoski, osoittaen kädellään tyyntä veden pintaa.

Walchovitzin kasvot tulivat tuhkanharmaiksi, kuullessaan nämä Ramoskin sanat, sillä vastustajansa uhkaavasta äänestä huomasi hän selvään, ettei armoa ollut toivomistakaan.

Eleonora oli sillävälin tointunut, ja huomatessaan haavoitetuksi luulleen poikansa, huudahti hän ilosta.

"Pelasta minut, pelasta minut!" huusi hän tuskastuneena. "Tuo hirviö on muuten ottava henkeni."

"Niin, hänen elämänsä on minun käsissäni", vastasi Walchovitz synkästi ja kohotti karpiininsa. "Tie auki ja heti, muuten saatte hakea kreivitärtä tuolta", lisäsi hän, osoittaen järveen. "Minä vaikka itse teen hänelle seuraa", jatkoi hän pirullisella hymyllä, joka näytti vielä iljettävämmältä, kun kuun säteet sattuivat hänen kalpeille kasvoilleen, tehden ne melkein aaveentapaisiksi. "Kunhan vaan kosto täyttyy, ei tee mitään, jos kostaja seuraa uhriansa kuolemaan!"

Samassa laukesi pistooli, ja äänekkäällä kirouksella vaipui Walchovitz veneensä pohjille. Tämän hetken käytti Aksel hyväkseen ja ohjasi veneen parilla vedolla toisen rinnalle. Hetkeäkään kadottamatta juoksi Bernhard suoraan jesuiittaa kohden, joka koki nousta seisomaan, ja iski häntä niin voimakkaasti vasempaan käsivarteen, että hän uudestaan horjahti takaperin. Sitten tarttui hän äitiinsä, ja kantoi hänen varovasti veneesensä. Tämä kaikki oli tapahtunut nopeammin, kuin sitä voi kertoa, ja kun Walchovitz vihdoinkin heräsi horroksistaan, oli saaliinsa temmattu hänen käsistään.

Hirveä vala kalpeilla huulillaan nousi hän seisoalleen ja päin Ramoskia, joka juuri koetti kiinnittää hänen venettään omaansa, tällä tavoin saadakseen vihollisensa käsiinsä.

"Haa", huudahti jesuiitta, heiluttaen leveäteräistä tikaria päänsä yli, "sinun vuorosi on nyt, ja minä tahdon nähdä sydänveresi. Sinä olet pettänyt minun! Kaksikymmentä vuotta olet tuntenut tuumani, salaisimmat ajatukseni ilmaisin sinulle, mutta sinä olit vaan nimeksi jesuiitta, sillä sinä petit ja annoit minun ilmi. Sellainen vaatii kostoa. Sinun täytyy kuolla, ja sinussa taasen heittiö jesuiitaksi haudataan laineisin!"

Surullisin katsein seurasivat muut vihollisten pienimpiäkin liikkeitä, ja Eleonora tuskin uskalsi hengittää. Jokaista kammotti se raivon tunne, joka kuvautui Walchovitzin kasvoissa, ja jokainen näki myös, että ratkaiseva taistelu pian oli alkava.

Ramoski ei vastannut vihollisensa puheesen, vaan valmistautui taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Aivan sivuttain olivat nämä pienet alukset, ja koko järvellä ei voitu huomata muita eläviä olentoja kuin molemmissa veneissä.

"Pyhä neitsyt minua suojelkoon", jupisi Ramoski, tarttuen lujemmin tikarinkahvaan. "Minä luettaisin hänelle niin monta messua kuin voisin, jos hän sallisi minun kostaa sille, joka on väärin käyttänyt hänen nimeänsä halpamielisten tuumiensa täyttämiseksi; minä..."

Kauemmaksi ei hän ehtinyt, sillä kissan notkeudella karkasi Walchovitz hänen kimppuunsa. Kirkkaat tikarit välähtelivät kuutamossa ja synnyttivät ääniä, jotka tässä kohden kuuluivat kuolonsanomilta. Molemmat vastustajat olivat yhtä notkeat, ja yhtä taitavasti he aseitaankin käyttelivät. Kauan oli voitto epätietoinen, mutta vihdoin lankesi Ramoski airoon ja horjahti takaperin. Kiljunnalla, joka enemmän oli verenhimoisen pedon kuin ihmisen, syöksyi Walchovitz onnettoman vihollisensa päälle, ja ennenkuin Bernhard ehti apuun, työnsi hän aseensa syvälle onnettoman sydämeen.

Ähkyen kaatui Ramoski, ja hänen viimeiset sanansa olivat:

"Tappakaa hänet! Te ette milloinkaan saa rauhaa, niinkauan kuin tuo konna elää."

Czarny nojautui kuolevan yli ja kuuli hänen viimeisen huokauksensa; sitten syöksyi hän pystyyn, suonet hänen otsallaan paisuivat, ja, puristaen kätensä nyrkkiin, kääntyi hän murhaajaan päin. Mutta tämä oli jo täydessä taistelussa Bernhardin kanssa, joka ei ollut välittänyt äitinsä rukouksista, vaan nuoruuden innolla antautui kamppailuun.

Walchovitz vältti taitavasti ne miekan iskut, joilla Bernhard tavoitteli hänen sydäntään, mutta tuntiessaan voimansa yhä heikkenevän, koetti hän vietellä vihollisensa ansaan. Hän näki selvään, että jos hänen onnistuisikin voittaa Bernhard, olisivat Czarny ja Aksel taasen valmiit häntä vastustamaan.

"Koston saakoon niin monta uhria kuin suinkin", jupisi hän, "sitä suurempi armo minulla on odotettava kiirastulessa."

Hiljaa vetäytyi hän askel askeleelta takaisin, vietelläkseen Bernhardin mukanaan, ja nuorukainen seurasi pelkäämättä, Czarnyn sivultapäin huomatessa kaikki liikkeensä.

"Vielä on käsivartenne heikko, nuori kreivini", ivasi jesuiitta ja katseli Bernhardia tuimasti. "Minä voitan teidät ja saan nähdä sydänverenne kuten Ramoskiltakin."

"Lopeta taistelu, Walchovitz", sanoi Czarny, mennen lähemmäksi; "sinä joudut kuitenkin tappiolle, sillä meitä on kolme sinua vastaan."

"En milloinkaan", jupisi jesuiitta käheällä äänellä. "Luuletko että minä antaudun? En! mieluummin heittäydyn tuonne syvyyteen!"

"Kuole siis!" huusi Bernhard ja tähtäsi nopean iskun vastustajansa sydäntä kohti. Isku sattui ja tukahutetulla äännähdyksellä kaatui tuo onneton takaperin. Kerran vielä karkasi hän pystyyn, mutta ei ottanut monta askelta, ennenkuin hän kauheasti kiroillen horjahti veneen laidan yli järveen. Hetkisen vaan liikkui sileä vedenpinta, sitten oli kaikki hiljaista; Walchovitz ei enään ollut elävitten joukossa.

"Huu, mikä hirveä yö!" huokasi Eleonora, peittäen kasvonsa käsillään.

"Tällaista yötä emme enään tule näkemäänkään", vastasi Czarny luottavasti. "Tästä lähin on kaikki oleva hyvin, sillä Tapani Czarneckin lausuman kirouksen voima on nyt kadonnut. Ken olisi kaksikymmentä vuotta takaperin osannut aavistaa, että Sanin rannalla aloitettu taistelu päättyisi Finja-järvellä? Mutta minä huomaan, että meikäläiset ovat voittaneet", jatkoi hän teeskennellyllä hilpeydellä; "tulkaa, yhtykäämme nyt katteinin seurueesen ja palatkaamme Torppaan, jossa ei enään milloinkaan verisiä taisteluja tulla pitämään."

"Berta on siis siellä?" kysyi kreivitär hiljaa.

"Niin on", vastasi Aksel, hienon punan noustessa hänen poskilleen; "Landskronan taistelun jälkeen vein minä hänet sinne, ja jo tänä iltana, kreivitär, tunnustan teille jotakin."

"Odota siksi, kun tulemme kotia", vastasi Eleonora hymyillen ja taputti nuorukaista olalle. "Minä aavistan, mitä se on, mutta ensin tahdon kuulla Bertan mielipiteen asiassa."

Aksel aikoi vastata, mutta samassa antoi Czarny lähtömerkin, ja puolen tuntia sen jälkeen nousivat he onnellisesti maalle. Kiireisesti tehtyyn hautaan pantiin sitten tuo uskollinen Ramoski, ja kun kuu jo alkoi vetäätyä länteen päin, asteli seurue metsään, jättäen sissileirin taakseen savuavana roviona.

Vieno aamutuuli liikutti Finja-järven pintaa, ja ne laineet, jotka olivat helmoihinsa ottaneet entisen sissipäällikön ruumiin, kätkivät yhtä uskollisesti tuon raivoisan jesuiitan ja kostonhimoisen ruhtinaan palvelijan.