Part 2

"Olisipa vahinko, jos puolalaiset saisivat tuon vallattoman rakastajan kynsiinsä", mutisi eversti, heittäytyen pitkäkseen vuoteelleen, nauttiakseen muutaman minuutin lepoa. Peijakkaan soma oli tuo puolalaistyttö kuitenkin, enkä minä laisinkaan ihmettele, että meidän tulinen luutnanttimme on ilmi tulessa. Sanotaan, että tyttö on silmittömästi rakastunut häneen, ja minä lyön vaikka vetoa aimo miekkani sataan dukaatiin, ettei kukaan meistä tule viemään kotimaalleen niin ihanata saaliista. Hänellä on veli, tuo kenraali, joka itse on antanut itselleen arvonimen. Muuten hänestä ei taida olla sotapäälliköksi paljon enemmän kun minun huonommasta korpraalistani, mutta urhoollinen hän taitaa olla, ja aika työn saamme, ajaessamme hänet husaarineen ja kvartiaanineen takaisin soihin, josta he ovat tulleetkin. Nuori Czarnecki on kai määrätty hänen langokseen, mutta vielä voi kaikki muuttua, ja ell'ei asiat aivan hullusti mene, teen minä herroille tänä yönä kepposen, jota he eivät aivan pian tule unohtamaan. "Nyt tiedän, mitä teen", huusi hän ja hypähti ylös nuorukaisen vilkkaudella, "vaan kepponen pitää heti tehtämän, ennenkun rakastaja ennättää kiepata pois morsiamensa kehdosta!"

Eversti tuskin sai sanottua viimeiset sanat, ennenkuin ovi aukeni ja varteva sotilas astui sisään.

"Terve tuloa, majuri Berdan", sanoi eversti ja meni vastatullutta tervehtimään, "missä olette olleet ja minkälaisia uutisia tuotte?"

"Mikolaiov'in luona", vastasi majuri. "Minä tapasin siellä joukon Lubomirskin husaareja. Ilman muita mutkia hyökkäsin heidän päälleen ja ajoin koko parven Visiokaan. Muiden muassa, jotka joutuivat käsiimme, oli yksi hyvin epäiltävän näköinen, sillä hän vältti aina joutumasta taisteluun ja koetti useoita kertoja paeta. Tutkiessani häntä, löysin tämän kirjeen, joka oli ommeltu hänen takkinsa helmaan."

Majurin mentyä, avasi eversti kirjeen, sanoen itsekseen: "Olenpa varma, että tämä sisältää jotain saakelin vehkeitä. Arvasinpa oikein!" huudahti hän, luettuaan kirjeen, "veli on peloissaan ja tahtoisi siskonsa varmaan paikkaan. Saakelin mukavasti ajateltu nämä vehkeet, mutta peijakkaan paha oli, että minä osaannuin joutua väliin, tekemään tyhjäksi nämä hankkeet. Ha, ha, haa! Tahtoisinpa nähdä sekä veljen että aijotun sulhasen kasvot, kun he huomaavat tuon vanhan karhun, Kustaa Krusen, vieneen pois heidän saaliinsa. Nämä vehkeet kyllä ansaitsevat kävelymatkan, vaikkapa se olisikin kahta virstaa pitempi."

Näin sanoen solmi eversti miekan vyölleen, heitti ratsukaapun hartioilleen, pisti pari pistoolia nahkavyöhön ja kiiruhti ulos. Tuo pieni joukko seisoi jo valmiina, odottaen ainoastaan käskyä lähteäkseen liikkeelle.

"Majuri Berdan", huusi eversti, "vanki on kai takavarikossa?"

"On, ja varmassa". vastasi majuri.

"Älä päästä häntä karkuun, minä tutkin häntä palattuani." Tämän sanottuaan komensi eversti joukon liikkeelle, kannusti hevostaan ja kiirehti joukkonsa etupäässä etelään päin.

* * * * *

Noin neljännespenikulma itäänpäin Mielec'istä seisahtui Kaarlo Kustaa, antaakseen joukkojensa hengähtää rasittavien marssien perästä. Koko sotavoima, noin 8,000 miestä, oli majoittunut ympyrään, minkä keskukohdalla oli vanha, rappiolle joutunut luostari, jonka kuningas otti asunnokseen.

Suurista saleista ei enään kuulunut munkkien eikä nunnain ykstoikkoisia lauluja, ja pienissä, vankilan tapaisissa kopeissa vallitsi haudan hiljaisuus. Salaiset huokaukset ja kyyneleet eivät häirinneet hiljaisuutta, eivätkä myöskään tukahutetut hätähuudot ihmisparkoja kidutettaissa muistuttaneet keskiajan tyrannisuudesta ja suuremmasta jumalanpelosta; ainoastaan rumpujen äänet ja sotamiesten naurut muistuttivat, että toinen sukupolvi polki jumalisten isäin entistä asuntoa.

Ajatuksiin vaipuneena läheni Kaarlo Kustaa luostarin muurin porttia. Hänen rinnallaan käveli eversti Kaarlo Sparre.

"Teidän majesteettinne", sanoi tämä, juuri kun kuningas astui rikkoutuneelle kynnykselle, "täällä täytyy olla varovainen, sillä juuri tällaisissa paikoissa ryövärit ja salamurhaajat mieluummin oleskelevat."

"Rakas Sparre", vastasi Kaarlo Kustaa ja laski kätensä everstin olalle tuolla tavallisella hymyllään, jolla hän lumosi jokaisen, joka tuli hänen läheisyyteensä, "tämähän on asumukseni, enkö uskaltaisi sinne? Kas niin, herrani", sanoi hän iloisesti muille päälliköille, jotka seurasivat häntä, "nyt olemme nykyisessä kodissani, jonka täten uudistan."

Näin sanoen astui kuningas ensiksi sisään, pysähtyen keskelle lattiaa, johon oli asetettu kiviä ympyrään. Yhdelle näistä istui kuningas ja käski seuransa noudattamaan hänen esimerkkiään. Kaarlo-kuninkaan äsken niin iloiset kasvot näyttivät nyt murheellisilta, suuret, kirkkaat silmänsä katsoivat tutkistellen kaikkiin ja jäivät vihdoin majuri Kaarlo Kristeri Liljenberg'iin.

"Herrani", alkoi kuningas, "tämä sotaneuvottelu on päättävä sekä meidän että Puolan kohtalon. Näissä soissa kadotamme tuhansittain urheita sotilaita ilman sanottavaa edistystä. Kenraali Lubomirskin johtamana kokoontuvat puolalaiset ja Czarnecki koettaa kukistaa siipeämme. Tämän täytyy muuttua, minä en voi nähdä, että urhoolliset poikani tulevat pelkojen vihollistemme saaliiksi; vielä kerran: _tämän täytyy muuttua_." Kaarlon silmät säihkyivät ja hän aikoi jatkaa, mutta näki, että majuri Liljenberg aikoi puhua.

"Puhukaa, majuri", sanoi hän, "me tahdomme kuulla ajatuksenne."

"Teidän majesteettinne", alkoi majuri, "sekä minun että muiden neuvosta pitäisi meidän niin pian kuin mahdollista murtaa tämä kolmio, jonka rajana ovat Veiksel ja San. Edellisen luona seisoo Czarnecki, jälkimäisen litvalaiset, ja heillä on kyllin ruokavaroja kummallakin. Minä en sano tätä pelosta, vaan nälkä, tämä vihollinen, joka on tulta ja miekkaakin kamalampi, on kintereillämme. Sandomirin luona on Cronlod, mutta hänkin on elatusvarojen puutteessa, ja jos puolalaiset monta kertaa tekevät väkirynnäkköjä, luulen minä, että tämäkin linnoitus pian antautuu."

"Teidän sananne eivät juuri ole iloittavia", vastasi kuningas, vaipuen ajatuksiinsa, "mutta minä ymmärrän aivan hyvin, että te olette oikeassa. Noh, hyvä siis!" huudahti hän muutaman minuutin mietittyään, "seuratkaamme majurin neuvoa. Sandomirin luona menemme Veikselin yli, sieltä heti marssiaksemme Varsovaa kohden. Pitäkää joukkonne kunnossa, ja te, Sparre, antakaa käsky eversti Kruselle, että hän kuta pikemmin, sitä parempi, yhtyy meihin." Näin sanoen nousi kuningas paikaltaan, hänen silmänsä säihkyivät ja hän sanoi itsekseen: "Juhana Kasimir, vartioitse nyt pääkaupunkiasi!"

Päälliköt erosivat. Ainoastaan Liljenberg ja kenraalimajuri Bülov menivät samaan suuntaan leirin pohjoisosaan. Viimein sanoi Bülov katkeralla äänellä:

"Kuinkahan tämäkin päättyy. Kuningas sanoo menevänsä Veikselin yli, mutta sehän tie on suljettu."

"Suljettu", huudahti Liljenberg hämmästyksellä, "te puhutte leikkiä!"

"En, se on täyttä totta."

"Minkätähden ette sitä ennen ole ilmaisseet?"

"Minä en nyt tahtonut vastustaa teitä", vastasi Bülov röyhkeästi, "sillä minä tiedän, että kaikki neuvomiseni nyt olisivat menneet kuuroihin korviin. Kaarlo Kustaa on sekä sotapäällikkö että sankari, mutta kun hän on valmis rynnäkköön, on hän liian hätäinen."

Liljenberg ei vastannut.

"Minä olen varma asiastani", jatkoi Bülov, "hän ei olisi päättänyt mennä yli Veikselin; semminkään ei nyt."

"Selittäkää selvemmin!"

"Heti. Tunti sitten tuli tänne airut eversti Cronlodilta. Tämä urhokas mies on jo lyönyt takasin kolme väkirynnäkköä, ja useita pienempiä kahakoita on tapahtunut, kun puolalaiset ovat koettaneet valloittaa linnan. Vihollisen laumat lisääntyvät aina enemmän ja enemmän. Sandomir on jo monta kertaa sytytetty palamaan, ja jos kaupunki antautuu, täytyy myöskin linnan ennen tahi myöhemmin joutua puolalaisten käsiin. Vaan tässä ei vielä ole kaikki mikä vielä enemmän vaatii varovaisuutta, on se, että Czarnecki, tuo viekas partioretkeläinen, on arvannut hankkeemme, ja nyt on hänen tarkoituksensa pakottaa meitä vielä kauemmaksi kolmion kärkeen, voidakseen sitten yhdellä iskulla hävittää meidän pienen sotavoimamme."

"Helpommin sanottu kuin tehty", jupisi Liljenberg. "Me emme anna turkkilaisten eikä barbaarien vangita itseämme." Ääneensä sanoi hän: "Minkä neuvon te, kenraalimajuri, antaisitte?"

"Jospa tässä", vastasi Bülov, osoittaen Veikseliä, "olisimme menneet yli ja marssineet Czarneckia vastaan, ennenkuin hän olisi joutunut kutsumaan avukseen litvalaiset. Hänen lyömisensä olisi ollut hyvin helppo, ja Cronlod olisi myös tullut vapautetuksi heidän rynnäköistään. Lubomirskin joukot ovat liian heikot vastustamaan meitä, ja Juhana Witebski, joka on sijoitettu virtojen yhtymäpaikoille, ei myöskään olisi joutunut omaisiensa avuksi. Ainoastaan täten olisi tie Varsovaan nyt ollut auki. Tämä olisi ollut minun neuvoni."

Nyt pysähtyi keskustelu, mutta ikäänkuin sattumalta katsoi Bülov taaksensa ja seisahtui. Muutaman silmänräpäyksen katseli hän tarkasti luostarin harmaita muuria, jotka hämärässä näyttivät jättiläiskummituksilta.

"Tuo vanha luostari näyttää minusta niin salaperäiseltä", kuiskasi hän Liljenbergille; "aina siitä asti kun tulimme tänne, olen sitä katsellut epäilyksellä. Minä olen varma, että jotain salaista on siellä kätkettynä. Katsokaa, katsokaa", jatkoi hän kuiskaavalla äänellä, ja tarttui majurin käsivarteen, "luuloni ovat toteutuneet. Siellä on vakoojia aikalailla, ja jos teillä on hyvät silmät, voitte helposti nähdä pään, joka liikkuu edestakaisin tuolla seinällä. He ovat olleet siellä piilossa, jo ennenkuin me tulimme tänne, mutta minä vangitsen koko joukkion. Älkää kadottako heitä näkyvistänne, majuri, minä tulen heti takasin."

Näin sanottuaan Bülov katosi. Liljenberg ei ottanut silmiään vakoojasta seinällä, ja hän näki nyt selvästi, mitä Bülov ei ollut huomannut, että siellä oli useita päitä. Suurimmalla levottomuudella odotti hän toverinsa takaisintuloa. Neljännestunnin kuluttua tulikin Bülov takaisin, kuiskasi muutaman sanan majurin korvaan ja veti hänen mukanaan.

Hiljaa hiipien lähestyivät he nyt sitä osaa muurista, jossa varjo oli näkynyt, ja ilokseen huomasivat he siellä ikkunan, josta voivat paremmin nähdä, mitä sisällä oli tekeillä. Bülov nousi varpailleen ja koetti katsoa sisään, mutta tässä epämukavassa ja väsyttävässä asennossa ei hän voinut olla niin kauan, että olisi mitään nähnyt.

"Tukekaa minua olallanne", kuiskasi hän Liljenbergille.

Tämä teki hänen pyyntönsä jälkeen.

"Kuinka monta heitä on?" kysyi Liljenberg hiljaa kuiskaten.

"Kymmenen minä olen lukenut", vastasi Bülov, "ja yhden näistä luulen tuntevani; tahtoisin kuitenkin nähdä hänen kasvonsa; vartalo on samallainen kuin hänelläkin, mutta hän istuu selin tännepäin, ja takin kaulus on nostettuna ylös, melkein silmiin asti."

"Hän on siis merkittävä henkilö?" sanoi majuri, puoleksi kysyen.

Bülov ei vastannut.

Noin puolentunnin vaitiolon jälkeen sanoi kenraalimajuri, astuessaan alas.

"Nyt näyttää heidän neuvottelunsa päättyneen, mitähän nyt seurannee?"

Tämän sanottuaan vetäytyivät he muutamia kyynäriä muurista ja aikoivat juuri piiloutua erään suuren kivilohkareen taakse, kun äänekäs "wer da!" kaikui yön hiljaisuudessa.

Vielä kerran kuului tämä röyhkeä kysymys ja senjälkeen kova laukaus, jonka kaiku monenkertaisesti kertoi luostarin saleissa. Samassa silmänräpäyksessä kuului kavioin kopse aivan vakoojien takana, Bülov hypähti heti sivulle, mutta Liljenberg, joka oli kömpelömpi, ei kerinnytkään väistymään. Salaman nopeudella kiiti eräs ratsastaja esiin, ja ennenkuin majuri sai ajatelluksikaan vastustusta, makasi hän jo melkein tainnotonna maassa. Juuri silloin pilvet haihtuivat, ja kuu loi kirkkaan valon kaikkiin esineihin. Tuntematon ratsastaja kääntyi Bülovin puoleen, paljasti kasvonsa ja huusi pilkallisesti hymyten:

"Kiitos viimeisestä Donajekin luona, herra kenraalimajuri!"

"Tuhat tulimmaista", jupisi Bülov, hakien innokkaasti pistoolejaan, vaan samassa laukkasi ratsastaja tiehensä.

Liljenbergin tainnottomuus ei kestänyt kauvan; tuntemattoman huudosta hän jo heräsi, nousi ylös ja sanoi Büloville:

"Tuo veijari näkyy tuntevan teidät, ja minä muistuttelen myöskin kuulleeni tämän äänen ennenkin."

"Hiljaa", kuiskasi Bülov, katsoen ympärilleen, "ei kukaan saa tietää, että meillä on ollut tällainen seikkailu Göran Czarneckin kanssa."

Samassa astui eräs korpraali esiin, ilmoittaen että kuusi puolalaista on vangittu.

"Vartijoitse heitä hyvin", käski Liljenberg, "huomenna tulen minä heitä tutkimaan."

III.

Seikkailu.

Hiljakseen lähestyi Vilho virran rantaa, ratsastaakseen sitä pitkin, luullen siten välttävänsä kaikki vaarat. Ennen oli ollut pimeä kuin säkissä, vaan vähitellen pilvet hajosivat, ja juuri vähää ennen sydänyötä nousi kuu aivan pilvettömälle taivaalle. Nyt voi Vilho helposti eroittaa hänestä etäämmälläkin olevat esineet. Vaan nyt voivat myöskin väjyvät viholliset helposti huomata hänet.

Mutta nyt ei Vilho ajatellutkaan petosta eikä pauloja; hänellä oli parempia seikkoja ajateltavana. Hän muisteli Eleonoraa ja noita ihania hetkiä, jotka olivat menneet; hän ajatteli epävarmaa tulevaisuutta, millaisia tauluja se toisi hänen silmäinsä eteen, eikä hän saattanut olla olematta vähän suruissaan, muistaessaan ruhtinasta ja hänen suhdettaan Eleonoraan.

Vaan toivo, tuo lohduttaja, kun murheet painavat mieltä, se vilkastutti myöskin Vilhoa ja enensi hänen rohkeuttaan. Hänellä oli mielestään voimia painiskella vaikka kohtalonsa kanssa, vaikkapa se olisi kuinkakin vihollismielinen häntä kohtaan.

Äkkiä pysähtyi hevonen, ja ellei Vilho olisi ollut niin taitava ratsastaja, olisi hän varmaan pudonnut selästä. Ajatuksiinsa vaipuneena ei hän huomannut, että oli ohjannut hevosensa päin virtaa, jonka aallot loiskivat.

Ainoastaan pari kyynärää hänestä. Hän kuunteli hetken ja säikähti, kun kuuli kavioin kopsetta. Äkkiä ohjasi hän hevosensa aina virtaan saakka, aikoen uiden mennä yli Vislokan, joka tässä kohtaa oli hyvinkin kapea, vaan muutti äkkiä päätöksensä ja ajoi läheiseen pensaikkoon. Takaa-ajajat tulivat aina lähemmäksi, he puhuivat äänekkäästi ja hyvin vilkkaasti sekä mainitsivat usein Czarnyn nimen.

"Ahaa", sanoi Vilho itsekseen, joka kuuli koko heidän puheensa, "se on tuo Czarny-lurjus, jota saan kiittää tästäkin seikkailusta, mutta kyllä sen hänelle vielä maksan."

Hänen täytyi nyt etsiä itselleen sopiva lymypaikka, mutta huomasi surukseen, että hänen oman pelastuksensa tähden täytyi jättää hevonen kohtalonsa nojaan. Pitkittä ajatuksitta hyppäsi hän maahan, paljasti miekkansa ja ryömi pensaikkoon, huolimatta terävistä oksista, jotka repivät sekä hänen vaatteensa että kasvonsa ja kätensä. Kun hevonen tunsi itsensä vapaaksi, hyppäsi se takajaloilleen, hirnui hurjasti ja syöksyä virtaan päin. Mutta äkkiä kääntyi se takasin, nosti korviaan ja katosi metsään. Muutaman minutin kuluttua tulivat takaa-ajajat pensaikon luo, ja Vilho kuuli selvästi yhden heistä sanovan: "Hän on päässyt pakoon; virta ei ole leveä, hän on uinut sen yli."

Vilho valmistautui kovimpaan vastarintaan, jos hänen piilopaikkansa keksittäisiin. Hän puristi miekankahvan käteensä ja tarttui karbiniin, voidakseen heti sen laukaista.

Eräs takaa-ajajista virkkoi taas: "Minä olen aivan varma siitä, että hän on uinut yli; nämä kirotut ruotsalaiset uivat kuin kalat. Vaan jos hän on piiloutunut tänne lähelle, saamme hänet pian käsiimme. Yksi mies jää tänne, me muut tutkimme rannan, sillä hän ei saa päästä meiltä pakoon!"

Tämän sanottuaan he poistuivat. Neljäs jäi ja istui niin lähelle Vilhoa, että tämä aivan helposti olisi voinut tarttua häneen kädellään.

Hetken odotuksen jälkeen, joka Vilhosta tuntui hirveän pitkältä, asetti puolalainen kiväärin viereensä, nojasi päänsä puunrunkoa vasten ja nukkui.

Tämä oli Vilhon pelastus. Tuskin 20 askelta hänestä lirisi pieni lähde, ja vasemmalla puolella oli ranta vapaa niin kauaksi, kuin silmä kannatti. Mutta silmänräpäystäkään ei nyt saanut hukata, jotta pelastus onnistuisi. Käärmeen notkeudella hypähti Vilho pensastosta nukkuvan puolalaisen luo, ottaen tämän kaikki aseet itselleen. Hiipien lähestyi hän nyt rantaa, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan paikalleen, huomattuaan vedenpinnalla mustan esineen, joka luikerteli sinne tänne. Hän huomasi heti, että se oli vene, vaan oliko siinä ystäviä vai vihollisia, sitä ei hän vielä eroittanut.

Tuskin oli Vilho poistunut piilopaikastaan, ennenkuin puolalainen hypähti ylös, olematta laisinkaan unisen näköinen. Hän katseli tarkasti ympärilleen ja jupisi itsekseen:

"Kyllähän ruotsalaiset ovat varovaisia, mutta me olemme kavalia kuin käärmeet. Tuo poikaraukka on nyt itse joutunut paulaan." Näin sanoen meni hän kiirein askelin samaan suuntaan kuin hänen toverinsakin. Venettä ei hän huomannut.

Vilhon silmät eivät eronneet veneestä; hänen sydämensä tykytti kuultavasti. Rapina, joka syntyi lehden pudotessa puusta, pelotti häntä. Hänen edessään oli vedenpinta ja takanaan synkkä metsä, vaikka hän kääntyisi minnepäin tahansa, täytyy hänen tavata vihollisia. "Kävi kuinka kävi", jupisi hän itsekseen, "minä en voi täällä kauemmin olla, täytynee lähteä tutkimaan, josko minulla on pelastuksen toivoa. Ell'en pääse pakenemaan ennen päivän koittoa, on se sitten jo liian myöhäistä."

Näin sanoen nousi hän makaavasta asennostaan ja aikoi juuri mennä alas rantaan, kun kuuli takanaan kovan paukauksen, ja luoti vinkui niin läheltä hänen päätään, että luuli itsensä haavoittuneen. Puoleksi houreissaan odottamattomasta päällekarkauksesta hän kaatui, mutta tuli kohta tuntoihinsa, kun viholliset ilohuudolla syöksyivät metsästä. Nyt riippui kaikki yhdestä hiuskarvasta. Vene lähestyi hyvin nopeasti, vaan huomaamatta, ja juuri kun puolalaisten piti ottaa Vilhon kiinni, pamahti kaksi laukausta, ja yhtä monta vihollista kaatui verissään.

Yhdellä hypyllä oli Vilho taaskin pystyssä, laukasi karbiininsa yhtä puolalaista vastaan, joka vaipui maahan metsänrinteessä. Neljäs, joka oli Vilhon entinen vartija, pyysi armoa, joka hänelle myönnettiinkin, ehdolla, että hän antautuisi. Senjälkeen meni Vilho nopein askelin veneen luo, jossa häneltä kysyttiin:

"Oletteko te luutnantti Stjernfelt?"

"Olen", vastasi Vilho, "kuka tässä veneessä on päällikkönä?"

"Kersantti Lundberg", vastasi eräs ääni, jonka Vilho tunsi olevan kersantin.

Vanki oli jo annettu sotamiesten käsiin, ja luutnantti oli juuri astumaisillaan veneesen, kun kersantti sanoi:

"Olettehan ratsastanut, luutnantti, missä on hevosenne?"

"Hevoseni", sanoi Vilho ikäänkuin itsekseen, "niin", lisäsi hän ääneensä, "tuo uskollinen eläin ei saa joutua puolalaisten käsiin; kersantti, ottakaa muutama mies mukaanne ja seuratkaa minua, me menemme noutamaan hevoseni takaisin. Ja sinä", jatkoi hän, kääntyen vankiin päin, joka hänen käskystään oli päästetty irti, "sinä osoitat meille tien, vaan jos vähänkään näytät petoksen merkkiä, olet kuoleman oma. Eteenpäin!"

Vanki ei vastannut sanaakaan, mutta hänen yhteen-purruista hampaistaan ja hurjista silmäyksistään huomasi aivan selvästi, että viha kiehui hänessä.

Pian saapuivat he siihen paikkaan, johon hevoset olivat sidotut. Vilho tunsi heti omansa, ja hyppäsi keveästi satulaan. Sotamiehet ottivat kukin hevosen itselleen, niin pitkältä kuin riitti, ja kun vanki oli pakotettu istumaan erään sotamiehen eteen satulaan, komensi Vilho hiljaa: "eteenpäin!"

Tukahutettu huuto keskeytti samassa hiljaisuuden, eräs sotilaista haparoitsi muutamia silmänräpäyksiä käsillään ilmassa ja kaatui sen jälkeen maahan, leveäteräinen puukko rinnassaan. Puolalainen oli myöskin kadonnut. Muutamia korahduksia kuului, ja sotilas oli kuollut. Tämä salamurha vihastutti kaikkia, samalla kun se kiihoitti heitä kostamaan toverinsa kuoleman. Silloin kuului ylt'ympäri tuota pientä joukkoa hurja sotahuuto, ja joka pensaasta tuikahti esiin painetti.

"Me olemme petetyt!" huudahti Vilho, vetäen miekan tupestaan, "puolustakaamme itseämme kuin urheat sotilaat ainakin!"

Sotamiehet, jotka olivat tottumattomia ratsastajia, astuivat alas ratsuilta, asettuivat jääkäriketjuun ja odottivat rynnäkköä.

Tätä ei heidän tarvinnutkaan kauan odottaa; vaan ruotsalaiset ottivat ryntääjiä vastaan tunnetulla kylmäverisyydellään. He huomasivat myös pian, että puolalaisten luku ei ollutkaan niin suuri kuin alussa näytti. Nyt kysyttiin, kummatko ennen ehtii veneen luo, sillä puolalaisten selvä aikomus oli päästä ruotsalaisten edelle. Mutta tämä aikomus havaittiin ajoissa. Vihollisen luodit vinkuivat ruotsalaisten korvissa, riistivät kuoren puista ja nakkelivat puun oksia sinne tänne, vaan yhtään miestä kadottamatta pääsivät ruotsalaiset metsästä.

Mutta nyt tuli kysymys, miten hevonen saataisiin viedyksi yli. Pitkää miettimisen aikaa ei ollut, sillä puolalaisten yhä enenevät laumat tunkivat päälle. Jokainen näki, että hevonen täytyi jättää, ja Vilho itsekin oli samaa mieltä. Muutamia sekuntia hyväiltyään uskollista sotatoveriaan, löi hän sitä keveästi lanteelle. Hevonen hirnahti, pani korvansa nujuun ja nelisti virran rantaa käyvää tietä myöten Mieleciin.

Suuritta vaikeuksitta saapuivat ruotsalaiset veneen luo. Viivyttelemättä sysättiin vene rannasta ja he astuivat pian maalle Mielecin luona.

Ensimäinen, jonka Vilho tapasi, oli majuri Berdan. Tältä sai Vilho kuulla sekä everstin partioretkestä että myöskin vangin kiinniottamisesta Mikolaiovin luona.

"Saattakaa minut vangin luo", sanoi Vilho, '"minä ymmärrän jotensakin hyvin puolan kieltä, ja koetan parastani, saadakseni häneltä kiskotuksi totuuden."

Majuri myönsi tämän, ja muutaman minutin kävelyn jälkeen seisahtuivat he talon eteen, jossa vanki säilytettiin. Sittenkuin upserit olivat toisilleen jättäneet hyvästi, aukaisi Vilho matalan oven ja astui sisään.

IV.

Mikolaiovissa. - Kaksi vieraissakäyntiä.

Kun Eleonora oli kadottanut näkyvistään Vilhon palasi hän hitain askelin saliin. Vanha kreivitär oli vielä siellä ja tuli Eleonoraa vastaan, sanoen pilkallisella äänellä:

"Mikä suosionosoitus Puolan tyttäreltä, valtiokansleri Josef Lubomirskin sisarelta, on että hän saattaa halpaa ruotsalaista upseria portaille asti."

Hetken hämmästyneenä katseltuaan vanhaa kreivitärtä, sanoi Eleonora:

"Onko tämä totta, vai puhutteko leikkiä?"

"Tämä on aivan totta", vastasi Katarina-rouva, antaen joka sanalle painon. "Sinun tulee muistaa, Eleonora", jatkoi hän vähän lempeämmällä äänellä, "että kreivi Stjernfelt on vihollisemme, ja meidän tulee pitääkin häntä sellaisena, vaikka..."

"Ei", huudahti Eleonora, "hän ei ole meidän vihollisemme!"

"Eikö hän ole vihollisemme?" kysyi vanha kreivitär. "Se on totta, että hän kaikessa ystävyydessä on käynyt meitä tervehtimässä, mutta annas, kun sotaa ruvetaan käymään näillä seuduin, niin voit olla varma siitä, että hän ei ole kaikkia muita parempi. Minä en juuri luota noihin ruotsalaisiin", jatkoi hän kiivaudella, "sillä heidän kuninkaansakin on siveettömin kuningas, joka milloinkaan on istunut valtaistuimella."

"Minä taasen olen aina kuullut päinvastoin", sanoi Eleonora, "kaikki kiittävät hänen viehättäväisyyttään, ja minä tahtoisin juuri tietää, keltä olette kuulleet kaiken tämän."

Katarina-rouva oli muutamia silmänräpäyksiä vaiti, hän ei voinut katsoa Eleonoran vakaisiin silmiin. Vaan kun tämä toisti kysymyksensä, vastasi kreivitär hiljaa: "Göran Czarneckilta."

"Kaikki hänen puheensa ovat pelkkää lörpötystä", sanoi Eleonora kylmästi.

"Eleonora!" huudahti vanhus, tuijottavin silmin katsellen uskaliasta tyttöä, "kenen luvalla uskallat puhua tällaista siitä, jonka Jumala, isänmaa ja vanhempasi ovat määränneet puolisoksesi? Onneksi ei ruhtinas nyt ole läheisyydessä."

"Minä kyllä uskallan toistaa sanani ruhtinaankin kuullen", sanoi Eleonora vakavalla äänellä. "Minulla ei ole mitään peljättävää hänen puoleltansa, sillä ruhtinas Göran Czarnecki on -- pelkuri."

"Ruhtinas Göran pelkuri!" huudahti vanha kreivitär hehkuvin poskin. "_Ruhtinas Göran on pelkuri_!" toisti hän, antaen joka sanalle painon. "Hän, joka Donajekin luona kaatoi kahdeksan ruotsalaista, hän, joka aina on ensimäinen sodissa, häntäkö kutsut sinä pelkuriksi?"