Part 19

"Armas äitini", kuiskasi Bernhard, tukien käsivarsillaan kreivitärtä, "pian olemme pelastetut, sillä vihollisten täytyy peräytyä yhä kauvemmaksi, ja kun nyt vaan Czarny ja Aksel ehtivät ovelle saakka, on pääsy vapaa, ja kun kerran olemme metsässä, ei ole ensinkään vaikeata päästä pakenemaan Herrevadiin."

Eleonora ei vastannut; hänen katseensa harhaili salin toisesta päästä toiseen, ja olipa kuin jos hän joka hetki olisi odottanut näkevänsä jotakin hirveätä.

"Ethän ole nähnyt _häntä_, tuota kauheata?" kysyi hän hiljaa.

"Hän ei voi päästä käsistämme", vastasi Bernhard lujalla äänellä, "koko Czarnyn pyrintö on antaa hänelle ansaitun palkkansa ja kostaa urhean Erkkimme kuoleman."

Syvä huokaus tunkiihe kreivittären rinnasta, kuullessaan uskollisen palvelijansa kuolemasta, ja hän sanoi, kyynelten valuessa poskilleen:

"Rauha tomulleen! Mutta oletko saanut vihiä siitä, missä Martta lienee?"

"Hän on sissien luona", vastasi Bernhard surullisesti, "mutta jos he ovat vieneet hänet pois, vai onko hän täällä, sitä en tiedä."

Keskustelu päättyi tähän, sillä kookas talonpoika, joka hänen huomaamattaan oli tullut aivan lähelle, pakoitti häntä puollustaumaan vihollisen kiivasta hyökkäystä vastaan.

"Kyllä minä suojelen kreivitärtä, selvitä sinä asiasi sissin kanssa", sanoi Aksel, kiirehtien esiin. "Czarny koettaa juuri..."

"Tuossa, ota hänet!" huusi Bernhard ja laski äidin ystävänsä helmoihin, jonka jälkeen hän kääntyi talonpojan puoleen, joka raivosta säihkyvin silmin syöksyi häntä vastaan. Kamppaus ei kuitenkaan kestänyt kauvaa, sillä nuorukaisen miekkailu-taito päätti pian taistelun hänen eduksensa. Voimakkaalla iskulla löi hän vastustajansa keihään pirstaleiksi, ja kun tämä siitä huolimatta hyökkäsi hänen kimppuunsa puukko koholla, työnsi Bernhard väkevästi miekkansa hänen rintaansa. Samassa kun sissi tunsi terävän teräksen tunkeuvan ruumiiseensa, tarttui hän lappeesen ja veti Bernhardin mukanaan maahan. Eleonora, joka tuskastuneena oli katsellut kaksinkamppausta, aikoi kiljahtaessaan irtautua Akselista, luullen poikansa olevan haavoitetun, mutta kauvan ei viipynyt, ennenkuin tämä taas seisoi pystyssä. Miekka oli vielä vastustajan rinnassa, mutta voimakkaalla tempauksella veti nuorukainen sen sieltä. Sekava kirous vain kuolevan huulilta, ja suusta sekä ammottavasta haavasta valui veri lattialle. Hurja, vihanvimmainen katse, ja kaikki oli loppunut.

Sissien vastarinta laimeni yhä ja vihdoin olivat he työnnetyt takaisin erääseen nurkkaan salissa. Walchovitz ei hänkään säästänyt itseään. Hän oli saanut useita haavoja, mutta kieltäytyi vaan antautumasta, vaikka Czarny ja Aksel lupasivat hänelle vapaudenkin.

"Elävänä ette milloinkaan tule minua saamaan!" huusi hän riemastunein katsein. "Mieluummin annan paloitella itseni pala palalta, mutta sitä ennen täytyy yhden teistä jäädä paikalle."

Pihalta kuului selvään sissien hurjia lauluja ja miten he riemuitsivat saaliista; salissa taistelivat heidän toverinsa ja päällikkö henkensä edestä.

"Nuo saakelit", jupisi Walchovitz, purren hammastaan. "Jos vaan pääsen vapaaksi olen kaksinkertaisesti kostava noille kataloille."

Mutta hämärältä hänen pelastumisensa näytti, sillä holvikäytävä oli taistelun kestäessä kokonaan syttynyt tuleen, ja vaikka toinen lampuista oli sammunut, valaisivat kuitenkin leimuavat liekit koko tappelukentän ja sotivien kasvotkin. Helpoin keino kyllä olisi ollut hypätä akkunasta pihalle ja siten paeta, mutta senkin teki juuri vaikeaksi se, että Czarny joka paikkaan oli sulkenut tien.

Vihdoin ei Walchovitzilla ollut kuin kymmenen miestä jälellä.

"Minun täytyy menettää heidät", ajatteli hän, "nuo konnat voisivat muuten myydä minut, saadakseen armoa, ja vielä en ole maalin päässä." Näin sanoen käski hän miehiään suunnata hyökkäyksensä Bernhardia vastaan, joka Akselin rinnalla kaatoi sissin toisensa perään. Samassa silmänräpäyksessä kun Walchovitz syöksi esiin väkivallalla raivatakseen itselleen pelastuksen tien, kuului hirveä karjunta akkunan ulkopuolelta, nämät kun olivat vaan pari kyynärää maasta, ja kauvan ei viipynytkään, ennenkuin yhdet villit kasvot toistensa perään tulivat esille: ruudut särettiin, heikot lyijypielet katkottiin, ja sissit hyppäsivät huoneesen. Tämä näky enensi taas Walchovitz'in rohkeutta, sillä vaikka Bernhardin ja Akselin hyvin tähdätyt luodit kaatoivat monta vihollista, eneni heidän lukunsa kuitenkin joka hetki.

"Haa!" huudahti Walchovitz syösten esiin, "jopa vihdoinkin apu tuli!" Näin sanoen karkasi hän Bernhardia päin ase koholla ja niin kiivaasti, että nuorukainen peräytyi. Mutta juuri vetäytyessään taaksepäin, kompastui hän kuolleen sissin yli ja kaatui äitineen lattialle.

Nuolen nopeudella syöksi Walchovitz kreivittären luo, ja ennenkuin Czarny tai Akselikaan ehtivät apuihin, tarttui hän hänen ruumiinsa ja kantoi hänet, sydäntä särkevistä apuhuudoistaan huolimatta, vastatulleiden sissien keskelle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Bernhard taas jo pystyssä.

"Äitini, armas äitini, pelastakaa hänet, ja koko kiitollisuuteni, niin, koko Torppa on oleva teidän!" huusi nuorukainen epätoivon kuvastuessa kasvoillaan. "Hän on hukassa, joutuessaan noiden konnien käsiin!"

"Älkää vaivatko itseänne, hieno herrani", vastasi Walchovitz ilkkuen, "ensi kerralla on teidän vuoronne. Haa, äiti, tytär ja poika vallassani! Tämä on enemmän kun voin toivoakaan, ja pyhä neitsyt nähtävästi kostaa..."

"Mainitsepas vaan hänen nimensä, lurjus!" huusi Czarny, juosten Walchovitzin luo, "sinun suusi on liian saastainen mainitsemaan tätä kunnioitettavaa nimeä. Sitäpaitsi taitanet saada pitkän nenän mitä tyttäreen kuuluu, ja pitäisipä sinun muistaa, että Ramoskin viekkaus ennenkin kerran teki tuumasi tyhjäksi."

"Ramoski", jupisi Walchovitz itsekseen, "olisiko hän ehkä pettänyt minut, niin voi häntä! Ei, Ramoski on uskollinen", lisäsi hän kovempaa, "kaksikymmentä vuotta olen koetellut hänen uskollisuuttaan, ja aina huomannut sen lujaksi."

"Saatpa nähdä, kun tulet kurjaan koppiisi", vastasi Czarny, "mutta minäpä tahdonkin sinulle edeltää, että kotiin tullessasi ehkä lintu on tiessään ja häkki tyhjä, sillä vanha noita ei voi vastustaa vihki-veteen kastettua tikaria, joka on pyhitetty onnettomain puolustukseksi ja kostamaan eräälle lurjukselle!"

Vastaamatta sanaakaan vetäytyi Walchovitz takaisin. Taistelu oli hetkeksi tauonnut, mutta kummallakin puolen valmistauduttiin sitä jälleen jatkamaan. Kaatuneet viskeltiin sivuun; ystävät ja viholliset kaikki sikin sokin. Kuumuus oli lisääntynyt, ja liekit alkoivat jo sytytellä lahonneita permannoita salissakin. Akkunan luona seisoivat sissit ja keskellä salia palvelijat, tosin harvat luvultaan, mutta valmiina sotimaan viimeiseen saakka. Bernhard nojautui Akselin olkapäätä vasten, hänen silmänsä hehkuivat, rinta huokui rajusti, ja oikea käsi puserti kuumeentapaisesti miekan kahvaa.

"Antakaa meille takaisin kreivitär!" pyysi Czarny, mennen pari askelta sissejä kohden. "Kaikki, mitä täällä löytyy, on oleva teidän, ja minä hankin teille vielä suuremman lunastushinnan."

Talonpojat katselivat hieman epäröiden toisiaan, sillä sana _lunastushinta_ soi niin suloiselta heidän korvissaan, mutta he eivät saaneet pitkää miettimis-aikaa, sillä Walchovitz juoksi nyt esiin huudahtaen:

"Antaisitpa minulle miten suuria aarteita tahansa, en sittekän jättäisi kreivitärtä takaisin. Ota hänet väkisin, jos voit, mutta..."

Yön hiljaisuudessa selvään kuuluva kavioiden kolke keskeytti tässä hänen puheensa.

"Apu tulee nyt meillekin", huudahti Czarny ilosta loistavin kasvoin, "käykää noiden roistojen kimppuun nyt, kun he ovat joutuneet kahden tulen väliin!"

Hurraahuudoilla vastasivat palvelijat tähän Czarnyn kehoitukseen.

Kopina kuului kuitenkin yhä selvemmin, ja tämä kiivastuttikin palvelijoita ponnistamaan viimeiset voimansa. Mutta kun Walchovitz huomasi nyt todella vaaran uhkaavan ja näki, ett'ei laisinkaan ollut varma, saisiko hän pitää saaliinsa, päätti hän äkkiä palata takaisin. Sen tähden tarttui hän vielä tainnottomaan Eleonoraan, nosti hänet syliinsä ja läheni akkunaa. Mutta tätä ei hän ollut tehnyt huomaamatta. Bernhard ja Aksel syöksyivät esiin, ja hurja käsikahakka syttyi sissipäällikön ympärillä. Bernhard menetteli kuin vimmattu ainakin; hän ei varonut mitään, ja monta kertaa olisivat talonpoikain keihäät ja puukot hänen lävistäneet, ell'ei Aksel olisi iskuja hänestä torjunut. Ja keskellä tätä kamppailua, jossa intohimot olivat niin hirveässä vallassa, seisoi Walchovitz, kreivitär sylissään. Ei yksikään isku, ei yksikään luoti löytänyt tietä hänen sydämeensä; hän hymyili pilkallisesti ympärillään riehuville kuoloille. Kuumuus eneni yhä, ja pian oli se hetki tuleva, jolloin sekä ystäväin että vihollisten täytyi paeta, välttääkseen varmaa kuolemaa liekeissä, mutta Walchovitz ei odottanut tätä hetkeä, vaan etsi tilaisuutta päästä pakoon, niin pian kuin mahdollista.

Äkkiä kuului pistoolinlaukaus vipusillalta päin, ja heti sen jälkeen syöksyi pieni sissiparvi esiin, kehoittaen tovereitaan hakemaan pelastustaan paossa, sillä lukuisa joukko ruotsalaisia ratsumiehiä oli väkisin ajaa karahuttanut kapean vallihaudan yli ja koettivat nyt paraillaan murtaa porttia.

"Pysähtykää", komensi Walchovitz lujalla äänellä, "ottakaa tämä nainen mukaanne!"

Sissit juoksivat akkunan luo ja ottivat vastaan kreivittären, joka akkunasta heitettiin heille. Sitten aikoi Walchovitz itsekin hypätä ulos akkunasta, kun Czarny, joka melkein yliluonnollisilla voimilla oli raivannut itselleen tien sissien rivien läpi, äkkiä seisoi hänen edessään.

"Puollusta itseäsi, konna!" ärjäsi vanhus, kohottaen aseensa. "Elävänä et täältä pääse!" Näin sanoen langetti hän aseensa, mutta Walchovitz heittäytyi nopealla liikkeellä syrjään, ja vältti siten iskun, joka nyt sattui hattuun, vetäen sen päästä. Hetkeäkään viipymättä, keikahti hän sitten akkunalle, ja aikoi juuri hypätä maahan, kun luoti Akselin karpiinista lävisti hänen vasemman käsivartensa.

Mutta samassa silmänräpäyksessä katosi hän, hurjasti kiroillen, ja vaikka Czarny ja Aksel heti samassa hyppäsivät pihalle, tulivat he kuitenkin liian myöhään. Sissit olivat jo ehtineet metsään, ja kun ratsumiesten vihdoin onnistui päästä sisään, antautuivat jälelle jääneet, ja hirtettiin puolen tuntia sen jälkeen metsässä.

Bernhard oli lohduton, ja ainoastaan Czarnyn vakuutukset, että hän tekisi kaikki, minkä ihmisvoimat voi, pelastaakseen kreivittären, rauhoittivat häntä hiukkasen. Hän tahtoi heti kiirehtiä sissien jälkeen, mutta vihdoin onnistui Akselin saada hänet suostumaan odottamaan, kunnes tarpeelliset valmistukset olisivat tehdyt.

Talo paloi kaikkialla, hurjistuneet sissit olivat sytyttäneet tuleen kaikki, mikä palaa voi. Liekit heijastivat kohden kirkasta taivasta, ja kuluttivat ahnaasti kaiken, mikä palaa saattoi.

Kun kaikki, mikä suinkin voitiin, oli hävittävästä elementistä temmattu pois, ja hevoset hankittu, kiirehtivät kaikki sieltä, ja juuri kun Bernhard, joka viimeisenä jätti syntymäkotinsa, aikoi ratsastaa vipusillan yli, pelästyi hänen ratsunsa ja oli heittää hänet selästään. Kummastuneena katsahti Bernhard, mikä oli syynä hevosen pelkoon, ja huomasi edessään naisen ruumiin.

"Se on vanha Martta", huudahti hän valittavalla äänellä, "ja Erkki on myöskin kuollut; nyt olemme kadottaneet uskollisimmat palvelijamme!"

"Mutta minä olen jälellä", vastasi ääni nuorukaisen takaa, ja katsottuaan takansa, näki hän Czarnyn surulliset kasvot.

"Äitini, armas äiti-parkani", valitti nuorukainen, pyyhkäisten kädellään otsaansa, "milloinkahan saan nähdä sinut taasen!"

"Ehkä piankin, nuori kreivini", vastasi Czarny pontevasti, "parin tunnin päästä tahdomme kiirehtiä sissien kimppuun."

Sitten astuivat he ratsulta ja menivät Martta-vanhuksen luo, joka suorastaan virui verissään, jota vuoti suuresta haavasta sydämessään. Vanhus oli kuollut, ja vääristellyistä kasvoista sekä suonenvedontapaisesti nyrkkiin puristetuista käsistä huomasi hänen kuollonkamppauksensa olleen hirveän.

"Martta tässä ja Erkki-vanhus tuolla", huokasi Bernhard, pyyhkien pois silmistä vierähtäneen kyyneleen, "he eivät edes saaneet kuolla toistensa rinnalla."

"Tulkaa, tulkaa", huudahti Czarny, tarttuen Bernhardin käsivarteen, "pian palaamme takasin hautaamaan kuolleet. Mutta nyt on meidän kiirehtiminen Herrevadiin, jos toivomme saada apua sotamarski Aschebergilta."

Bernhard totteli vanhuksen käskyä, ja rivakasti nelistäen jättivät he Torpan, joka pian oli kuin tulimeri, jonka liekkien veripunainen valo heijastui kauvaksi Mörkanskogin äärettömien puiden väliin.

* * * * *

"Nimenne, nuori mies", sanoi kuningas, mennen Bernhardin luo, joka, nähdessään hallitsijansa, jota ei täällä luullut näkevänsä, oli vetäytynyt pari askelta taaksepäin.

"Bernhard Stjernfelt, kornetti Aschebergin ratsumiehissä", vastasi nuorukainen, kumartaen nöyrästi.

"Oletteko sen kreivi Stjernfeltin poika, joka kaatui Lundin luona, ja joka niin kunnosti itseään Puolassa, isävainajani hallituksen aikana?" kysyi kuningas vielä.

"Olen, teidän majesteettinne", vastasi Bernhard hiljaa.

"Mutta te näytätte niin kauhistuneelta, onko mikään onnettomuus tapahtunut?" virkkoi kuningas taasen, säälien silmäten nuorukaisen kauniita kasvoja.

Muutamin sanoin kertoi Bernhard nyt viimeksi tapahtuneista seikoista, ja lopetti tällä pyynnöllä: "Teidän majesteettinne, sallikaa minun saada viisikymmentä ratsumiestä mukaani, ja minä en anna miekkani huoata, ennenkuin olen tuonut äitini takasin sissien leiristä ja nähnyt leirin palavan poroksi. Päivänkin viivytys tekee hänet yhä onnettomammaksi, ja kuitenkin pelkään nytkin tulevani liian myöhään."

"Nuori mies, ottakaa sata ratsumiestä, jos tahdotte", sanoi kuningas lempeästi hymyillen, "eipä juuri sovellu että nyt poistutte, kun teitä kyllä tarvittaisiin täälläkin, eli oikeammin tuolla", sanoi kuningas, viitaten kädellään pohjoiseen, "mutta pojallisen rakkauden ääni on kovempi, minä tiedän sen", jatkoi hän, tehden ehkäisevän liikkeen kädellään, kun Bernhard aikoi häntä kiittää. "Kiirehtikää sissien perässä, ja jos onnistutte, voitte tulla jälestäpäin Landskronaan."

Näin sanoessaan nyykäytti kuningas ystävällisesti päällään läsnäoleville päälliköille, puhui vielä pari kehoittavaa sanaa Bernhardille, ja poistui sitten nopein askelin.

Puolentuntia sen jälkeen istui Bernhard ratsulla, viisikymmentä tarmokasta ja koeteltua ratsumiestä ympärillään, ja Aschebergiltä saatuaan vielä lisää neuvoja, ajoi hän täyttä laukkaa eteenpäin, pienen joukkonsa etupäässä Torpan ohi johtavaa tietä myöten.

VIII.

Landskronan tappelu. -- Tirupin kirkkotarhassa.

Varhain aamulla 14 päivänä heinäkuuta 1677, saapui Ruotsin armeija pienelle Tirupin kirkolle, koilliseen päin Landskronasta. Armeija oli sotakunnossa, ja odotti joka hetki tanskalaisia. Mutta kaikki oli hiljaista, ei millään suunnalla huomattu vihollisia. Nuori kuningas oli kovin kärsimätön, kun ei jo saanut näyttää vertoja vetävänsä vastustajilleen, ja hänen huono tuulensa ilmaantui monin tavoin. Hänen takanansa seisoi vähälukuisa ja vihollista tosin paljoa heikompi armeijansa, mutta kaikki mielivät veristä ottelua juuttilaisen kanssa, ja tähysteli yhtä innokkaasti kuin kuningaskin, nähdäkseen tanskalaisten leiriä.

Keskirintaa johti Schoultz, ja siihen kuuluivat henkivartiakaartin jalkaväki, Kristoffer Gyllenstjernan komennon alla, länsigötalaiset, Börstel päällikkönä, sekä muita valittuja joukkoja. Oikeassa siivessä, jota kuningas itse ja Ascheberg johtivat, seisoivat Niilo Bjelke henkivartiarykmentin hevosväen kanssa ja Siegrothin henkivartijat. Vasemman siiven pääjoukkona olivat länsigötalaiset rakuunat Pietari Hiertan komennolla, ja tätä siipeä, jolla oli verisin taistelu kärsittävänä koko päivänä, johti Helmfeld.

Kun armeija täten oli järjestetty Tarläsan luona, annettiin käsky lähteä marssimaan, ja pian seisoi se, kuten ennen mainitsimme, Tirupin kirkolla.

Aschebergin, Helmfeltin ja Niilo Bjelken seurassa oli kuningas asettunut kirkko tarhan ääreen ja antoi katseensa harhailla paikasta toiseen. Usein polki hän jalallaan maata ja rypisti korkeata otsaansa, kun aika kului yhä, eikä vihollista kuulunut eikä näkynyt.

"Juuttilainen on juossut pakoon, eikä uskalla tulla näkyviin", sanoi hän, kääntyen Aschebergin puoleen, "meidän täytyy mennä häntä etsimään, ja vaikka hän piilisi Landskronan muurien alla, tahdon kutsua häntä otteluun, vielä kerran näyttääkseni heille, ett'emme pelkää heidän voimakkaampia joukkojaan. Armeija kulkekoon eteenpäin, mutta te, herrani, jäätte minun luokseni tänne."

"Ah, teidän majesteettinne", vastasi Aschenberg hienosti hymyillen, "päivän kuluessa kyllä saamme heidät kiinni, enpä tahtoisi uskoa, että kuningas Kristian on vetäytynyt takasin, taistelua välttääkseen, vaan paremmin kootakseen uusia voimia."

"Ja juuri tätä meidän tulee estää", sanoi kuningas kiivaasti, ottaen kiikarin silmiltään. "Nouskaamme kuitenkin ratsaille, hiljalleen seurataksemme armeijaa, Schönleben on jo, näen mä, ruvennut marssimaan."

Pari minuuttia sen jälkeen nelisti kuningas seurueineen keskirinnan ohi, hymyili rattoisasti uskolliselle Pietari Hiertalle, joka ratsasti rakuunainsa etupäässä, ja ohjasi kulkunsa oikeata siipeä kohden.

Äkkiä pysäytti Aschenberg ratsunsa, ja sanoi, merkitsevällä liikkeellä osoittaen matalata multavallia, joka tuskin nähtävästi kohosi Yllehedin [kutsutaan myöskin Sillehediksi] tasaisen pinnan yli.

"Tuohon minä en suuresti luota; jos teidän majesteettinne, ennenkuin marssimme eteenpäin, suvaitsisi minun lähemmin tutkia seutua edessämme, voitaisi ehkä saada tietoja, jonka kautta kaikki muuttuisi."

"Epäilettekö mitään, sotamarski?" kysyi kuningas vakavasti. "Luulette, kentiesi, että serkkuni lymyilee vallin takana tuolla, mutta minä en ymmärrä, miten hän voisi kätkeä koko armeijansa tuon matalan varustuksen taa. Kuitenkin tahdomme seurata neuvoanne ja komentaa armeijan pysähtymään, teidän tarkastellessanne seutua."

Ascheberg ei odottanut jatkoa kuninkaan puheesen, vaan ratsasti täyttä nelistä Torstan kylään vievää tietä myöten. Levottomin silmäyksin seurasi kuningas urheata sotapäällikköänsä, ja kun hän vihdoin kiikarin avulla näki hänen ratsastavan kummulle, joka koilliseen päin ennenmainitusta kylästä jatkuu pitkälle vielä alangollakin, kirkastui hänen varjolla peitetty otsansa, ja hän sanoi, kääntyen Bjelken puoleen:

"Jos nyt löytyy yksikin juuttilainen vallien takana, on Ascheberg huomaava hänet, ja tarvittaisiinpa todellakin suutia läpiä, joihin kokonainen armeija voisi kätkeytyä, jos sukulaiseni luulee, ett'ei sotamarskin kotkansilmä häntä huomaa. Mutta katso", jatkoi hän; hehkuvan punan levitessä poskilleen, "Ascheberg palaa takasin ikäänkuin koko armeija olisi kintereillään! Mitähän tämä merkitsee?"

"Ei muuta mitään, kuin että Ascheberg on nähnyt tanskalaiset", vastasi Bjelke äkkiä. "Kas tuolla puhuu hän innokkaasti Gyllenstjernan kanssa, joka nyt nelistää väkensä luo! Jotain tärkeätä lienee varmaan tapahtunut."

Kuningas ei vastannut, vaan kannusti hevostaan ja riensi Aschebergiä vastaan.

"Oletteko nähnyt mitään?" kysyi Kaarlo innokkaasti niin etäältä, kuin sotamarski voi häntä kuulla. "Ulkomuodostanne huomaan, että teillä on tärkeitä ilmoitettavia."

"Niin on, teidän majesteettinne", vastasi Ascheberg, joka sillä välin oli tullut perille, "koko Tanskan armeija on tuolla vallin takana. He ovat niin hyvin kätkeneet sekä liput että teltat, että minä ainoastaan onnellisen sattuman kautta tulin tämän tietämään. Ennen tekemämme rynnäkkötuuma ei kelpaa; se täytyy muuttaa."

"Tehkäämme niin", vastasi kuningas miettiväisesti, käänsi äkkiä hevosensa ja ratsasti takasin, kolmen seuralaisensa seuratessa häntä kappaleen matkan päässä, vilkkaasti puhellen keskenään.

* * * * *

Oikea siipi töyttäsi esiin, ja nuori kuningas oli itse tulessa. Rämeitä ja mäkiä oli tiellä, mutta ruotsalaiset sotamiehet juoksivat vaan rohkeasti eteenpäin, ja tässäpä rynnäkössä juuri Aschebergin ratsu, "Friskopp", ammuttiin hänen altaan, ja Kaarlo-kuningas oli joutumaisillaan vangiksi; mutta vihdoin täytyi tanskalaisten vasemman siiven peräytyä, sen johtajan, Arendorffin, kaaduttua. Estääkseen kuningas Kristianin saamasta apua, ja voitetun siiven yhtymästä maanmiehiinsä, asettui kuningas Asmundstorpan kirkolle, siis tanskalaisten selän taakse. Täällä järjesti hän joukkonsa taisteluasentoon, ja lähetti Niilo Bjelken varaksi muulle armeijalle, joka kuninkaan voittoretken aikana oli otellut paljoa lukuisamman vastustajajoukon kanssa, ja sentähden täytynyt peräytyä. Henkivartiakaartin jalkaväkeä komensi tuo ponnekas Kristoffer Gyllenstjerna ja hänen rinnallaan tuo urhea Hastfer.

"Taidammepa saada koko kuuman päivän", sanoi Gyllenstjerna, jännittäen vyötään, "sekä aurinko että juuttilaisten kanuunat koettavat yhdistetyin voimin jakaa meille kuumuuttaan."

"No, kyllä luulen, että se tanskalaisia vaivaa yhtä paljon kuin meitäkin", vastasi Hastfer, "ja jospa vaan tulevat tänne, niin saavat nähdä, että vastustajansa ovat vanhoja, tottuneita sotamiehiä."

Ja tanskalaiset tulivatkin, ennenkuin kukaan voi aavistaakaan. Mutta henkivartiakaarti taisteli todellisella kuoleman halveksimisella, ja useita kertoja kimmahtivat viholliset takasin tästä muurista, joka järkähtämättä seisoi paikallaan. Rynnäkkö toisensa perään työnnettiin takasin, ja voitto oli jo ruotsalaisten puolella, kun Gyllenstjerna sai kuulla vasemman siiven onnettomuudesta. Vanha sotauros ei kuitenkaan olisi tahtonut vetäytyä takasin, mutta täytyi vihdoin myöntyä tähän, annettuaan käskyn kenraali Sperlingille suojelemaan peräytymystä. Tämä tuli taalaalaisten ja Kalmarin osaston etupäässä, ja otti hyökkäävät tanskalaiset vastaan niin tarmokkaasti, että nämä seisahtuivat. Näitä minuutteja käytti Gyllenstjerna järjestääkseen joukkojaan, ja kenraali Schoultzin tuotua lisäväkeä valmistauduttiin taaskin lyömään ensi rynnäkkö takasin.

Ankarin oli kumminkin taistelu, johon vasemman siiven oli ottaminen osaa. Ruotsalaiset tappelivat täällä kuten muuallakin hurjina, vimmastuneina, mutta vihollisten monilukuisuus pakoitti heidät peräytymään, semminkin kun tanskalaisen kenraali Meerheimin onnistui murtaa heidän rivinsä. Schönleben otettiin vangiksi.

Mutta kun ruotsalaiset sotamiehet yhä enemmän vetäytyivät takasin, nelisti solakka ratsastaja rivien keskelle; hänen silmänsä säihkyivät ja poskillaan hehkui vihan puna. Hänen katseensa kulki miehestä mieheen Ympärillään vinkuivat luodit, mutta hän ei välittänyt muista kuin sotilaistaan. Sanoilla ei hän heitä nuhdellut, mutta sanaton silmäyksensä oli sitä ymmärrettävämpi. Keskellä peräytymistä tarttuivat kädet lujemmin kiväärin tyveihin, murretut rivit järjestyivät taas, ja kun hän vihdoin sanoi ainoastaan nämä sanat: "Kaarlo-kuningas on voittanut!" silloin seisahtui joka mies, painetit tekivät taasen tuhoaan tanskalaisten joukossa, ja kaikkien yli näkyi Helmfeld levollisena ja kylmänä vielä kerran johtavan joukkoaan hyökkäykseen.

Mutta tuoni hiipi hänen jälessään ja päätti hänen elämänsä. Hän kaatui, mutta tuntiessaan luodin rinnassaan, huusi hän viimeisellä hetkellään: "eteenpäin!" ja kaatui ratsultaan maahan. Hämmästys kuvautui kaikkien läsnäolevien kasvoille, ja tuo vanha, muulloin niin levollinen Pietari Hierta, vaaleni, nähdessään sotamarskin kaatuvan. Tosin koetti hän vielä ylläpitää järjestystä, vaan turhaan, peräytyminen oli kerran alkanut, ja vasta Tirupin kirkon luona seisahtuivat nuo uupuneet pataljonat.

* * * * *