Part 16

"Oh", huudahti hän, hetken vaiti oltuaan, "tietoni on oleva minulle hyödyksi. _Hän_, tuo ylpeä tyttö, joka raivostuttaa minua levollisuudellaan, hän ei enään minussa tunne tuota raakaa sissiä, joka ainoastaan janoo verta, vaan viekas jesuiitta on niin kietova hänen pauloihinsa, että hän tietämättään lankee niihin. Ha ha haa!" nauroi hän hurjasti ja viskasi tikarin kauas lattialle, "minä saarnaan hänelle oppiani; puhun hänelle rakkaudesta, yhdyn mielipiteisiinsä, ja sillä tavoin aivan tietämättänsä tulen aikomusteni perille. Ah, ei oppi sentään olekaan halveksittava", jupisi hän, ottaen tikarin lattialta ja pistäen sen paikalleen, "kyllä pyhät isät tiesivät mitä tekivät, kirjoittaessaan näitä oppeja, joita voi osoittaa aina kunkin mielen mukaan. Ja jos nyt kunnianarvoinen pää-pappi, joka värisi, kuullessaan kuolemasta ja verestä puhuttavankin, tietäisi, että minä, joka kymmenen vuotta kaksi kertaa päivässä kidutin itseäni madonnan kuvan edessä, nyt olen ryövärijoukon päällikkö, ja käsittelen tikaria ja pistoolia yhtä taitavasti kuin ennen rukouskirjaa, lähettäisi hän minulle varmaan jo edeltäkäsin parin vuoden synninpäästön. Minä olen jesuiitta", jatkoi hän hetkisen mietittyään, "mutta kukaan ei voi aavistaakaan, että entinen ruhtinaan palvelija, Walchovitz, ensin puki päälleen munkkikaapun, sitten ryövärin vaatteet, päästäkseen tarkoituksensa perille. Haa!" kiljahti hän, hypähtäen seisoalleen, "unohdinpa, että Czarny elää! Hän tuntee minut ja voisi vahingoittaa tuumiani. Mutta hänen täytyy kuolla", lisäsi Walchovitz levollisemmin, "hän, kuten kaikki muutkin viholliseni, katoo tietämättömiin, eikä kukaan ole milloinkaan löytävä heidän ruumiitaankaan. Minä hyödytän kirkkoamme: heidän täytyy kuolla, mutta _huomiota herättämättä_, sillä niin kuuluu lakimme."

Raju intohimo säihkyi jesuiitan silmissä; moniaita minuuttia istui hän mietteisiinsä vaipuneena, sitten nousi hän seisoalleen ja asteli vitkaan ulko-ovea kohden, jupisten itsekseen:

"Nyt hänen luokseen! Tahdon helliä pientä kyyhkystäni, ja kahden päivän kuluttua lepää hän joko rinnoillani tahi Finjajärven aalloissa."

Näin sanoen astui hän tuvasta pihalle, katseli hetkisen tarkasti ympärilleen ja ohjasi sitten askeleensa yksinäistä mökkiä kohden aivan järven rannalla.

V.

Berta.

Tässä matalassa mökissä oli Berta vankina. Akkunoita oli ainoastaan yksi; se oli järvenpuolella ja niin pieni, ettei ihminen olisi siitä mahtunut kulkemaan. Se ei oikeastaan akkunan nimeä ansaitsisikaan, sillä se oli vaan räppänä, johon täksi tilaisuudeksi oli sovitettu likainen, viheriään vivahtava lasi. Ja tässä inhottavassa luolassa, sisältäen vaan vuoteen, sohvan ja pari tuolia, tuli Bertan oleskella, hänen, joka pari päivää ennen lapsellisissa leikeissä oli hyppinyt majuritar Lundbergin avarissa saleissa.

Sellainen on elämä, toisena hetkenä valoisa ja ilokas kuni hymyilevä kevätaamu, toisena pimeä kuin myrskyinen marraskuun yö.

Berta ei voinut itkeäkään enään, sillä hän oli itkenyt liian paljon. Aamusta aina siihen asti kun hämärä levisi maan ja vetten yli, istui hän pienen ikkunan ääressä, ja loi levottomia silmäyksiä vedenpinnan yli, ikäänkuin toivossa nähdä pelastajan tulevan. Mutta toivonsa oli turha. Hänen edessään kuohuivat pienet laineet leikkien, ja leirissä tuolla joivat sissit hänen ja päällikkönsä maljoja laulellen laulujaan. Berta ei kuullut mitään.

"Jospa _hän_ toki tulisi", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin, "mutta virkansa sitoo hänet, ja ehkä hän ei tiedä, missä olenkaan."

Ainoastaan synkät seinät kuulivat hänen valituksensa, ja vieno kesätuuli vei sen Finjajärven loiskuvien aaltojen yli.

Hänen ei tarvinnut katsella niitä hirmuisuuksia, joita sissien leiriin tuotuja vankejansa kohtaan oli tapana harjoittaa, sillä kuten tiedämme, oli hänen akkunansa järvelle päin. Hän pääsi harvoin ulos, mutta kun tämä hänelle myönnettiin, käveli rinnallaan aina eräs vanha, inhoittava akka, nimeltä Kaisa, jonka luultiin voivan noituakin. Tämä ei juuri ollut hienolle neidille sopiva seuralainen, mutta Bertan täytyi tyytyä kohtaloonsa. Aniharvoin puhutteli hän Kaisaa, ja kun tämä puhua laverteli tanskalaisten voitoista, oli tyttö vaiti ja antoi hänen sekä puhua että vastata.

Niin kului pari päivää, kun sissien päällikkö tuli vangin huoneesen. Mutta miten hän oli muuttunut! Ensi kerran kun hän kävi Bertan luona, aamulla sen päivän jälkeen, jona oli ottanut hänet vangiksi, oli hän ollut raju ja hillitsemätöin ja vannonut, että ennenkuin ensi täysikuu valaisisi Finja-järveä, täytyisi tytön joko olla hänen, tahi valmistautua kuolemaan.

Teko-hymy huulillaan astui Walchovitz huoneesen. Hänen silmänsä eivät nyt hehkuneet vihasta eikä hekumasta, mutta tämä teeskennelty levollisuutensakin oli hirveä nähdä.

Intohimot, jotka vallitsivat hänen tulista luonnettaan, olivat, myrskyn kaltaiset luonnossa; ne tarvitsivat lepoa, päästäkseen uudestaan valloilleen, ja silloin entistä kiivaammin.

Nähdessään vihollisensa, vetäytyi Berta takaisin, painaen kätensä sydämelleen.

"Älkää pelästykö, hurskas lapseni!" sanoi Walchovitz, mennen tytön luo. "Minä olen vaan tahtonut teitä koetella."

Berta oli kokematon; hän ei nähnyt hukkaa karitsan taljan alta.

"Laskekaa minut jälleen kotia äitini luo", pyysi hän rukoilevalla äänellä, tarttuen jesuiitan käteen.

Tätä pyyntöä ei Walchovitz ollut odottanut, ja hän oli hetkisen vaiti sekä nähtävästi hämillään, mutta sitte sanoi hän teeskennellyllä sydämellisyydellä:

"Mahdoton, tätä pyyntöänne en voi täyttää. Ajatelkaapas", jatkoi hän, istahtaen tuolille, "ajatelkaapas, että koko seutu vilisee sisseistä, ja että..."

"Mitä se tekee", virkkoi Berta rohkeasti. "Lähettäkää pari miestä mukaani, minä lupaan, että lähetän heidät takasin."

"Kuulkaahan neiti", vastasi hän vakavalla äänellä, "meillä ei ole voimassa turvakirjeet eri osastojen kesken, kuten vakinaisissa armeijoissa. Jokaisella seurueella on omat lakinsa, ja tuskin on esimerkkiä siitä, että he antaisivat muiden lupauksille arvoa. Ja onhan se luonnollistakin", lisäsi hän painolla, "sillä mitä minä lasken käsistäni, voi olla muille hyödyksi, ja päinvastoin. Älkäämme siis puhuko siitä enään; elämänne kuluu kait jota kuinkin, eikä mitään tule teiltä puuttumaan."

"Mutta vapaus, vapaus", virkkoi Berta, "ettekö sitä pidä minään, sillä kun..."

"Minä en ole kieltänyt teitä menemästä pihalle milloin tahdotte", keskeytti Walchovitz kiivaasti, "ja ettehän sitä paheksune, että vanha Kaisa on seurassanne käskyjänne täyttämässä."

"Ellei minun täytyisi _häntä_ totella", vastasi Berta vapisevin äänin. "Minä en enään ole lapsi, jota voi kulettaa mielensä mukaan", jatkoi hän sitten, ylpeästi kohottaen päätään, "vaan vapaasukuinen aatelisnainen, ja tuhansia käsiä tulee kohoutumaan puolustuksekseni. Minä vaadin, että laskette minun vapaaksi, ett'en kauemmin tarvitse olla näiden ilkeiden ihmisten parissa."

Walchovitz oli vähällä unohtaa päätöksensä, mutta hän hillitsi kuohuvat tunteensa, ja sanoi niin levollisesti kuin mahdollista oli:

"Olenpa hyvin pahoillani, ett'en voi pyyntöänne täyttää, nuori neitiseni. Minun täytyy pakosta pitää teitä täällä."

"_Pakosta_", toisti Berta, pannen painon joka tavulle, "minkätähden puhutte arvoituksia?"

"Kun aika tulee, saatte kyllä kaikesta selon", vastasi Walchovitz, kädellään pyyhkäisten otsaansa. Oltuaan hetkisen vaiti, jatkoi hän, nojautuen lähemmäksi tyttöä ja katsellen häntä tarkasti: "Tapahtumia löytyy, jotka pakoittavat minua käyttäytymään aivan vastoin luonnettani. Katsokaas, me ihmiset, jotka luulemme olevamme niin voimakkaat ja rohkeat, emme olekaan muuta kuin tapahtumain uhria; nämä enimmäkseen kohtalomme määräävät." Viimeiset sanansa lausui hän niin matalalla ja intohimoisella äänellä, että Berta pelästyneenä vetäytyi syrjään. Walchovitz huomasi nyt liiaksi kiivastuneensa ja virkkoi sentähden levollisesti:

"Neitiseni, kohtalonne on nyt minun käsissäni; minun määräyksestäni voitte olla joko onnellinen tahi onneton, miten vaan..."

"Muuta ette voi kuin tappaa minut", keskeytti nuori tyttö ja seisahtui puolalaisen eteen; "minä tiedän, miten kohtelette vankejanne; teistä ei ole mikään pyhää, vaimoja ja lapsia, miehiä ja ukkoja, kaikkia koetatte kiusata mitä julmimmalla tavalla. Kylläpä aavistan, mikä kohtalo minua ennemmin tahi myöhemmin odottaa", jatkoi hän ja kätki kasvonsa käsiinsä, "mutta Jumala on minua auttava, ja kun vähemmän sitä aavistattekaan, on pelastaja oleva luonani."

Nämä viimeiset sanat herättivät jesuiitassa epäluuloja, ja hän jupisi itsekseen, pitkin askelin kävellen edestakasin lattialla: "Haa, olisiko kukaan kavaltaja joukossani; kenties Ramoski... Ei, ei", jatkoi hän puoliääneen, "minä pelastin kerran hänen henkensä, hän ei ole minua pettävä." Ääneensä lisäsi hän: "Näettehän tuon saaren tuolla! Siellä käyskentelee kaksi vartijaa yöt ja päivät. Samoin ovat valppaimmat miehet lähetetyt tiedustusretkille ympäristöihin. Heillä on ilveksen näkö, huuhkajan korvat ja vihollisten verestä hurmeiset pistimet! Miten siis luulette kenenkään voivan hiipiä luoksenne? Vaikka hän olisi repoa kavalampi ja ja käärmettä liukkaampi, niin ottaisimme hänet kuitenkin kiinni."

Berta kauhistui näitä sanoja kuullessaan.

"Suurenko lunastushinnan vaaditte?" kysyi Berta hetkisen mietittyään. "Mainitkaa summa ja lähettäkää sana Torppaan, niin..."

Silloin nousi Walchovitz seisoalleen ja oikasi vartalonsa; silmänsä säihkyivät, ja ennenkuin Berta oli puhunut loppuun, keskeytti hän hänet lujalla äänellä:

"Minä en tarvitse kultaa, sillä sitä minulla jo on tarpeekseni. Jos lupaisitte minulle koko Torpan, niin en ottaisi sitä vastaan."

"Mitä sitten vaaditte?" kysyi Berta, tuskin uskaltaen hengittää.

Walchovitz oli hetkisen ääneti, ikäänkuin epäröiden vastausta. Intohimot ja järki taistelivat hänen rinnassaan, mutta vihdoin voitti viimeksimainittu, ja hän sanoi, istahtaen tuolille sekä viitaten vankiakin istumaan:

"Aluksi vaadin, että kuuntelette minua kärsivällisesti; lopun saatte kuulla huomenna."

Berta ei vastannut.

"Älkää pelätkö laisinkaan, ihana neitini", jatkoi hän hellällä äänellä, "tahdon kertoa teille pienen sadun, jonka kuulin eräältä vanhalta mieheltä; mutta se on sisältörikas ja erittäin sopiva nuorisolle. Se kuuluu näin: 'Kaukana, Puolan synkissä metsissä, asui kaksi sisarusta sovussa ja ystävyydessä. He toimivat uutterasti ja kokosivat rikkautta, ja heidän tiluksensa ulottuivat kauas toisellapuolen vuorten olevien järvien luo. He olivat veli ja sisar. Veljellä oli paljon puuhaa ympäristössä asuvien naapurien kanssa; hän sovitteli heidän riitojaan ja auttoi heitä ajamaan maasta niitä hurjia vihollisia, jotka toisinaan tulivat vuorien yli, jolloin hänellä aina oli apuna eräs naapurinsa poika, kaunis nuorimies, joka oli hänen siskonsa kihlattu. Tämä nuori mies ratsasteli pelkäämättä vuorilla hevosellaan ja ajaa karahutti urheasti hopeapurojen yli, ja luotinsa ehätti kotkan korkeimmalla kallionhuipulla. Monta, monta vuotta sitten nuo pakanat taasen tulivat vuorten yli, tallasivat viljan, polttivat talot ja sanoivat omaavansa oikeuden ratkaista naapurusten väliset riitaisuudet. Veli ja sisar erosivat; veli meni paenneiden maanmiestensä luo ja kehoitti heitä urheasti suojelemaan kotejaan. Sisar oleskeli kotona erään vanhan sukulaisensa ja muutamain palvelijain seurassa, jotka veli oli jättänyt hänelle huviksi, sillä hänen sulhonsa taisteli vihollisia vastaan vuorilla ja tasangoilla. Eräänä päivänä tuli sitten eräs haavoitettu nuorukainen sisaren taloon: vaikka vihollinen, laskettiin hän sisälle, ja tuo nuori tyttö hoiti häntä siksi, kunnes hän parani..."

"Jatkakaa, jatkakaa", huudahti Berta, kun Walchovitz vaikeni ja pyyhki hikihelmiä otsaltaan.

"Nuorukainen lähti matkoihinsa", jatkoi hän kuiskaavalla äänellä, "vaan muutaman ajan kuluttua tuli eräs toinen mies, useiden vihollisten seurassa takasin, vei mukanaan sisaren ja tuon vanhan sukulaisen, sekä osaksi tappoi, osaksi ajoi pakosalle palvelijat. Se mies, joka oli nauttinut niin paljon hyvyyttä nuoren tytön kodissa, vietteli hänet sittemmin ja teki rikoksensa yhä suuremmaksi murhaamalla sisaren sulhon, joka tuli vaatimaan armastansa takasin. Tyttö seurasi häntä vuorten toiselle puolen, sillä rakkautensa isänmaatansa ja jumaloitansa kohtaan ei ollut sen suurempi. Mutta ilmestyipä kostajakin, joka löysi pakolaisten jäljet. Yöt, päivät kuljeskeli hän korkeimpien vuorten yli; usein joutui hän harhateille synkissä metsissä, jossa petojen kiljuna häntä kammostutti; hän ui jokien ja purjehti merien yli ja ainoastaan koston tuumat täyttivät hänen sydämensä. Hän tuli noiden hurjien miesten maahan, siellä tapasi hän viettelijän ja..."

"Mikä teitä vaivaa, te kalpenette?" huudahti Berta, itsekin tullen pahoille mielin, ja unhotti nyt kokonaan vihollisen olevan edessään.

"Eipä mikään", vastasi Walchovitz pyyhkäisten hikeä otsaltaan. "Minä sanoin että kostaja löysi vihollisensa. Kaksikymmentä vuotta oli hän häntä etsinyt ja nyt... nyt vihdoinkin ehätti hän tuon kavalan sydämen."

Parahtaen syöksi Berta sohvalta, ja olisi kaatunut ellei Walchovitz olisi häntä tukenut.

"Ja nyt hakee kostaja tuota kavalaa tyttöä, joka jätti isänmaansa ja jumalansa sekä polvistui muukalaisen alttarin juureen", kuiskasi jesuiitta, pelästyneen Bertan korviin. Pari minuuttia epäröi hän, iskisikö viimeisen iskun, mutta vihdoin jupisi hän hampaittensa välistä ja silmänsä säihkyivät: "Nyt on aika pehmittää hänen sydämensä, huomenna rukoilee hän polvillaan armoa äidilleen, ja silloin on hän minun. Olipa oikein hyvä, että tulin puhuneeksi tuon kertomuksen, nyt pääsen tuumaini perille tarvitsematta teeskennellä hurskaaksi; hetken päätös on auttanut minua."

Berta oli juossut akkunan luo, koko ruumiinsa vapisi, ja posket olivat kalman kalpeat.

"Tahdotteko tietää tuon naisen nimen?" kysyi Walchovitz ja meni häntä lähemmäksi.

"En, en!" huusi nuori tyttö, kauhulla katsellen vihollisensa synkkiä kasvoja. Hirveä aavistus sanoi hänelle, että miehen kertomus sisälsi jotain salaperäistä ja hirmuista, ja hän teki häätävän liikkeen kädellään, ikäänkuin olisi hän tahtonut työntää Walchovitzin syrjään.

"Teidän täytyy se tietää", kuiskasi jesuiitta, hypähtäen hänen rinnalleen, "kostaja olen minä, ja tuo valapatto on... äitinne!"

Mailma musteni nuoren tytön silmissä ja hän aikoi huutaa, mutta kielensä ei tehnyt palvelusta, ja pienimmättäkään äänettä vaipui hän tainnottomana lattialle.

Walchovitz syöksyi ulos, ja kaukana metsissä vastasi kaiku hänen ivanauruunsa.

Samassa silmänräpäyksessä kun Walchovitz katosi, näkyi toiset kasvot ruudun takana. Niiden omistaja oli Ramoski.

"Tyttöparka", jupisi hän, ja pyyhkäsi huuran lasista nähdäkseen paremmin, "niin totta kun elän, et huomenillalla ole enään täällä."

Näin sanoen poistui hän ja lähestyi pitkin askelin Walchovitzin tupaa, jonka matalasta ovesta astui sisään.

VI.

Torpassa. -- Valmistuksia. -- Pelastus.

Aivan Torppaa ympäröivän vallihaudan partaalla, lähellä ylös nostettua vipusiltaa, istui kolme miestä ja puhuivat kuiskaten keskenään. Oli seuraava ilta sen jälkeen, kun Walchovitz oli käynyt Bertan luona. Keskustelevien ympärillä tekivät talon palvelijat innokkaasti työtä; suuren suuria kivilohkareita tuotiin esille, jotka tarvittaissa saatiin vierittää vihollisen päälle, risukimppuja pidettiin valmiina, ja matalille valleille istutettiin pari pientä tykkiä, joiden kartessien piti levittämän kuolemaa ja tuhoa vihollisissa. Jokainen näytti levottomasti odottavan jotakin, ja kaikkien silmät tähystelivät metsänrinnettä, ikäänkuin odottaen näkevänsä joka silmänräpäys hurjien vihollisten syöksevän esiin.

"Tänä iltana siis rynnäkkö on tapahtuva", sanoi yksi ennenmainituista kolmesta miehestä, leikiten kauhean miekkansa kahvalla, "eivätpä he voi aavistaakaan, että kova vastarinta heitä odottaa."

"Eivät laisinkaan", toisti Czarny, joka oli käärinyt kaapun paremmin ympärilleen, sillä tuuli oli kylmä ja ilta tavattoman kostea.

"He toivovat saavansa heti ensi rynnäköllä linnan haltuunsa, mutta vanha Czarny ja Ramoski ovatkin tällä kertaa olleet heitä viekkaammat."

"Eikö olisi paras viedä kreivitär täältä pois?" virkkoi Aksel. "Hän kyllä saisi turvapaikan Herrevadissa, ja..."

"Ei, ei", keskeytti Czarny, tehden kieltävän liikkeen kädellään, "kreivitär on yhtä turvattu täällä kuin Herrevadissakin. Älkää luulko, nuoret herrani", jatkoi hän säihkyvin silmin, "älkää luulko, että sotaiset näytelmät ovat niin vieraat Eleonora-kreivittärelle; vaikka kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä, luulen että vanhat tapahtumat vielä säilyvät hänen muistossaan."

Ei kukaan vastannut näihin Czarnyn sanoihin, mutta hetkisen mietittyään sanoi Bernhard, nojautuen lähemmä vanhusta:

"Ramoski on kait uskollinen, niin että..."

"_Ramoski on uskollinen_", vastasi Czarny, pannen joka sanalle painon. "Jo lapsina otti enonne meidät huostaansa ja vei Mikolaioviin. Tapahtumat eroittivat meidät, mutta aina olimme haltiaväellemme yhtä uskolliset. Hän asui Sandomirissa, minä kotkan tavoin välistä siellä, välistä täällä. Me luotimme kuitenkin toisiimme, sillä siitä saakka kun puolialasti juoksentelimme Vislokan rannoilla ja kylvöimme sen laineissa, tekivät yhteiset pyrinnöt meidät yhdeksi. Sopimuksemme mukaan tapasimme toisemme toissapäivänä, ja silloin kertoili hän tuumistaan. Heti kun Walchovitz on marssinut matkoihinsa, pelastaa hän neidin. Niin, Ramoski on repoakin kavalampi", jatkoi vanhus säihkyvin silmin, "hän on itse keksinyt tämän ryntäyksen ja kehoittanut jesuiittaa sitä tekemään. Walchovitz vihaa minua minkä ihminen voi vihata, ja hän on koettava minua saada hengiltä, kunnes itse joutuu hukkaan... tahi saa minut uhrikseen." Nämä viimeiset sanat lausui hän enemmän itsekseen ja pyyhkäsi kädellään otsaansa.

Molemmat nuorukaiset katselivat häntä puoleksi levottomin puoleksi uteliain silmäyksin; vihdoin katkasi Bernhard äänettömyyden ja kysyi, kevyesti laskien kätensä Czarnyn olalle:

"Eikö meidän tulisi sanoa äidilleni, kuka..."

"Älkää milloinkaan enään puhuko siitä!" keskeytti Czarny vielä kerran. "Mitä luulette, olisi seurauksena siitä, jos kreivitär saisi tietää, että eräs Göran Czarneckin palvelija on ryöstänyt hänen tyttärensä. Ei, ei nuori herrani! Paras on, että tämä niin kauan kuin mahdollista pidetään häneltä salassa. Jos voisimme saada sen toimeen, ettei hän milloinkaan saisi nähdä Walchovitziä tahi kuulla hänestä puhuttavankaan, ei hänenkään rauhansa tulisi häirityksi."

"Äiti ei unohda niin helposti", vastasi Bernhard, kohottaen päätään, "ja vielä vähemmin sellaisia asioita."

"Ei, Jumala paratkoon", jupisi vanhus ja nousi seisomaan. "Ilon unohtaa kyllä pian, mutta suru, se painuu mieleen."

Samassa lähestyi vanha uskollinen palvelija, Erkki, ja pyysi saada puhutella Bernhardia.

"Sano suoraan, mitä on mielessäsi", sanoi nuorukainen, hypähtäen pystyyn. "Olethan ollut Finjassa?"

"Olen", vastasi Erkki, heiluttaen painavaa miekkaa, ikäänkuin se olisi ollut putkisauva, "niin pitkällä kävin kun pääsin. Nuo kirotut sissit olivat yhä kintereilläni, mutta minä olen liian kauan metsissä kuleksinut, antaakseni tuollaisten kömpelöiden lurjuksien ottaa itseäni kiinni. Eipä auta, että sotamarski ja luutnantti Hummerhjelm heitä ahdistavat, he tulevat kuitenkin taas esiin, missä vähemmän odotetaan. Nyt on asia se, että he mielihyvällä katselevat Torppaa, ja vaan se seikka, että Herrevadi on niin lähellä, arveluttaa heitä, mutta..."

"Mitä mutta", keskeytti Czarny, vakavasti katsellen puhujaa, "epäilitkö mitään?"

"Jotain sinnepäin", vastasi Erkki, nyykäyttäen päätään, "tuolla rapisi joka taholla sekä pensaikossa että puissa, ja sieltä täältä näin nokisia kaavoja pistäytyvän esiin; nuo pedot ovat nyt partioretkellä, ja Herra yksin tietää, kenen vuoro ensin tulee."

"Ah, yhä useampihan tuon asian tunteekin", virkkoi Czarny, kevyesti lyöden Erkkiä olalle. "Sinunpa silmäsi eivät ole peitossa: sissiä hiipii todellakin täällä ympäristöllä, ja ensi yönä karkaavat he niskaamme."

"No, Jumala nyt lisätköön voimiani", huudahti Erkki, tehden uhkaavan liikkeen nyrkkiin puristetulla, tarmokkaalla kädellään, "monta kertaa olen käsikahakassa ollut, ja tietäkää se, että ukko Erkki Erkinpoika ei olekaan juuri heikompia, kun on kysymys miekan käsittelemisestä. Muistanpa vielä kun majailimme Sonderburgin linnassa erällä Als-nimisellä saarella, Tanskanmaalla. Tämä ei ollut mikään leikki, sen voitte uskoa, sillä tanskalaiset, saksalaiset ja puolalaiset hätyyttivät meitä kaikin voimin. Mutta kas, urhea Askenbergimme [ruotsalaiset sotamiehet eivät voineet oppia lausumaan Aschenbergin eikä monien muidenkaan nimiä oikein], hän ei sittenkään joutunut kiipeliin. Tietäkää, että siihen aikaan palvelin ratsumiehenä, ja vieläkään en ole heikontunut." Niin sanoen ojensi puhuja oikean kätensä suoraksi ja pudisti vahvaa käsivarttaan. "Mutta tällaista kahakkaa eivät vanhat silmäni vielä milloinkaan ole nähneet", jatkoi hän: "itse kuninkaan sotamiehet eivät häpeä ryöstää ja rosvoilla kuten pahimmat ilkitöiden tekijät. Olisipa tämä vaan tapahtunut hänen isävainajansa aikana: niin, sepä oli toisenlainen aika se", jupisi Erkki itsekseen, mutta lisäsi taas heti ääneensä: "Silloin sekä päällikkyyttä että miehistöä pidettiin kurissa, eikä kukaan uskaltanut koskea omenatakaan. Nuo kirotut sissit eivät tunnusta Jumalaa eikä perkelettä, sentähden elävätkin he villipetojen tavalla, ja tunnenpa itseni kuin nuoremmaksi, ajatellessani miten lämpimästi nuo pienet esineet tuolla valleilla tulevat tervehtimään konnia", huudahti vanhus, osoittaen tykkiä. "Itse tahdon niitä hoitaa, ja olisipa todellakin merkillistä, ell'en voisi pitää heidän järjestämättömiä joukkojaan kurissa. Jos on, kuten sanotte, Czarny, että nuo verta janoovat koirat kuljeksivat täällä ympäristössä, tervehtiäkseen meitäkin, niin olkaa varoillanne, silloin kuin vähemmän aavistaa, ovatkin he jo niskassa. Minä asetun tänne vallille, ja heti ensimäinen sissi, joka näyttää tukkuisen päänsä, saa tämän suuren risukimpun tukkaansa, ja tuli on leimuava siinä kuten katajapensaassa. Tämä on viimeinen sanani, ja Erkki-vanhus ei syökään sanojaan koskaan."

Vanhus oli hetkisen vaiti, sitten osoitti hän oikeata sivurakennusta, huudahtaen:

"Kas todellakin, tuolla seisovat kreivitär ja vanha Martta, joka on vannonut ei milloinkaan menevänsä naimisiin. Mutta", lisäsi hän, naurahtaen itsekseen, "saammepa nähdä, eikö tuon vanhan neitosen sydän helly, kun oikein toden perästä alkaa häntä piirittää."

"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi hän sitten vakavalla äänellä, "minä menen nyt määräpaikalleni."

Mutta ennenkuin Erkki oli montakaan askelta ehtinyt ottaa, pidätti hänet Martta, joka kädet lantioilla asettui hänen eteensä hyvin vihastuneen näköisenä.

"Kreivitär kysyy, mitä tämä merkitsee", sanoi vanha palvelijatar ja katseli kummastellen varustuksia.

"Eipä mitään erinomaista", vastasi Erkki tyynesti ja aikoi jatkaa matkaansa, "täällä taidetaan tänä yönä pitää pienet tanssiaiset, ja jos olet tanssihaluinen, Martta, niin sopii mainiosti..."

"Tanssihaluinen;" toisti Martta, tehden ylenkatseellisen liikkeen päällään, "nuoret liehakot sellaisesta turhuudesta välittävät, rehellinen nainen..."

"Ei tee muuta kuin katselee ja huokailee", keskeytti Erkki vuorostaan ja astui pari askelta eteenpäin. "Mutta yhden neuvon annan sinulle, Martta", jatkoi hän vakavasti, "sinä saat pian nähdä kummallisen näytelmän; pysy silloin huoneissa äläkä pistä nokkaasi ovesta, sillä silloin on hyvin mahdollista, että peset huomenna koipiasi vallihaudassa." Näin sanoen jätti hän vanhuksen, joka itsekseen jupisten joitakin epäselviä sanoja ohjasi askeleensa isoja portaita kohden, jonne Czarny ja molemmat nuorukaiset jo olivat ehtineet.

"Miksi et ole kertonut tästä uhkaavasta vaarasta ennenkuin viimeisessä silmänräpäyksessä", sanoi kreivitär lempeällä vaan surullisella äänellä, nojautuen Bernhardin käsivarteen. "Ja sinä, vanha Czarny", jatkoi hän kääntyen Czarnyn puoleen ja loi häneen puoleksi nuhtelevan katseen, "sinä, joka tiedät että vaadittaissa voin kärsiäkin, sinäkin salasit minulta tämän?"