Part 15

Sitä ei kukaan saanut tietää, mutta Ascheberg, jonka silmät ei hetkeksikään häntä jättäneet, näki miten hän pyyhkäsi pois poskelle kierähtäneen kyyneleen. Haudan hiljaisuus vallitsi suuressa huoneessa. Aurinko katosi Söderåsin synkkien puulatvojen taa, ja Mörkanskogista kuului jääkärijoukon torvenpärinä. Pyhä rauha levitti siipensä tämän ihanan seudun yli, ja Rönne-joen pienet laineet löivät sointuvasti viheriöitä rantoja vastaan. Hiljaa nojasi kuningas päänsä oikeaan käteensä ja näytti aivan muuttaneen unelmien maailmaan; hän ei kuullut, kun läsnäolevat päälliköt kuiskaten alkoivat keskustella keskenään, eikä yhä kuuluvammat torventoitotuksetkaan Mörkanskogista häntä häirinneet. Hänen silmänsä olivat yhä kiinnitetyt samaan paikkaan, ja huulensa liikkuivat hiljaa.

Hetkinen kului. Äkkiä säpsähti hän ja pyyhkäsi kädellään otsaansa ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan.

"Mikä meteli tuolta kuuluu?" kysyi hän, astuen askeleen eteenpäin.

Ratsujoukko läheni täyttä vauhtia, se pysähtyi asunnon eteen, ja ennenkuin kukaan oli ennättänyt sanaakaan lausua, temmattiin ovi auki ja nuorukainen näyttäytyi kynnyksellä. Hänen kasvonsa osoittivat ääretöntä mielenkiihkoa, univormunsa oli monesta kohden repaleilla, ja tukkansa valui epäjärjestyksessä hartioille.

"Missä on sotamarski Ascheberg?" kysyi hän värisevällä äänellä. "Jumalan tähden, sanokaa, missä hän on."

"Täällä, nuori mies", vastasi Ascheberg ja astui esiin, "mutta mitä on tapahtunut, te olette niin liikutettu?"

Nuorukainen ei heti vastannut tähän kysymykseen, sillä samassa astui kuningaskin esiin.

IV.

Ramoski tuumailee seikkoja ja joutuu sentähden ahtaalle. -- Jesuiitta.

Kun Ramoski oli jättänyt Czarnyn tulen ääreen, kuten lukija muistanee, kiirehti hän nopein askelin metsään päin, toisinaan pysähtyen ja jupisten itsekseen:

"Vähitellen, tästä kuitenkin aljetaan selvitä, ja saadaanpa nähdä, emmekö vielä kerran varovaisuudellamme saa tuon lurjuksen tuumia ehkäistyiksi. Haa! jo löysin keinon", huudahti hän puoliääneen ja astuen nopeammin, "hän on sellaisella innolla karkaava paulaan, ett'ei Czarnyn, jos hänessä vähänkin löytyy kavaluutta, ole laisinkaan vaikea saada häntä käsiinsä. Hänessä riehuu kosto, samoin kuin minussa ja jokaisessa oikeauskoisessa katolilaisessa jesuiittoja kohtaan, ja tällä kertaa ei hän tule pääsemään niin helposti pakenemaan kuin Sanin luona. Sillä tämä ase on hiottu hänen sydäntään varten", jatkoi hän synkästi, "ei yhdenkään veri ole sitä kostuttanut, ja Sandomirin luostarikirkossa vuodatin siihen vihkivettä. Pyhä neitsyt on ohjaava kättäni, ja se synninpäästö, jonka Andreas-isä minulle myi puolesta taloni hinnasta, on hyvittävä syntini. Niin, minä olen vakuuttava hänelle voivansa olla aivan varman, eikä hän tule mitään aavistamaan, ennenkuin kuolema iskee sydämeensä." Näin sanoen seisahtui Ramoski hetkeksi, otti esille leveän, pitkäteräisen tikarin, tarkasteli sitä joka puolelta ja koetteli suippoteräistä kärkeä sormeansa vastaan. Laisinkaan tarvitsematta painaa sitä, tunkiihe kärki sormeen, ja vedettyään sen pois, oli terä hänen oman verensä kostuttama. Ramoski säpsähti. "Tätä ennen ei yhdenkään veri ole sitä kostuttanut, ja minä olen lujasti vannonut, ett'ei tämä tulisi tapahtumaankaan, ennenkuin Walchovitzin veri olisi priiskoittunut tälle terälle", jupisi hän, tarkasti pyyhkien tikarin kärkeä takkinsa helmaan. "Olisiko tämä nyt enteenä siitä, ett'en milloinkaan tule tilaisuuteen päättää aikomustani, eli kentiesi se ensin kääntyy omaa sydäntäni kohden? Olkoonpa", jatkoi hän, kätkien aseen takkinsa alle, "oma vereni ei tule kysymykseen tässä asiassa, ja yksi ainoa pisara ei ansaitse mainitsemistakaan", Sitten kiirehti hän eteenpäin ja oli pian tovereinsa luona.

Samassa nousi aurinko, värjäten puiden latvat veripunaisiksi, mutta sissit makasivat vielä. Kolmeen vuorokauteen ei uni ollut virkistyttänyt heidän väsyneitä ruumiitaan, ja sentähden se olikin sitä syvempi. Ramoski ei heti mennyt heidän luokseen, vaan seisahtui pienen matkan päähän erään tammen taa ja mutisi: "Pian on punainen kukko laulava Torpassa, kun nämä pedot tulevat sinne ryöstämään ja hävittämään. Mutta", jatkoi hän, miettiväisesti, nojaten päätänsä käteensä, "sen täytyy toki tapahtua. Jos Czarny saisi määrätä ja sotajoukoilla nyt karata Walchovitzin kimppuun, tulisi tämä raivossaan tappamaan uhrinsa. Ei, kavaluudella täytyy hänet voittaa ja saaliinsa temmata hänen käsistään juuri silloin, kun hän vähimmän sitä voi aavistaakaan. Mutta nyt on aika lähteä täältä, sillä Ascheberg kuljeksii täällä ympäristöissä, ja me olemme liian vähälukuiset tekemään vastarintaa."

Näin sanoen meni hän nukkuvien talonpoikain luo, katseli hetkisen tarkasti heidän synkkiä, kovia kasvojaan ja jättiläisvartaloitaan, sekä huudahti sitten lujalla äänellä, jalallaan liikuttaen lähinnä olevaa:

"Herätkää, laiskurit! Hävetkää maata auringon jo ollessa korkealla taivaalla!"

Yksi seurueessa heräsi, virueli hetken ja haukotteli, hypähti sitten pystyyn, huudahtaen puoleksi vihaisella äänellä:

"Sinä käyt varmaan unissasi, toveri, minä en näe aurinkoa, eikä kellokaan vielä niin paljon liene."

"Tarpeeksi paljon, saadakseen ruotsalaiset liikkeelle", oli Ramoskin äreä vastaus, "ja jos tahdotte päästä eheällä nahalla Finjaan, nousette nyt ylös."

"Sinäpä et olekaan tyhmä, sinä, vaikka oletkin puolalainen", virkkoi talonpoika inhottavalla hymyllä, "ja useammin kuin kerran olet kai metsissä risteillyt."

"Siitäpä voit olla varma", jupisi Ramoski itsekseen, ja lisäsi sitten ääneensä: "Noh, kiirehtikäähän nyt, sillä minä olen saanut kuulla, että Ascheberg kuljeksii täällä ympäristöissä, ja olisipa se kaikkea muuta, vaan ei tervetullut aamutervehdys, jos hän hyökkäisi päällemme."

Kuultuaan Aschebergin nimen, synkkeni talonpojan synkät kasvot vielä enemmän, ja hän jupisi, uhkaavasti häristäen nyrkkiään Herrevadin luostariin päin: "Hänet tahtoisin tavata yksinäisellä paikalla ja siellä tehdä tilin. Mutta sinä olet kyllä oikeassa, puolalainen", huudahti hän ystävällisesti, lyöden Ramoskia olalle, "meidän täytyy lähteä matkaan, teiden vielä ollessa vapaat, sillä Finjaan on koko pitkä matka."

Samassa kuului kaukaa laukaus, jonka kaiku selvään toisti laajassa metsässä. Lintujen laulut vaikenivat hetkeksi, mutta pian kajahtivat ne taasen yhtä riemuisasti kuin ennenkin. Laukaus oli herättänyt sissit, ja monta sekuntia ei ollut kulunut, ennenkuin tuo pieni joukko kiirein askelin riensi eteenpäin Finjaan ja Matterödiin johtavilla kiertelevillä metsäpoluilla.

Noin puolen penikulman päähän olivat he ennättäneet, kun tiedustaja, sama joka oli puhellut Ramoskin kanssa, äkkiä pysähtyi ja tuli takasin toveriensa luo.

"Ruotsalainen jääkärijoukko lepää tuolla", kuiskasi hän puoliääneen, "minä näin heidät selvään, mutta he eivät vielä ole nähneet meitä. Arvatenkin makaavat he nyt vahvassa rauhassa, koettakaamme hiipiä heidän ohitsensa."

Hetken neuvoteltua tehtiin vihdoin Ramoskin tahdon mukaan, että he vetäytyivät kauemmaksi sivullepäin, siten saartaen ruotsalaiset. Päätös pantiin heti toimeen, ja marssi alkoi. Parin kyynärän päässä toisistaan kiirehtivät he eteenpäin aivan toista suuntaa kuin ennen, ja olisivat, jos sitä vähän aikaa olisivat pitkittäneet, tulleet Herrevadiin, mutta äkkiä tekivät he suuren käänteen etelään ja enensivät vauhtia. He olivat päässeet tarkoituksensa perille ja olivat sen osaston sivulla, jonka tiedustaja oli nähnyt, mutta he olivat erehtyneet, luullessaan nyt välttäneensä vaaran, sillä tuskin olivat he päässeet sadan askeleen päähän, kun äänekäs kysymyshuuto ehätti heidät.

Samassa silmänräpäyksessä jännittivät talonpojat kivääreinsä laukaisimet ja vetivät pitkät puukot tupeistaan. Verityö oli taas alkava.

Ramoski, joka marssissa oli ollut viimeinen, kiirehti esiin heti, huomattuaan että vaara uhkasi, ja hänen käskystään oltiin niin varovaisia kuin suinkin. Talonpojat heittäytyivät maahan puiden ja pensaiden taa ja odottivat puukot koholla vastustajiaan, joita heidän ei kauvan tarvinnutkaan odottaa. Pensaikko rapisi, oksat painettiin varovasti syrjään ja kaksi ruotsalaista jääkäriä tuli esille ainoastaan parin kyynärän päässä vesakosta, jossa Ramoski ja kolme talonpoikaa piilivät. Kummallinen ahdistus valtasi puolalaisen, nähdessään molemmat ruotsalaiset, mutta hänen kasvoissaan ei piirrekään muuttunut, ei pieninkään liike ilmaissut riehunaa hänen sisällään.

Sotamiehet lähenivät ja tutkivat paineteilla pienimmänkin pensaan.

"Nyt", kuiskasi Ramoski, tehden viimeisen ponnistuksen, jääkärien juuri aikoessa yhtä tarkkaan tutkia pensaikon, jonka hän oli ottanut piilopaikakseen, "käyttäkää nyt puukkojanne, mutta niin hiljaa, ett'ei kukaan sitä huomaa!"

Käärmeen tavoin ryömielivät sissit eteenpäin, puukot kampaissa: julmat ja saaliinhimoiset silmäykset olivat yhä kiinnitetyt vihollisten kasvoihin; lihakset ja suonet jännitettiin, ja kun sotamiehet nojautuivat syrjäämään paineteilla pensaikon ensimäisiä oksia, syöksyivät talonpojat heidän päällensä ja iskivät nuolen nopeudella terävät puukkonsa onnettomien sydämiin. Kaikki oli käynyt niin nopeaan, ett'eivät jääkärit olleet joutuneet käyttämään aseitaankaan. Sanaakaan virkkamatta vaipuivat he maahan ja olivat parin minutin kuluttua kuolleet.

Silloin seisoi Ramoski yhdellä hyppäyksellä murhaajain rinnalla.

"Eteenpäin!" komensi hän puoliääneen. "Tie on vapaa!"

Mutta toisen kerran erehtyi hän. "Hakatkaa maahan nuo konnat!" huudahti nuori vaan kuitenkin miehekäs ääni aivan hämmästyneiden sissien edessä. "Älkää päästäkö ainoatakaan pirua pakenemaan, vaan hakatkaa ne pienille palasille!" jatkoi ääni, ja samassa mursi tumma jono jalkaväkeä pensaston. Ensi rivissä oli nuori mies, kauniilla, nerokkailla kasvonjuonteilla. Hän oli päällikkö, ja hänen äänensä se ensisilmänräpäyksessä oli sissejä pelottanut. Mutta tämä tila kesti vaan hetkisen.

Ramoski kalpeni, sillä hän näki, että ainoastaan onni pelastaisi hänet tästä hengenvaarasta. Mutta hän päätti koettaa murtautua läpi sotilasrivin, sillä tämä oli ainoa pelastuskeino. Sissien kiväärit kohoutuivat, laukaus kajahti, pelottaen varesparven, joka iljettävällä kirkunalla lensi kuolon tantereen yli, ikäänkuin riemuiten ateriasta, jota heille valmistettiin. Koston ja vihan huudot ruotsalaisten riveistä ilmaisivat rohkeille talonpojille, että heidän luotinsa olivat sattuneet, ja se saattoi heidät rohkeimmiksi. Puukot välähtivät, yhteinen kiljunta kummaltakin puolen kaikui ilmassa, ja kahakka alkoi. Ramoski oli etupäässä ja löi kuin hurja, sillä hänen riippui elämänsä ja kuolemansa tästä. Yksi sissi toisensa perään kaatui, hän yksin oli haavoittumatta.

Äkkiä tunsi hän käden tarttuvan kiinni hänen vasemmasta käsivarrestaan, ja ennenkuin oli joutunut tekemään vähintäkään vastarintaa, makasi hän maassa; tultuaan jälleen tuntoihinsa huomasi hän kauhukseen olevansa vangitun.

"Pyhä neitsyt minua suojelkoon", jupisi hän vapisevin huulin, "enhän minä ole Sandomiristä saakka tullut koirana kuolemaan Skånessa."

Hänen mietteensä keskeytti tässä ääni, joka jäähdytti veren hänen suonissaan. Se oli sama ääni, jonka hän ennenkin oli kuullut. "Hirttäkää nuo roistot!" olivat ainoat sanat, jotka päällikkö lausui, ja raivostuneet sotamiehet eivät viipyneet täyttää tätä käskyä.

Ei yksikään sissi ollut päässyt pakenemaan, he olivat joko kaatuneet tahi vangitut. Ramoskin täytyi nyt katsella, miten yksi toisensa perään hänen elävistä tovereistaan teki viimeisen matkansa korkeihin mäntyihin, ja hän oli vähällä mennä tainnoksiin, ajatellessaan omaa kohtaloansa. Mutta vielä toivoi hän pelastusta ja päätti tehdä viimeisen kokeen.

Hän antoi merkin eräälle sotamiehelle, että halusi puhutella päällikköä.

"Hän ei kuuntele sellaisen roiston puheita, kun aina olet", vastasi sotamies äreästi ja käänsi hänelle selkänsä, "sitäpaitsi ei hän nyt ole täällä; hän poistui vähän aikaa sitten."

Ramoskin koko ruumis värisi, ja hän luki paraillaan aveansa, kun kaksi sotamiestä ivallisesti nauraen lähestyivät.

"Kas niin, kirotut murhapolttajat", huusi toinen jääkäreistä ja heilutti paksua köyttä Ramoskin ja tiedustajan silmäin edessä, pitkittääkseen heidän tuskiaan, "lukekaa nyt Isämeitänne, jos milloinkaan olette sen oppineet! Sitten pääsette matkalle korkeuteen."

"Ja varikset iloitsevat jo lihavista paisteista", nauroi toinen sotamies, potkaisten Ramoskia.

"Onnea matkalle, lurjukset, pian lähetämme toisia perässänne", virkkoi kolmas, ja siten yhä ivattiin onnettomia, ennenkuin köysi pantiin heidän kaulaansa.

Ramoski näki nyt viimeisen hetkensä olevan tulleen, ja epätoivon rauhallisuudella antautui hän kohtalonsa alaiseksi. Mutta ajatellessaan Walchovitzia, ja ettei nyt saisi kostaa viholliselleen, raivostui hän, ja puolittain rukoilevalla ja puolittain uhkaavalla äänellä huudahti hän, turhaan kokien päästä vapaaksi:

"Laskekaa minut irti, minun on kostettava eräälle lurjukselle, joka..."

"Joka on samanlainen kuin sinäkin", keskeytti eräs sotamies kohottaen painettinsa. "Mitäpä sinä puhut kostosta, sinä, joka olisit lävistänyt meidät kaikki tulikuumilla rautapistimillä, jos vaan olisit saanut käsiisi? Ei, kuolla sinun täytyy! Kyllä sinut tunnen, poltithan sinä juuri pari päivää sitten isäni talot Torpan luona. Mutta sinua ei kuoletetakaan hirttämällä", jatkoi hän, katkaisten puolalaisen jaloissa olevat siteen, "ampukaamme pilkkaan hänen ruumiisensa, ja jokainen luoti, joka vaivojasi lisää, on oleva kosto pienten sisarieni kuolemasta. Kuulkaapas, toverit", lisäsi hän sitten raivoissaan kiristellen hampaitaan, "kun talot paloivat ja pienet sisareni koettivat pelastua, tarttuivat sissit heihin, lävistivät paineteillaan ja heittivät sisälle palaviin taloihin. Ja silloin vannoin kalliisti kostaa", ärjäsi hän, niin että metsä kajahti, "minä vannoin kostaa hirmuisesti tämän julmuuden ensimmäisille sisseille, jotka saisin käsiini, ja nyt olen löytänyt heidät. Ladatkaa heti pyssyt, ja tähdätkää, minne muualle tahansa, vaan ei sydämmeen!"

Tätä käskyä ei tarvinnut toistaa, kiväärit olivat heti valmiit.

Silmät tujolla katselivat Ramoski ja toverinsa näitä hirmuisia valmistuksia, heidän huulensa olivat sinimustat ja jalat eivät tehneet palvelusta. He olivat vapaat, mutta vaikka ei yhtään sotamiestä olisi ollut läheisyydessä, eivät he olisi voineet paeta, niin oli kauhistus heidät heikontanut. Ei se kuoleman pelko ollut, joka masensi heidän hurjan rohkeutensa, vaan tapa, jolla heidät kuoletettaisiin.

Ramoski luki kaikki rukoukset, mitä osasi, toverinsa sitävastoin laverteli mitä raaimpia kirouksia, joille sotamiehet ivalla vaan nauroivat.

Päätöshetki tuli, ja vangit sidottiin kahteen puuhun, aivan lähelle toisiaan. Ramoski oli kalmankalpea, ja sotamiesten täytyi tukea häntä. Tämä heikkous, joka oli hyvin harvinainen sissien kesken, vihoitti sotamiehiä yhä enemmän, ja pilkkasana toisensa perään tuli onnettoman osaksi. Mutta Ramoski oli vaiti, ei sanaakaan mennyt hänen huuliensa yli, ennenkuin ennen mainittu sotamies komensi "olkaa varuillanne", silloin jupisi hän tuskin kuuluvalla äänellä:

"En minä taloja polttanut, en ollut mukanakaan."

"Se on samantekevä", sanoi päällikkö, "jos et polttanut siellä, teit sen muualla!"

"Ha, ha, haa!" nauroivat sotamiehet, varustaessaan itseään kuntoon, "hän koettaa päästä vapaaksi, tuo konna!"

"Ojentakaa pyssyt. Tähdätkää!" kuului päällikön luja ääni.

Haudan hiljaisuus vallitsi ympärillä.

"Jumalan pyhä äiti, armahda minua!" jupisi Ramoski ja antoi päänsä vaipua rinnalleen.

"Kuolema ja helvetti", karjui toverinsa, luoden hurjistuneita silmäyksiä vihollisiansa. "Kuinka kauan pitää minun seisoman pilkkatauluna noille pelkuri-lurjuksille?"

"Siksi, kunnes olet aivan seulan näköinen, sen ruoja!" vastasi eräs sotamies, joka takaapäin oli lähestynyt.

Ramoski tunsi tuskan hien nousevan kasvoilleen ja ummisti silmänsä.

Aurinko oli jo noussut korkealle taivaalle. Ystävälliset säteet raivasivat itselleen tien puiden oksien välistä ja valaisivat onnettomia, ikäänkuin korkeudesta vuodattaen lohdutusta heidän sydämiinsä. Linnut lauloivat tavallista aamukiitostaan, ja pienet kukkaset hymyilivät niin suloisesti vankien jalkain juuressa. Mutta heidän sydämensä olivat toivotonta epäilyä täynnä, ja kun Ramoski, raitista aamuilmaa hengittäen, katsahti ylöspäin, kauhistui hän, ajatellessaan nyt kuolla, nyt, kun luontokin näytti hänestä niin hymyilevältä.

Päällikkö katseli hetkisen vankeja, ikäänkuin olisi hän tahtonut saada selville heidän sisimmät ajatuksensa, mutta hänen silmissään ei huomattu rahtuakaan sääliä. Sitten kääntyi hän vitkaan tovereihinsa ja komensi lujalla äänellä:

"Ampukaa!"

Epätoivoinen parkaus kuului Ramoskin vapisevilta huulilta, sitten kävi hän tunnottomaksi. Luoti oli Hipaissut hänen käsivarttansa ja tehnyt nahkaan naarmun. Hänen toverinsa sitävastoin nauroi täyttä kurkkua ja huudahti ivallisesti, katsahtaen jääkäreihin: "Kehnosti te ammuttekin!"

"Senpä näytän sinulle", vastasi yksi sotamiehistä ja astui rivistä kohottaen kiväärinsä, ja ennenkuin muut olivat ehtineet tehdä pienintäkään liikettä, kuului laukaus, ja luoti vinkuen lävisti uhrin kaulan.

Onneton koki puhua, mutta paksu verivirta melkein tukahutti hänet. Sitä hurjistuneempia silmäyksiä loi hän sotamiehiin.

Toisen kerran kohotti sotamies kiväärinsä, jonka oli tempaissut eräältä toveriltaan, ja tähtäsi Ramoskia. Mutta tämä ei nähnyt mitään, hänen silmänsä olivat ummessa, ja pää nojasi rintaa vasten. Sotamies kosketti liipasinta, mutta kivääri ei lauennutkaan.

"Luulenpa, että piru itse suojelee tuota lurjusta", huusi hän, ja heitti kiväärin kauas luotaan, "toinen tänne!"

Kolmannen kerran nosti hän kiväärin, mutta juuri aikoessaan koskettaa liipasinta, vinkui luoti ilmassa ja lävistetyin käsivarsin kaatui jääkäri maahan. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi joka taholta esiin sissejä, ja vähälukuiset sotamiehet olivat pian hakatut maahan.

Ramoski oli pelastunut, mutta kauhu ja pieni haava vaikuttivat sen, ett'ei hän vielä ollut herännyt tainnostilastaan. Hänen toverinsa hengitti vielä vaikka hyvin heikosti.

"Kuka oli sotamiesten päällikkö", kysyi mustaverinen mies, nojautuen tainnoksissa olevan Ramoskin yli, "tietääkö kukaan sen?"

"Aleksanteri Hummerhjelm", vastasi kuoleva sissi, ja veti viimeisen henkäyksensä.

Mustaverinen ei vastannut.

* * * * *

Se sissileiri joka sijaitsi noin pyssynkantaman päässä Finjajärvestä, ei ollut järin lavealle ulottuva. Asuinhuoneet olivat pienet, ja useimmissa rakennuksissa ei löytynyt kuin yksi huone, jossa usein asui kahdeksan, jopa kymmenenkin henkeä. Matterödissä oli pääasunto, ja Finjan sissejä voi siis pitää vaan etuvartijoina. Tämän joukkion päällikkö asui omassa tuvassaan, noin kahdenkymmenen kyynärän päässä järven rannalta.

Alkoi jo tulla hämärä. Sissimajoissa ei huomattu sitä liikettä, mikä aina on leirin ominaisuus; päin vastoin näytti siltä, kuin koko leiri olisi hyljätty, tai koko seurue vaipunut uneen. Ei yhtäkään hurjannäköistä kasvoa näkynyt mökeissä tahi järven vannalla, ei edes koiraa eikä kissaa loikonut auringon lämpimässä paisteessa. Mutta kauempana metsässä ja pienellä saarella, pyssynkantaman päässä mannermaasta, havaittiin valppaiden vartijain hehkuvat silmät.

Astukaamme päällikön asumukseen. Pienessä rakennuksessa oli kaksi huonetta. Täällä olivat köyhän talonpojan lavitsa ja vapaasukuisen kirjaeltu sänky rinnatusten; erikokoisia kuvastimia, patjoja, kupariastioita ja kirjava kokoelma vaatteita sekä muita esineitä oli kaikki heitetty yhteen läjään huoneen nurkkaan. Yhdellä seinällä riippui pistooleja ja miekkoja, toisella kunnianarvoisien miesten valokuvia. Ja nämä kaikki olivat saaliita ryöstöretkiltä.

Pienet akkunanruudut päästivät vaan niukasti valoa huoneesen, jonka tähden nämä monenlaiset esineet ikäänkuin peittyivät tumman hunnun alle, tehden huoneen vielä pelottavamman näköiseksi.

Pitkin askelin käveli eräs mies edestakasin lattialla. Hän näytti olevan suuressa mielenkiihkossa ja vähän väliin kuului hän jupisevan epäselviä sanoja kokoon purtujen hampaittensa välistä. Hän oli pitkä varreltaan, leveät olkapäät sekä rinta ja kätensä olisivat olleet jättiläisellekin omansa. Tukka oli musta ja valui epäjärjestyksessä kasvoille, joilla vieläkin huomasi kadonneen kauneuden jälkiä. Piirteet olivat nyt jäykät, ja sysimustissa silmissä hehkui tuli, kyllin valtava masentamaan jokaisen. Ryhtinsä oli suora, ja jokainen liikkeensä osoitti jäykkyyttä ja ynseyttä, jotka kuitenkin tarpeen vaatiessa katosivat. Tämä mies oli sissiseurueen päällikkö ja hän näyttikin siltä, että pelkän ulkomuotonsa kautta voisi pitää nuot hurjat vimmapäät kurissa.

"Minä olen lannistanut heidät", virkkoi hän, lisäten askeleitaan, "vähältä piti, ett'eivät he lähettäneet minua muihin maailmoihin, kun annoin edellisen päällikkönsä kadota Finjajärven aaltoihin, mutta käsivarteni pidätti heidät. Viisikymmentä kiväärin suuta olivat kohotetut sydäntäni kohden", jatkoi hän puhettaan ja seisahtui akkunan luo, antaen silmänsä hapuilla järven tyynen pinnan yli, "mutta luodit eivät lentäneetkään piipuista, minä lannistin talonpojat. Haa, minulla on valtaa ja viekkautta, ja kunnia on minua seuraava. Tuo vanha narri sanoi, että pian olen seuraava häntä, mutta ennen omalla tikarillani lävistän sydämeni, kuin annan koiran tavoin upottaa itseni. He ovat hirveän herkkäuskoisia, nämä tuhmat talonpojat", jatkoi hän pilkallisesti nauraen ja leikki koneentapaisesti kylteristä pistäyvällä tikarin kahvalla, "he luulevat, että kohtalo vallitsee meidät, mutta näytänpä heille, että _itse_ olen kohtaloni herra, sillä luja tahto voi tehdä mitä tahansa!"

"Kauhea oli se vala, jonka ruhtinas minun pakoitti tekemään", virkkoi hän hetkisen mietittyään ja pyyhkäisten kädellään otsaansa, ikäänkuin haihduttaakseen kaikki mieleensä tunkeuvat levottomat ajatukset; "käsi ristinkuvalla vannoin, ett'ei käsivarteni lepäisi, ennenkuin olisin kostanut. Silloin en minä eikä ruhtinaskaan voinut edes aavistaa, että hän kaksi päivää sen jälkeen olisi ruumis. Hän ei tahtonut kostaa tuota avioliittoa, sillä se oli päättämätön, mutta hänen kääntymisensä kerettiläisten uskoon, tämä on rikos, jonka ainoastaan palautuminen voi sovittaa. Ruhtinas kuoli, minun tuli yksin koettaa, ja vielä ei käsivarteni ole horjahtanut. Niin, minä olen alkanut tehtäväni!" huudahti hän, intohimon hymyn kuvastuessa hänen kasvoilleen. "Lundin luona kaatui ensimmäinen uhri, ja toinen on nyt hallussani." Näin sanoen vaikeni hän hetkeksi ja siveli vasemmalla kädellään kasvojensa aliosaa peittävää, mustaa partaa. "Ja nämä jesuiitat", puuttui hän taasen puheesen kuiskaavalla äänellä, "he ovat hornan henkiä! Minä tunnen sydämestäni heitä vihaavani, mutta täytyy notkistaa pääni heidän ikeensä, kirouksiensa ja tikariensa alle, jotka ehättäisivät minut, vaikka pakenisin maailman ääriin. Minun täytyy heitä palvella, samoinkuin heidän pirulliset oppinsa palvelevat minua tuumiani täyttäessäni. Ne imartelevat myöntyväisyydellään, mutta kuolettavat kaikki jalommat tunteet. Ei saa ajatella eikä toimia vapaasti. Mutta mitä hyödyttävät minua nyt kymmenen oppivuottani Varsovan luostarissa? Kosto ei nyt tarvitse tiedettä avukseen, vaan ainoastaan hiotuita tikareita. 'Sinun tulee hiipiä perheisiin, ja siellä kylvää eripuraisuuden-siemeniä, tiedoillasi ensin mielet hurmattuasi', nämä sanat sanoi pää-pappi minulle, ja lisäsi vielä: 'jesuiitan on tunkeutuminen matalimpiin mökkeihin ja palatsien kammioihin, ja sentähden täytyy hänen olla oppinut.' Ja minä paloin tiedonhalusta, jotta myrkky vaikuttaisi kuolettavammin. Mitä hyödyttää tämä minua nyt?" jatkoi hän kolkolla äänellä. "Tapahtumat ovat ehkäisseet tuumani, ja tässä ei auta kirjallinen tieto enään mitään."