Part 14

"Aivan varmat", oli Ramoskin lyhyt vastaus. Sitten alkoi hän: "Toukokuun 25 päivän jälkeen, joka päivä on meille onnettomuutta tuottava, tuli Walchovitz yhä kummallisemmaksi ja hiljaisemmaksi. En tiedä, josko hän erittäin vihasi sinua tai minua, mutta usein kuulin hänen jupisevan kostosta, jesuiitoista ja valapattoisista. Aluksi en ottanut tätä huomioonikaan; hän tuli usein luokseni Sandomiriin, ja minä kävin häntä tervehtimässä uudessa mökissään Veikselin rannalla. Me puhuimme usein sinusta ja kreivi Stjernfeltistä, enkä minä havainnut hänen koskaan tulevan liikutetuksi, kun hänestä tuli puhe. Ainoastaan kerran, kun tulin maininneeksi Czarneckia, tuli hän alakuloiseksi ja meni tiehensä, joten sittemmin aina varoin puhua tästä asiasta. Vuosi kului, ja Walchovitz hoiti maataan mitä suurimmalla innolla, mutta äkkiarvaamatta hän katosi, ja vaikka miten olisin hakenut, en tullut hänen jäljilleen. Vuodet vierivät, ja minä unhotin pian kaikki, kunnes taasen noin kymmenen vuotta pakonsa jälkeen tapasin hänet Varsovassa; mutta arvaathan hämmästykseni, kun näin hänen olevan puettuna munkkipukuun. Tuskin uskoin silmiäni, mutta lähemmin tarkastettuani tunsin hänet. Mikähän on tämän valepuvun tarkoitus? -- ajattelin, ja päätin ottaa selon hänen toiminnastaan. Minä hiivin sentähden pois kirkosta, juoksin asuntooni isäntäni luo ja pyysin häntä lainaamaan minulle kaapunsa sekä pari pistoolia. Kun tällä tapaa olin varustainnut, astelin pitkin askelin takasin kirkkoon, ja tulin sinne, juuri kun messu oli päätetty. Minä asettauduin vihkimysveden luo ja tarkastelin kaikkia, jotka kulkivat ohitseni. Vihdoin näin Walchovitzin; hän kastoi pari sormeansa vihkiveteen ja mutisi hiljaa itsekseen, jonka jälkeen hän seurasi joukkoa kirkosta ulos. Hetkeäkään odottamatta kiirehdin pihalle ja tulin juuri parahiksi näkemään, miten Walchovitz kääntyi eräälle sivukadulle ja alkoi mitata sitä pitkin askelin. Tämä tietysti kiihoitti uteliaisuuttani ja, vedettyäni kaapuni kauluksen paremmin kasvoilleni, kiirehdin hänen perässään. Puolen tuntia pysähtymättä käveltyään moniaiden ahtaiden katujen läpi, ja kertaakaan taaksensa katsomatta, joka seikka tietysti oli minulle hyödyksi, seisahtui hän vihdoin aivan kaupungin ulkopuolella olevan luostarin tykönä. Raskas portti sulkeutui hänen jälkeensä, enkä minä voinut ymmärtää, miten päästä sisään. Siten seisoessani mietteisiini vaipuneena, lähestyi eräs munkki, joka imartelevalla äänellä kysyi, josko ha'in ketään. Minä mainitsin Walchovitzin nimen, mutta sain heti vastaukseksi, että sen nimistä henkilöä ei löytynyt. Tämän sanottuaan poistui munkki, innolla tehden ristinmerkkinsä, ja minä olin juuri aikeessa palata asuntooni, kun tuttu ääni tunkeikse korviini. Se tuli luostarin puutarhasta, jonka muurin ääressä seisoin, ja minä tunsin äänestä Walchovitz'in. Hänellä oli toinen munkki seurassaan. Niin varovasti kuin mahdollista oli, lähenin muuria, ja kun se oli jotenkin matala, hyppäsin sen yli, ja piilouduin sen vieressä kasvavaan pensaikkoon. Onni oli minua seurannut, niin ett'eivät olleet minua huomanneet. Walchovitz ja hänen seuralaisensa, joka ei ollut kukaan muu kuin luostarin pää-pappi, tulivat yhä lähemmäksi ja istuivat eräälle turvepenkereelle parin askeleen päässä minusta. Liian pitkäksi tulisi kertoa kaikki, mitä kuulin, mutta muun muassa sain tietää, että Walchovitz oli tavannut sinut Tanskan maalla, ja hän mainitsi päivänkin, jolloin..."

"Se oli yöllä marraskuun 15 ja 16 päivän välillä vuonna 1659", vastasi Czarny synkästi.

"Aivan niin", virkkoi Ramoski matalalla äänellä, ensin tarkastettuaan, ett'ei kukaan ollut kuulemassa.

"Nyt tahdon vaan kertoa sinulle syyn, miksi Walchovitz oleskeli luostarissa, jotta tulet huomaamaan, mikä leppymätön ja kamala vihollinen hän meille on. Kertomuksessa pää-papille, joka useita kertoja osoitti mieltymystään nyykäyttäen päätään ja vihdoin siunasi hänen aikeensa, tunnusti hän, että ainoastaan kosto oli saattanut hänen ottamaan tämän askeleen, ja silloin tulin tietämään, mitä ennen emme olleet voineet aavistaakaan, että ruhtinas Göran Czarnecki oli vannottanut Walchovitz'ia kostamaan Eleonoora-kreivittärelle ja hänen lapsilleen, vaikka ruhtinas eläisikin. Täyttääkseen velvollisuutensa, kuten hän sanoi, oli hän kymmenen vuotta oleskellut tässä luostarissa, tutustuakseen jesuiittain oppiin.

"Minä hikoilin tuskasta, en niin paljon peläten vaaraa, joka sinua ja minua uhkasi ruhtinaan vastustajina, vaan kreivittären tähden, ja parissa minuutissa olin tehnyt päätökseni. Kun Walchovitz ja pää-pappi olivat poistuneet, kiiruhdin minä takasin samaa tietä, kun olin tullutkin, ja riensin pitkin askelin asuntooni. Pari tuntia sen jälkeen olin matkalla Sandomiriin, myin siellä pienen taloni, ostin aseita ja palasin takasin Varsovaan. Useita tuntia vakoilin vanhan luostarin ympäristössä, ja kaksi päivää turhaan odotettuani, onnistui minun vihdoin tavata Walchovitz. Hän säpsähti yhtä suuresti kuin sinäkin, nähdessään minut, sillä tiedä, että tuo konna on pelkuri", kuiskasi Ramoski, nojautuen lähemmäksi Czarnya, "mutta parilla sanalla, jotka oikein olivat hänen mieleensä, onnistui minun haihduttaa hänen epäluulonsa. Me menimme yhdessä kaupunkiin ja keskustelu päättyi niin, että teimme liiton, ja käyskentelimme yhdessä läpi Pommerin, Tanskan sekä koko etelä-Ruotsin, kunnes vihdoin saimme teistä vihiä, hiukkasen ennen Lundin tappelua."

"Sinä olet siis liitossa Walchovitzin kanssa", huudahti Czarny, tehden uhkaavan liikkeen.

"Etkö ymmärrä kavaluuttani?" kysyi Ramoski, pyyhkien partaansa. "Jos tahtoo saada jesuiittoja petetyksi, täytyy..."

"Kyllä nyt ymmärrän", vastasi Czarny ja laski kätensä Ramoskin olalle, "sinä olet vielä liitollemme uskollinen?"

"Kautta pyhän neitseen ja kaikkien pyhimysten olen minä uskollinen", huudahti Ramoski ja teki ristinmerkin. "Mutta nyt on sinun aika mennä, kauemmin en voi turvallisuuttasi taata", jatkoi hän ja tarkasteli taivasta, joka alkoi hieman valjeta, rajuilman mentyä ohi, "päivä koittaa jo pian, ja toverini voivat milloin tahansa palata."

"Ja Berta-neiti", kysyi Czarny levottomana, "miten häntä kohdellaan?"

"Älä huolehdi hänestä", vastasi Ramoski luottavasti. "Niin kauan kun minä olen siellä, ei hiuskarvaakaan oteta hänen päästään."

"Emmeköhän voisi ottaa häntä väkivallalla?"

"Vielä ei; Walchovitz tappaisi hänet heti. Anna minun toimia, niin takaan, että kaikki päättyy onnellisesti. Minä olen kietova tuon vanhan ketun niin pauloihini, ettei hän huomaakaan, kun luiskahdan hänen käsistään. Tule tapaamaan minua täällä kahdeksan päivän kuluttua samaan aikaan kun nytkin, ja anna minun yksin toimia, niin on nuori neiti, sen takaan, pian oleva äitinsä luona.'"

Näin sanoen viittasi Ramoski kädellään jäähyväisiksi ja oli hetkisen kuluttua kadonnut näkyvistä. Czarny ei viipynyt kauvan, vaan lähti heti kiirein askelin sille paikalle, missä Aksel ja Bernhard häntä odottivat. Nämä huomasivat heti Czarnyn huulilla lepäävästä mieltymyksen hymystä, että jotain tärkeätä oli tapahtunut, eivätkä lakanneet kyselemästä, ennenkuin Czarny oli kertonut heille koko tapahtuman.

"Ja minä olen ensimäisenä syöksevä tuon pedon luolaan", huudahti Aksel merkitsevällä liikkeellä heilauttaen miekkaansa; "kylläpä näytän tuolle pirun jesuiitalle, etteivät hänen juonensa auta häntä laisinkaan."

"Ja minä olen aikonut vankalla ratsujoukolla tutkia koko seudun", virkkoi Bernhard miettiväisenä; "ehkä voisimme löytää jotain jälkiä, sillä kahdeksan päivän odotusaikahan on milt'ei ijäisyys."

"Oli miten tahansa", sanoi Czarny, "varokaa kaikin mokomin vähimmälläkään sanalla herättää kreivittären luuloa, sillä tämä on arka seikka ja vaatii suurinta varovaisuutta."

Kättä lyöden lupasivat nuorukaiset seurata vanhuksen neuvoa, ja kiirein askelin riensivät kaikki kolme Herrevadiin päin, jonne saapuivat päivän koittaessa.

III.

Kaarlo yhdestoista sotapäällikköineen Herrevadin luostarissa.

Aivan niillä seuduin, jossa pieni, Sarödjärvestä virtaava puro yhtyy Rönne-jokeen, löytyi ennenmuinoin kahlauspaikka, josta ritarien oli tapana mennä yli, oltuaan metsästämässä Söderåsissä, paikkakunnan kauneimmassa ja otuksista vilisevässä metsässä. Tämän kahlauspaikan luo perussettiin Bernhard Clairvauxlaisen tänne lähettämien Bernhardnimisen munkkikunnan munkeille luostari vuonna 1144. Silloinen piispa, Eskil, antoi tähän muuttoon myöntymyksensä, ja toukokuu 1 päivänä 1150 vihittiin Herrevadin luostari neitsy Marian kunniaksi. Jälkeen vuoden 1229, jolloin kaunis luostari paloi poroksi, rakennettiin se uudestaan ja tuli aikojen kuluessa kuolleiden pää-pappien tekemistä lahjoituksista äärettömän rikkaaksi. Viimeisen pää-papin nimi oli Laurids, hän kuoli lokakuun 30 p:nä 1527, sittenkun Kristian III:s toukokuun 2 päivänä 1565 julistamansa määräyksen mukaan oli ottanut häneltä luostarin hallinnon. Tämän käskyn pani täytäntöön Sten Bille, ja tuon ennen niin rikkaan papin täytyi elämänsä loppupuolella syödä armoleipää siellä, missä ennen oli ollut rajaton hallitsija. Kristinusko löysi tien pohjoismaihinkin, ja luostarit hävitettiin, mutta vielä Kaarlo XI:nen aikana olivat Herrevadin muurit ennallaan, vaan revittiin kuitenkin pian alaa ja rakennettiin uudestaan Malmöstä tuoduista korukivistä. Kun ruotujako-laitos tuli kuntoon, määrättiin Herrevadi virkataloksi Skånelaisen ratsurykmentin päällikölle, ja tähän aikaan (vuodesta 1691 vuoteen 1695) oli Niilo Gyllenstjerna sen omistaja.

Tässä jylhän romantillisessa seudussa, jossa Söderåsin äärettömät metsät lumosivat katsojan, ja jossa pieni Rånne-joki hopeavyönä kierteleikse viheriäin salojen ja kauniiden laitumien läpi, viettivät hurskaat isät koko elämänsä hartauden harjoituksissa. Mutta tämä aika oli pian ohi, ja toisia, pysyväisempiä, muistoja on tämän luostarin yhteydessä.

Syyskuun 14 päivänä 1305 oleskelivat Erik ja Waldemar herttuat Herrevadissa ja kirjoittivat siellä nimensä erääsen asiakirjaan sekä myönsivät täten Birgerin pojan hänen seuraajakseen.

Toinen, meidän aikojen läheisempi muisto on se, kun Kaarlo XI majaili siellä maaliskuun keskipäivistä 12 päivään heinäkuuta 1677.

Historiassamme kerrotuista vuosista on 1677 se, joka enemmin vetää huomiota puoleensa. Lundin taistelun jälkeen, 4 pnä joulukuuta, ei seurannutkaan varsinaisia pääkahakoita ennenkuin Landskronan luona. Sitä kiivaammin käytiin sitävastoin tuota niin kutsuttua sissisotaa, joka kokonaan hävitti Ruotsin uudet maakunnat, erittäin Skånen, joka vaati tuhansia uhria. Tanskalaiset puoltivat kovin tätä partiosotaa, joka tietysti oli suurena haittana pää-armeijalle, ja heidän everstinsä, Schwanenwedel, tiesikin käyttää näitä järjestämättömiä talonpoikaisjoukkoja hyödykseen.

Sissijoukkoja perustettiin vuonna 1649 Holsteinissa ja Ditmarschenissa, kun Kristian IV siellä kävi sotaa, mutta jo Kaarle IX aikana ilmaantui näitä seurueita Göingen kihlakunnassa, eli, kuten naapurikansat sitä kutsuivat, "Pikku Turkissa", Skånen ja Blekingen rajalla.

Sodan syttyessä lähetti Tanskan kuningas käskyn entisille alammaisilleen, että he joka mies nousisivat ruotsalaisia vastaan. Nämä taas kyllä koettivat houkutella talonpoikia puolelleen, ja niiden tanskalaisten aatelisherrain joukossa, jotka todella suosivat Kaarloa, huomataan Kr. Barnekow, Nuutti Tott ja Jörgen Krabbe, jolla viimeksimainitulla onkin tärkeä osa sen ajan historiassa, mutta talonpojat mieluummin ryöstivät aatelisten linnoja ja koettivat niin usein, kun vaan saivat tilaisuutta, hävittää uusia maanmiehiään. Varsinaisia sissiseurueita perustettiin Göingen, Farsin, Björen ja Fromestin piirikuntiin, ja ne valittiin johtajaksi, jotka osoittivat suurinta rohkeutta ja kavaluutta. Näistä olivat mainittavimmat Niilo Tidemand, Hollandsåsista, Fridsholman Ubbe, Göingestä ja Sven Pålsson (Påfvelson), joka jo esiintyi Selannisaa v. 1659, siis Kaarlo Kustaan aikana. Hirveitä olivat ne työt, joita nämä joukot harjoittivat, ja jos löytyisi joku, joka näitä kaikkia voisi kertoa, tulisi siitä varmaan nidoksia.

Mutta eivätpä ainoastaan sissit näin hurjia olleet, ruotsalaiset eivät olleet sen parempia, kun kosto tuli kysymykseen, ja luonnollistahan on, että raivo siitä yhä yltyi. Niiden ruotsalaisten joukossa, jotka kaikkialla hätyyttivät sissejä, huomataan, paitsi ennen mainituita Aschebergiä ja Hummerhjelmiä, Johan Gyllenstjerna, joka kookkaan vartalonsa ja raa'an esiintymistapansa tähden yleensä kutsuttiin "Grof-Joniksi" [Roteva Jon] eli "Grobiaaniksi". Hän oli syntynyt helmikuun 18 päivänä 1635 sekä kuoli kesäkuun 10 päivänä 1680 ja oli enemmän kuin kukaan muu lainannut apuaan sissien hävittämiseksi. Helmikuussa v. 1677 majaili hän Kristianopolin edustalla ja antoi siellä teilata noin 70 vangiksi otettua talonpoikaa. Myös kerrotaan, että eräs sissijoukko, joka riehui Matterödissä, 4 penikulmaa Kristianstadista pohjoiseen, siellä vangittiin ja hävitettiin. Lackalängan luona, kolmeneljäsosa penikulmaa pohjoiseen Lundista, seisoi everstiluutnantti Rehbinder, ja oli rakentanut etuvarustuksen, josta piti silmällä niitä sissiseurueita, jotka olivat Ystadin seuduilta, heidän leirinsä oli nimittäin Marsvinholmassa, josta tekivät partio-, ryöstö- ja hävitysretkiään sisämaahan päin.

Kyllähän Tanskan kuningas koetti järjestää näitä hurjia joukkoja lähettämällä heidän luokseen upseereja, ja oli tätä varten maaliskuussa vuonna 1677 kutsunut hajanaisia joukkioita kokoon Landskronaan, aikoen yhdistää ne rykmentteihin, mutta hänen täytyi jättää nämä tuumat, kun talonpojat röyhkeästi vastasivat: me olemme upsereja jokainen [katso Kronholm, Skånen valtiollinen historia. Il osa, sivu 194]. He tahtoivat mieluummin tehdä urotöitään omin päin ja omien päällikköjen komentamina, ja seurasivat ainoastaan silloin muiden neuvoja, kun näkivät oman etunsa sen vaativan.

Suurimpia sotaliikkeitä vuoden 1677 alkupuolella oli Kristianstadin piiritys. Pääkortteeristaan, Vää'stä, lähti Kaarlo maaliskuun 24 päivänä marssimaan mainittua kaupunkia kohti, jota puollusti tanskalainen kenraali Meerheim. Piiritys alkoi, mutta kun Kaarlo näki, ett'ei mitään voinut toimittaa, jätti hän kenraali Schantzin kaupunkia hätyyttämään ja meni Rönnebergan kummuille, puolen penikulman päähän Landskronasta. Siellä oli Kristian häntä vastassa, ja ainoastaan tanskalaisten kenraalien Arendorffin ja Ridaun vastalause Goltzin tekemiä ehdotuksia vastaan teki sotatuumista lopun. Tämä eripuraisuus vihollisten kesken pelasti ruotsalaiset varmasta perikadosta, sillä ilman sitä, että he olivat paljoa vähälukuisemmat vastustajiansa, oli heillä vielä paljoa huonompi asema. Kaarlo, joka aina oli pelkäämätön, tahtoi kuitenkin tehdä rynnäkön, mutta muutti sentään useiden kenraalien kehoituksesta tuumansa. Paluumatka aljettiin, ja ruotsalaisten onnistui niin pettää vihollisensa, että olivat ennättäneet Linderödiin saakka, kun tanskalaiset saavuttivat heidät. Ruotsalaiset joutuivat ahtaalle siellä, mutta Schoultzin saavuttua Kristianstadista, aljettiin yhä pienien kahakoiden kestäessä marssia Herrevadin luostaria kohden.

Tämän paluumatkan jälkeen Rönnebergan kummuilta seuraa Schvanenvedelin toimittama Ystadin valloitus, Erkki Sjöbladin tappio merellä ja kuningas Kristianin toimeenpanema Malmön piiritys. Kesäkuun 6 p:nä saapuivat tanskalaiset niin kutsuttujen Kirsikkamäkien luo kaupungin ulkopuolelle, ja yöllä 25 ja 26 päivän välillä tehtiin rynnäkkö. Mutta tuo oiva Fabian Fersen puollusti 3,000 miehellään Malmöta niin uljaasti, että tanskalaisten täytyi palata takasin suuria vahingoitakin kärsittyään.

Lyhykäisesti selitettyämme, millä kannalla asiat olivat v. 1677, tahdomme nyt palata Herrevadin luostariin.

Noin 50 kyynärää itse luostarista, jossa kuninkaan pääasunto oli, sijaitsi Rönne-virran rannalla pienempi rakennus, sisältäen vaan kaksi huonetta, toisen suuremman ja toisen pienemmän. Tässä rakennuksessa asuivat sotamarskit Ascheberg ja Helmfelt, kumpikin silloisen sodan mainittavimmat ruotsalaiset päälliköt.

Rutger von Ascheberg oli syntynyt Kuurinmaalla vuonna 1621, ja alkoi sotilasuransa Kustaa II:sen Aadolfin lippujen alla, sekä tuli erittäin mainituksi niin kutsutussa "pikkusodassa." Puola, Tanska ja Skåne saivat sittemmin katsella hänen urotöitään. Mielensä oli raitis ja teeskentelemätön, ja hänessä näki "tosi ruotsalaisen" kuvattuna. Puolisonsa, Maria Eleonoran von Bussein, kanssa oli hänellä 25 lasta. Hän kuoli Göteborgissa huhtikuun 17 päivänä 1693, ja sikäläiseen saksalaiseen kirkkoon on kohotettu muistopatsas hänelle. Hänen vertaisensa urhoudessa ja kaikkia kärsivässä isänmaanrakkaudessa oli Simon Grundel Helmfelt, todellinen sotilasnero, jonka tanskalaisetkin myönsivät. Hän syntyi Tukholmassa v. 1617, jossa hänen isänsä, Jaakko Grundel, oli pormestarina. Äidin nimi oli Elisa Döpkens. Urhous ja päättäväisyys olivat hänen luonteensa pääkohdat, ja Riigan puollustus venäläistä tsaaria Aleksiusta vastaan, joka 90,000 miehellä piiritti kaupunkia, on kaunein sankarityö hänen voittorikkaassa elämässään. Hänen kuolemastaan, joka tapahtui tämän kertomuksen jatkuessa, kerrotaan lähemmin vastedes.

Huoneet, joissa nämä kaksi mainiota päällikköä asuivat, olivat jotenkin yksinkertaisesti sisustetut, ainoastaan tarpeellisimmat kalut niissä löytyivät. Oli kesäkuun 10 päivä 1677.

Luostariin päin olevan akkunan ääressä seisoi Ascheberg ja nojasi päänsä vasenta kättään vastaan, oikean melkein tietämättään leikitellessä miekan kahvalla. Hänen suuret, puruvat silmänsä olivat tarkkaan kiinnitetyt luostariin, jossa juuri tänä päivänä vallitsi erinomainen vilkkaus. Viestejä ja ajutantteja tuli ja meni joka silmänräpäys, ja eri päällikkyyteen kuuluvia upsereja sekä sotamiehiä tunkeili pihassa. Syynä tähän vilkkauteen oli se, että Kristoffer Gyllenstjerna ja Pietari Hierta olivat pari tuntia sitten saapuneet rykmentteineen.

Virran puoleisen akkunan ääreen oli sitävastoin Helmfelt istahtanut huonomaisen sängyn reunalle. Hänkin oli miettiväisen näköinen ja näyttipä siltä, kuin olisi hänen terävä silmäyksensä tahtonut tunkeutua välkkyvien laineiden läpi. Vihdoin sanoi hän, nousten kiivaasti seisoalleen ja mennen Aschebergin luo:

"Mitä sanot kuninkaan tuumasta? Se on hieman uhka-rohkeanlainen mielestäni. Hänen olisi edes pitänyt, odottaa..."

"Mitä kuulenkaan!" huudahti Ascheberg, lyöden Helmfeltiä olalle. "Sinä puhut uhkarohkeudesta, etkö juuri itse ole uhkarohkein koko Ruotsin armeijassa. Minä kyllä muistan, mitkä kepposet teit tanskalaisille viime vuonna Lundin luona, ja lyönpä vetoa siitä, ett'eivät nämäkään unohda niitä niin helposti. Ei, veli Helmfelt", jatkoi hän hilpeästi ja silmäili ystävällisesti sotatoveriaan, "sen, joka kalpeamatta astuu kohden tulimerta, ei sovi puhua uhkarohkeudesta, ja vielä vähemmin nuhdella ketään tästä! Sitäpaitsi on minun mielipiteeni se, että meidän juuri nyt on iskeminen, jos tahdomme voittaa mitään, sillä Köpenhaminasta tulee yhä Landskronaan apujoukkoja, ja olenpa kuullut puhuttavan, että Tanskan armeija on jo suurempi kuin meidän."

Helmfelt aikoi juuri vastata tähän, kun ovi aukeni ja sisään astui neljä sotilasta. Nämä olivat Kristoffer Gyllenstjerna, Pietari Hierta, Nokka Pietariksi kutsuttu, Schönleben ja Lybecker.

"Tervetuloa, toverit", tervehti Ascheberg ja ojensi tulleille molemmat kätensä, "mitä uusia tiedätte?"

"Eipä mitään muuta kuin pirun kujeita, mihin vaan nokkansa kääntää", vastasi Pietari Hierta, istahtaen puupenkille Helmfeltin viereen ja alkoi vilkkaasti keskustella hänen kanssaan.

"Nokka Pelle ei kumminkaan ole vastuuton", huokasi Lybecker, vieden Aschebergin ikkunan luo. "Minulla on jotain teille kerrottavaa", lisäsi hän äänekkäämmin, "asia, joka on suuresta arvosta."

Gyllenstjerna ja Schönleben käyskentelivät sillä välin käsi kädessä edestakasin lattialla ja keskustelivat vilkkaasti.

"Mitä teillä on kerrottavaa?" kysyi Ascheberg, vetäen puoleksi miekan tupestaan. "Jostakin sissikujeista arvattavasti, sillä nämä konnat eivät anna kenellekään ihmiselle lepoa."

"Te ette arvanneet väärin", vastasi Lybecker synkästi. "Eräs kornetti rykmentissänne, Bernhard Stjernfelt..."

"Mikä hänen on", keskeytti sotamarski, kiivaasti tarttuen puhujan käsivarteen, "tottapa ei häntä liene kohdannut mikään onnettomuus?"

Lybecker ei heti vastannut tähän kysymykseen, vaan sanoi, salaa tarkastaen Aschebergiä:

"Te näytätte hyvin huolehtivan hänestä, ja..."

"Sen teenkin", vastasi Ascheberg vakavasti. "Minä tunsin hyvin hänen isänsä, ja koska hän on urhokas poika, joka ei vielä milloinkaan ole taistelussa peräytynyt, niin... niinpä niin, kyllähän itse ymmärrätte", jatkoi hän, pyörähtäen ympäri kantapäillään.

"Kyllä ymmärrän", virkkoi Lybecker lämpimästi, "te pidätte hänestä. Mutta nyt on siten laita, että eräs sissijoukkio pari päivää sitten on ryöstänyt hänen sisarensa, ja veli on nyt minulta pyytänyt lupaa saada parin ratsumiehen kanssa etsiskellä noita lurjuksia. Niin, toissapäivänä hän sitä juuri pyysikin. Hän on nyt äitinsä luona, vaan palaa pian sieltä takasin."

"Hm, hm", rykäsi sotamarski, pyyhkäisten vasemmalla kädellään otsaansa, "tämä todellakin on vaikeanlainen seikka, koska nyt tarvittaisiin joka käsivartta."

Ascheberg oli lausunut viimeiset sanansa niin kovaa, että kaikki läsnäolijat ne kuulivat.

"Kuinka niin, kuinka niin", huudahtivat Pietari Hierta ja Gyllenstjerna yht'aikaa, "tuleeko tässä jonkinlainen leikki kysymykseen?"

"Sen kai te tiedätte, herrani, jotka olette tulleet tänne kuninkaan käskystä", vastasi Ascheberg kummastellen.

"Me aavistamme sen", vastasi Gyllenstjerna vakavalla äänellä, "ja toivomme suuresti, jotta sitten saataisiin rauha, mutta lähempiä tietoja emme vielä ole saaneet."

"Niin, emme olekaan", vakuutti Pietari Hierta, ja katseli kysyvin silmäyksin Aschebergia. "Vanhat käsivarteni alkavat jo kangistua", jatkoi hän kuivasti nauraen, "siitä kun viimeksi sain niitä käyttää, on jo niin pitkä aika, että..."

"No, no, ehkäpä ne pian pääsevät liikkeesen", virkkoi Ascheberg hymyillen.

"Sitä toivon, sitä toivon", jupisi vanhus, mennen jälleen istumaan Helmfeltin viereen.

"Niin, herrani", jatkoi Ascheberg ja veti kiivaasti miekkansa tupesta, ja kohotti sen päänsä yli, "parin päivän päästä taas kysytään voimia, ja tanskalaiset saavat maistaa terästämme. Kuningas on niin kauan oleskellut täällä mitään toimittamatta, että hän nyt rupee pitämään sitä ikävänä, ja luonnollistahan on, että me ja koko armeija olemme samaa mieltä. Sissit kohottavat taasen niskojaan, vaikka niihin usein piirrellään verisiä merkkejä, ja Kristian kokoo yhä sotamiehiä, masentaakseen pienen joukkomme, mutta Jumalan ja Kaarlo-kuninkaan avulla tahdomme mennä eteenpäin, kuten ruotsalaiset sotilaat ainakin, eikä milloinkaan..."

"Oikein, Ascheberg", kuului miehekäs ääni ovelta, ja samassa seisoi nuori, ruskeakutrinen, sinisilmäinen ja hymyhuulinen sotilas jäykkien vanhuksien keskellä.

"Oikein, Ascheberg", toisti hän ja löi sotamarskia toiselle olkapäälle, "siten tulee ruotsalaisen puhua." Tämä nuorukainen oli Kaarlo XI:sta. Päälliköt vetäytyivät nöyrästi pari askelta takaperin, mutta Kaarlo jatkoi:

"Tulkaa lähemmäksi, sotatoverit, ja kuulkaa, mikä on tuumani. Nyt marssimme Landskronaan, ja siellä koetelkaamme vielä kerran sotaonneamme. Onko kukaan teistä eri mieltä?"

Ei kukaan vastannut.

"No, hyvä", jatkoi kuningas, hetken tarkasti silmäiltyään kokoontuneita urhoja, ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia heidän syvimmät ajatuksensa, "hyvä; päätös on tehty, ja Jumala yksin tietää, miten tämä loppuu. Minä luotan häneen ja teihin ja..."

"Parasta on kuitenkin aina luottaa omiin voimiinsa", virkkoi Pietari Hierta puoliääneen.

"Sinä olet aina samanlainen, vanha rehellinen ystävä!" huudahti Kaarlo, tarttuen Hiertan käteen. "Vahva ja uhkaava kuin tammi myrskyn raivotessa, yksinkertainen ja vaatimaton kuin omintakeinen ruotsalainen talollinen, sellainen on vanha Pietari Hierta. Ja, omaten sellaiset tuet rinnallani, kaksinkertaisesti luottaen omiin voimiini, en ansaitsisi viedä teitä taisteluun isänmaan edestä!"

Loistavin silmin katseli nuori vieras kaikkia läsnäolevia, ja meni sitten akkunan luo, jossa Helmfelt ennen oli istunut, ja antoi katseensa haaveilla kaukana etäisyydessä. Mitähän hän ajatteli?