Part 11

Näin sanoen huomautti hän Ramoskille vaaraa, joka uhkasi Eleonoraa, sekä käski kersantin ja Ramoskin mennä sulkemaan pakolaisilta paluutien; hän itse ja Vilho seurasivat heitä. Ramoski viittasi kersantille, ja molemmat katosivat.

Ruhtinas oli jo päässyt rantaan, mutta seisahtui sinne hetkeksi odottamaan Walchovitziä, joka haavansa tähden ei voinut joutua niin pian. Eleonora lepäsi tunnotonna ruhtinaan käsivarsilla. Taistelu oli vetäytynyt enemmän leirin keskustaan ja ainoastaan pienempiä osastoja litvalaista ja ruotsalaista sotaväkeä marssi ohi. Mutta ruhtinas ei sitä huomannut.

Sillä aikaa kun Göran Czarnecki odotti liittolaistaan, olivat Ramoski ja kersantti hiipineet rantaa pitkin ja piiloutuivat aivan lähelle sinne kiinnitettyä venettä, jota ruhtinas epäilemättä tulisi käyttämään.

"Odota hetkinen, Walchovitz!" sanoi Göran Czarnecki ja lähestyi venettä. "Minä vien ensin kreivittären veneesen ja tulen sitten sinua noutamaan."

Näin sanoen kiiruhti hän rantaan, astui veneesen ja laski Eleonoran varovasti pohjalle, jonka jälkeen hän taasen hyppäsi rannalle, auttaakseen verenjuoksusta heikkoa toveriaan. Tätä hetkeä käytti kersantti hyväkseen. Mennen hiljaa veteen, löi hän sapelillaan kiinnitysnuoran poikki, kiekahti veneesen sekä antoi sille aimo töyttäyksen, niin että se samosi viisi tahi kuusi kyynärää rannasta. Sitten tarttui hän airoihin ja laski ne veteen, voidakseen, jos tarve vaatisi, heti soutaa tiehensä. Urhea kersantti hieroi mielihyvissään käsiään, kun oli tehnyt tällaisen kepposen ruhtinaalle, ja riemuitsi itsekseen Eleonoran pelastuksesta, joka nyt oli varma.

Ruhtinas läheni taaskin rantaa, ja sanoi Walchovitzille, osoittaen veneesen päin:

"Vaan muutama askel enään, ja me olemme pelastetut. Kas niin, tässä on vene, mutta... mutta", änkkäsi hän ja tirkisteli aaltoihin, "onko vene päässyt tiehensä -- tahi..."

"Eipä niinkään, ruhtinas Göran Czarnecki", vastasi kersantti ivaten. "Minä, kersantti Lundberg, täällä vaan tein teille saman kepposen, kuin te minulle Veikselin luona; me olemme nyt kuitit."

"Kuolema ja kadotus", äänsi ruhtinas yhteenpurtujen hampaittensa välistä. "Antakaa minulle kreivitär takasin, muuten ammun teidät."

"Ampukaa!" käski kersantti kylmäkiskoisesti. "Teidän kätenne on kuitenkin vapiseva."

Tuskin oli hän sanonut viimeisen sanan, ennenkuin kuului laukaus, ja luoti lensi niin läheltä hänen oikeata korvaansa, että hän tietämättään nojautui sivulle päin.

Ruhtinas aikoi juuri juosta veteen, kamppailemaan rohkean vastustajansa kera, mutta seisahtui kuni ukkosen lyömänä puolitiehen, kuullessaan takanaan sanat: "Pysähtykää, ruhtinas Göran Czarnecki!" Edessään seisoi Vilho Stjernfelt ja hänen kädessään välähteli hirmuinen miekkansa.

Ruhtinas joutui alussa hämilleen, mutta pian sai hänen sielunsa takasin koko jäntevyytensä, ja hän huusi: "Noh, samapa tuo, toisen meistä on kuoleminen nyt!"

Näin sanottuaan karkasi hän Vilhon päälle. Tämä ei vastannut mitään, odotti vaan tyynenä verivihollisensa hyökkäystä.

Terät sattuivat yhteen, ja kumpainenkin osoitti suurta notkeutta ja taitoa. Yö ei ollut niin pimeä, ett'eivät taistelijat hyvin voineet eroittaa toistensa liikkeitä.

Sillä aikaa olivat Czarny ja Ramoski ottaneet huostaansa Walchovitzin sekä sitoneet hänen haavansa uudelleen.

Kahakka tuli yhä raivoisammaksi, erittäinkin puolalaisen puolelta, sillä hän koetti vaan kaikin keinoin antaa vastustajalleen kuoliniskun.

"Te olette varomaton, ruhtinaani, te paljastatte itsenne", sanoi Vilho mitä suurimmalla mielen maltilla.

"Toisen meistä _täytyy_ kuolla", vastasi ruhtinas kolkosti, "te tahi minä emme elä yli tämän yön."

Vilho tuli yhä varovammaksi, kun ruhtinas yhä kiivaammin hyökkäsi hänen päällensä, niin että hänen oli peräytyminen. Hän vetäytyi hiljakseen takaperin, kunnes tunsi aaltojen loiskivan jaloissaan, sitten hän seisahtui.

Samassa ruhtinaan ase viilsi hänen käsivarttaan, repäsi vaatteen rikki ja teki ihoon pienen naarmun. Tämän huomasi Göran Czarnecki ja lisäsi yhä ryntäyksiään. Hän ei enään pitänyt itsestään huolta, hän näki ainoastaan vihollisensa. Vilho tiesi, että hän vihdoin olisi joutuva tappiolle, ell'ei voitto sitä ennen olisi hänen, ja hän päätti myöskin tehdä ryntäyksen. Tämän näki ruhtinas ja koetti kaikin tavoin sitä estää; hän tarttui molemmin käsin miekkaan ja tähtäsi hirveän iskun Vilhon päähän. Tämä juoksi taaksepäin ja ojensi miekkansa, välttääkseen iskun, mutta ruhtinas, joka ei huomannut suippoa terää, syöksi eteenpäin, rauta tunkihe hänen rintaansa, ja pienintäkään äänettä vaipui hän maahan. Czarny karkasi esiin, hän oli kalman kalpea, ja kiiruhtipa Vilhokin haavoitetun luo. Tämä koetti nousta, mutta vaipui takasin, ja henkensä pakeni. Hän oli -- kuollut.

Vilho tunsi tuskan hien nousevan otsalleen ja Czarnyn täytyi nojautua puuta vasten, ett'ei kaatuisi. Samassa kuului veneessä kiljahdus, ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Eleonora puolisonsa rinnoilla.

"Missä on ruhtinas?" kysyi kreivitär, joka taistelusta ei tiennyt mitään; "missä on Göran Czarnecki?"

Vilho osoitti ruhtinaan ruumista, jonka marmorikalpeille kasvoille vasta noussut kuu heitti vaaleat säteensä.

"Kuollut!" huudahti Eleonora. "Te olette siis taistelleet?"

"Hän tahtoi niin", vastasi Vilho, "oma varomattomuutensa tuli hänelle kadotukseksi."

"Niin, hän tahtoi sen", kuului ääni aivan rakastavaisten takana, ja kun Eleonora äkkiä kääntyi, näki hän veljensä synkeät, totiset kasvot takanaan. "Hän tahtoi niin", jatkoi valtiokansleri ja nojautui kuolleen yli; "intohimonsa on saattanut hänet ennen aikaansa hautaan." Sitten kääntyi Lubomirski Vilhoon, sanoen: "Vilho Stjernfelt; Jumalan ja ihmisten edessä olet sisareni puoliso! Teidän kuninkaanne on voittanut, tie on hänelle avoin. Ole aina Eleonoralle lempeä, ja salli hänen synnyinmaassasi löytää se rauha, jonka Puola häneltä kieltää! Siunaukseni ja rukoukseni ovat aina seuraavat teitä. Jääkää hyvästi!"

Näin sanoen heittäytyi hän ratsulle, jota palvelija piteli vähän matkan päässä, ja katosi, kuulematta Eleonoran huudahdusta.

"Kuka teistä ottaa haltuunsa ruhtinaan ruumiin?" kysyi Vilho.

"Minä", vastasi Ramoski kolkosti, "ja sitten palaan poltettuun asuntooni Sandomiriin."

"Ota tämä niin kauaksi!" sanoi Vilho, pannen raskaan kukkaron Ramoskin käteen. "Minä en ole sinua unohtava. Ja sinä Czarny", jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, "tahdotko seurata meitä?"

"Tahdon", vastasi Czarny vedet silmissä, "tahdon seurata teitä; Mikolaiovia en kuitenkaan enään tule näkemään."

"Meidän luonamme saat kodin lopuksi ikääsi", vastasi Eleonora, puristaen palvelijan kättä; "sinun avuttasi emme nyt olisi yhdistetyt."

Samassa hyökkäsi eräs ratsastajaparvi esiin.

"Halloo!" huusi eversti Kruse, "onko luutnantti Stjernfelt täällä?"

"On", vastasi luutnantti.

"Oletteko nähnyt Göran-ruhtinasta?"

Vilho osoitti äänetönnä ruhtinaan ruumista.

"Hän on kuollut", mutisi evesti, "olipa vahinko niin urheasta soturista; mutta tässäpä voi sanoa, että mustasukkaisuus on hänet syössyt hautaan. Pitäkäämme toki hänelle kunnialliset hautajaiset ja kutsukaamme tänne katoolilainen pappi."

Näin sanoen aikoi hän juuri käskeä sotamiehiänsä viemään pois ruumiin, kun kavioiden ääni tunki hänen korviinsa. Hän kuunteli; se läheni, ja pian huomasi hän yksinäisen ratsastajan syöksevän esiin.

Ramoski oli vähää ennen kadonnut; hän se oli tuonut isän.

Vastatullut oli Tapani Czarnecki, ja hänet nähdessään vetäytyivät kaikki syrjään.

"Missä on poikani, Göran? Jättäkää minulle edes hänen ruumiinsa!" pyysi vanhus, katsellen ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja tuuli heilutti hänen vaaleita kiharoitaan.

"Täällä, kenraali", vastasi eversti Kruse, ja laski ruumiin kenraalin syliin. "Hän oli urhea sotilas, mutta kohtalo oli määrännyt hänet kuolemaan."

Vanhus peitti poikansa kasvot suuteloilla, mutisi sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, ja ajaa karahutti tiehensä.

Hetkisen äänettömyys seurasi; sen katkasi vihdoin eversti, sanoen:

"Me olemme voittaneet; Kaarlo Kustaa on rikkonut verkon, nyt marssimme Varsovaan!"

Näin sanottuaan kiiruhti hän rantaa ylös; Vilho ja Eleonora seurasivat häntä hiljakseen. He olivat nyt yhdistetyt, ja selvään kuvastui heidän silmissään ilo, jonka heidän yhdistyksensä heille saattoi.

Kun he saapuivat leiriin, tuli heitä vastaan Kaarlo Kustaa, joka ilosta säihkyvin silmin ratsasti pitkin sotilaittensa riviä. Nähdessään puolisot, nyykäytti hän iloisesti päätään ja jatkoi matkaansa. Hetkinen sen jälkeen tuli eversti Kruse Vilholle ilmoittamaan, että hän oli korotettu katteiniksi, sekä lisäsi:

"Missä on kersantti Lundberg? Hänellekin on minulla jotain sanottavaa."

"Tässä", vastasi kersantti, astuen esiin.

"Onnea _luutnantille_!" huudahti eversti iloisesti. "Toivon, ett'ette unohda katteinia ja hänen puolisotansa."

"En milloinkaan", vastasi äsken nimitetty luutnantti ja puristi Vilhon ojennettua kättä.

"Ja hän on nyt kuninkaasi", sanoi Vilho, kun kuningas taaskin tulisella ratsullaan vilahti ohitse.

"Ei, _sinä_ olet minun kuninkaani", vastasi Eleonora suloisella hymyllään ja nojasi kaunista päätänsä puolisonsa rinnoille.

"Niin se on", virkkoi eversti; "vaimon tulee olla miehelleen alamaisen, vaikka hän olisi puolalainenkin."

"Pilapuheet eivät varmaan milloinkaan kuole huuliltanne", sanoi Eleonora, uhaten everstiä veitikkamaisella hymyllä.

"Ei milloinkaan", huudahti eversti hymyillen, "pilapuhe on, näette, kaikkivaltiaan paras lahja. Jääkäät hyvästi!"

Näin sanoen laukkasi hän pois, ja oli pian kadonnut näkyvistä. Sen jälkeen ohjasivat vastayhdistetyt askeleensa everstin osoittamaan asuntoon.

Riemu leirissä oli ääretön, mutta he eivät kuulleet eivätkä nähneet muita kun toinen toisensa.

TOINEN OSA.

1677.

I.

Lukija tutustuu kahteen uuteen henkilöön ja tapaa kaksi vanhaa.

Oli kesäkuun alkupuoli vuonna 1677, tämä vuosi, joka on historiassamme niin muistorikas. Päivä oli jo kulunut, ja valoisa kesäyö levitti huntunsa yli maan. Ilma oli niin vieno, kuin etelän lempeän taivaan alla, ja lukematon lintuparvi liverteli vielä laulujaan. Vaaleansinisellä taivaalla vilkkuivat tähdet kuni timantit, ja idässä kulki kuu yksinäistä rataansa. Puoliyö alkoi lähetä, ja lintujen laulut taukosivat vähitellen, pian taaskin kohotakseen luojaa ja luontoa ylistämään.

Eräällä niistä monista teistä, jotka johdattavat Herrevadin luostariin, matkasi yllämainittuna iltana kolme henkilöä. He kulkivat ratsain, ja vilkkaat eläimet, jotka itse halusivat pysäkepaikkaa, nelistivät ripeästi eteenpäin, tarvitsematta käyttää kannuksia tahi ratsuraippaa. Pieneen seurueesen kuului kaksi miestä ja nainen, joka viimemainittu ohjasi tulista ratsuaan yhtä taitavasti kuin molemmat seuralaisensakin.

Oikeanpuolinen ratsastaja oli nuorukainen, peräti pohjolaisilla kasvonpiirteillä, ja voimaa sekä notkeutta osoittavalla vartalolla. Kasvonsa olivat kalpeat; hän näytti olevan noin kahdenkymmenen vuotias. Hienosti muodostunutta suuta varjosti pienet, vaaleat viikset: silmillä oli tämä puhdas, kirkas sini-väri, joka tavallisesti on pohjolaisen tunnusmerkki; otsa oli korkea ja valkonen, kauniiden, miehekkäiden kasvojensa ympäri, joille intohimot eivät vielä olleet painaneet rumentavaa kuvaansa, kierielivät kullankeltaiset hiuksensa, ja valuivat pitkinä kiharoina hartioille. Mutta ilon hymy ei tällä kertaa levännytkään hänen huulillaan; murhemielin katseli hän vuoroin seuralaisiaan, vuoroin synkkää metsää, joka raittiina, viheriänä kehyksenä ympäröi somaa kesämaisemaa, ja jos hän aika-ajoin kohottikin kaunista päätään, teki hän sen vaan, voidakseen esteettömämmin huoahdella. Pukunsa oli sotilaan. Hänellä oli pitkät, kannuksilla varustetut ratsusaappaat, jotka menivät kappaleen yli polven; keltainen nahkakylleri peitti hänen leveän rintansa; olkavyöstä riippui pitkä miekka, ja leveälierinen töyhtöhattu piti hänen kiharan tukkansa asemillaan. Tämän nuorukaisen nimi oli Bernhard Stjernfelt, ja hän oli kornettina Aschebergin ratsumiehissä.

Hänen vieressään ratsasti tyttö. Ensi katsannossa luuli hänen olevan noin kahden- eli neljäntoista vuotiaan lapsen, matta jos tarkoin katseli hänen somia kasvojaan terhonruskeiden kiharoiden ympäröimänä, ja vartaloa, joka kyllä oli keskipituutta lyhempi, mutta toki täydellisesti varttunut, huomasi heti, että edessään seisoi kuitenkin kahdeksantoista vuotias immyt. Häntä ei tosin voinut sanoa kauniiksi, mutta suloisin viattomuus loisti hänen kasvonsa piirteistä. Vastakohtana veljelleen oli tämä tyttö, jonka nimi oli Berta Stjernfelt, aivan tummanverinen, ja hänen mustanruskeissa silmissään oli jotakin, joka muistutti etelästä. Kuten nuorukainen, näytti hänkin yhtä surumieliseltä, ja usein huomasi, miten kirkkaat vesihelmet värähtelivät pitkissä silmäripsissä. Kevyt kaapu ympäröi hänen solakkaa vartaloansa, sallien ainoastaan pienten jalkain pistäytyä näkyviin.

Kolmas henkilö tässä seurassa oli ukko, joka varmaan oli nähnyt kahdeksankymmenen vuoden lumen peittävän maan, mutta kukaan ei voinut huomata, että niin monen vuoden vaivat painoivat hänen hartioitaan. Vartalonsa oli suora kuin honka aarniometsässä, tukka ja parta lumivalkeat. Tämä mies oli vanha Czarny, jonka tuttavuuden teimme kaksikymmentä vuotta sitten.

Hetki kului äänettömyydessä, mutta vihdoin sanoi nuorukainen, silmäillen kuun valaisemaa seutua:

"Eihän enään ole pitkältä Torppaan, vai miten, Czarny?"

"Ei", vastasi tämä, osoittaen etelään päin, "tuon metsän takana on linna."

"Oletko jo ollut niin kauan poissa, että olet unohtanut Luostariha'an, jossa lapsena niin monta kertaa leikimme?" sanoi tyttö, surullisesti hymyillen; "ab, silloin eli isämme vielä, eikä äitimme tarvinnut itkeä, kuten nyt." Kyynelvirta tukahutti hänen äänensä, ja jatkona oli vaan hiljainen nyyhkytys.

Nuorukaisen kasvot muuttuivat, mutta voimakkaalla liikkeellä syrjäytti hän hellemmät tunteensa ja vastasi: "Isämme kuoli kuten urhea sotilas ainakin, sen tiedät sinä, Czarny, joka olit lähellä, kun hän ja majuri Lundberg kaatuivat Lundin luona."

"Josko hän kuoli kuin urho!" huudahti Czarny, kohottaen oikeata kättänsä. "Tahtoisinpa nähdä sen, joka sanoisi, ett'eivät kreivi Stjernfelt ja majuri Lundberg kuolleet sankarikuolemaa. Jumal' avita, herra kornetti, en ole nähnyt kenenkään käyttävän miekkaansa sellaisella uljuudella! Te haavoituitte heti taistelun alussa, ettekä siis nähneet miten Ascheberg taputti isäänne olkapäälle, huudahtaen että kaikki lähellä olevat sen kuulivat: te olette urhoollisin miehemme, Stjernfelt, ja tämä päivä on teidän kunniapäivänne! Niin", jatkoi Czarny, "Lupstarihaka, jota nykyään kutsutaan Mörkanskogiksi, oli pohjoiseen Herrevadin luostarista" ja hänen päänsä vaipui rinnalleen, "sepä olikin hänen kunniapäivänsä. Ja kun sitten taistelun jälkeen menimme kaatuneita ystäviämme etsimään, löysimme isänne ja majurin. He syleilivät toisiaan; yhdessä olivat he taistelleet, yhdessä saivat he kuolla. Heidän ympärillään oli kasa kaatuneita tanskalaisia, melkein kaikki halastuin päin eli läpi pistetyin rinnoin. Siellä oli kahakka ollut ankarin; tarkastellessamme isäänne ja majuria, laskimme heidän ruumiissaan olevan kahdeksan haavaa. Vasemmassa kädessään piti kreivi sen pienen kuvasäiliön, joka Berta-neidillä nyt on, ja oikeaan käteensä oli miekka melkein kasvanut kiinni, sillä meidän oli vääntäminen sormet auki, saadaksemme aseen pois. Katkennut keihään kärki oli vielä hänen rinnassaan, se oli antanut hänelle kuoliniskun. Kummeksien katselimme näitä kahta miestä, jotka pari tuntia ennen olivat olleet niin täynnä terveyttä ja rohkeutta. Kenraali Helmfelt, joka myöskin oli seurassamme, sanoi, nojautuen kuolleiden yli: 'uroot tuollaiset ansaitsevat todellakin tällaisen kuoleman!' Kenraali ei tahtonut näyttää meille liikutustaan, mutta minä huomasin, miten kyyneleet valuivat hänen poskilleen, ja vapisevalla äänellä käski hän hautaamaan heidät siinä asennossa kuin olivat. Oi, se oli katkera hetki, kun näiden urhojen maalliset jäännökset laskettiin heille erittäin kaivettuun hautaan! Minä luulin tuskan särkevän sydämeni, kaksin käsin tartuin päähäni ja syöksyin sieltä kuin mielipuoli, Kaikki ilo oli nyt jättänyt jalon hallitsijattareni ja..."

"Äitimme kantaa surutaakkaansa kuten kristitty ainakin", keskeytti Bernhard, kohottaen päätään. "Ja onpa ainakin lohdutuksenamme se, että isämme kuoli isänmaansa edestä ja niin ihanana päivänä. Niin", jatkoi kaunis nuorukainen, tarttuen kädellään miekan kahvaan, "minäkin tahtoisin voittaen kuolla Ruotsin edestä. Tai mitä sanot sinä, Berta?" kysyi hän, kääntyen sisareensa, "jos olisit mies, etkö tahtoisi sillä tavalla kuolla?"

"Tahtoisin, Ruotsin ja Kaarlo yhdennentoista edestä", vastasi Berta hiljaa, painaen päänsä alas.

"Berta-neitihän oli Torpassa, kun kreivitär sai tuon surusanoman?" kysyi Czarny.

"Olin", vastasi Berta, kääntäen kasvonsa poispäin, "oli ilta; aijoimme juuri mennä levolle, kun vanha Martta toi sisään kirjeen. Mutta älä kysy minulta enempää", pyysi nuori tyttö, peittäen kasvonsa käsillään, "toista kertaa en tahtoisi nähdä äitiämme siinä tilassa."

"Älkäämme puhuko siitä enään", virkkoi Czarny, "iloisempia aineita kyllä löytyy. Tahi ehkä nuori hallitsijaväkeni mieluummin on yksinään?"

"Ei, ei", keskeytti Bernhard, ohjaten hevosensa Czarnyn viereen, "kerro meille jotain, vanha ystäväni! Meillä on vielä runsas penikulma kotia, todella olisi hauska kuulla jotain mieltä virkistävää. Muistanpa vielä, kun sinä monta, monta vuotta sitten lupasit kertoa eräästä tapahtumasta, joka oli tapahtunut Tanskassa. Luulenpa sen olleen paon, josta sinun piti kertoa."

Iloinen hymy, joka oli levännyt Czarnyn huulilla, katosi heti nuorukaisen puheen kuultuaan, ja hän jupisi itsekseen:

"Pako! Niin, se ei milloinkaan mene mielestäni. Minä kerron teille tuon tapauksen, joka ehkä tulee minun ja monen elämässä paljon vaikuttamaan", virkkoi hän synkällä äänellä.

"Kuinka niin?" kysyivät Bernhard ja Berta kuin yhdestä suusta.

"Ainoastaan tulevaisuus on tämän selvittävä", sanoi vanhus vakavasti. "Mutta kuulkaapas nyt, niin kerron teille tuon tapauksen, joka, aina kun se mieleeni juolahtaa, saattaa minut levottomaksi. -- Neljästoista päivä marraskuuta 1659 oli valjennut, ja sitä päivää en unohda milloinkaan. Me seisoimme Fyenillä ja olimme kokonaan suurilukuisten vihollistemme ympäröimät, joiden joukossa oli maanmieheni Czarneckikin [kuoli Sobolavkon kylässä v. 1665]. Ennen mainittuna päivänä oli Nyborgin tappelu, ja Sulzbachin pfalz-kreivin, joka ennen oli meitä johtanut, oli täytynyt jättää päällikkyys Kustaa Otto Stenbockille. Niin, niin", virkkoi vanhus, kun nuorukainen aikoi keskeyttää hänen puheensa. "Kummastelette kai, että halpa palvelija puhelee, kuin olisi hän oppinut mies, mutta uskokaa pois, vanha Czarny on sekä nähnyt että kokenut paljon. Tietäsinpä minä vielä enemmänkin", jatkoi hän matalammalla äänellä ikäänkuin puhuen itsekseen, "mutta palvelijan tulee pysyä asemillaan, vaikka hänellä olisikin kirjallisia tietoja. Nuoruudessani oli rakkain ajanviettoni lueskella Mikalaiovin kirjastossa, ja jalo valtiokansleri, enonne, joka huomasi haluni, kiihoitti minua kaikin tavoin. Puolan historian taisin melkein ulkoa, ja tunnempa pian jokaisen erinomaisemman miehen Puolan armeijassa. Mitä sen jälkeen on tapahtunut, olen nähnyt omin silmin, ja häpeä sille, joka tämän unohtaa, olkoon hän sitten kuinka vanha tahansa. Mutta jatkakaamme nyt kertomusta."