Part 10

Tuli ilta. Eleonora oli tänään, niinkuin muinakin päivinä itkenyt, ja hänen povensa aaltoili levottomasti. Hän lepäsi puoleksi nojaavassa asennossa, pää painettuna vasempaan käteensä. Välistä ummisti hän silmänsä ja näytti siltä, kuin olisi hän nukkunut, mutta äkkiä hän säpsähti, koko ruumiinsa vapisi ja kasvot kauhusta kankeina huudahti hän: "Älä pakene minua, veljeni, minä kyllä olen rakkautesi arvoinen!" Koko hänen sielunsa oli liikutettuna, eikä hän kärsinyt pienintäkään kolinaa, ennenkuin hän säpsähti ja luuli hänelle tultavan ilmoittamaan veljensä kirousta eli Vilhon kuolemaa. Ja kun Czarny näki tämän, kirosi hän sydämessään sen hetken, jolloin antautui ruhtinaan vehkeisin, ja hän voi tunnittain polvistuneena madonnan kuvan edessä lukea Pater nosteriaan suurimman surun ja levottomuuden valtaamana. Hänellä oli nyt vaan yksi ajatus: Eleonoran vapauttaminen, ja tämäpä antoi hänelle rohkeutta mennä Vilhoa etsimään, kun niin äkkiarvaamatta hänet tapasi.

Tätä tapaamistaan hän ei ollut Eleonoralle kertonut. Hän ei maininnut mitään aikeistaan häntä pelastaa ja yhdistää puolisoonsa, sillä jos ne raukeisisivat tyhjiin, olisi se hänelle vielä katkerampaa. Czarny oli siis vaiti, mutta työskenteli sen sijaan lakkaamatta tuumainsa täyttämisessä.

"Suokoon Jumala hänen sydämensä pehmenevän", kuiskasi hän, peittäen kasvonsa käsillään. "Hän ei voi minua kirota, sillä hän on jalo ja pitää sisarparastaan." Kyyneleet tunkivat väkisin esiin, ja hän nyyhkytti ääneensä. Nyyhkytykset kuitenkin pian taukosivat, ja hän vaipui lyhyeen uneen.

Tässä tilassa oli hän ollut noin puolen tuntia, kun ovi hiljaa avattiin, ja solakka mies vakailla jaloilla, vaan surullisilla kasvonpiirteillä näyttäytyi kynnyksellä. Silmänsä kohtasivat heti Eleonoran, ja pidättäen huokaustaan hiipi hän varpaillaan tämän luokse. Hetkisen katseli hän makaavan riutunutta ruumista ja huokasi syvään; hän ojensi kätensä, herättääkseen häntä, mutta veti sen takasin; hän aukasi suunsa puhuakseen, mutta ääntä ei kuulunutkaan. Vihdoin sanoi hän, hiljaa laskien kätensä Eleonoran käsivarrelle:

"Eleonora, herää sisareni!"

Nuori kreivitär säpsähti; veljensä lempeät sanat, joissa jo anteeksianto kajasti, herättivät hänet. Sekä iloa että tuskaa ilmaiseva huudahdus kuului hänen huuliltaan, heittäytyessään veljensä syliin.

"Veli, ethän voi kirota!" sanoi hän, nojaten päätänsä veljensä rintaan.

"Vähällä olin sinut kirota", vastasi valtiokansleri liikutettuna, "mutta ainoa rakastettu sisar voi vaatia anteeksi antoa ja unhotusta, vaikkapa hän olisi rikkonut niinkin suuresti, kuin..."

"Mikä siis on rikokseni?" kysyi Eleonora, mennen pari askelta taaksepäin.

"Sinä rakastat ruotsalaista upseria, kreivi Stjernfeltiä?"

"Niin."

"Sinä olet hänen puolisonsa?"

"Niin olen", vastasi Eleonora taaskin, hiukan vapisevalla äänellä.

Valtiokansleri vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin. Vihdoin sanoi hän:

"Itse olet valinnut puolisosi, kukaan ei ole sinua pakottanut. Lapsuudessasi olit määrätty Göran Czarneckin puolisoksi, ja tästä liitosta riippui monet hauskat toiveet. Muun muassa toivoin puolan kuningaskruunun koristavan jälkeläisiäsi, sillä Czarneckin suku on valtaistuinta lähellä; mutta kohtalo tahtoi toisin", lisäsi valtiokansleri huoaten syvään ja painoi päänsä rinnalleen.

"Veli Josef", vastasi Eleonora hiljaa, hiipien hänen rintaansa vasten, "sinä puhut niin lempeästi, ei ainoakaan kova sana käy huuliesi yli. Sinä rakastat siis vielä sisarparkaasi? Minä rakastan Puolaa, minä jumaloitsen maata, joka on nähnyt minun syntyvän, mutta olen myös niin itsekäs rakkaudessani, että panen oman onneni etusijaan. Minä olen ottanut lutherilaisen uskon omakseni, tunnustan siis samaa uskoa kuin puolisonikin. Enkä olekaan milloinkaan voinut hyväksyä niitä loistavia seremonioita, jotka ovat katoolisen uskon päätoimitukset. Mutta älkäämme nyt kiistelkö uskonnosta", lisäsi hän, "kerran vielä tahdon kuulla, oletko antanut minulle kaikki anteeksi."

Tällä hetkellä olivat he aivan niinkuin ennenkin, jolloin he, kädet kiedottuina toistensa uumille, juoksivat Mikolaiovin saleissa tahi eksyivät Vislokan aaltoihin kuvastelevaan synkkään metsään, josta pelästyneet palvelijat vaivoin heidät löysivät, tahi kiikkuivat keveässä veneessä aalloilla: he olivat veli ja sisar.

"Lutherilaiset eivät rukoile neitsyt Mariaa", virkkoi valtiokansleri puoleksi kysyvällä äänellä.

"Eivät, he kääntyvät rukouksineen suorastaan Jumalan puoleen", vastasi Eleonora, "myöskin rukoilevat he..."

"Pyhä neitsyt!" sanoi Lubomirski lempeästi, pannen kätensä Eleonoran huulille. "Jos joku joutuisi kuulemaan, että puhut tällä tavalla Puolan valtiokanslerille, luultaisiin minä kerettiläiseksi."

"Kerettiläinen", toisti Eleonora vitkaan ja vastenmielisesti, "mitä tarkoitat kerettiläisellä?"

Veljen tuli hänelle vastata; hän punehtui tietämättään, eikä voinut kestää Eleonoran vakavaa silmäystä.

"Puhukaamme jostain muusta!" sanoi hän vihdoin kiivaasti. "Ainoastaan sinulle voin tunnustaa, että aina tulen hämilleni, kun on puhe uskonnosta."

"Sinä epäilet siis jesuiittain oppia?"

"Vaiti, pyhän neitseen tähden!" huudahti valtiokansleri, taaskin pannen kätensä sisarensa huulille. "Seinillä ovat korvat, sadat vartijat eivät voi heidän vakoojiaan vastustaa... he ovat perkeleitä."

Eleonora kauhistui.

"Tämä on pelottava liitto", jatkoi valtiokansleri entisellä kuiskaavalla äänellään. "Minä olen oikeauskoinen katolilainen, enkä jesuiitta. Minä sydämessäni vihaan noita konnia ja saan kyllä taistella ankaran taistelun heidän kanssaan sinun avioliittosi tähden. Heidän salaiset vehkeensä kyllä tulevat minua ympäröimään joka taholta, mutta enpä minäkään pelkää sanomasta heille, että verisiteet ovat vahvemmat, kuin kaikki jesuiittain kahleet. Minä en voi sinua kirota, armas sisareni", sanoi hän sitten ja veti Eleonoran rinnoilleen, "minä annan sinulle kaikesta sydämestäni anteeksi."

"Kiitos", kuiskasi nuori kreivitär, ja kietoi kätensä veljensä kaulan ympäri, "mutta minä en tyydy ainoastaan tähän, pyydän vielä enemmän."

"Vielä enemmän", toisti valtiokansleri todella hämmästyksissään, "mitä toivot vielä?"

"Vapauden ja siunauksesi."

Nämä sanat kuiskasi Eleonora niin vapisevalla äänellä, että veli säpsähti.

"Vapauden", sanoi hän, suudellen Eleonoraa otsaan, "vapauden täytyy minun kieltää sinulta, kuitenkin sodan kestäessä. Minä en voi lähettää sinua puolisosi luokse, silloinpa Göran Czarnecki heti ärsyttäisi jesuiitat päälleni. Vielä täytyy sinun epämääräisen ajan tyytyä kohtaloosi", jatkoi vaitiokansleri, lempeästi syleillen sisartansa, "tuleehan aika sekin, jolloin taistelut taukoavat ja rauha vallitsee Puolassakin. Mutta siunaukseni voin sinulle antaa, ja sen lahjoitankin sitä rikkaammassa määrässä." Kauan syleilivät sisarukset toisiaan; näytti siltä, kun eivät laisinkaan tahtoisi erota. Ilta-auringon säteet valaisivat huoneessa olijoita ja leikkivät Eleonoran pitkissä hiuksissa, jotka olivat valuneet alas povelle ja hartioille. Tämä kuva olisi ansainnut taiteilijan pensselin.

"Hyvästi, rakas sisareni!" kuiskasi vihdoin valtiokansleri, painaen suudelman Eleonoran huulille. "Älä pelkää laisinkaan, sillä niin kauan kun minä seison vieressäsi, ei kenkään ole sinua vahingoittava: jää hyvästi, Eleonora, Jumala sinua siunatkoon!"

Tämän sanottuaan poistui veli kiirein askelin, ja tuskin oli hän poistunut, ennenkuin ihmiskasvot katselivat vastapäätä ovea olevasta akkunasta sisään. Eleonora kalpeni, nähdessään paksuilla huulilla lepäävän ilkeän hymyn, hänen täytyi tarttua kiinni tuoliin, ettei kaatuisi kun vakooja kolkolla äänellä sanoi:

"Sinun ja jälkeisesi on Puola kironnut! Jesuiitat ovat sinua seuraavat mailman ääriin, ja milloinkaan et sinä voi meitä paeta."

Elenoran korvat suhisi, mailma musteni hänen silmissään, ja kiljahtaen vaipui hän lattialle.

Kuka oli tuo tuntematon? Eleonora tunsi hänet heti ja tiesi hänen myöskin olevan ruhtinaan liittolaisen. Se oli Walchovitz. Valtiokanslerin ollessa Eleonoran luona, oli hän piillyt akkunan alla ja selvään kuullut kaikki, mitä huoneessa puhuttiin. Lausuttuaan jesuiittain kirouksen Eleonoran yli, kiiruhti hän piilopaikastaan erittäin varovaisin askelin, ett'ei häntä huomattaisi, ja meni ruhtinaan luo tapahtumasta kertomaan.

Pari minuuttia sen jälkeen, kun hän oli piilopaikkansa jättänyt, läheni taaskin eräs mies varovasti akkunaa, ja katsoi siitä sisään.

"Kreivitär parka", jupisi hän, ja katseli säälivästi Eleonoraa, jonka palvelijatar oli laskenut sohvalle, "kreivitär parka", jatkoi hän, huoaten syvään, "hän varmaan saa kärsiä hirveästi!" Mies vaikeni ja poistui akkunan luota, mutta juuri ollessaan aikeessa sieltä lähteä, pysähdytti hänet käsi, joka takaapäin pantiin hänen olalleen. "Miksi olet täällä, Czarny?" kysyi vastatullut. "Ah, sinäkö se oletkin, Ramoski", huudahti Czarny, sillä hän se todellakin oli vakoillut Walchovitzia, "ah, sinäkö se oletkin, Ramoski! Olipa hyvä, että tapasimme toisemme, sillä minulla on tärkeitä seikkoja sinulle ilmoitettavana."

"Puhu ne pian", huusi Ramoski maltittomasti, "minä myöskin olen uutisia urkkimassa."

"Meillä on vihollisia niskassamme", sanoi Czarny, varovasti katsellen ympärilleen.

"Vai niin", sanoi Ramoski huolettomasti, "kuka tuo rotta sitten on, joka koettaa jyrsiä rikki meidän verkkomme?"

"Walchovitz", vastasi Czarny miettiväisestä, ja kertoi sitten näkemänsä tapauksen.

"Walchovitz ei ole niinkään vaarallinen", sanoi Ramoski hetken asiata harkittuaan, "enempi tulee meidän pelätä ruhtinasta, sillä hän on käärmettäkin kavalampi."

"Niinkö luulet?" kysyi Czarny säpsähtäen.

"Niin. Hän kuljeksii täällä pitkin puettuna munkiksi, ja puolentuntia sitten näin hänen pensaikossa rannalla. Hän pelkää joko ruotsalaisten hyökkäystä eli että joku salainen vihollinen veisi pois kreivittären. Mutta olenpa keksinyt tuuman, millä oikein voimme häntä vetää nenästä. Meidän täytyy ilmoittaa kreivi Stjernfeltille, että tänä yönä on aika, mutta niin kauan, kun ruhtinas hiipii rannalla, en voi päästä veneelläni lähtemään. Sinun, Czarny, täytyy minua auttaa tuumaini täyttämisessä. Mene alas rannalle ja näytä siltä, kun pelkäisit tulla huomatuksi. Ruhtinas on näkevä sinut, hän seuraa sinua ja sinun tulee silloin johdattaa hänet niin kauaksi veneestä kuin mahdollista. Oletko valmis?"

"Olen", vastasi Czarny, "mutta jos tapaat Walchovitzin, miten..."

"Näin", kuiskasi Ramoski, paljastaen teräväkärkisen tikarin, jota heilutti päänsä yli.

Czarny nyykäytti myöntävästi päätään, ja molemmat ystävykset lähtivät astumaan rantaa kohden. Kun he olivat tulleet etuvarustuksien ulkopuolelle, kätkeytyi Ramoski pensaan taakse, josta hän kenenkään huomaamatta saattoi nähdä, miten Czarnyn matka päättyi. Näin puolen tuntia maattuaan, silmät yhä seuraten toveria, oli hän vähällä huudahtaa ilosta: hän näki nimittäin, kuinka ruhtinas hiipi eteenpäin, Czarnyn jälkiä seuraten.

"Nyt on minun vuoroni", mutisi hän ja ryömi esiin, "jospa nyt pyhä neitsyt olisi minulle suosiollinen, niin jättäisi hän Walchovitzin käsiini."

Tuo viekas Walchovitz oli määrännyt Ramoskin veneen lähellä olevan paikan heidän yhtymäpaikakseen, ja siellä odotti hän ruhtinasta, joka pian tulikin.

"Walchovitz", sanoi Göran Czarnecki, istuen rannalle, "jos sinun onnistuu viedä kreivitär Krakovaan, niin on myös onnesikin taattu. Mutta sen pitää tapahtuman vielä tänä yönä."

"Olkaa huoletta, korkea ruhtinas", vastasi Walchovitz. "Niin totta kun olen oikeauskoinen jesuiitta, teen kaikki mitä voimassani on, ja olisinpa erehtynyt aika tavalla, ellei..."

"Mutta sinähän sanot sekä Czarnyn että Ramoskin vastustavan meitä", keskeytti häntä Czarnecki.

"Niin, he ovat vihollisiamme", vastasi Walchovitz, "mutta tarvitsisipa heillä olla aimo hyvät jalat, voidakseen seurata minua, parasta soutajaa Veikselillä, ainakin viiden penikulman ympäristöllä. Minä tuon kreivittären tänne, ja Ramoski saa suoda anteeksi, että lainaan hänen veneensä pariksi viikoksi", jatkoi hän raa'alla naurulla. "Teidän, korkea ruhtinas, tulee tehdä hänet siitä levolliseksi."

"Minä kyllä saan hänen kielensä vaikenemaan", vastasi ruhtinas, leikitellen kauniiksi kirjaillulla pistoolilla. "Czarny eikä Ramoski eivät enään ole tiellämme, kun keskipäivän aurinko ensikerran valaisee litvalaisten leiriä."

Ei aivan etäällä siitä paikasta, jossa istuivat, hiipi Ramoski käärmeen notkeudella esiin, ja pysähtyi parin kyynärän päähän Walchovitzista.

Tiedämmehän, että ruhtinas oli huomannut Czarnyn ja jättänyt Walchovitzin vaan pari minuuttia siitä, kun Ramoski oli mennyt piilopaikkaansa.

Walchovitz oli nyt yksin. Pian hän tuli levottomaksi ja jupisi vähän väliä pitkiä lauseita hampaittensa välistä. Ramoski kuunteli hengähtämättä, mutta kun hän vaan voi saada selon yksityisistä sanoista, täytyi hänen itse tehdä niistä loppupäätös.

Walchovitz tuli yhä levottomammaksi ja nousi seisoalleen sekä lähestyi venettä. Ramoski seurasi jälessä niinkuin pantteri, joka seuraa saalistaan pensaikossa: hänen silmänsä säihkyivät, ja tikari oli kohotettu iskuun. He olivat tulleet aivan rantaäyräälle, ja Walchovitz aikoi juuri astua veneesen, kun Ramoski syöksi hänen jälkeensä. Walchovitz säpsähti, kuullessaan kahinan takanaan ja vihollisensa huokuvan hengityksen: hänen kasvonsa tulivat tuhkan harmaaksi nähdessään Ramoskin hehkuvat silmät ja tikarin välähtävän hänen kädessään. Hän olisi huutanut apua, olisi pyytänyt armoa, mutta Ramoski ei antanut hänelle siihen aikaa; kissan vikkelyydellä juoksi hän vihollisensa päälle, ja tikarin terävä kärki lävisti Walchovitzin käsivarren. Ääntämättä sanaakaan, vaipui Walchovitz maahan. Ramoski seisoi yhdellä hyppäyksellä veneessä, ja ennenkuin ruhtinas oli takasinkaan tullut, kiikkui hän jo aalloilla noin mantereen ja saaren keskivälillä.

"Haava tekee hänet kuitenkin täksi yöksi vahingoittamattomaksi", mutisi Ramoski itsekseen. "Nyt on vaan ruhtinas jälellä, ja hänet voi helposti estää. Mutta", lisäsi hän, ja katseli tarkasti rantaa, "onpa kummallista, ett'ei Czarny anna minulle sovittua merkkiä, hän ei siis vielä ole päässyt eriämään ruhtinaasta. Ennenkuin näen tämän merkin, en voi lähteä täältä."

Puolen tuntia kului, ja Ramoski rupesi jo tulemaan levottomaksi, mutta äkkiä selkenivät hänen synkät kasvonsa, kun hän näki punaisen lipun liehuvan etuvarustuksien alapuolella. Ainoastaan kaksi kertaa heilutettiin lippua edestakasin, ja sitten se katosi.

"Czarny on pelastunut", mutisi hän ja souti hiljaa saarta kohti; "hän on pettänyt ruhtinaan, ja mitä hän on alkanut, tahdon minä päättää, sillä tänä yönä on kreivitär Eleonora oleva vapaa."

Pimeä oli tulossa, mutta Ramoski ei siitä näkynyt välittävän. Niinkuin viime kerrallakin, ei hän nytkään soutanut suoraan, vaan oikealle ja vasemmalle ja tarkkasi ympäristöään kaikin puolin. Kuta pimeämpi tuli, sitä lyhemmiksi tulivat nämä kaarrokset, ja pian ne aivan loppuivat. Silloin veti hän airot veneesen ja antoi tuulen kulettaa sitä saarta kohden, ja tykkien laukauksien välillä kuuli hän pian voimakkaan huudon:

"Kuka siellä!"

XVI.

25 päivä Maaliskuuta 1656. -- Kaksintaistelu.

Katarina-rouvan luonne oli tullut synkäksi ja alakuloiseksi aina Eleonoran vangitsemisesta saakka. Hän puhui harvoin, ei Vilhon rukoukset eikä everstin pilapuheet saaneet häntä hymyilemään eikä puhumaan sanaakaan; hän kieltäytyi kaikesta, ja näyttäytyi harvoin ulkona. Tämä suututti everstiä kovin ja hän ei salannut ajatuksiaan, vaan puhui vanhalle vaimolle hieman äreästikin. Tämä silloin vaan huokasi syvään ja pakeni neitsyt Maarian ja kaikkein pyhien suojiin, ja tänlaisien ihmisten kanssa ei eversti päässyt pitkälle. Tora tavallisesti päättyi siten, että eversti vimmoissaan meni matkaansa, niinkuin edelliselläkin kerralla, ja Katarina-rouva lupasi veisuuttaa sata messua miehensä haudalla Varsovassa.

Koittipa 25 päivä maaliskuuta, päivä, joka Ruotsin historiassa on niin loistava. Jo aikasin aamulla oli Kaarlo Kustaa pitänyt neuvottelun päällikköjensä kanssa, jossa yksimielisesti päätettiin mennä Sanin yli. Kun ilta rupesi lähenemään, vietiin tykistö saareen, jonne kuningas oli asettautunut jalkaväkineen. Tykit alkoivat paukkua, ja paksuina pilvinä leijaili savu yli virran. Rannalla työskentelivät sotamiehet, siellä olevia veneitä kuntoon saadakseen. Kaikkialla oli vilkas liike; kaikki, sekä ylhäiset että alhaiset, puuttuivat työhön. Mantereelta saareen johtava silta oli ahdinkoon asti täynnä sotamiehiä, jotka pyrkivät saareen. Kolmesataa miestä pääjoukosta olivat tulleet yli, ja asettuneet rannalle, joka oli vastapäätä litvalaisten leiriä.

Aivan veden reunalla seisoi kolme miestä vilkkaassa keskustelussa, he olivat Kustaa Kruse, Rietrikki La Chapelle ja Vilho Stjernfelt.

"Siis koko rynnäkön edesvastaus on pantu meidän päällemme", sanoi eversti Kruse, kääntyen La Chapellen puoleen. "Me menemme edellä koettamaan, ovatko Witebskin vallit niin voittamattomia, kuin sanotaan. Tuhat tulimmaista", jatkoi hän ja kierteli viiksiään, "saanpa vaan smålandilaiseni tämän puron yli, niin kyllä opetan litvalaisia tanssimaan tahtoni jälkeen. Minä en peräydy: kun vaan kerran olen päässyt yli, niin annan vaikka lyödä itseni maahan, ennenkuin käännyn takasin."

"Tottahan teen sinulle seuraa!" huudahti La Chapelle innostuen.

"Kernaasti otan sinun vastaan", vastasi Kruse, puristaen sotatoverinsa kättä. Sitten kääntyi hän Vilhoon, kysyen:

"Oletteko jo kuullut mitään Czarnysta ja hänen yhtä viekkaasta toveristaan? Minusta heidän jo pitäisi näyttäytyä, jos puheissaan todella oli perää."

Nytpä juuri Ramoskilta vartija vaati tunnussanaa. Vilho kuunteli tarkkaan ja aikoi juuri vastata everstin puheesen, kun sotamies tuli ilmoittamaan, että eräs soutaja tahtoo puhutella luutnantti Stjernfeltiä.

"Se on hän", mutisi Vilho ja kääntyi everstiin pyynnöllä saada kuulla, mitä vieraalla oli ilmoitettavana.

"Tehkää niin, luutnantti", vastasi tämä, puristaen Vilhon kättä, "mutta pitäkää varalla tuota lurjusta, sillä..."

"Ei ole hätää, ei ole hätää", keskeytti Vilho äkkiä, "pian olen täällä takasin." Näin sanoen kiiruhti hän siihen suuntaan, jossa soutaja odotti, ja seisoi pian veneen vieressä.

"Mitä tahdot puolalainen?" kysyi luutnantti heti. "Minä olen se, jota haet. Sano pian asiasi, sillä minulla on kiire."

"Niin on minullakin", vastasi Ramoski. "Aika on tärkeä. Mutta pian asiaan: puolisonne odottaa, kiiruhtakaa."

"Eleonora!" huudahti Vilho, juosten pari askelta eteenpäin, "odottaako hän minua: mutta miten saan hänen tavata?"

"Seuratkaa minua", sanoi puolalainen hiljaa.

"Seurata sinua!" huudahti Vilho säpsähtäen. "Ken voi vastata, ett'et ole vakooja, eräs ruhtinaan..."

"Minä en ole vakooja", vastasi Ramoski; "olen Czarnyn uskottu."

"Olkoonpa niin", sanoi Vilho hetkeä mietittyään. "Sillä ehdolla seuraan sinua, että saan ottaa edes _yhden_ kumppanin kanssani, ja että odotamme siellä, kunnes evesti Kruse on mennyt yli virran."

"Aikooko kuningas jo tänä yönä mennä virran yli?" kysyi Ramoski.

Vilho ei vastannut, vaan riensi eversti Krusen luo asiasta kertomaan.

"Huimapää", huudahti eversti, katsoen Vilhoa puoleksi kummastellen, puoleksi kunnioituksella; "tämän askeleen otatte puolisonne tähden! Niin, niin, tuo on kyllä kaunista ja ansaitsee palkinnon. Mutta noin syöksyä aivan vakoojien suuhun, sehän on hulluutta. Menkää, luutnantti! En minä tahdo estää teitä tapaamasta puolisoanne, mutta suutunpa kun suutunkin, jos vaan palaatte ajamatta asiaanne. Ottakaa kersantti Lundberg mukaanne ja seuratkaa hänen neuvojaan, ne eivät ole halveksittavia."

Näin sanottuaan käänsi eversti selkänsä luutnantille ja kiiruhti La Chapellen seurassa ylöspäin saareen, joukkojansa järjestämään. Vilho kiiruhti takasin Ramoskin luo, joka häntä jo maltittomana odotti. Kun hän oli kutsunut kersantin luokseen ja parilla sanalla ilmoittanut aikeensa, sanoi tämä milloin tahansa olevansa valmis seuraamaan häntä. Luutnantti hyppäsi keveästi veneesen, kersantti seurasi häntä aivan kintereillä ja Ramoski työnsi sen heti rannasta. Samassa kuului everstin ääni sotatoverilleen, jotka kumpikin komensivat puoltansa päävoimasta, ja pian rivi veneitä laski aivan ääneti vesille saaresta. Tykistötuli oli yhä enennyt, ja paksut savupilvet pyörielivät virran yli litvalaisten leiriä kohden.

Ramoskin vene oli kaikkia muita edellä.

"Kuulkaa, luutnantti", sanoi Ramoski, nojautuen Vilhoon, "voitteko huomata ihmisiä tuolla vastapäisellä rannalla?"

"Kyllä olen näkevinäni henkilöitä liikkuvan tuolla rannalla", vastasi Vilho hiljaa.

"Ruhtinas siellä varmaankin hiipii, ottaakseen Czarnyn kiinni", sanoi Ramoski päättävällä äänellä; "mutta Czarny ei anna itseään vangiksi, sen voin teille vakuuttaa."

Tuskin oli hän viimeiset sanat lausunut, ennenkuin tuli välähti rannalla olevassa pensaikossa, ja ruotsalaiset näkivät tiheitä rivejä puolalaista jalkaväkeä, valmiina ottamaan ryntääjiä vastaan.

Luodit sattuivat veneisiin, mutta eivät tehneet sanottavaa vahinkoa.

Pieni vene-joukkio ryntäsi rantaan ja syöksyi maalle. Metsikkö puhdistettiin lyhyen käsikahakan jälkeen, ja pian seisoivat Kustaa Kruse ja Rietrikki La Chapelle sadan miehensä kera "voittamattomilla" etuvarustuksilla, joita Sapicha Witebskin sanojen mukaan ei satatuhatta ruotsalaista voinut valloittaa.

Vilho ja kersantti Lundberg olivat olleet ensimäisten joukossa nousemassa vallituksille. Ramoski oli niin innostunut pääsemään eteenpäin, ett'ei huomannut vaaraa, joka alkoi uhata sekä häntä että seuraajiaan.

"Tännepäin, tännepäin, seuratkaa minua luutnantti!" huusi hän ja veti Vilhon mukanaan vasemmalle. "Pyhä neitsyt antakoon kaikki mennä hyvin!"

Heidän ympärillään pakenivat puolalaiset joka taholle, heittäen pois aseensa ja jättäen hyvin varustetun leirinsä. Vilho näki ainoastaan tummia, järjestymättömiä joukkoja, joilla kaikilla oli pakoon pääseminen päämääränään, ja vasta pitkän ajan mietittyään sai hän ajatuksensa selville. Kaikki oli hänestä kuin unta, ja hän hieroi silmiään, tullakseen vakuutetuksi, että oli hereillään. Rynnäkkö rantaa ja vallia vastaan oli toimitettu muutamassa hetkessä, ja nyt he seisoivat melkein ilman mieshukkaa leirissä, jonka valloittamisen Kaarlo Kustaa oli luullut vaativan tuhansia uhria.

Mutta pian hänen näistä unelmistaan herätti Ramoski, joka, keveästi pannen kätensä hänen olalleen, sanoi:

"Tulkaa, luutnantti, puolisonne odottaa teitä."

Vaijeten seurasivat hän ja kersantti, sapelit paljastettuina, johtajaansa, joka vei heidät melkein leirin keskelle. Kaikkialla vallitsi mitä hirmuisin sekasorto ja kiire pako!

Äkkiä pysähtyi Ramoski ja oli kauan epätietoinen, mille suunnalle menisi, sillä kaikkialla ympäröitsi heitä kiroilevia puolalaisia. Ruotsalaiset kietoivat viitat ympärilleen ja odottivat kärsivällisesti, kunnes joukko hiukan hälventyisi.

"Tulkaa nyt", sanoi Ramoski, tarttuen Vilhon kaapuun, "nyt, tai ei koskaan!"

Samassa löi joku häntä sivulta keveästi olkapäälle, ja kääntyessään näki hän Czarnyn kasvot.

"Minä olen jo kauan nähnyt sinut, Ramoski", sanoi Czarny, kumartaen nöyrästi ruotsalaisille. "Aika on nyt tullut; jos teillä on rohkeutta, niin on hyvä, muuten..."

"Ell'ei meillä olisi rohkeutta, niin emme nyt olisi tässä, muista se, ukkoseni", vastasi kersantti, lyöden Czarnya olalle, "mutta jos rohkenette katsella ruhtinasta silmästä silmään, niin vie meidät hänen luokseen."

Czarny katseli hetkisen tarkasti puhujaa, sitten kääntyi hän Vilhoon, sanoen: "Seuratkaa meitä, luutnantti, puolisonne on tästä vaan sadan kyynärän matkan päässä."

Czarny kävi edellä, sitten Vilho; kersantti ja Ramoski päättivät seurueen. Äkkiä pysähtyi Czarny, tarttui kovasti Vilho-kreivin käsivarteen kiinni, ja sanoi häädetyllä äänellä:

"Luvatkaa, ett'ette kiivastu, mitä ikinä tulettekin näkemään!"

"Sen teen", vastasi Vilho, katsoen kummastuneena Czarnya.

"No hyvä! Näettekö ryhmää tuolla? Se on ruhtinas ja tuo Walchovitz-konna, jotka rientävät rannalle. He vievät kreivitärtä välissään."

Vilho säpsähti ja aikoi kiiruhtaa ruhtinaan jälkeen. Mutta Czarny pysäytti hänen, sanoen: "Muistakaa lupaustanne antaa minun päättää."