Chapter 2

On Reinin rannoilta Tonavaan nimes kerran pelkoa tuonut, ja tanner Puolan ja Bööminmaan on hurmehestasi juonut, ja syvälle Balkanin metsihin sinun kunnias jäljet johtaa ja päivät Narvan ja Lützenin ne kruunusi kivinä hohtaa.

Sua, Suomen Leijona, tervehdin! Taas voimasi valveutuvat, ja sadoin ja sadointuhansin rivit takanas taajentuvat. On vapaudenpäivästäs sana hiihdetty salosta saloon: koko kansa sun seuraa jälkiäs, joka sydän on syttynyt paloon.

On sinuun kansa katsonut surun, tuskan päivänänsä: veri usein on taljasi tahrannut, ei häpeä ikänänsä. Nyt takanas kulkevan miljoonain nään loistos ja kunnias tiellä, sydän yks, veri yks on heillä vain, vala yksi veressä heillä.

Sinä Suomen Leijona, mahtias ei enää maahan syöstä. Sinä katso: kunniavahtinas ovat urhot kumpujen yöstä. Sun lähelläsi ma Lallin nään, jok' ei kärsinyt vierasta miestä, ja Pentti Poutun harmaan pään, joka uhmas herrojen iestä.

Ja Ilkka hymyten kaulastaan pois hirttonuoran heittää. Stålhandske rintansa haarniskaan hän haavainsa kunnian peittää, ja nuoren Schwerinin kulkevan nään vierellä vanhan Drufvan ja väärää jalkaa astuvan, kuten aina, ma nään Sven Dufvan.

Sinä Suomen Leijona, valtainen on saattoväkesi luku: sua seuraa raatajat korpien ja Paavo ja Paavon suku, joka vakoonsa hukkaan kylvänyt jyvän köyhän on monen kerran ja aapisen puuhun veistänyt ja vuottanut ihmettä Herran.

Sua, Suomen Leijona, tervehdän: miten säilässäs aurinko palaa! Ylös vapauden päivähän sinun voimas vangitut halaa. Oi, Suomen Leijona, nähnyt oon sinun kunnianpäiväsi koiton. Sinä johdat ihanaan taisteloon, sinä annat vaaran ja voiton!

RUNO SUOMEN VAPAUDELLE

Vaikene, arkinen askar ja vaikene, toivo ja kaipuu, hetkeks hiljetä suo, Aika, sa hyrskyvän vuos, ett' olis silmämme tyyni ja ett' olis tahtomme suuri hetkellä täyttymyksen, hetkellä vuossatojen, ett' olis rintamme kirkas ja mielemme onnelle altis, aika kun täytetty on, suurin kun hetkemme löi. Oi Vapaus, sinä kaivattu, korkehin tähtien alla, niin sinä saapunut oot, luonamme, armahin, oot, untemme morsian, vuossatain kaivattu, silmäimme soihtu. Katso, sun hurmastas lyö joka rinnassa syön, katso, sun askeltes tietä nyt riemun kyynelet kastaa. Miss' oli orjuus ja yö, valkeus on, vapaus. Emme sun päätäsi, Korkea, maisin kukkasin kruunaa, laakerit, ruusustot, meillä ne kasvanut ei: nostamme kulmilles, Korkea, kansamme kärsimys-kruunun. Kyynelin, hurmehin sen vuossadat on silanneet, on mykät vuossadat, on sukupolvet vain sua varten. Toivomme ollut sa oot, uskomme ollut sa oot. Oi vapaus, sinä kaivattu, korkehin tähtien alla, luoksemme tullutko oot, täälläkö luonamme oot? Vuotettu keskellä pitkien vuossatain, keskellä öiden, täällä sa luonamme oot, ainoinen, viivy sa myös! Sormin viilennät sinä, Korkea, otsamme polton, orjuuden häpeän pois olet pyyhkinyt, pois. Meitä sa siunaa, Korkea, jotka sun kasvosi näämme, aika kun täyttynyt on, vuossatojen odotus, siunaa vainajat, jotka sun uskossas kuolohon nukkui, vainajat mullassa maan, jotka ei kasvojas nää, siunaa nouseva polvi ja myös suku syntymätönten, jotta sun voimastas voimamme kasvava ois, siunaa kättemme työ, jota äsken kahlehet kytki, aivoituksemme suo nousta sun korkeutees, miss' ovat viisaus, voima ja lempeys, oikeus yhtä. Katso, sun alttarillas uhrimme aina on uus, katso, sun eessäsi seisten me vannomme kansana tässä: vain yli rintamme käy luoksesi sortajan tie, vasta kun viimeinen käsivarsi on kahvassa miekan uupunut taistellen, vasta kun viimeinen on pisar hurmetta vuotanut, Korkea, kasvojes eessä. Sillä sa kallehin oot, orjuuden kaivattu oot, sillä sun kruunus on ostettu vuossatain kärsimys-lunnain, ostettu on unelmin, hurmehin, huokauksin.

Kaunis on elo, kuolema, Korkea, kasvojes eessä, helppoa nukkua on mullassa maan vapahan.

Oi Vapaus, sinä kaivattu, korkehin tähtien alla!

ETRUSKILAINEN VAASI

Mies teki minut kerran armaalleen ja piirsi kolme sanaa kylkeheni. Pois menivät, ja uneen ikuiseen myös koko heidän kansansakin meni.

Ken arvoitukseni nyt lukeekaan? Uus, outo kieli ympärilläin helää. Käy sydämet ja suvut kuolemaan ja yksin mykkä kauneus saa elää.

PROMETHEUS

Raudoissas ovat ranteeni, Zeus, mut ei henkeni koskaan. En ole heimoas sun, en sinun orjiaskaan. Kahleides mitan kulkenut maailmaas joka suuntaan oon minä, nähnyt ma oon kaikki sun luomasi, Zeus: nähnyt en suuruuttas, vain mahtisi oon minä nähnyt! Pieni on maailmas, pienet on luotusi sun. Ei ikinään sinun eessäsi maahan mun polveni taivu, itseäs tunnustamaan et ikinään mua saa. Kahleistain olen sulle ma velkaa, muusta en mistään, en tulest' itsessäin, henkeni voimasta en. Kauniimman, paremman minä oisin maailman luonut kuin sinun maailmas, kylmä ja korskea Zeus, en ois voimastain minä orjien heimoa luonut, kuin sinä luoduille en kahleita ois takonut, en ois tuskalla ruokkinut onnenkaihoa niiden, jotka ma tahdollain tyhjästä toin elämään, en ois kuin sinä kitsastain jakanut minä heille köyhiä riemuja maan. Uhria vaatinut en luoduiltain omilt' oisi ma itsellein, kuten oot sa. Kylmä ja korskea Zeus, luotujes kerjuri oot! Kuoleman kammon maailmas ovenvartijaks teit sa, jott' eivät pakohon pääsisi oikkujas sun luomasi, sillä he orjuudessakin tuntevat, että tyhjyyskin enemp' on kuin sinun maailmas. Suuremman, ihanamman oisin ma maailman luonut kuin sinun maailmas, kuin sinun luomasi on. Huokaus ei olis kuulunut valtani äärestä toiseen, ei surunkyyneltäkään hiekkahan vuotanut ois. Onnessa, kirkkaudessa ja voimassa auringon alla luotuni käynehet ois kenttiä kukkivan maan. Ei sameaa olis silmää, ei kumaraa olis päätä ollut joukossaan, kirkkaita katseita vain, pystyjä päitä ja otsia, joiss' olis voima ja lempeys rinnakkain asuneet onnessa luomisen työn, vain jumal-tahtoja, vain tulitahtoja kirkkahin mielin -- kyyryjä orjia ei, ei sinun heimoas, Zeus. Kerran Moirat, Zeus, sinun korskean valtasi päättää, kuiluhun tyhjyyden syöksevät luotusi sun, särkevät luomasi sun, lelun hauraan henkesi pienen. Maailmastasi, Zeus, ei edes rauniot jää. Tyhjyys jää sekä yö, joka kerran jälkehes ilkkuu. Silloin mun aikani on, silloin ma maailman luon.

ENDYMION

Sua koskaan saavuta ei ajan vuo, sen hyrskyt hiljaisiksi hiljenevät, sen aallot edestäsi etenevät ja sulle, nukkuja, ne unes suo.

Ne sulle uudet unhon yrtit tuo ja uudet unen hurmat hivelevät. Ja uudet kukat joka uusi kevät sun vuotehesi vilpoisaksi luo.

Vain Panin huilu jostain kalliolta, vain hunajainen tuoksu Hymettolta ne sekaantuvat sinun unehes,

kun ikinuoruuttasi ikävöiden käy Luna luokses kesken kuumain öiden ja suudelmansa sataa huulilles.

EKHO

Koko yön minä yksin tanssinut oon ja kutsunut armasta karkeloon, satakielen tahtiin ja Panin huilun olen tanssinut ylitse rotkon ja kuilun, yli kanervakenttien kukkivain -- Narkissos, mun armaani, viipyy vain.

Narkissos, Narkissos -- hu-huu, hu-huu! Yhä lähteen yli hän kurkoittuu, ei korvansa kuule, ei silmänsä nää, yhä omaa hän kuvaansa tähyää. Hänet polvillansa ja seppelpäin yöt umpeen ma lähteen reunalla näin. Hän unissa elää, onneton, mut hän kaunein pojista Hellaan on. Hänen kutrinsa sormin ma kiertäisin, hänen silmänsä peittäisin suudelmin, hänen surunsa kauas ma karkoittaisin, hänen huulensa hymyileviks saisin, hänet veisin ma riemussa karkeloiden yli rotkojen, kenttien, kukkuloiden, yli Helikon luolaani salaiseen, minun viereeni yrttivuoteeseen!

Koko kesän ma yksin tanssinut oon ja kutsunut armasta karkeloon. Ei koskaan, ei koskaan hän luokseni saa, iät omaan hän kuvaansa tuijottaa. Narkissos, ma huudan, hu-huu, hu-huu! Kesä mennyt on, kohta on syksyn kuu. Vain tuuli mun kaipuuni äänen vei, Narkissos mun huutoain kuule ei.

Kesän kukkaset kuihtuu ja riutuu ja mun toivoni hiutuu ja hiutuu, mut mun lempeni ääni ei vaieta voi. Se mun kuoltuanikin soi ja soi.

Koko yön minä yksin tanssinut oon ja kutsunut armasta karkeloon...

PAN JA VUOHIPAIMENET

-- Paimenet, paimenet, Pan on hiljan kulkenut tästä! Tuossa hän kalliohon iskenyt on kavion, tuosta on pensaikon läpi syöksynyt oksia taittain. Varmaankin hän taas Ekhoa on ajanut. Vuorien nymfi hän taipunut ei pukinjalkaisen lempeen, Narkissostaan tuo vain yhä kaihoelee, hullua paimenpoikaa, jok' ei lemmestä tiedä. Niinpä nyt huo'ata saa yhdessä Ekho ja Pan. Pan, isä Pan, hän varmaan rakkauden hyvin tuntee: parrassa pörröisess' on käsi hienoinen ah, usein hellien, leikkien viipynyt -- nymfien parvi toistapa tuntenut ei lemmessä vertaistaan. Mutta hän vanha jo on isä Pan, jo on kankea jalka, kaunoisintaan ei juoksusta kiinni hän saa, niinkuin hän voimansa päivinä sai, kun hän kaurihin kanssa kilpaa juoksi ja kun vielä hän viskata voi ryskyen laaksoon kalliopaasia paisuvin hartein. Vuohemme tuskin ees hänt' enää säikkyelee, päänsä kun karvaisen hän kallion kätköstä pistää. Aikansa mennyt jo on, raihnas ja vanha on Pan! Vait! Mikä soitto? Mi kaihon ääni! Te paimenet, hiljaa: Panin huilu se on! Noin satakielet edes ei vois laululla rintamme hehkua tulkita koskaan! Suuri hän vielä on Pan, vielä hän herramme on! Paimenet, paimenet, kuulkaa, kuulkaa vuoret ja laaksot: Nuori hän vielä on Pan! Laulussa nuori hän on! Poissa on lemmen onnekas aika ja poissa sen riemut. Kaihot nuoruuden huiluunsa jäänehet on!

HIPPOKRENE-LÄHTEELLÄ

Kulkija, ken ohi lähteen käyt, älä juo sa sen vettä! Sammuttaa se ei voi, kuoleva, sun janoas. Vettä sen kerran juonut ken on, hän on kulkeva aina outona itselleen, outona muille hän myös. Riemun hän tunteva on, mut ei ihmisten riemua koskaan, tuskan hän tunteva on, mutta ei niinkuni muut. Leikissä nähdä sa voit hänen seisovan kyynele-silmin, keskellä murheita maan nähdä sa voit hymysuin. Yöksi hän päivänpaistehen vaihtaa ja päiväksi yönsä, onnensa murheeseen, murheensa onneksi taas. Tyttöä suudella voi hän kun Hesperos lempeä loistaa. Pilvi kun käy yli sen, sielunsa poissa jo on taivahan teillä ja tuulien teillä -- ei tyttöjen lempi häntä voi kiinnittää, ei valat suudelmien. Kutsua ei omaksensa hän voi kuin viitan ja sauvan, ei kotiliettä häll' oo, vierellä armasta ei. Yksin hän kulkee ja kulkee ja yksin kuolohon nukkuu. Juonut, onneton, mies, Muusain hän kaivosta on!

PAIMENEN HAUTA

Paimen, ken ohi kumpuni käyt -- minäkin kävin kerta, niinkuin nyt sinä käyt, kentillä Arkadian, mullekin tyttöni mun teki vuoteen laakerilehtoon illoin ja unhottamaan karjani viekoitti mun. Mut sun armaas ei ole Cynthia kukkiva-rinta, ei tulenhehkuva hän, tuoksuvahuulinen ei, eikä sun rakkautes ole muuta kuin varjojen varjo rinnalla rakkautein. Siks osas oikeamp' ois maata mun puolestain Manan vankina multien alla, mun olis armastas lempimähän opettaa.

POLYKRATES JA HÄNEN YSTÄVÄNSÄ

Polykrates, herra Samoksen, oli onnekas ylitse kaikkien. Mihin saapui hän viiskymmen-souduillaan, siellä vapisi vallat polvillaan. Ja onnen-mainehellaan hän täytti Ionian, Hellaan.

Oli aitoissa runsaat aartehet. Maat, kaupungit, saaret kaukaiset veron kantoi hälle kallihin ja orjia laski hän tuhansin. Mutta kestituttavistansa ol' Amasis rakkahimpansa.

Amasis, Egyptin kuningas, oli viisas kuin ystäväns' onnekas, ja kun lähetit Samoksen tullessaan toi onnenviestejä aina vaan, niin syvällä sydämessänsä suri vuoksi hän ystävänsä.

Ja hän kirjoitti Polykrateelle näin: »On suoruus hyve ystäväin. Sinun onnes on minulle suloinen, mut en tahdo olla ystävä sen, ken ei tunne murhetta, yötä, kenen aina on onni myötä.

»Ovat kateiset katseet jumalain. Paras ilo ja murhe vuorottain. Ei kuolevainen ihminen ole luotu yksin onnehen. Kun ilo ja murhe vaihtuu, elonpäivämme turvassa haihtuu.

»Siis kuule sa neuvoa ystävän: mitä rakastat kaikista enimmän, se kiireimmin heitä sa luotasi pois kuin jos henkesi uhristas riippuva ois. Ja jos muutu ei kohtalos siitä, ei vielä sun uhrisi riitä.»

Hyväks huomas neuvon ystävän Polykrates ja viiskymmen-soutuun hän heti astui ja heitti merehen, mitä enin hän rakasti, sormuksen. Ja sen hän tehtyänsä surun tunsi sydämessänsä.

Mutta kohta rantahan tullessaan näki sormuksen hiekalla vastassaan. Mitä rakasti kaikista enimmin, oli heittänyt meri sen takaisin. Niin ei päässyt hän kohtalostansa, ei pakoon onneansa.

Amasis, kuningas Egyptin maan, hän tiedon tästä saadessaan, heti purki liiton läheisen: ei tahtonut olla ystävä sen, ken ei tuntenut murhetta, yötä, kenen ain' oli onni myötä.

MASINISSAN HÄÄYÖ

Tän' yönä, Masinissa, miks on niin kasvos kalvenneet? Sun eessäs, Masinissa, on valtakunnat vavisseet -- miks viittas purppurissa on niinkuin kyyneleitä ois? Karthagon lyöjä heltyäkö vois?

Tän' yönä, Masinissa, ken Numidian leijonan niin kesyksi on saanut? Kun riemu joukon voittoisan viel' ympärill' ei laannut, miks valvoo, katsoo yöhön pois? Karthagon lyöjä lyötynäkö ois?

Tän' yönä, Masinissa, sun täyttyy onnes runsaus, sun kuohuu maljas yli: jo vuottes kaihon, kaivattus sua vastaan aukee syli, kun Sophonisbe, armahas, Karthagon lyöjä, astuu telttahas!

Tän' yönä, Masinissa, Karthagon päärly hohtavin sun silmäis eessä hohtaa, Karthagon valmu hehkuvin sun kaipaukses kohtaa, sa Hasdrubalin tyttären, Karthagon lyöjä, viet häävuoteeseen.

Tän' yönä, Masinissa, sa suudelmaisi hekkuman saat huulillensa painaa. Hän tämän yön on morsian, hän huomenna on vainaa. Kun aamun rusko punertaa, sun Rooma rakkahastas eroittaa.

Tän' yönä, Masinissa, vain vaikenevat Rooman lait, jo huomenna ne herää. Vain yhdeks yöksi onnes sait -- nyt kaikki kaipuus kerää! On Numidian kuningas vain hetken häviävän valtias.

Tän' yönä, Masinissa, sa kukkuraiseen maljahan, jonk' annat armaallesi, kaikk' kätket yrtit kuoleman ja yrtit rakkautesi: ken Masinissaa lempinyt, ei enää toista miestä syleillyt!

Hän saapuu Sophonisbe, hän luokses käy, hän luokses saa, hän vierellesi vaipuu. Maan vallat, voimat raukeaa, maat, taivaat haihtuu, haipuu. Tän' yönä yksin Rooman lait, Karthagon lyöjä, ovat eessäs vait.

Yö kuluu, Masinissa. Jo aamun viiru selkenee. Mik' olkaas vastaan painaa? Sun armahasi kylmenee, on Sophonisbe vainaa. Sa astut aamuvartioon ja hymyilet: nyt Rooma puhukoon!

OVIDIUS TOMISSA

Niin olet kaukana nuoruus ja kaukana onneni päivät. Niinkuin nuoruutein, kaukana, Rooma, sa oot. Vaihtuvat talvi ja syys, suvi, saapuvat, lähtevät laivat, kahlehdittu ma oon rantahan barbarien. Tuska ja kaipuu vain minun hiljaisuuttani mittaa, ystävä ainoakaan löydä mun ei ovellein. Kylmät ja autiot Skyyttien rannat on, harmaja taivas, jäisiä kuuroja vain pilvet ne heittelevät. Ah, oleanderi tuoksui ja viikunat kukkivat siellä, missä mun nuoruutein lauloi ja leikkiä löi, muuria kierteli viini ja tertut päivässä paisui, parvet perhosien nurmikon kirjavaks loi! Kun olin nuori ma vielä ja kun olin Roomassa vielä, viininlehdistä tein seppelen ympäri pään, juhlien soihdut kun loisti ja kuorossa soittivat huilut: onnekas, onnekas oot, muusain sa lemmikki oot! Ystävät päiväni mun sulostuttivat, yöni Corinna nardustuoksuinen, kuuma kuin yö etelän. Poissa on nuoruus ja kaukana Rooma, mun onneni Rooma, kuin uni kaunehin jäi vuorten ja vuosien taa. Hauraamp' on lukinverkkoakin, oi Onnetar, lankas, päivinä nuoruuden jonka sa kehräelet. Valhe ja vilppi ne vain sinun huntusi liepeillä leijaa. Ken sua uskonut on, ken sua seuraelee, niinkuin lapsi hän on, joka vaaralta kasvonsa peittää. Turmalta suojele et, kostolta et jumalain. Ei rakennettuna missään muuria taivasta kohti, jonk' yli ei Erinyit, tyttäret yön kapuais, ei niin vuolasta virtaakaan, jonk' ei yli uisi airuet Hadeksen. Suojaton, ihminen, oot. Niinkuin kaarna sa oot, oi ihminen, heittämä tuulten. Kourissa kohtalon oot, ah, lelu särkyvä vain. Tuntehes jäähdytä jääksi ja tyynnytä mielesi myrskyt, laivasi polta ja jää hetkeäs vuottamahan.

Viisas, ihminen, vasta sa oot, kun seppeles kuihtuu, vasta kun nuoruutes, onnesi muisto on vain, vasta kun ystäväs pettävät sun ja sun armahas jättää, vasta kun lauluton on päiväs ja lemmetön yös, vasta kun Kuoleman kasvot näät Elon naamarin alta, vasta kun tyhjyyden silmästä silmähän näät, vasta kun Kerberos kolmin kuonoin vastahas haukkuu, vasta kun horjuelet Tuonelan lautturin luo.

PLANEETTAIN LAULU

[Tervehdys maisterinvihkiäisiin v. 1914.]

_Tähtien kuoro_

Kiire on, kiire on, me kierrämme ympäri auringon. Yli tyhjyyden ja hämärän me kudomme kangasta elämän. Päiväst' on loimet kultaiset, yöstä on tummat kutehet, unen silkkiä rihmat on. Kiire on, kiire on!

Elämä, ah, on unta vaan, jumalten lahja lapsille maan. Kaukana ikuisuuden yössä unen silkkiperhot on työssä. Unen hienoiset hahtuvat -- vuossadat niihin mahtuvat!

Lapset yön ja auringon, juoksevaa elämän rihma on! Sukkula lentää ja pirta lyö, kiitää päivä ja ehtii yö. Joka hetki on aina uus, joka hetkess' on ikuisuus. Tyhjän yli ja pimeän kasvaa kangas elämän.

Ikuisuudessa mitataan unen lankoja lapsille maan. Unen silkkiä riittää, riittää: luotujen onni on tähtiään kiittää. Lapset yön ja auringon, kiire on, kiire on!

_Lasten kuoro_

Kevät on, kevät on! Ylitse nurmien päivä paistaa, joka puussa dryadit herää, mettiset kukkien mehua maistaa, läntinen kenttien tuoksuja kerää. Tanssivat kullassa auringon pikku Panit piiriä nopsaa: pienet pukinjalat kiviin kopsaa. Kaukokumpuja auer peittää, purojen pärskeet helmiä heittää, ilma leikkii ja ilakoi, ilman harput ja huilut soi. Piirihin kevään karkelon kiire on, kiire on!

_Nuorukaisten ja neitojen kuoro_

Suvi on, suvi on! Lämmin hautoo tähkäpäitä, rypäle paisuu viinipuussa. Lehdossa lempeän illan suussa nymfit ja faunit pitävät häitä. Purppuramereen auringon aamut herää ja illat hukkuu. Uneliaina tuulet nukkuu. Kulkee valppaana lemmentyössä Eros, jumala, kesäyössä. Kaikki hehkuu ja heilimöi. kaikki kaihoo ja ikävöi. Suvi ei oo loputon -- kiire on, kiire on!

_Vanhojen kuoro_

Syksy on, syksy on! Sadot vuottaa korjuutaan. Kohta talven tähdet koittaa. Viidakossa vanha Pan yksin huiluansa soittaa. Jäähtyy lieska auringon. Kylläisyyttään tähkät vaipuu. Maata kohti otsat taipuu elon vaiheet kokeneiden, väsyneiden, valvoneiden. Sylissäsi, elon syys, yhtyy aika, iäisyys, unet yön ja auringon. Kiire on, kiire on!

_Tähtien kuoro_

Kiire on, kiire on, me kierrämme ympäri auringon. Yli tyhjyyden ja pimeän me kudomme kangasta elämän. Liittyy kuvio kuvioon, liittyy kohtalo kohtaloon, yhtyy liljat ja ohdakkeet, kunnes päivät on täyttyneet.

Kerran kaikki auringot hukkuu, kerran unen silkkiperhot nukkuu, tyhjän syliin ja pimeän hajoo kangas elämän.

Elämä, ah, on unta vaan, jumalten lahja lapsille maan. Unikukkia, ulpukoita, ruusuja, orjantappuroita, laakereita poimimaan!

Lapset yön ja auringon, kiire on, kiire on!

PÄÄSIÄISLAULU

Viel' oli talven valta ja tunteet turtuneet, maan alta, mullan alta, kun kuulin: kevätveet! Niin elon ensi merkin sain jälkeen talven yön ja aavistuksin herkin jo liikahdit sa, syön!

Maan voimat maasta halaa taas valoon auringon, nyt elo kaikkeen palaa, mi maasta tullut on, nyt liikkuu kylmä pinta, nyt puhuu uumenet. Niin heräjä jo, rinta, ja nouskaa kuollehet!

Kun väliin neljän laudan käyn kerran nukkumaan, saa kehdoks kevät haudan, taas synnyn uudestaan! Oi luonnon kaikkivalta, kaikk' katoo kuolo, yö, maan alta, mullan alta kun kevään harput lyö!

LEIVONEN

Sua nähnyt en ma, ma kuulin vain sinä lingottu lentäjä taivahan alla. Sua silmilläni ma hain ja hain: suvipilvet purjehti taivahalla.

Oi runoilija sa runoilijain, mikä mahti sun säkeesi singonnalla! Ilon aalto mun läikähti rinnassain ja mun jalkani kulkivat karkelemalla.

En vaihtaisi sfäärien soitteluun, en enkelilauluun tuomion aamuna sun liverrystäs, leivonen,

joka ilmoitat maisen kevään kuun, joka annat mun riemusta juopua, onnesta ikikirkkaan, kiitävän hetkisen!

SYDÄNKESÄLLÄ

Annan tuntien ma luistaa, päivien ja öiden tulla, mitään toivomust' ei mulla, mitään en ma tahdo muistaa kukkivien puiden alla. Päivä hehkuu taivahalla, poutapilvet kulkeissansa levittävät purjeitansa.

Seisoo paikallansa aika. Lyhyt hetki jumaluutta, ikuisuutta, ihanuutta! Kohta, kohta särkyy taika! Enempää ei kesä anna. Mik' ei tänään kukkaa kanna, iäks hedelmättä jää se. Ylemmäs ei päivä pääse.

Hetki suloisin ja suurin, suvi, kanssas sylityksin! Luonto, sinuun tahdon yksin juurtua ma syvin juurin. Muust' en tahdo surra, huolla: kanssas kukkia ja kuolla, lakastua, luoda uutta, tulla liki jumaluutta.

8. VII. 1915.

SYKSYN YLISTYS

Niin ole tervetullut, syys! Sun rauhaas rinta halaa. Sun tähtes vahtivuoroilleen jo taivahalle palaa. Jo vaiennut on leivonen, jo huutaa kuovi suolla. Jott' uusi kesä kerran sais, niin täytyy vanhan kuolla.

Soi iltaan kuulaan korkeaan, soi syksyn kiitos syvä! On viety vilja korjuuseen, on viety kallis jyvä. On kevät kasvun antanut ja kesä tähkän antoi, syys odotettu, peljätty, syys meille sadon kantoi.

Maan lapset, lapset lakeuden, nyt syksyn kiitos soimaan! Syys työmme kruunas, nostaen sen kunniaan ja voimaan. Sa kyntäjä, sa kylväjä, on vakosi vain multaa. Syys vakosi, syys vaivasi, syys työsi kaiken kultaa.

Me saimme köyhän, karun maan, me saimme kylmiä taivaan, me oomme auraan sidotut ja raadantaan ja vaivaan. Ei korpi anna halvalla, ei anna notkot, kunnaat, ei anna multa ilmaiseks -- ne vaatii kalliit lunnaat.

Me saimme kauniin, karun maan ja talven pitkän, jäisen, me saimme suven valkean ja kevään kiitäväisen. Kuin pääskyn siipi välkähtää, niin katoo suvi meiltä. Me kevääss' unen poimimme, mut toden syksyn teiltä.

Oi syksy, sinun maljastas suo meidän voimaa juoda! Suo meidän työhön uskoa ja aina uutta luoda. Ja niinkuin maan sa siunasit, myös siunaa sydämemme, niin että niinkuin voittajain veis talveen askelemme.

INSPIRAATIO

Kuin meren tuuli suolainen se ulapoiden viestit tuo. Sa sielun pyhä kaipuu juo, juo terveeks tuska sydämen!