Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

ELEGIOJA

Kirj.

V. A. Koskenniemi

WSOY, Porvoo, 1918.

SISÄLLYS:

Elegioja Sydän Kuutamolla »Jää hyvästi» ja »Näkemiin» Kesäyössä Lehdokki Kaivatulle Unohdettu soihtu Elokuu 1914 Huomisehtoo Vanha Markku Runo vapaalle Puolalle Tervehdys akateemiseen juhlaan 19/1 1918 O Herra, siunaa Suomen kansa Leijonalippu Runo Suomen vapaudelle Etruskilainen vaasi Prometheus Endymion Ekho Pan ja vuohipaimenet Hippokrene-lähteellä Paimenen hauta Polykrates ja hänen ystävänsä Masinissan hääyö Ovidius Tomissa Planeettain laulu Pääsiäislaulu Leivonen Sydänkesällä Syksyn ylistys Inspiraatio Kaakkuri Onnellisin päivä Tomu

ELEGIOJA

1

RUNOTTARELLE

Oi sinun luokses, sun rinnoilles minun henkeni kaipaa! Uskoton ollut oon, eksynyt luotasi pois. Juoda sun huulies mettä ja kuulla sun ääntäsi kaihoon, tuntea laulujen vuon täyttävän rintani taas. Maisen pyyteen heikkona orjana kulkenut oon ma, ah, sinut unhoittain, etsinyt riemuja maan, löytänyt kiiltävän valheen ja hetkien leikkivän unhon, mutta en suuruuttas, mutta en riemujas sun. Ei pisar ainutkaan mun vuotanut kaihoni maljaan, jonka ma kurkoitin maisia riemuja päin, en ole kuumain huulteni pyyntöön kaikua kuullut, niinkuin tyhjyyteen kuiskannut kaihoni oon. Oi sinun puolees taas, sinä valkea, silmäni nousee keskeltä turhuuden, kahleista valheen ja yön. Vain sinun henkäykses minun sieluni kirkkahaks saattaa, vain sinä taivahinen, vain sinä voimakas oot, kruunaat onnella pääni ja onnella rintani täytät, juhlaks arkeni teet, karkeloks kulkuni mun, annat mun leipääni viinin ja kyyneleihini lohdun, rauhan öljyä tuot mieleni myrskyihin, nähdä sa suot runon siintävät kentät ja, ah, sinun kanssas täysi on tyhjyyskin, laulava hiljaisuus. Oi, tosi oot sinä ainut keskellä aikojen valheen, keskellä turhuuden, valkeus keskellä yön.

Oi sinun luokses, sun rinnoilles minun henkeni kaipaa!

2

KEVÄÄLLE

Niin olet tullut taas, Kevät, valkein aamuin ja illoin tuoksuen tullut sa oot, laulaen tullut sa oot. Oi kevät, ihmehen ihme, sun tullessas maailma nuortuu nuoreks uudestaan, nuortuu ja voimakas on. Niin myös lapselle maan suot uskoa, unta ja voimaa, kirkkaudestasi taas juoda mun silmäni suot. Mut tänä aamuna miks sädeharppuas soittavan kuulen sormien vieraiden, kuoleman sormien, nyt: oi, Kevät, kerran saat käsin täysin taas sinä maille, mutta, ah, poissa ma oon, poiss' olen mullassa maan, poikain lauluun lehdossa ei minun ääneni yhdy, neitojen leikkejä ei silmäni seurata voi, kun kevätnurmella piirissä valkein harsoin ja hunnuin vinhaan karkelo käy, taikka kun solmeavat tyttöset kukkaisseppeltä leikin sankarin päähän, poikasen päähän ken voiton ja kukkaset vei. Villin ruusun ja valmun ja orvokin keskellä kasvaa outoja kukkia maa, outoja tuoksuja tuo ilmojen rannoilta tuulet ja pilvet kullassa loistaa, niinkuin nyt, kuin nyt, mutta en niitä ma nää, Niin tulet kerran taas, Kevät, valkein aamuin ja illoin, mutta, ah, poissa ma oon, poiss' olen mullassa maan.

3

Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin, yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot. Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen, mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi, hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet ihmisen, kaltaises -- vierasta lämmititkin! Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää, kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois. Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta. Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton. Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan. Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa. Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut, houreen, jok' katoaa, kun sitä kohti sa käyt. Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken, yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot, yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket. Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.

4

Hiljaisuudesta saavuimme, hiljaisuutehen käymme. Pauhina maailman, ei kodiksemme se voi muuttua, outoina käymme sen kesken ja ihmisten kesken. Kuin unikulkija ken vuoteensa jättänyt on, niin haparoimme me vain käsin, katsein ympäri, niin me toistamme töytäellen sokkoina kuljemme vain. Rauhaa vailla on rintamme kesken onnenkin pilkkeen, kaihomme kiirehtäin kaukana eellämme käy päin jotakin, jot' emme me tunne, ei silmämme nähdä, korvamme kuunnella voi, ei käsi voi omistaa. Maailma verhonsa taakse on kätkenyt matkamme määrän, maailma pauhinallaan pettänyt korvamme on. Hiljaisuudesta tullen ja hiljaisuutehen mennen kuin unikulkijan käy, ihminen, rauhaton ties.

Hiljaisuuden vuotehell' on hyvä maailman jälkeen, on hyvä nukkua sun, on, sydän rauhaton, sun.

5

Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta ja kylmät on tähdet, kaikkeus kylmyyttään iltahan henkäelee. Syksyn kuivat lehdet ikkunaruutua vastaan illassa vain kahisee -- muuten niin äänetönt' on, että ma voisin kuulla kuin tähdet taivahan kääntyy, jollei äänehen niin rinnassa lois sydämein. Kylmän ja hiljaisuuden muurit mun ympäri kasvaa, ympärilläin tihenee tähtinen autio yö. Niin minä nään sinut silmästä silmään, Yö lkisyöjä, valtias maailmain, lemmetön, lämmötön Yö! Jäästä on valtikkas, joka tähtien kohtalot ohjaa, kuin uni hourun vain hengetön on lakis sun. Vaunusi pyörien viuhina kuolleet vuossadat mittaa, valtias maailmain, kussa sun kulkusi käy. Noussut ei titaneist' ole valtaas vastahan kenkään, kautta jo aioonien vailla sa kilpailijaa hallinnut istuimeltasi jäiseltä oot olevaista. Ei tuli uhrien voi jääsydäntäs sulattaa, eikä sun mykkyytees ole huokaus kuulunut koskaan. Koskaan silmistäs rakkaus loistanut ei. Julman leikkisi vangiks oot olevaisen sa tehnyt, luotusi kahleissas kiertelevät ratojaan. Muuta et tarkoitusta ja toivoa suonut sa heille: kuoleman toivon sa soit, tyhjyyden toivon sa soit. Et, avaruuksien valtias, tuumaakaan vapautta runsaudestasi sun luoduilles luovuttanut. Voimasi tunnen ja valtasi nään, sinä Yö lkisyöjä, mutta sun alttarillas en minä uhrata voi, eikä sun kylmää kunniatas minun huuleni laula. Kolmin kerroin ma sun, hengetön Yö, kiroan! Nostatan, uhmaten kylmää valtikkaas, sua vastaan suurimman titaneist', ihmisen, ah, sydämen, ainoan lämpimän, hehkuvan, kärsivän keskellä kylmän, keskellä kuollehien! Sammuta rintani lies, mut oman hehkuni kautta sun kylmyydessäsi kerta, enkä sun lainastas, hetkisen oon elänyt!

Pitkä ja tumma ja kylmä on ilta ja kylmät on tähdet, kaikkeus kylmyyttään iltahan henkäelee.

6

ENTISELLE ITSELLENI

Muistan sun, entinen itseni, tunnen sun, ah, hyvin vielä, kentillä lapsuutein poikasna käyvän sun nään, kulkevan koulun tiellä tai miettien istuvan illoin ikkunass' yksikses tähtiä seuraellen, kuinka ne syksyn pitkinä puhteina verkkahan syttyi. Aikana leikkienkin mietit jo murheita maan. Kammot tyhjyyden sa jo tunsit ja kuoleman mahdin, ihmistä tuntenut et. Ah, hyvin muistan ma sun: laulusta linnut ja tuoksusta kukkaset kaikki sa tunsit, maan madot tunsit sa myös, tiet jumin kaarnassa puun. Niin liki suuren luonnon äidinkättä sa kuljit, että sa seurata voit, kuinka se hoivas ja loi, niin liki Häntä, jok' on elon kaiken kehto ja hauta. Luonnon hengityksen tunsit sa kasvoillas. Poiss' olet, entinen itseni, poiss' olet, toiset on tieni, mutta mun sielussain viel' osa itseäs on, viel' usein varjoni lankee yhteen varjosi kanssa, viel' usein vierellä oot, kussa ma kulkenenkin. Entinen itseni, olkoon aina sun tiesi mun tieni! Niin liki luontoa kuin ihminen kulkea voi, niin liki maata ja kukkia, lintuja, tähtien sarjaa kuin sinä kulkenut oot, kulkea tahdon ma myös. Yhdessä käyös sa kanssani tyhjää ja kuoloa kohti, hautahan asti sa mua saattaos matkalla maan. Viisaamp' oot sa kuin kirjat ja ihmisten naurava seura, ken salat kerran sa oot luomisen työn lukenut. Ihmisten keskeltä, maailman keskeltä, keskeltä harhain luonnon turvallisen, ah, käden löydämme taas. Tyhjyyden kellot kun kerran tiellämme vastahan soittaa, lempeä seurassas on syli kuoleman yön.

7

SATAKIELELLE

Oi, kesän yhden sa mullekin laulanut oot, satakieli. Laulujas kuunnellen öitä ma valvonut oon, kehrännyt onnen kultaista rihmaa aamuhun asti. Tunteja laskenut en, päiviä laskenut en. Ah, omain unteni vankina, onnen vankina kulkein, kutsunut veljiksein oon jumalat Olympon, antanut pilville kättä ja suudellut kukkia nurmen! Päässä jok'ainoan tien temppelin nähnyt ma oon. Ollut ei arkea mulle ja ollut ei päivää ja yötä, vain oli laulusi sun. Oi, kesä kaukahinen! Oi satakieli, sun laulusi muistossa vieläkin väikkyy: tummaa silmää kaks, vaalea, kutrinen pää. Oi kesän yhden sa mullekin laulanut oot, satakieli.

8

KAUNEUDELLE

Kerran lienen sun lasna ma nähnyt tai uness' ehkä. Ei, en milloinkaan, en sua nähnyt ma lie, en sua maisin silmin ma nähnyt, en unessain ees, äänetön, ylhäinen vieras tähdellä Maan. Oot elämän sovitus sinä ollut ainoa mulle, vain sinuhun, sinuhun, Kauneus, uskonut oon. Valtijatar, sinä kylmä ja ylpeä, viilehin otsin, sormin hienoisin, katsehin yön-vakavin -- viittasi hulmeen ma nähnyt oon, mut en sua koskaan, maisin silmin en, Kauneus, valtijatar.

9

RUNOLLE

Siunattu tuskan hetki, mi sun elonkipinäs sytti, siunatut kaipuun yöt, joiden sa ruokkima oot! Riemussa synnytin sun ja sun kanssasi riemussa syntyy sieluni uudelleen, keskellä kirkkautes. Tuntenut rinnassain olen hetkesi voiman ja onnen, tuskien unhoitus, sieluni lääke sa oot, harppuja hiljaisuuteen tuot ja mun yöhöni loiston, kauaksi ihmiset jää, maan tomut haihtuvat pois. Kuin valon virrassa uin ma ja kanssasi henkeni nousee, alleni maailma jää, valhe ja maailma jää.

Yö mua suuteli suulle ja tähdet mun sieluuni katsoi -- silloin ma synnytin sun, tähdille synnytin sun.

SYDÄN

-- Nuku taistosta kuumeisesta, ole hiljaa, sydämein! Minä maailman viisaudesta majan hiljaisen sulle tein.

-- En lepoon jouda ma vielä, en majaas jäädä ma saa. Mua taistot maailman tiellä ja vaarat viekoittaa.

-- Ole hiljaa vielä sa hetki, ole rauhassa, rauhaton! Suruntäysi on elämän retki, tie ohdakkeinen on.

-- Mitä surusta, ohdakkeista, mitä tuhosta taistelun. Mun on kutsumus vaarassa seista, mun on kutsumus kärsiä, mun.

-- Mitä pyydät, se sinulle suodaan, jos lähdet sa maailmaan. Siellä veresi kuiviin juodaan, sinut hampain silvotaan.

-- Niin hampain ma silpoa annan, veren vuotaa kuivihin. Minä kohtaloni kannan, minä lähden kuitenkin.

-- Mitä etsit sa maailman teillä? Sinä löydät vieraita vaan. On jäätä rinnassa heillä, tyly pilkka huulillaan.

-- Vaikk' oon vieras ma keskellä heidän, en jäädä voi majaas sun: halu silpoa, surmata heidän -- halu elää ja kärsiä mun!

KUUTAMOLLA

Oi, armas, mikä ilta kuutamon! Oi, armas, autuus meitä läsnä on.

Kuin lumottuina lehdet niinipuun ne värähtelee hopeassa kuun.

Kuin lumottuna sydän vaikenee ja hiljaisuutta pyhää kuuntelee.

Oi, armas, mikä ilta kuutamon! On taivas niinkuin meri rannaton.

On niinkuin ikuisuuden kellot sois. Kuun venheessä me soutakaamme pois.

»JÄÄ HYVÄSTI» JA »NÄKEMIIN»

»Jää hyvästi» me sanomme ja »näkemiin» ja askelemme heistä erkanevat, jotk' ovat meille rakkaat, loittonevat ja vievät ihmismeluun, hetken suhteisiin.

Mut kuinka kauas kulkenemme, kuitenkin sen kalliin muiston aina säilytämme, ett' osa meitä, osa itseämme on meitä vuottain maailmalla, jossakin.

»Jää hyvästi» ja »näkemiin» -- niin sanoen kuin hädässä me usein erkanemme: voi joka hetki olla viimeisemme ja joka jäähyväinen olla ikuinen!

KESÄYÖSSÄ

Minä kuljen tuttua polkuain, suopursujen tuoksu niin huumaa, -- sydän, hiljaa hetkinen rinnassain! Yö henkii kaihoa kuumaa.

Hämy vihreä verhoo hongikon, suosilmät niin vietellen läikkyy -- en tule, en tule, mun kiire on: mulle toiset silmät väikkyy!

Vie polkuni järven pohjukkaan liki nukkuvan kylän laidan, siellä harmaa veräjä raollaan on keskellä harmaan aidan.

Sen veräjän takana odottaa ilo, onni ja unhon huuma, sua odottaa, sua odottaa, sinä sydän rauhaton, kuuma!

LEHDOKKI

En joukoin kulkevalle näy, mun piiloon lehto sulkee. Ken ilomiellä yksin käy, myös ohitseni kulkee.

Vain joskus aikaan kesäkuun, kun maat ja metsät nukkuu ja suviyöhön lumottuun kun käen kaihot hukkuu,

voi olla että poikasen tie metsän peittoon johtaa, hän miettivä on, murheinen, -- hän katseheni kohtaa!

Mun löytää nuori rakkaus, kun muiden silmät nukkuu, kun suvi on ja juhannus ja käen kaihot kukkuu.

KAIVATULLE

Oi kaivattuni, saavuttamaton, kun tuhat vuotta kerran mennyt on, vaikk' ehkä kaukanakin toisistaan, on vuotehemme alla saman maan. Ja tuhat kertaa tuhat vuotta kun on mennyt yli tomun sun ja mun, niin ehkä kaaoksessa kaikkeuden niist' yhtyy toisehensa hiukkanen. Sen hetken eessä, saavuttamaton, vuostuhannet vain harhan unta on. Niin mitä kosmos yhteen vienyt ei, sen, kaivattuni, ehkä kaaos vei.

UNOHDETTU SOIHTU

Se loimus vielä yksin yössä, kun jo kaikki toiset oli sammutettu, ja juhla leikittynä loppuhun. Se oli yksin yöhön unohdettu.

Sen ikkunastani ma nähdä voin, sen liekki näkyi vielä vuoteeseni. Kun heräsin ma koittehessa koin, sen sammuvana kohtas katseheni.

Niin oli koko yön se loimunnut ja hiiltyi aamun nousten hiljallensa, niin oli taistelunsa taistellut yön helmass' yksinänsä, hehkuinensa.

-- Sa yksinäinen loimu kesken yön, sa yksinäinen liekki unohdettu, ah, sadut suurimman on sankartyön yön yksinäisyytehen kirjoitettu!

ELOKUU 1914

Niin nostanut oot sirppis punaisen sa taivahalle yli kansojen, niin oletkin sa tullut, Elokuu! Sun eessäs kesän valhe paljastuu. Vuossatain elokuussa, korjuumies, vuossatain viljaan kulkeva on ties.

Ken uskoi, että siemen keväinen jo syksyll' antais sadon rautaisen, ja että viini, äsken kukkinut, ois rypäleessään verta kantanut ja että kyntömiesten huutoihin syys huutais vastaan torvin vaskisin!

Sa tuntematon Elokuu -- kenties niin ootkin kylvömiesten kylvömies? Vuossatain syksyhyn ja talvehen sa kätket veren kalliin siemenen. Kun kerran suvi maata tervehtii, sun laihos ehkä silloin lainehtii!

Niin oletkin sa tullut, Elokuu. Nyt kaikki turha turhaks paljastuu. Niin ankarat on askelees, on ties, vuossatain korjuumies ja kylvömies. Niin taivahalle yli kansojen sa nostanut oot sirppis punaisen.

HUOMISEHTOO

Tuli sammui Marnella hiljallensa, oli uupunut Ranskan ja Saksan mies. Moni rekryytti sai tulikastehensa. Mitä sota oli -- nyt he sen ties. Mitä silmin ja korvin he kokea saikaan, se oli toista kuin entisaikaan: ei miehiä, keihäitä, kannuksia, vain koneita surmaa suitsuvia, tulisadetta, sauhua länteen, itään, mut vihollisesta tuskin mitään.

Nuor Jacques tuli mailta Touraine'n. tuli viinipellolta rintamaan. Oli pyrkinyt alle lippujen heti sodan sanoman kuultuaan, pääs vaivalla vapaaehtoiseksi, kun tuhannet syyt ja keinot keksi -- iän puolesta viel' ei sotamies, vaikk' intoa kymmenellekin riitti. Mit' oli elää, nyt hän ties -- ja siitä hän kaikkia pyhiä kiitti.

Niin yö yli Marnen laskeutui ja laaksossa sakeat usvat ui. Mutta korkealla yli maan piti tähdet hiljaista vahtiaan. Ja verkkaan tykkien sauhu haihtui ja juoksuhaudoissa vuorot vaihtui. Tänä yönä Jacques oli vahdista vapaa, hän syrjään hiipi, ja vanhaa tapaa hän noudattaen paperin ja kynän etsi käsihin.

Ja kirjaimin suurin ja horjuvaisin hän piirteli: »Äitini armahaisin! Sano vaarille terveiset nää vain: tänäpäivänä vihdoin ma tapella sain. Sano siskolle, että kynttelin vie eteen hän Neitsyen alttarin. Sano Madeleinelle naapurissa, ett' on mulla hän aina aatoksissa. Sinä itse, rakkahin äiti kulta, ole huoleti -- taas saat kirjeen multa, kun huominen päivä käy ehtoolleen. Te kaikki kotona -- huomiseen!»

Tuli huomisehtoo, ja taivaallaan taas pitivät tähdet vahtiaan. Kuka nukkui nurmella kalpeana, niin hiljaisana, niin valkeana? Se oli poika Touraine'n.

Kuka tuntee ehtoon huomisen!

VANHA MARKKU

Synkkä vieras oli maassa käynyt, tuttu vanhastaan ja aina uusi, tuskaa, kuolemaa ja tulta kylväin: sota oli käynyt yli Suomen. Enemmän kuin tehtiin vuosisataan poies pyyhki yksi vainon vuosi.

Musta karsi oli kyläin herra, piilopirteissänsä eloon jääneet. Maa ei saanut siementä, vain verta monen kalliin kylvöajan mittaan.

Vielä tohtiako elää, elää ehkä uutta vainon vuotta varten?

Kevät sentään vielä tohti tulla kysymättä asehilta lupaa. Nosti hennon taimen keskeen karren, silmut koivuhun ja urvut leppään, nurmetutti hautakummut, jotka kansan parhaan elinvoiman kätki.

Kevään kanssa tuli vanha Markku pakopirtistänsä, missä yksin perhekunnastansa eloon jäänyt oli talven tautituhon jälkeen, niinkuin metsäpalon jälkeen joskus harmaa honka seisomahan jääpi, missä kulo kaataa nuoren metsän.

Kylää etsi -- rauniot vain löysi, löysi paikan, missä muinoin seisoi Ison-Markun talo, kylän vankin, löysi navetan ja aitan sijan, pihan löysi, missä muinoin leikki suvun kymmenkunta nuorta vesaa.

Nokkosia kasvoi saunan kiuas, kumollansa oli kaivon kehä. Entisellään yksin humalisto, upeana, niinkuin uhallakin.

Seisoi raunioiden kesken Markku, jalallansa siirsi hiiltä, missä kerran kodin liesi lämpis. Kaikki oli hajoitettu tuuleen, tuhkaan. Eipä liioin surrut vanha Markku, suri sitä yksin, ettei hänkin maannut mullan alla muiden kanssa.

Tuolla pisti esiin sahran kynnet. Vielä peltohonko kiinni käydä, kyntää, kylvää -- ketä varten? Vanhus oli valmis kuolemalle, niinkuin sirpille on tuleentunut tähkä.

Siellä täällä raunioilla liikkui joku rauhatonna haeskellen niinkuin varjo vainajien mailta. Väsyneitä vanhuksia taikka vaimoja ne oli.

Markku istui kaivon kannelle ja katsoi peltoon, joka tallattuna lepäs. Päivä loisti leppoisasti raunioihin. Kiurun laulu kuului korkealta niinkuin kaukahisen toivon ääni. Vielä menneist' elämäänkö oisi? mietti Markku.

Samassapa juoksi häntä vastaan pieni liinatukka, poika, huoletonna risoissansa, kädessänsä rukiin siemeniä, joita pureskeli. Lapsi niitä ojenteli myöskin vaarin nähdä.

Luojan ihme -- puhtahinta viljaa! Nosti Markku polvellensa pojan. Tunsi vielä lämmön veressänsä. Viel' ei ollut kaikki toivo mennyt.

Oli siemen, oli lapsi vielä.

Nousi paikaltansa vanha Markku, kävi kiinni sahraan kaksin käsin, väänsi raudan raunioiden alta, seisoi ase kädessänsä hetken kodin pihamaalla, katsoi peltoon, joka vanhaa vaalijaansa vuotti.

Tunsi kotiin tullehensa Markku, tunsi, että vielä elää tahtoi. Oli siemen, oli lapsi vielä.

Korkealla, kaartain kylän yllä, lauloi kiuru kevään kyntövirttä.

RUNO VAPAALLE PUOLALLE

Verkkaan vapauden oras itää: vuosisatain roudan sulaa pitää hurmeen lämmöstä ja kyynelten. Vuosisadat kesti talven yötä, vuosisadat salattua työtä suuren kevään, kansain keväimen.

Niinkö tulitkin sa ihanaisin! Mielin janoovin ja isoovaisin, vapaus, me käymme vastahas. Nimees elämämme pyhitimme, nimees vainajamme hautasimme, odotellen sinun tuloas.

Kuolema sun kulkee edelläsi, kansain vereen tahrattuna käsi. Minne tulet, raunioita näät, tulet tallattujen kenttäin takaa. Siunaa maata, missä miehet makaa, siunaa leskien ja lasten päät!

Niinkuin silmä vailla valoansa, niinkuin vuosi vailla suveansa, elämä sua vaill' on, vapaus. Niinkuin länsituulet hivelevät, niinkuin Arkadian armas kevät, niin on henkäykses kosketus.

Vapaa Puola, kanssas Suomen kansa kahleen merkit vielä ranteissansa vannoo valan, joll' ei rikkojaa: kautta kärsimyksen-muistojemme, kautta kallihimpain hautojemme, vapaa olkoon isiemme maa!

Kuolo sille, joka nostaa tohti, vapaus, sun pyhyyttäsi kohti käden sorron töihin valmihin, sille, joka kuonaan itsekkyyden, vaihtoi vapaan, puhtaan ihmisyyden, vihki voiman aseeks tyrannin!

Tilaa kotkallesi valkealle, vapaa Puola, nouse korkealle, olkoot vuosisatas onnekkaat! Kautta kärsimyksen-lunnaittemme, kautta vainajaimme, lapsiemme: vapaat olkoot isiemme maat!

(1918.)

TERVEHDYS AKATEEMISEEN JUHLAAN 19/1 1918

Ei tullut ruusuin hehkuvin, ei lauluin, tuulin lauhkehin oo meille vapautemme, ei myrtinlehvin, kukkaisvöin, vaan pakkastyynin talviöin ja halki hankiemme.

Ei suvi ollut, juhannus, kun synnyit, Suomen vapaus, sa lapsi rakkautemme, vaan tähdet kylmät, ankarat sun kehtohosi katsoivat, sa lapsi sydäntemme.

Mut kun sa silmäs auki loit, niin vartion sa nähdä voit sun luonas valvomassa. Ja kuinka tiemme kulkekoot, sa veri meidän verta oot, sa ainut maailmassa.

Ja alla talven tähtien, sun syntymäsi soihtujen, nyt vyötämme me vyömme: sun nimees missä taistellaan, myös meidän miekat mainitaan ja meidän miehet, työmme.

Ja missä Suomen säilät lyö, pois, pakoon lyödään sorron yö! Sun nimes huulillansa ken ensin ehtii kuolohon, hän muita onnekkaampi on ja häntä kiittää kansa.

Et tullut ruusuin hehkuvin, et tuoksuin, tuulin lauhkehin oo meille, vapautemme, vaan talven tähdet ankarat sun kehtohosi katsoivat, sa lapsi rakkautemme.

Sa Suomen nuori vapaus, sa nuorten usko, odotus, et hyljännyt sa meitä. Yön tähdet kylmät, korkeat on aseitamme siunaavat ja vapautemme teitä!

O HERRA, SIUNAA SUOMEN KANSA

(Virren 339 mukaan)

O Herra, siunaa Suomen kansa, suo sille armos runsaus, suo sille lohtu haavoissansa ja tuskassansa unohdus. Pois pyyhi vedet silmiemme, pois veritahrat tannertemme.

Sun voittos päivän huomenessa suo että suureks Suomi sais, suo että kahleen kirvotessa myös orjan mieli kirpoais, suo meille voima voimastasi ja valkeus sun valostasi.

Sa siunannut oot aseitamme, kun pakoon lyötiin vainon yö, myös siunaa rauhanaskartamme, tee kaunihiksi kansan työ. Miss' äsken hurme maata kasti, suo oraan itää runsahasti.

O Herra, siunaa Suomen kansa, suo sille voimas runsaus, se kaikiss' että vaiheissansa ois oma kansas, valittus. O Herra, kalliimpana saamme sun kädestäsi synnyinmaamme.

Huhtikuussa 1918.

LEIJONALIPPU

Sua, Suomen Leijona, tervehdän: miten säilässäs aurinko palaa! Ylös vapauden päivähän sinun voimas vangitut halaa. Olet karaistu kentillä taistojen, olet elänyt vainojen aikaa, läpi veristen vuosisatojen sinun säiläs säihkyy ja kaikaa.