Chapter 6

Vähäisessä majassa, korkealla Hauensteinilla, oli aivan hiljaista. Kumpikin ystävistä oli ajatuksissansa. Antero seurasi hengessä tuota pitkää ruumiinsaattoa, akkunan edessä seisova Nadler seurasi sitä silmäyksillänsä. Kaukaa ja läheltä kuului vielä kirkonkellojen äänet, ja nyt tuohon yksivakaiseen ääneen sekoittui juhlallinen hautausvirsi.

Vihdoin oli myös ulkona hiljaa ja Antero tuuri silmänräpäyksen tulleen, jolloin kuolleet kumppalit laskettiin hautaan. Kauvempaa hän ei voinut pidättää kyyneleitänsä ja heittäytyi surullensa, jonka hän tunsi niin eronneitten, kuin jälkeenjääneitten yli. Mutta uskollinen pfalzilainenkin itki lapsen tavalla ja todellakin, semmoiset kyyneleet eivät häpäise miestä, sillä ne ovat sydämmen osoittamia jaloja helmiä.

Kun muutama hetki myöhemmin majan ovi aukeni sekä äiti ja Ruppert astuivat sisälle, niin seurasi kohtaus yhtä liikuttava, kuin äskettäin kirkkomaalla tapahtunut eron hetki.

Ja kun Antero vihdoin löysi sanoja ja hellimmällä tavalla oli painanut sykkivätä sydäntänsä vastaan äitinsä, veljensä sekä ystävänsä, loi hän silmäyksensä taivaalle ja, muitten polvillansa ollen, rukoili hän:

Sun Herra kädessäs On kuolo, että elo, Sun armostas on taas Mull' raitis ruumis jalo; Ei ollut ollenkaan Mulla toivoa elosta, Sä elo totinen Mun autit kuolosta. Sull' kiitos Isän' ain', Kun vahvistat mun voimall' Taas uudell'; lähestyy ann' Valtakuntas, Jumal'! Mun sielun' ruumiin' myös Sä vahvista ja auta, Ett' neuvon', puheen', työn' Sull' aina kelvat' taitaa: Niin kiitän hyvyyttäs, Armoas ja vakuuttas, Jonka mulle osotat: Tai ilon' autuas.

Ja: "Amen!... Amen!... Amen!" kaikui hartaasti kolmen onnellisen huulilta, jotka Jumalaa suuresti kiittivät.

Päätös.

Herra kaikki jalosti toimittaa. (Jesai. 28, 29.)

Antero parani täydellisesti, vaikka verkallensa, ja eräänä ihanana kesäiltana hän veljensä ja ystävänsä keralla nousi Frohburgille, monien vaivalloisten päivien perästä vilvoittaaksensa silmiänsä ja sydäntänsä Jumalan ihanan luonnon katselemisessa.

Kuten sinä iltana, jolloin Antero ja Nadler viimeiseksi viipyivät tuolla ihanalla kukkulalla, laskeutuivat he nytkin eräälle istuimelle. Uuteen elämään tointunut Antero hengitti syvään ja heitti, liikutettuna Jumalan hyvyydestä, rakkaudesta, joka häneen ja tuohon maisemaan niin ilmeellisesti vaikutti, kätensä Ruppertin ja Nadlerin hartijoille, sydämmellisesti molempia syleillen.

Epäilemättä hänen mieleensä juohtui uni, jonka pfalzilainen veljensä ei kauvan sitten hänelle kertoi samalla paikalla, ja siihen yhtyi vielä nuo kauheat kuvat, jotka kaivokseen hautaus matkaan sai.

Antero oli tahallansa pysynyt tuosta onnettomuudesta vaiti, ja omansa eivät siinä suhteessa häneltä mitään kysyneet. He eivät olisi lääkärin varoittamattakaan sitä tehneet, koska itsekin sanoivat, että aikainen palautuminen tuohon kauheaan aikaan epäilemättä olisi vahingollinen rakkaalle sairaallensa.

Nyt kuitenkin alkoi Antero siitä puhua, sanoen:

"Tuolta alhaalta katsoo Trimbachin kirkontorni meihin, ja minusta on, ikäänkuin se tahtoisi sanoa: 'eikö tosi, Antero, siellä ylhäällä Frohburgilla on ihanampi, kuin täällä alhaalla maan synkässä povessa? Vaan älä sentähden ole ylpeä; tosin olet onnellisesti pelastunut kuolemasta ja haudasta, joka sinulle jo oli kaivettu, -- kuitenkin on hetki tuleva, jolloin sinuakin viikatemies tervehtää. Silloin sinunkin ruumiisi tulee synkkään hautaan ja toinen matkamies kentiesi, sinun paikallasi, istuu tällä ihanalla kukkulalla sekä, iloiten elämällensä, katsoo alas haudallesi.'"

"Kiroa moiset surulliset ajatukset", pyysi Ruppert, "ja vilvastuttakaamme silmiämme tuolla ihanalla maisemalla, joka laveana kaarena esiintyy silmiimme.

"Aivan oikein", jatkoi Antero, "seuraa vaan tarkkaan noita vuoria ja laaksoja, metsiä ja vainioita, taloja ja torneja, silloin lankeaa silmäyksesi myös noihin moniin valkoisiin risteihin, jotka niin rauhallisina kiiltävät iltaruskossa. Muistatko vielä untasi?" kääntyen pfalzilaiseen veljeen, joka vakaasti myödytti. "Jos silloin olisin totellut varoittavaa ääntäsi, niin olisin päässyt kaikista kivuista ja vaivoista, joita elämäni iltaan saakka vavisten olen muisteleva."

"Älä kiihdytä itseäsi", vastasi Nadler rukoillen, "seuraa Ruppertia ja kiroa moiset ajatukset, jotka sinua tuohon kauheaan entisyyteen saattavat."

"Ei, ei, sallikaa minun vastata", huudahti Antero. "Tähän päivään asti olen ollut vaiti, vihdoin ikävöipi sydämmeni keskustelua muitten kanssa, sillä uskokaa minua vaan, että tämä ajatus siitä on kauhea: Sinä ja kuolleitten toveriesi henget yksin tietävät, mitä olette nähneet ja koetelleet vuoren kaivoksessa. Minusta on aina, ikäänkuin minun ja kuolleitten välillä olisi joku hengellinen side, joka sitten vasta katoaa, kun minä ihmisille, jotka täydessä terveydessään maan päällä vaeltavat, olen kertonut elämämme. Minä tiedän silloin vasta todella olevani rauhallinen ja sydämmeni sopusoinnussa, jota paitse me emme tunne itseämme onnellisiksi. Siis vielä kerran: suokaa minun kertoa, kuulkaat minua keskeyttämättä."

Ruppert ja Nadler eivät voineet vastustaa näin sydäntä koskevia sanoja, sentähden sopivat äännetöinnä kuunnella.

Antero vielä kerran silmäiltyänsä ihanata maisemaa, katsahti ylös taivaalle sekä vihdoin sanoi: "Te tulette huomaamaan, että minä, kuultuani apumiehen huudon -- kaivos on tulessa -- riensin perimmäiseen osaan tunnelia ja kehoitin nopeasti pakenemaan. Mutta enemmistö siellä työskentelevistä eivät uskoneet sanojani, siis koitin yksin pelastua. Ja pakoni olisi onnistunutkin, ellen liuennut kostealla maalla. Jo seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi savuavia hirsiä ja tuhkaa tunneliin ja tuo 'liian myöhään!' kaikui minun ja niitten korvissa, jotka kanssani olisivat paenneet. Kohoova savu pakoitti meidät palaamaan tunnelin syvyyteen -- kalman kalpeina kauhistuksesta. Vaan ne, jotka sanojani eivät uskoneet, kävelivät tunnelirakennuksessa kiroten, ettei heitä aikaisemmin varoitettu sekä kutsuttu pois. Työmiesten joukossa oli eräs englantilainen ja tämä rohkaisi mieliämme kertoen, jo kerran olleensa yhdeksän päivää haudattuna sekä vedellä ja kaivoskynttilöillä elättäneen henkeänsä. 'Meillä siinä suhteessa on parempi kohtalo', hän lohdutti meitä, osoittaen ruokavaroja, jotka olivat mukanamme ja hevosia, jotka myös olivat kanssamme suljetut ja joita tarpeessa voi tappaa. 'Meidän vapaudessa olevat toverimme koettavat kaikin voimin meitä vapauttaa pimeästä haudasta, siitä olen varma. Pääasia on, että tarkoin punnitsemme, mitä on tekemistä. Järjestys vallitseva, muutoin kaikki on hukassa.' Valitettavasti ainoastaan vähäinen osa kuunteli tätä kehoitusta, enemmistö huusi mielettömien tavalla: 'Meidän pitää ulos ja jo tänään!' -- ja alkoivat heti kaivaa, huolimatta kehoituksistamme. Vaan heti saivatkin tukehtumiskuoleman, sillä joka raosta tunkeutui heitä vastaan savua ja häkää. Tämä seikka saattoi muut järkeen; sitä paitsi kuultiin heti ulkopuolella kaivajain ryskettä. Me saatoimme ne seitsemän hevoista tunnelin perimmäiseen osaan ja sitten jakauduimme joukkoihin, joista yhdet vartioitsivat toisten nukkuessa, kolmas joukko ilmoitti, mitä ulkopuolelta kuului ja neljäs joukko työskenteli savusta ja kosteasta ilmasta sairastuneitten kanssa. Minä olin ensimmäisessä joukossa vartioimassa. Yhtäkkiä kuulimme ulkopuolella kaivamista ja viimein huomasimme suureksi iloksemme savun vähenevän, merkki, että se vapaasti ja esteettömästi nousi kaivoksesta. Minä otin kiittäen Jumalata raamatun esille ja kanssani vartioitsevat pyysivät lukemaan yhden luvun siitä, ehkä eivät tätä ennen mitään kutsumusta tunteneet taivaallisiin oppeihin ja varoituksiin. Onnettomuus saattaakin ihmisen nopeasti Jumalan tykö, joka aina on viimeinen pelastus. Minä täytin toverieni toivon, vaan en ennättänyt vielä lopettaa aukaistua psalmia, kun kuulimme vettä tulvaavan kaivokseen. Heti eneni savu ja höyry ja englantilainen huusi tuskallisesti: tämä on meidän kaikkein häviö. Joutuun, käykäät kanssani tuhkapylvään luo ja huutakaat kaikin voimin: 'Ei vettä! Älkäät sammuttako! Avatkaat!' Se tapahtui, mutta he eivät kuulleet meitä ja lakkaamatta syöksi kaivokseen koko seuraava päivä suuri paljous vettä. Kaivaminen ulkopuolella oli loppunut ja siitä syystä valloitti taas epätoivo monet meistä; he eivät malttaneet olla koettamatta saada tietä tuhkan läpi. Englantilainen tahtoi kaikin voimin heitä estää tätä tekemästä, vaan heti huomasimme heidät muitten kera tuhkaläjän luona tukehtuneina. Yhä enemmän ja enemmän valloitti nyt epätoivo toverimme; enemmistö heittäytyi kostealle maalle toivoen kuolemata. Ainoastaan nälkä pakoitti heitä tuon tuostakin nousemaan, sillä leipä oli jo viimeiseen muruun syöty ja aika lähestynyt, tappaa yksi hevoisista, ennenkuin nämät itsestänsä kuolisivat nälkään. Surulliset, tuskalliset hetket oli enään jälellä, sillä toveri toisensa perään heitti henkensä. Ah Jumala! Kuinka raakoja ihmisiä monet niistä olivat, kun vapauden ja onnen päivä oli koittanut, -- miksi pilkkasivat minua lujan uskoni tähden! Ja nyt kuolemaisillansa minua huutavat sekä kovan omantunnon vaivan rasittamina pyytävät rukoilemaan kanssansa sekä vastaan ottamaan katuvaisia tunnustuksiansa: minä lohdutin heitä evankeliumin kalleilla sanoilla, että taivaassa on ilo yhden syntisen tähden, joka parannuksen tekee, ja että Kristus ristillä muuttumattomassa rakkaudessa on huutanut hänen kerallansa kärsivälle pahantekijälle: 'Tänään vielä olet oleva kanssani paratiisissa!' Ja tämä lohdutus lievitti noitten syntisten raukkain sydämmiä ja he laskeutuivat autuaallisella hymyllä viimeiseen lepoon."

Antero keskeytyi hieman kertomuksessansa, sillä muisto kauhistavista hetkistä ahdisti hänen sydäntänsä ja esti pitkittämästä. Ruppert ja Nadler pyysivät tältä päivältä hänen jättämään kertomuksensa, vaan kun Antero kyynelvirran jälkeen tunsi sydämmensä lieventyneeksi, niin hän uudestaan jatkoi:

"Pyhä Helluntai koitti ylhäällä vapaassa Jumalan ilmassa; me kaikki tiesimme sen, sillä pidimme tarkan huolen kelloistamme sekä laskimme hetket, jotka yhä pitemmiksi ja tukalimmiksi tulivat. Kun me olimme kolkossa, pimeässä vankeudessa toinen toisemme vieressä, niin arvattavasti toukokuun aurinko kultasi jättiläisvuorten huippuja. Minä olin kuulevanani kirkon kellojen äänen läheltä ja kaukaa, olin näkevänäni siistejä ihmislapsia menevän Herran temppeliin, juhlallisesti viettääksensä pyhää Helluntaita. Ja ehdottomasti ajattelin: Jos taivaallisen isän tahto olisi, niin hän voisi meidät heti asettaa tuohon juhlalliseen saattojoukkoon, jos maanjäristyksellä avaisi olopaikkamme, kuten kerran apostoleillekin teki. Vaan nyt ei enään tapahdu mitään ihmeitä ja siis olemme suljettuina vuorikaivoksessa. Harvat eloon jääneet toverit tarvitsivat uudestansa pipliallista lohdutusta; minä otin siis pyhän raamatun esille ja luin Helluntain epistolan, sitten muutamia Herran lähtöpuheista sekä ehtoollisen asetussanat. Kuulijani tunsivat itsensä tästä viimeisestä niin liikutetuiksi, että hartaasti huudahtivat: 'Ah, voimmeko me sitä nauttia!' Ainoastaan leipä ja viini puuttui, siis oli jäljellä vaan turva rukoukseen. Heti taas virkosi lakastunut toivomme, selvästi kuultuamme kaivamista tunnelissa, kuulimme vielä ilmanvaihtajan käynninkin. Se olikin tarpeellinen raittiin ilman saattamisen tähden, koska ilma luolassamme paheni pahenemistansa, monien ruumiiden tähden, jotka alkoivat mädätä."

"Miksi ette haudanneet niitä?" kysyi Nadler.

"Sentähden että siihen työhön olimme liian heikot, rakas ystävä", vastasi Antero. "Yhä väheni elossa olevien toverien lukumäärä, vaikka oli toivo heti pelastumisesta; yötä päivää kuulimme tuhkan kaivamista, myöskin olimme kuulevinamme jotakin huutoa. Muutamat sanoivat kuulleensa torven toitotusta. Emme voineet mitään vastata, sillä voimamme olivat sangen heikot. Kesäkuun kolmannen päivän ilta lähestyi ja silloin nousi kärsimyksemme korkeimmallensa. Jo täyttyi luolamme hä'ällä, lämpö eneni ja hengitys oli vaikea. Epätoivossamme valoimme ruumistamme purovedellä, joka vähän virkistikin vaan ainoastaan vähäksi ajaksi, sillä ympärillä olevien ruumiiden mätäneminen eneni. Yöllä keskiviikkoa vasten kaikki toverini vaipuivat kuoleman uneen, paitsi kaksi, joitten kanssa pakenin telineille, jotka tunnelin perille oli raketut. Nälkää sammuttaaksemme tapoimme ainoan hevosen. Vaan lihaa paistaessamme tuli sammui ummehtuneen ilman paljoudesta. Sentähden nousimme telineille ottaen vesiastian, olutta ja lamput, jotka sytytimme. Vaan sinnekin tunkeutui häkä ja sammutti tulet. Suuri väsymys valloitti minut; molemmat toverini olivat jo nukkuneet, heidän hengityksensä väheni vähenemistänsä. Kuulin, kuinka ulkopuolella työskentelevät yhä lähemmäksi tulivat ja kuulin jo heidän äänensäkin. Pelastus oli siis aivan lähellä! Kuitenkaan en voinut karttaa unta, jonka vaan tiesin olevan viimeiseni, -- minä laskin pääni alas, ummistin silmäni ja jätin sieluni Jumalalle... Uudestaan herätessäni olin ylhäällä Hauensteinissa, hiljaisessa majassani, raittiissa ilmassa ja sydämmellisen sukuni hoidossa."

Antero syleili taas veljeänsä ja ystävätänsä vaieten, Ruppert ja Nadler eivät myös voineet puhua sanaakaan, niin mahtavasti kertomus heihin vaikutti.

Äänettöminä jättivät he sitte Frohburgin, kääntäen askeleensa kotio. Antero jäi ovelle seisomaan sanoen:

"Nyt oli viimeinen kerta, kun ihantelin viehättävätä Frohburgia, sillä olen varmaan päättänyt, huomenna palata kotiin ja hankkia itselleni paikan. Jos ansaitsenkin vähemmän, niin hengitän raitista ilmaa, enkä ole vaarassa elävänä tulla haudatuksi."

"Aivan niin", huudahti Ruppert. "Me tahdomme rehellisyydellä elää, koska nyt molemmat teemme työtä, itsemme ja hyvän, vanhan äitimme tähden."

"Ainoastaan yksi seikka on minusta vaikea", alkoi taas Antero vähän ajan perästä, "ja se on ero uskollisesta, hyvästä Nadlerista."

"Niin, miksi pitää meidän ylipäänsä eroaman?" sanoi viimeinen hymyllä, "Enkö voi seurata teitä Dossenbachiin ja emmekö vähäisillä säästöillämme voi ostaa pientä maatilaa, sitä hyvin hoitaaksemme ja siten oloamme parantaa?"

Anteron silmät säihkyivät ilosta, hän tunsi itsensä onnelliseksi ja syleili ystävätänsä.

Aikaisin seuraavana aamuna jättivät nämä onnelliset ihmiset Schweizin maan, joka niin paljon surua heille oli tuottanut, vaan ei jättämättä melkoista summaa Hauensteinin tunneliin jääville onnettomille tovereillensa.

Kuta enemmän matkustajat lähestyivät Schwarzwaldia, sitä iloisemmaksi tuli heidän mielensä, ja kun vihdoin iltapuolella Dinkelbergin kukkulat ja heti sen jälkeen Dossenbachin kirkon tornin katto esiintyivät, silloin Ruppert ei enään voinut pidättyä, vaan lauloi raikkaalla äänellä mielilaulunsa.

Ilo ja riemu syntyi ylt'ynpäri Dossenbachissa, kun Antero äitinensä, veljinensä ja ystävinensä matkusti sinne. Nyt vasta tunsi tuo uskollinen nuorukainen, kuinka kaikki häntä rakastivat. Ja näitten "kaikkien" joukosta ei Flurenbauerkaan jäänyt pois, vaan tuli myös vastaan, kuultuansa ilosanoman Anteron palajamisesta. Hän painoi hänen kättänsä sanoen:

"Sinä olet paljon vaivannut omaatuntoani. Ei yöllä eikä päivällä ollut lepoa, kuultuani tuon sanomattoman onnettomuuden, joka sinua kohtasi."

"Vaan miksi?" kysyi Antero hymyllä. "Itsehän olin siihen syynä?"

"Hm -- kuitenkin", arveli Flurenbauer, "kuinka otaksutaan. Ellen silloin olisi ollut niin -- sai -- saituri, vaan oikeaan pyyntöösi suostunut, niin et olisi tullut haudatuksi ja maatilani olisi paremmin hoidettu. Sitä paitsi olen siitä jo rangaistukseni saanut, kun minun sinun poissa ollessasi on pitänyt muuttaa viisi palvelijata, jotka kaikki minua ovat varastaneet, että kukkaroni kovin on kuihtunut. Vaan nyt se ei enää ole tyhjä ja osoittaakseni sinulle iloa palautumisestasi kutsun sinut ja omaisesi tänä iltana luokseni ottamaan lasin hyvää -- haha -- sä tiedät sen jo."

Hän nauroi ja muut yhtyivät siihen.

Äiti Refi on ainoa, joka ei voinut seurata kutsumusta, sillä hän oli matkasta väsyneenä. Antero saattoi hänen kotio ja lähti sitten Flurenbauerin luo. Pöydän päästä kaikui iloiset äänet häntä vastaan ja viinikulta pisaroi ja kuohui jo laseissa, eikä sitä säästettykään, Anteron menestykseksi juotaissa...

Vuosia on jo kulunut siitä. Vaan Dossenbachin kylä on nytkin vielä olemassa ja siihen vielä Dinkelbergikin. Äiti Refi on jo aikoja maannut haudassa; Antero, Ruppert ja ystävä Nadler iloitsevat elämällensä ja ovat tulleet kelpo talonpojiksi. Itsekukin heistä hoitaa omaa maatilaansa; Ruppert on sitä paitse ihanan viinimäen omistajana. Hänen kellarissansa on jaloa viiniä; kuitenkin hän nauttii sitä ainoastaan sunnuntaisin, Jumalanpalveluksen jälkeen, iloitaksensa elämällensä.

Ken enemmän hänestä tahtoo kuulla, hän matkustakoon Dossenbachiin ja kysyköön "Antero Dinkelbergiläistä", -- siellä hän on saava selityksen ja lasin hyvää viiniä, sillä Anterollakin on veljensä hyvästä tahdosta jaloa viiniä kellarissansa, -- ja siihen lisäksi Nadler.