Chapter 4

"Olin vasta muutamia päiviä oleskellut Hauensteinissa, kun eräänä yönä tuo uni minua häiritsi, joka siitä lähtien ei ole muistostani kadonnut. Sen päähenkilönä on rakkain ystäväni, ja se on haikeana suruna sydämmessäni. Kentiesi tuo omituinen uni olisi jo kadonnut muistostani, ellei se muutama yö sitte samankaltaisena olisi palannut. Olen luvannut sinulle sen todellisesti kertoa, sentähden kuule seuraavata. Näin unta, että, kuten tänäänkin, katselin Frohburgista ja kuu loisti hopeisena taivaalla. Katseeni ei ollut kiintyneenä siihen, eikä edessäni olevaan maisemaan, vaan erääsen pieneen vainioon, joka muistutti, kuinka ihminen on pakoitettu jättämään mailman. Trimbachin ristit kiilsivät kuin nytkin, kuun valossa, vaan niitten takana ilmaantui vielä suurempia, joissa riippui vereksiä seppeleitä, ja minusta oli, kuin jos yksi niistä olisi kasvanut yhä korkeammaksi sekä yhtäkkiä ollut sinun haamuisesi ja lähestynyt minua ylenluonnollisessa muodossa; ja kun kysyin, jos todellakin olet sinä itse, niin sinä sanoit: 'Niin olen, ystäväni, vaan vaivainen ruumiini ei enää sisällä henkeäni, sillä minä olen valonhaamu, joka kiitää yhä korkeammalle taivaan valtakuntiin, jonne Jumala on asettanut valtaistuimensa ja Kristus Vapahtaja istuu oikealla kädellänsä.' Minä hämmästyneenä vähän vaikenin, vaan sitte rohkenin kysyä: 'Mistä se tulee, Antero, että niin oitis olet jättänyt minun!' Ja sinä vastasit: 'Katso noita ristejä, jotka tuolla hautausmaalla kasvavat ikäänkuin sienet maasta, ja tuota jylhää vuorta, jonka läpi itsepäinen ihminen tahtoo saattaa höyrykoneensa, niin sinä olet huomaava, että Jumala on siihen asettanut kieltonsa ja antanut kaikkien eläinten hukkua, jotka ovat työssä avulliset olleet. Vasemmalla ja oikealla puolellani, edessä ja takanani, lepäävät väsyneet toverini ikuisessa unessansa, ja ainoastaan minä olen ylösnoussut, sinulle ilmoittamaan, ettei ihmisen pidä olla ylpeän ja että Jumala pitää huolen siitä, etteivät puut taivaassa kasva.' Ja tämän sanottuasi sinä katosit, minä katselin noita monia ristejä, ja heti senjälkeen heräsin. Siitä lähtien en ole voinut hillitä haikeata tunnetta, ja minusta tuntuu, että todellisesti olen näkevä, mitä kahdesti unessani olen nähnyt."

Kertoja vaikeni, samoin Anterokin. Hautausmaan ristit vaipuivat jo yön pimeyteen, kuu oli laskeumaisillaan vuorten taakse.

"Me olemme kaikki Jumalan kädessä", virkkoi Antero vihdoin vakavalla äänellä, vaikka sydämmensä sykki tuntuvasti.

"Vaan miksi lähettää hän meille niin omituisia unia?" sanoi pfalzilainen miettivästi. Ystävä ei virkannut mitään ja Nadler jatkoi: "Minusta tuntuu kuin meidän molempien pitäisi jäädä pois työstä huomenna. Se on kentiesi seuraus tuosta pahoinvoinnista, joka minua kahtena päivänä on vaivannut ja jota minä en voi välttää; minä olisin sinulle sangen kiitollinen, jos sinä huomenna minua totteleisit, sillä minä olen päättänyt seuraavaksi päiväksi jäädä kotio."

"Minä tahdon sinulle tunnustaa", otti Antero nyt sanoaksensa, "että minunkin sydäntäni vaivaa surullinen tunne ja minä olen sangen alakuloinen, ikäänkuin minua kohtaisi joku suuri onnettomuus. Vaan kun nyt silmään tuohon hiljaiseen kuun valaisemaan maisemaan, jossa hyvin on näkyvänä Jumalan kaikkivaltaisuus ja hyvyys, niin sisällinen ääni sanoo: Jatka pelkäämättömänä matkaasi, jolla Jumala sua johdattaa; hän on aina oleva kanssasi, synkimmässä vuoren kaivoksessakin. Ja jos hän tahtoo, että jäät eloon, niin se on tapahtuva, vaikka vuoret tuhansin kerroin syöksyisivät päällesi; mutta jos hän nyt on kutsunut sinun taivaan valtakuntaan, niin hän on löytävä sinun, vaikka kuinkakin turvallisesta paikasta. Ota vastaan sydämmellisin kiitokseni uskollisesta ystävyydestäsi, sillä siitä tuo paha uni on saanut alkunsa, äläkä pane pahaksi, jos huomenna ja seuraavina päivinä en ole rinnallasi -- pahoinvointisi lienee kuitenkin Jumalan avulla katoava. Mutta aika rientää, ja läheltä sekä kaukaa kuuluva kellon ääni ilmoittaa yhdettätoista tuntia. Erotkaamme nyt, ja olkoon sallittu, että iloisina täällä Frohburgissa vastakin viipyisimme ja ihailisimme tätä Jumalan luomaa paratiisia."

"Jumala suokoon niin", vastasi pfalzilainen huoaten. Sitte molemmat käsitysten astuskelivat alas Hauensteiniin. Erotessansa teki ystävä, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt: hän suuteli Anteroa, joka tästä rakkauden osoituksesta liikutettuna ei voinut olla huomaamatta jotain kauhun tunnetta; kumminkin rohkaisi hän mieltänsä, heitti sydämmellisen jäähyväisen ystävällensä ja meni rauhalliseen majaansa.

Viileä Toukokuun yötuuli puhalsi akkunasta, jonka viereen Antero istui, vielä kerran silmäilläksensä kuun valaisemaa maisemata. Vihdoin täytyi hänen siitä erota ja mennä vuoteellensa. Vaan akkunan hän jätti auki, sillä hänestä tuntui, kuin raitis Jumalan ilma, joka esteettömästi tuli sisälle, olisi ollut hänelle tarpeen. Hän pani kätensä ristiin ja rukoili:

Herra! sydämmeni turva, ole kanssani Armon lähde, iloss' ja murheess' on kanssan' Suojele synkässä vuoren yössä Ja kaivoksess' oo toverinan' Oi turvani, vahvuuteni, päivän valoni, Eloni iltaan älä hylkää minua.

Hurskaasti rukoilevan Anteron kädet jäivät ristiin, kun virvoittava uni ummisti väsyneet silmänsä; ja kuun kirkastava loiste valaisi hänen kasvojansa, samoin kuin maisemaa ulkona.

Tuskin alkoi Toukokuun 28 päivän aamu hämärtää, kun Antero jo nousi vuoteeltansa. Hänen tarvitsi vasta kello 10 olla eteläisessä tunnelissa, jolloin oli työmiesten vaihto, kuitenkin johdatti ikäänkuin lumoavainen voima häntä Jumalan raittiisen ilmaan.

"Kah, näin varhain jo ylhäällä?" huusi hänelle isäntänsä, joka juuri palasi tallista eläimiä ruokkimasta ja kohtasi Anteron ovella. "Emäntä ei ole vielä noussut, eikä kahvi ole valmista."

"Antakaa vaimonne nukkua rauhassa", vastasi Antero, "voinhan aamujuomattakin tulla toimeen."

"Vaan minne aiotte?" kysyi isäntä ihmetellen.

"Tahdon, ennenkuin menen kaivokseen, vähän samota Jumalan vapaassa ilmassa. Tänään taas saan tuskin nähdäkään aurinkoa, koska vasta illalla jätämme tunnelin."

"No, sitte ottakaa matkaanne tarpeeksi ruokaa", kehoitti isäntä.

Antero myönnytti hänelle ystävällisesti ja meni astuskelemaan kultaiseen aamuun. Hän oli tuskin astunut kahta sataa askelta, ennenkuin hän huomasi pfalzilaisen veljensä, joka juosten tuli hänen luoksensa.

"Minua aavisti, etten kohtaisi sinua kotona", sanoi ystävä, jonka kasvot ilmoittivat suurta liikutusta, "sentähden lähdin niin aikaisin matkaan."

"Ja mitä sinun on?" kysyi Antero. "Tunnetko itsesi pahoinvoivaksi vai onko jotakin tapahtunut? Minä pyydän, älä salaa minulta mitään."

"Ei, ei, kaikki on järjestyksessä. Vaan minä pelkään, että tämän päivän kuluessa jotakin on tapahtuva alhaalla tunnelissa; ja sitte, ollen koko yön hurjien unien rasittamana, nämät kaikki tarkoittivat sinua ja tuota kaivosta. Kuule siis varoittavaa ääntäni, seuraa minun esimerkkiäni ja jää tänään pois työstä."

"Sinä olet sairas, ystäväni", vastasi Antero, "sen huomaan suuresta liikutuksestasi; mielikuvitteesi on kuumeessa ja luopi eteesi kuvia, jotka sinua peljästyttävät. Päätökseni on, että juuri kello 10 menen miesteni kanssa alas ja, jos tahdot, voit illalla odottaa minua käytävässä."

Pfalzilainen ei heittänyt varoituksiansa, vaan ei hän kuitenkaan voinut saada mitään toimeen ja erosi vihdoin suurella surulla. Ystävämme samosi iloisena vuorelta vuorelle, kunnes aika läheni, jolloin hänen täytyi jättää jäähyväiset suloiselle päivälle. Miehistö, paitsi Nadleria, oli kokoontunut ja saapunut heti tunnelin suulle. Antero jäi siihen seisomaan ja, paljastaen päänsä, rukoili hän: "Herra suojelkoon sisälle- ja uloskäymisemme sekä johdattakoon taas ylös maasta. Sen suokoon rikkaasta armostansa! Amen."

Ei ollut enään vähemmistö, joka hänen hurskasta esimerkkiänsä seurasi ja vahvistettuina menivät he työhönsä. Ainoastaan Antero jäi jälelle ja katsoi tarkkaan kaivoksesta ylös, joka, niinkuin tiedämme, loppuu Hauensteinin kylän yläpuolelle.

"Mutta mitä tuo on?" virkkoi hän kahdelle ohitse menevälle sepälle. "Täällä haisee kovin savulta."

"Luonnollisesti", vastasivat molemmat, "koska ovat kaivoksessa sytyttäneet tulen, saadaksensa ilmanvetoa tunnelissa; siellä onkin ilma niin ummehtunutta, että on vähällä läkähtyä."

"Tulta", virkkoi Antero hämmästyen. "Minne olette sen virittäneet?"

"Eräälle rauta-ristikolle tuolla puuhäkin päällä, joka on estämässä putoavia kiviä."

"Jos minä olisin käskemässä", jatkoi Antero, "niin antaisin sammuttaa tulen, sillä se voipi saada aikaan hirveän onnettomuuden. Ajatelkaa vaan, että kaivos muutaman sadan jalan pituudelta on peitetty puuseinällä, joka teidän ahjonne helteestä ja savusta on niin kuivunut, että yksi ainoa kipuna on kylläksi panemaan tuleen koko tornin; ajatelkaa sitte sitä hirveätä onnettomuutta: enemmän kuin sata työmiestä vuoren sisässä tulisivat haudatuiksi palavan puutornin ja sen kuumeesta murtuneen muurauksen alle."

"Sinä olet narri", huusi toinen sepistä, "kuinka voi tuli sytyttää tornin puuseinämän, kun se palaa rautaristikolla? Sitä paitsi on varsin mahdotonta, että tulikipuna ulottuu puuseinään, joka alkaa vasta kahdeksankymmentä jalkaa ylempänä. Siihen vielä vartioipi yksi työmies tulta, joka on aivan tarpeellista, koska ilmavaihtaja ei voi saattaa tarpeeksi raitista ilmaa. Pitäkäämme tulta kaivoksessa, ylimmäisen työnjohtajan käskystä, ilma on tuntuvasti parantunut, siis voitte tekin tunnelin perällä helpommin hengittää."

Antero kohotti olkapäitänsä, huoahti ja vastasi: "Kunhan ei tulenne vaan ketäkään meistä tekisi kylmäksi."

Sepät nauroivat ja Antero meni kaivokseensa. Siinä osassa oli tunneli ainoastaan puoleksi, se on tuhat jalkaa avaralta valvattu, toista osaa sitävastoin suojelivat puujoukot. Antero oli aivan kaivoksen päässä miehinensä työssä, jossa puoleen päivään rauhassa jatkoivat työtänsä.

7.

Ja he menivät syvyyteen alas. (Ps. 107, 26.)

Vaikka pfalzilainen työnjohtajalle oli ilmoittanut itsensä sairaaksi, ei hän kuitenkaan voinut pysyä huoneessansa. Lakkaamatta ajatteli hän Anteroa ja joku näkymätön voima saattoi hänen vihriöiden kukkuloiden ympäröimälle vuoren seljänteelle, jonne kaivoskin ulottui. Koska sillä välin oli sopimatonta, että pfalzilainen sairaana näyttäytyi, niin hän meni Anteron isäntäväen luo, joiden talosta saattoi nähdä kaivoksen. Uskollinen pfalzilainen oli talonväelle ilmoittanut surunsa Anterosta, ja he olivat kutsuneet hänen koko päiväksi olemaan vähäisessä majassansa; sitä paitsi koki isäntä kaikin voimin ilahuttaa vierastansa, jonka tähden hän murkinan syötyä sanoi hänelle:

"Nyt täytyy teidän kerran tulla navettoon lehmiäni katsomaan. Minä vakuutan teille, että ne ovat erinomaista rotua, ja te saatte hakea laajalta, löytääksenne semmoista karjaa."

Nadler seurasi ystävällistä talonpoikaa ja oli juuri astunut navettoon, kun talon emäntä tuli sinne juosten ja huusi molemmille:

"Tulkaa pian ovelle. Kentiesi erehdyn, vaan minusta on kuin kaivoksen puutorvesta nousisi mahdottoman paljo savua."

Pfalzilainen vaaleni ja hänen täytyi tarttua oveen; kuitenkin rohkaisi hän mieltänsä ja juoksi talonväen kanssa talon edustalle.

Emäntä oli valitettavasti puhunut totta, sillä kaivoksen joka liitteestä ja halkeamasta nousi paksuja savupatsaita.

"Armollinen Jumala", huusi Nadler, lyöden käsiänsä yhteen. "Tuo sakea savu ei saata mitenkään tulla pajasta! Kuulkaa vaan, kuinka kaivoksen sisällä rätisee!"

Samassa silmänräpäyksessä nousi vinkuen liekkipatsas kaivoksesta, ahneesti nuolten puutorvea.

"Laupias Jumala!" huusivat talonpojat, "Hauenstein on tulessa! Auttakaa, -- sammuttakaa!"

Näin huutaen syöksyivät he naapuritaloihin, joiden ovilla asukkaita jo näkyi. Nadler jäi kuitenkin ikäänkuin kiinnisidottuna seisomaan, lakkaamatta tuijottaen tulipatsaasen, joka nyt heitti palavia lautoja ikäänkuin korsia ilmaan. Kaivos näytti todellakin muuttuneen tulta-suitsuttavaksi vuoreksi -- ylt'ympäri satoi kallion lohkareita ja leimuavia hirsiä. Ja tämän jättiläisliekin yli nousi ja vyöri suunnaton savupatsas taivasta kohden, joka näkyi peninkulmien laajuudelle. Ken tietää, kuinka kauvan Nadler vielä olisi seisonut neuvotonna ja toimetonna, elleivät muutamat työmiehet, jotka myös tulivat kotoansa, mennäksensä työhön, olisi häntä herättäneet, huutaen:

"Nopeasti alas Hauensteiniin, tunnelin suulle!" Heti liittyi pfalzilainen miehiin, ainoastaan ajatellen pelastaa tunnelissa viipyvää Anteroa. Vaan he eivät olleet ensimmäiset, jotka saapuivat suulle, sinne ja tänne kiiruhtavista, kysymyksiä, neuvoja ja käskyjä, ja välistä tuo alinomainen voivotus "auttakaa! Kristuksen armon tähden, auttakaa!" kuului yhä. Heti näyttäytyi, että sadastaviidestäkolmatta työmiehestä, jotka olivat tunnelissa, ainoastaan noin kuusikymmentä pelastui, kaksikuudetta sitä vastoin oli haudattuna kaatuneen puutornin palavien raunioiden alle.

"Jumalani!" voivottelivat muutamat sinne tulleista työmiehistä, joilla kaivokseen peittyneiden joukossa oli sukulaisia, "miten voi tämä onnettomuus tapahtua?" Vastaus tähän kysymykseen viipyi vähän, kunnes vihdoin yksi niistä sepistä saapui, joiden kanssa Antero edellä puolen päivää oli puhunut. Raivokkaina ja mahdottoman liikutettuina nämä kertoivat:

"Kaikki kävi hyvin ja ilmanveto kaivokseen tuli ristikolle viritetyn tulen tähden kiivaammaksi. Silloin huusi yhtäkkiä noin kello 12 aikana lämmittäjä pajaamme alas:

"'Tuli on irti kaivoksessa.' Me heitimme heti pois vasarat, kiiruhdimme ylös, kurkistimme kaivokseen ja näimme sen kirkkaissa liekeissä. Muutamien hetkien perästä huusimme tunneliin: pelastakaa itsenne! ja eräälle apumiehelle annoimme käskyn, oitis kiiruhtaa N:o 18 ja 19, siis tunnelin perimmäiseen osaan ilmoittamaan kaivoksen olevan tulessa sekä heidän pitävän pelastautua. Poika tekikin, kuten käskettiin, vaan näki itseänsä pilkattavan. N:o 19:ssä oli myös neljä työmiestä syömässä murkinaansa ja nämät ynnä eräs neljäs työssä oleva eivät antaneet itseänsä häiritä ja vastasivat rauhallisesti: ei nyt liene huhtikuun ensimmäinen päivä. Ainoastaan muutamat harvat seurasivat kehoitusta, etenkin kun tuli n:o 15:ssä oli näkyvissä. Muutamia minuuttia myöhemmin syöksihe jo palavasta kaivoksesta lankkuja ja kiviä syvyyteen. Muutamat työmiehet epätoivoisina peräytyivät tulisateesta, kunnes viimein, tulesta pelastuneitten toverien kehoituksesta, rohkenivat tehdä hyppäyksen ja pelastuivat."

"Vaan kuinka oli mahdollista, että perimmäisessä osassa työskentelevät eivät luottaneet apumiehen kehoittavaan huutoon", kaikui heti kokoontuneen joukon suusta.

"Sen tahdon teille sanoa", vastasi eräs vanhanpuoleinen mies, joka oli ollut Anteron käskyn alaisena, ja ajoissa päässyt pakenemaan. "Muutamat miehistämme olivat aamulla kuulleet keskustelun, jota johtajamme Antero piti kahden sepän kanssa. Hän ei hyväksynyt tulta kaivoksessa sekä pelkäsi puuseinän helposti saattavan syttyä, joka valitettavasti nyt on tapahtunut. Vaan sepät nauroivat hänelle. Kun nyt apumies huusi: 'pelastakaa, pelastakaa itsenne!' syöksyen meidän osaamme, niin enemmistö luuli sen olevan pilaa, josta Antero apumiehen kanssa olisi suostunut."

"Oi, Jumala", kuului vaikeroivan apumiehen ääni, "te ette tahtoneet minua uskoa, ettekä Anteroakaan, joka kuitenkin rukoili, niin pian kuin mahdollista pakenemaan. Oi, taivaani, se hyvä ihminen ei ole täällä; hän lähetti minun edeltäkäsin ja on itse juossut syvemmälle tunneliin, kehoittaaksensa muita pakenemaan."

Tunnelin suulla oli joukko työväen asunnoita, ja kaikista riensi miehiä, vaimoja ja lapsia, kaikki etsien pelastuneitten joukosta omiansa. Nimiä huudettiin ja epätoivoisina kysyttiin: "Onko isäni täällä?... Oletteko nähneet poikaani?... O Jumalani, lienee toki veljeni pelastunut!" Ja kun täällä kaikui iloinen huuto, niin tuolla voivoteltiin, joka koski vuoreen haudatuita poloisia. Mutta kauvan ei viivytelty joutavissa vouhotuksissa; heti kaikui huuto: "Ylös, ylös! veljiä pelastamaan!" kaikki riensivät tarpeellisine aseineen tunneliin, huolimatta savusta ja kuumuudesta, koska oli kysymyksessä, avata rauniovalli ja onnettomille tovereille avata käytävä. Mutta esteet olivatkin vahvemmat kuin tahto; heti näkivät työmiehet, enenevän savun tähden, olevansa pakoitetut jättämään tunnelin ja etsimään raitista ilmaa. Heti he taas kuitenkin riensivät sisään työtä jatkamaan. Niin oltiin kaikin voimin työssä kello kahdeksaan illalla, jolloin jo kahdeksan jalkaa oli murrettu; yön kuluessakin murrettiin vallia päästääksi pois sisään suljettuja, koska oli luultava, että viimeksimainitut samoin koettivat päästä pois.

Sillä välin oli laajalle näkyvien tuli- ja savupatsaiden kautta suuri joukko ihmisiä rientänyt lähimmäisistä seuduista palolle siinä aikomuksessa, että kaikin voimin auttaisivat onnettomia, jota tuliruiskut ja muut aseet osoittivatkin. Tuo turmiollinen palo olisi helposti voinut tarttua taloihin ja samoin koko Hauensteinin kylään, ellei apuun rientäneet olisi ruvenneet tulen uhkaamia taloja suojelemaan. Tämän tehtyä ruvettiin arvelemaan, millä keinolla kaivoksessa kytevä tuli olisi sammutettava. Muutamat ehdoittivat, että kaivos ylhäältä tukittaisiin, joten tuli sammuisi; toiset arvelivat kuitenkin, että näin menetellen sisään suljetuilta riistettäisiin hengitykseen tarpeellinen ilma. Toiset taas katsoivat paremmaksi, antaa tulen lakata riehumasta, etenkin kun liekit voisivat saattaa tunneliin raittiin ilman vetoa. Mutta enemmistö oli sitä mielipidettä, että tuli sammutettaisiin vedellä, ja vaikka monet huomauttivat vaaraa, että senkautta saatettaisiin tunneliin läkäyttävä höyry, joka tulisi epäilemättä vaaralliseksi suljetuille sekä haitalliseksi jokaiselle pelastustyössä toimivalle työmiehelle, niin kaivos kuitenkin oli aukkoon asti noin kaksi jalkaa peitossa. Läheisyydessä oli lammikko, josta kaivokseen saakka miehistö muodosti jonon sekä toinen toisellensa antoi ämpärin, kunnes lammikko oli tyhjänä. Tämän menetystavan älyttömyyttä ei kukaan huomannut, jonka tähden sitä jatkettiin koko yö perjantain puolille päivää. Vaan heti ilmautuivat surulliset seuraukset. Kello 7 asti olivat työmiehet voineet jatkaa tekoansa tunnelin aukon suulla. Vaan nyt ilmautui tukokaasua ja työmiehet vaipuivat maahan pyörryksiin. Siitä huolimatta eivät he hellittäneet pelastustyötänsä, vaan piammiten näyttivät sankariluontoa, jommoista tappelussakaan urhoollisemmasti ja kauniimmasti ei voi osoittaa. He panivat oman henkensä alttiiksi, pelastaaksensa toisten henkeä sekä itse mieluummin heittäytyivät uhriksi.

Ei meidän tarvitse mainita, että näiden urhoollisten riveissä pfalzilainen oli ensimmäinen, hänen elämänsä ei maksanut mitään, kun ystävänsä oli niin suuressa vaarassa. Perjantain aamuna oli tukokaasu muuttunut semmoiseksi, että tunnelissa sytytetyt lyhdyt tuskin saattoivat palaa, ja pimeissä käytävissä oli paljous työmiehiä pyörryksissä, maassa kamppaillen tukeuttamis-kuolon kanssa. Tosin saatettiin he pois raittiisen ilmaan, vaan niin moni, niin pian kuin näki suloisen päivän valon, heitti henkensä. Kohta oli suuri joukko näitä urhoollisia tiedottomina ja kuolevina tunnelin aukon suulla.

Pakahtuneella sydämmellä täytyi Nadlerinkin luopua työn pitkittämisestä tunnelissa, myrkylliset höyryt levisivät ja paisuivat yhä enemmin. Pitemmän epätietoisuuden perästä hän päätti, rientää Dossenbachiin vanhalle äidille ilmoittamaan tätä surullista sanomaa ystävänsä onnettomuudesta. Hän tiesi tekevänsä Anteron mieltä myöten, joka ylitse kaikkea rakasti äitiänsä. Kun pfalzilainen lähti matkalle tuontuostakin katsahtaen Hauensteiniin, jonka synkkä kita oli niellyt onnettoman Anteron ja toverinsa, -- tehtiin onnettomuuden kaikellaisia kokeita, tunnelin ruttoilman poistamiseksi ja raittiin ilman saattamiseksi sisälle. Suurien ruiskujen avulla saatettiin tunneliin kalkkivettä, vaan nuo myrkylliset höyryt eivät irtautuneet ja ruiskumiehistö tuli voimattomaksi. Nyt viritettiin suuria olkitulia, sitte turvauttiin leveihin seileihin, joita vaunuilla vedettiin nopiasti edestakaisin, -- vaan kaikki nämä apukeinot huomattiin hyödyttömiksi, eikä lopuksi auttanut muu kuin, asettaa torvet tunneliin ja ilmapumpuilla poistaa myrkylliset höyryt. Rivakka ja joutuisa apu oli tarpeen ja jokainen hetki oli kallis, sentähden olikin lähellä ja kaukana, Luzernissa, Baselissa, Zyrichissä ja Aarau Tagissa torvia valmistettu yötä päivää. Maanantaina varhain ulottui jo torviliitos 2,200 jalkaa tunneliin ja suulla teki ilmanvaihtopumppu työtä, jota käytti tunnelista virtaava puro, joka tunkeutui kivimuran läpi. Ja todellakin ilma parantui enemmän ja enemmän, kuta laajemmalle torvia pystytettiin.

Kauheasta odotuksesta, joka kuvautui niitten kasvoille, joilla haudattujen joukossa oli kalliita sukulaisia, tahdomme mieluummin vaieta, etenkin koska laveampi kertominen tästä surullisesta tapauksesta vaan hirmukuvia tarjoaisi. Ainoastaan kahdesta siskosta mainittakoon, jotka tuntimääriä tunnelin edessä istuivat kivellä odotellen, jos veljensä, jonka tukehtumiskuolemasta he olivat varmat, kohta löytyisi. Ja kuin vihdoin Kesäkuun 2 päivänä hänen ynnä kolmen muun ruumis vedettiin tunnelista, saattoi siskopari, katkeria kyyneleitä vuodattaen, kuolleen veljensä pyhässä hiljaisuudessa kylänsä hautausmaahan. Samana edelläpuolen päivänä ulottui torviliitos 300 jalkaa ja jälkeen puolen päivän tuhkakokoon. Kaikin voimin ruvettiin sitä murtamaan, vaikka työ oli vaivalloista kuin vaarallista, sillä oli kysymys aukaista kahdeksan jalkaa korkea ja neljä jalkaa leveä käytävä. Sankari-urhoudella kaivoivat työmiehet kuuman tuhan ja hiiltyneitten hirsien lävitse ja ilohuuto kaikui, kun seuraavana aamuna aukea tila oli edessänsä.

"Jumala olkoon kiitetty!" kaikui yhteisesti työmiesten suusta. "Valli on läpimurrettu sekä apu ja pelastus onnettomille haudatuillemme lähellä. Kutsukaamme heitä, antakaamme heille merkki torvillamme."

Tämä tapahtuikin; vaan ei mitään vastausta kuulunut, ja synkässä vankeudessa oli kaikki kuolon hiljaista, mätänemisen höyryjä vaan kohosi. Torvet pystytettiin laajemmalle, jossa nähtiin, että ilo oli aikainen sekä ettei tuhkapatsas vielä ollutkaan läpimurrettu. Tuo aukea tila nähtiin muodostuneen kaatuneista hirsistä, jotka olivat toisiansa vastaan nojautuneet sekä toiselle puolelle vielä oli haudattuna. Kesäkuun neljännen päivän aamulla, siis seitsemäntenä päivänä tämän tapauksen jälkeen, oli vihdoin ehditty vaikeaan päämaaliin sekä läpimurros päätetty.

Uskollisessa, ankarassa työssä oli pelastusmiehistö yöt ja päivät viettänyt tunnelissa, kuitenkin saapui apunsa liian myöhään ja kuolo vietti loistavata voittoa. Perjantaina puolen päivän aikaan oli yksiviidettä ruumista jo löydetty.

8.

Herra kuolettaa ja virvoittaa, vie suureen ahdistukseen ja siitä ulos jälleen.