Chapter 3

"Pian kuluu puoli ja kokonainenkin vuosi", lohdutti hyvä poika, "ja sitte, rakas äitini, on meillä yhteensä pieni summa, joka meitä on auttava pieneen maatilaan. Ajattele iloasi, kun voit pitää kanoja, hanhia ja sinun viehättävä äänesi aamuisin ja illoin kutsuu ne kokoon, antaaksesi heille ravintonsa. Sinä olet jo kauvan semmoista toivonut, älä sentähden ole surullinen eromme lyhyellä ajalla."

Äiti puristi vaieten poikansa kättä ja sanoi sitten:

"Kun vaan Ruppert poissa ollessasi käyttäytyisi hyvästi, eikä tuottaisi minulle surua ja kiusaa."

"Vielä toivon, ettei hän ole kokonaan unhottanut pojan velvollisuuksia" virkki Antero, "myös tahdon kanssansa puhella sanasen. Vaan jos hän saattaisi sinulle surua, niin käänny vaan kunnan esimiehen puoleen, hän ei ole apuansa sinulta kieltävä."

Antero teki kuin äidillensä oli luvannut, ja piti Ruppertille kehoittavan puheen, vaan se ei näkynyt tehneen erinomaista vaikutusta kevytmieliseen nuorukaiseen, hän vaan sitä enemmin silmäili veljeänsä ivallisesti ja tämän lopetettua, vastasi hän:

"Kiitän kauniista saarnastasi, herra pastori. Valitettavasti on muistoni joutunut kadoksiin ja siis olen tuosta saarnastasi vähän pitävä; myös toivon tämän olleen viimeisen puheen, jonka herra siveyden saarnaaja on pitänyt, etenkin koska kaikin voimin olen koettava etten enään koskaan kunnian arvoisuuttanne näkisi."

"Tuo toivosi voi sangen helposti toteutua", vastasi Antero surulla. "Kuolo on nyt joka päivä näyttävä minulle hirmujansa, synkkiin vuoren luoliin laskeutuessani, joista vaan harvat ovat palanneet. Jos minuakin semmoinen kohtalo kohtaisi, silloin älä unohda, Ruppert, että sinulla on vanha äiti, jonka huolehtiminen pitää olla pyhimpänä velvollisuutenasi. Jää hyvästi, veli, minä eroon rauhassa sinusta."

Antero tarjosi hänelle sovittavan kätensä, vaan paatunut Ruppert kääntyi pois ja meni vihellellen matkaansa. Antero katsoi hänen jälkeensä ja suuri haikeus valloitti sydämmensä ja toisen kerran oli tuo selittämätön raskaus sydämmellänsä ja pahat aavistukset hämärtivät sitä.

Aikaisin toisena aamuna hän jätti hyvästi kotokylällensä.

"En voi mitään muuta antaa kanssasi, Antero", sanoi äiti kyynelöiden, "kuin siunaukseni ja tämän kirjasen. Olkoon se uskollisena saattajanasi ja tuottakoon lohdutusta, koska sitä tarvitset."

Antero avasi nimilehden ja näki, että äitinsä oli lahjoittanut hänelle Uuden Testamentin ja Psalmit. Hän suuteli tätä korutonta kirjaa, otti sen ja sanoi kyynelsilmin:

"Olkoon minulle suotu sangen usein lukea tästä raamatullisesta aarteesta ja virvoittaa sieluani Herran kalliilla sanoilla, joita se sisältää."

Vielä kerran vaipuivat äiti ja poika toistensa syliin, sitte jälkimmäinen irtautui ja riensi, vähäistä pussiansa kantaen kepissänsä, majasta pois. Hän oli toivonut huomaamatta voivansa jättää Dossenbachin, koska oli niin aikainen, vaan monen talon ovella seisoi tuttavia ja nuoruuden ystäviä, jotka huomasivat aikomuksensa eivätkä voineet olla vielä kerran hänelle hyvästi jättämättä ja sanomatta: "Jumalan haltuun." Tästä huomiosta saattoi Antero huomata, kuinka rakkaana paremmat kyläläiset häntä pitivät ja silmänsä kostuivat uudelleen, kun hän äännetönnä kiitti heitä.

Ah, kuinka usein rakas matkamiehemme kääntyikään kotokyläänsä päin, jossa hän lapsuutensa onnelliset vuodet oli elänyt, jossa vielä uskollinen, vanha äitinsä hengitti, ja jonka siunatussa kirkkomaassa isänsä luut lepäsivät, joka niin aikaisin täältä oli poislähtenyt. Yhä suuremmaksi tuli hänen ja pärekattoisten talojen väli, kunnes ne vihdoin katosivat ja ainoastaan kirkon tornin sininen kiviluiskainen katto jäi näkyviin; ah, ja kun nyt aamumessun kellot alkoivat kuulua, silloin oli se hänestä, kuin viimeinen tervehdys kotoa ja kyynelsilmin peitti kasvonsa lausuen surulla: "Minä en ole rakasta, vanhaa kylää koskaan jälleennäkevä!" Heti senjälkeen katosi myös kirkon tornin risti erään kukkulan taakse ja kun Antero vielä kerran antoi vallan kyyneleille ja haikeudellensa, astui hän rivakasti eteenpäin, kääntyen eteläiselle tielle, joka viepi yhdelle ylä-Schwarzwaldin kukkuloista.

Näköala Dinkelbergistä oli nähtävästi ollut ihana, ja kuitenkin, kuinka kaukana se oli siitä, joka tarjoutui ystävällemme, kuin hän oli saavuttanut vuoren alangon. Ei ainoastaan, että pitkä jono alppeja oli edessänsä, vaan hän taisi myös nähdä Juran kukkulat ja laaksot, Weissensteinin ja Hasenmatt'in. Eräs luoteessa oleva jäävuori kiinnitti erinomattain hänen huomiotansa, sillä siellä oli ala-Hauenstein, hänen matkansa päämaali ja uusi kotonsa.

Kauvan huvitti ystävämme silmiänsä tällä paratiisilla, joka ikäänkuin Kanaa oli hänen edessänsä, vaan sitte sieppasi kätensä ehdottomasti tuon pienen, koruttoman kirjan, jonka äitinsä oli antanut matkalle ja jonka sisällön hän ahkerana kirkkomiehenä tarkoin tunsi, ja hän avasi 121 psalmin, jossa luetaan:

"Minä nostan silmäni mäkiin päin, joista minulle apu tulee. Minun apuni tulee Herralta, joka taivaan ja maan tehnyt on. Ei hän salli sinun jalkais horjua; eikä se torku, joka sinua kätkee. Herra kätkeköön sinua: Herra on sinun varjos sinun oikealla kädelläs, ettei aurinko sinua polttaisi päivällä, eikä kuu yöllä. Herra kätkeköön sinun kaikesta pahasta; Hän kätkeköön sinun sielus! Herra kätkeköön sinun uloskäymises ja sisällekäymises nyt ja ijankailkiseen!"

Ja kun Antero oli lukenut tämän hurskaan lupauksen ja taas katsellut Herran paratiisillista luomista, joka keväimen loistossa oli edessänsä, niin painava raskaus katosi sydämmeltänsä, syvä Jumalaan luottamus täytti sielunsa, rukoillen toipui hän ja sydämmensä, rukoili nöyrästi Jumalaa, että hän sallisi hänen nähdä jälleen rakkaan äitinsä.

Hiljaisesta kylästä ei ollut enään paljon näkyvissä, kuitenkin kääntyi Antero siihen suuntaan, lähettäen sinne ystävällisen tervehdyksen, vaan sitte kiiruhti hän askeleitansa ja laskeui vuorelta Schweizin laaksoja kohden.

5.

Valkeus on suloinen, ja se on silmille otollinen nähdä aurinkoa. (Saarn. 11, 7.)

Hämärti jo, kun Antero saavutti Hauensteinin kylän ensimmäiset talot ja kysyi ravintolaa, jossa pfalzilainen veljensä kirjeen mukaan oli silloin tavattavana. Joukko vieraita, jotka hän heti huomasi työmiehiksi, täytti ravintolan huoneen; niiden joukossa ei ollut Nadler ja Antero kuuli palvelijalta hyvän tunnin kuluvan, ennenkuin toveri tulisi.

"Tänään on ollut vaikea päivä", sanoi isäntä, "pohjaisessa tunneli-rakennuksessa, Läuselfingenin luona on taas ollut veden kanssa tekemistä, jonka ulossaaminen on miltei mahdotonta. Täytyi kutsua avuksi eteläisen tunneli-rakennuksen, niinkutsutun Trimbachin, koko miehistö, jossa Nadler työskentelee, voidaksi vaan muutamia jokia ehkäistä. Se on myös syy, miksi Nadler tänään tavallista myöhemmin pääsee työstä."

"Kertomuksestanne päättäen", sanoi Antero matalalla äänellä, "näkyvät tunneli-rakennukset asettavan eteen suuria vastuksia."

"Sitä minä tarkoitan", myönnytti isäntä, "tuon tuostakin ilmaantuu epäilyksiä, jos työtä voidaan saattaakaan loppuun. Se vaan on varmaa, että monellaisia onnettomuuksia tapahtuu, ennenkuin ensimmäinen juna matkustaa tunnelin läpi. Te tahdotte kai saada palveluksen tunneli-rakennuksessa."

Antero, myönsi.

"No, olkaa sitte vaan sangen varovainen, sillä niin kauvan kuin ollaan yhdessäkin noista kaivoksista, on alinomainen hengenvaara tarjona. Sentähden maksavatkin herrat urakkamiehille niin paljo, hahaha! jos vaan tarpeellisia työvoimia löytyisi, sillä kuka maksotta antauu alinomaiseen vaaraan? No, miten on, voipiko teitä kunnioittaa tuopilla?"

"Tietysti", vastasi Antero, "sitä paitsi pyydän teiltä vähän einettä, sillä olen tänään pitkältä matkustanut ja tulen Badenin maasta, aina Dinkelbergistä asti."

"Dinkelbergistä", keskeytti isäntä suurella ystävyydellä. "Vai niin, olette siis tuo nuorukainen Antero, josta veli Nadler niin paljo on kertonut, ja jonka hyvyyttä ja hurskasta luontoa hän ei kyllin voi kiittää? No, sepä hyvä, että tulitte meille. Nadler on jo puolestanne puhunut työnjohtajan kanssa ja te voitte heti astua työhön. Mutta, tuhat tulimaista, mitä minä tässä lavertelen", keskeytti hyvänluontoinen isäntä puheensa, "kun olin teille antava viiniä ja einettä. Vaan se on oitis tapahtuva, istukaa vaan tuonne perimmäisen pöydän viereen, se on pfalzilaisen veljenne ja hänen toveriensa olopaikka."

Antero seurasi käskyä. Kun hän istui yhdelle puuraheista ja ojensi väsyneitä jäseniänsä, tuntui se hänestä sangen suloiselta. Isännän ystävällinen vastaanotto oli hälventänyt varjot, jotka nousivat sydämmeensä kuullessaan kerrottavan tunnelirakennuksen vaaroista ja salaisuuksista ja kun hän oli virkistänyt itseänsä viinillä ja yksinkertaisella eineellä, pyysi hän isäntää istumaan viereensä, ja kertomaan jotakin tarkemmin Hauensteinin tunnelirakennuksista.

"Siitä ei ole paljo sanomista", nauroi hyvänluontoinen schweiziläinen, "te tulettekin itse jo huomenna omilla silmillänne sen näkemään."

Antero ei helpoittanut pyyntöänsä ja sitte kertoi "Mestari Stympfeli" -- kuten isäntää jokapaikassa kutsuttiin seuraavaisesti:

"Niinkuin teille jo olen sanonut, on Hauensteinin vuori, jonka läpi rautatie on kulkeva, sangen kavala toveri, jonka sisuksissa on arvaamattoman paljo vettä. Huolimatta siitä eivät ihmiset ole luopuneet aikomuksestansa, vaan on vuoren lävistäminen aljettu etelästä ja pohjasta. Edellisessä suunnassa, siis Trimbachin kylän luona, joka on aivan Hauensteinin juurella, on työ helpompi, koska he siellä jo ovat tunkeuneet vuoreen enemmän kuin 5,500 jalkaa ja ovat tunnelin jo muuranneet kupuvaksi."

"Suokaa anteeksi, että keskeytän", sanoi Antero uteliaasti, "mitä tehdään oikeastaan sillä uloskaivetulla kivellä ja muralla?"

"Niin, siitä on tuo rautatien valli tehty, joka jotenkin jyrkkään putoo Aare jokeen. Vaan tunnelin vaarallisin osa on pohjaisin, sillä siellä olevaa vettä, kuten jo mainitsin, töin tuskin voipi hallita ja ulossulkea. Sen todistaa parahiten tämän päivän työ, koska keskimmäinen niistä kolmesta kaivoksesta, jotka vuoren huipulta lukien ovat muutaman sadan jalan syvyydessä, yhä sisältää vettä, vaikka se jo on saavuttanut 270 jalan syvyyden. Vettä tulvaa alinomaa ylhäältäkin."

"Siinä tapauksessa ja äärettömän tunnelin holvittamisessa täytyy ilman sisällä kuitenkin olla sangen tukalan", muistutti Antero.

"Sen minäkin luulen", vakuutti isäntä, "ja luulenpa sen vielä olevan sitä laatua, että enemmistön työntekijöistä täytyy kokonaan paljastaa ylä-ruumiinsa."

"Eikö tukeuttamistapauksiakin taida tapahtua?" kysyi Antero vähän vavisten.

"Kyllä, sillä ensimmäisessä 560 jalkaa syvässä kaivoksessa on niinkutsuttu ilmanvaihtaja, joka käypi tunnelista tulvaavan veden voimalla ja saattaa raitista ilmaa sisälle."

"Ja missä on tämä kaivos?" tutki Antero vielä.

"Se aukeaa kylämme takana eräässä vuoren syvänteessä", vastasi puhelias isäntämme, "ja on täyttä kahtatoista jalkaa leveä; paitse sitä se ei ainoastaan ole ilman puhdistamisen tähden, vaan myös kivien ja sellaisten poiskuljettamisen tähden."

Anteron innostus kiihtyi, jonka tähden hän ei lopettanut kysymyksiänsä, liiatenkin kun tuo ahdistava tunne palasi sydämmeensä, vaan aloitti uudelleen:

"Vaan senkaltainen leveä ja syvä kaivos voipi myös minun mielipiteeni mukaan, helposti kukistua maahan, kun ei se ole muurattu, joka tässä tapauksessa pitäisi olla välttämätön asia, etenkin kun tunneli-rakennusta heti toivotaan valmiiksi."

"Aivan oikein", vastasi mestari Stympfeli, koroittaen tuuheita kulmakarvojansa ja kynsien korvallistansa, "kokonaan läpimuurattu ei kaivos juuri ole, vaan ainoastaan 140 jalan syvyydelle; sitte alkaa noin 320 jalan pituinen holvi lankuista ja poikki-hirsistä."

"Ja miten on kaivoksen pään laita."

"Pään laita?" kysyi isäntä nauraen. "Alaosassa, siis tunneliin päin, se taas menee 86 jalkaa kallioon päin."

"Vaan mihin se kuuluu?" kysyi Antero. "Minä en näe siihen minkäänlaista syytä."

"Kuitenkin, ystäväni, kuitenkin, sillä siellä on paja, jossa korjataan aseita ja sitä paitse vielä huone, jossa miehet voivat levätä ja kuivata vaatteensa."

"Ja millä keinoin ja tavoin on vuoren lävistäminen oikeastaan pantava toimeen?" kysyi väsymätön Antero.

"Sitä en saata teille parhaimmalla tahdollanikaan sanoa", nauroi mestari Stympfeli, "sitä paitsi tulee tuolla pfalzilainen veljenne, joka saattaa teille antaa parhaimman vastauksen. Hollah", jatkoi hän korkealla äänellä ja koroittaen kättänsä lisäsi hän, "täällä on Antero, Dinkelbergistä! Hahaha, no, nyt on oleva iloista!"

Nadler, joka muutamien toveriensa kanssa oli astunut sisälle, oli tuskin kuullut tämän huudon, ennenkuin jo syöksyi Anteron luo, syleili häntä ja huudahti hyväsydämmisellä murteellaan: "Jumala suokoon terveeksi korkeudestansa!"

Antero ei ensimmäisessä silmänräpäyksessä tuntenut ystävätänsä, joka vielä oli työvaatteissansa, jotka eivät olleet erin komeat, huopahattu, paksu polviin saakka ulottuva villainen paita ja korkeat vedenpitävät saappaat.

"Niin, niin", nauroi pfalzilainen, "me emme ole kaupunkilaisten näköisiä kaivospuvussamme, vaan se on sangen tarkoituksenmukainen, sillä se suojelee meitä ylhäältä ja alhaalta tulevata märkyyttä vastaan ja saappaat eivät laske likaa lävitse, jossa meidän usein tunnittain on seisominen. Vaan pois nyt kaikki kaivos- ja tunneli-hankaluudet, olemmehan taas Jumalan avulla päässeet tuosta ikävästä vankeudesta sekä tulleet mestari Stympfelin luo, jonka ihanassa viinikellarissa minä, sivumennen sanoen, paljon mieluimmin tahtoisin työskennellä. Tässä, nuorukaiset", liitti hän kääntyen toveriensa puoleen ja osoittaen Anteroa, "tässä on rakas ystäväni Dinkelbergistä, Antero, sydämmellinen, hyvä mies, jota minä en ainoastaan päivin, vaan öinkin olen muistellut, kuin hän on näyttäytynyt unissani, ja hiisi vieköön semmoisessa, joka ajoi hien otsalleni ja heti olisi vaikuttanut, etten enään koskaan olisi lähtenyt kirottuun tunneliin."

Antero katsoi kysyväisenä ystäväänsä, vaan tämä huudahti estäen:

"Toiste, rakas nuorukainen, saat sen vielä kuulla. Vaan pois nyt huolet ja murheet, nauttikaamme vaan viiniä. Ensin tahdon kuitenkin riisua pois virkapukuni ja pukeutua sivistyneitten vaatteisin. Jää vaan rauhallisena istumaan, Antero, minä tulen heti takaisin, sillä minä asun täällä mestari Stynpfelin luona."

Sitte meni iloinen pfalzilainen ovelle tanssien, mikä hänen puvussansa näytti sangen lystikkäältä ja pakoitti läsnäolevat nauramaan.

Oli ihana ilta, jota ystävät viettivät, vaan sitä synkeämpänä valkeni seuraava päivä, jolloin Antero ensimmäisen kerran laskeutui Hauensteinin ammottavaan syvyyteen. Tiedämme ystävällämme olleen sydämmen oikealla paikallansa sekä personallista rakkautta; kuitenkin hiipi hänen päällensä tukala tunne, tehdessänsä työtä vuoren sisässä, ja ne kuusi tuntia, jotka hänen siellä täytyi viettää, tuntuivat hänestä ijankaikkisuudelta. Ainoa lohdutuksensa oli Nadler, joka työskenteli juuri vieressänsä ja joka, huolimatta kauhistavasta ympäristöstä, ei kadottanut mielensä malttia.

"Se on vaan hyvä seikka", huudahti hän huokaavalle Anterolle, "niinkauvan kuin minä olen naapurinasi, ei sinun tarvitse peljätä vuoren syöksymistä, sillä tiedätkö", jatkoi hän naurulla, "rikkaruoho ei turmellu."

Pfalzillaisen iloinen luonne vaikutti sangen virvoittavasti Anteroon. Ja sitä iloisemmin riemahti sydämensä, irtipääseminen läheni ja hän nousi vuoren synkeydestä päivän valoon sekä käänsi askeleensa vähäiseen maataloon, joka oli Hauensteinin korkeimmalla kukkulalla. Täällä oli ystävämme maja; vähäinen, talonisännältä vuokraamansa huone oli asuin- ja makuupaikkansa. Tosin oli tila sangen ahdas ja huonekalut ylen vähäiset, mutta kuitenkin viihtyi Antero siellä hyvästi sekä vietti monet joutohetkistänsä akkunan vieressä, josta oli ihana näköala Aare-laaksoon kylineen ja kaupunkineen, linnoineen ja hovineen.

Vaan enimmän kaikesta rauhoitti Anteron surullista sydäntä sunnuntai rauhoinensa ja juhlinensa, ja kuinka muutoin saattoi ollakaan, koska hän sinä päivänä oli vapaa vuori-vankeudesta ja sai nauttia raitista, ihanaa Jumalan ilmaa. Vasta nyt tunsi ystävämme oikein sen hyväntekeväisyyden, saada pukeutua sunnuntai-vaatteisin, koska hänkin koko viikon kantoi tuota kaivos-pukua, jossa hän ensikerran kohtasi iloisen pfalzilaisen. Kun Antero sitte kylvyllä oli virvoittanut jäseniänsä ja pukeutunut pyhä-vaatteukseensa, kun aurinko loisti suloisesti vähäisen majansa akkunaan sekä levitti loistonsa viehättävän maiseman yli, -- silloin oli jo pyhä koittanut hänen sydämmessänsä, juhlallisen kellon äänen kaikuessa, joka kuului lännessä olevasta Isenthalin kirkonkylästä, ja hurskaat kiitoksen tunteet Jumalata kohtaan, joka koko viikon kuluessa uskollisesti oli varjellut häntä, nousivat sydämmestänsä. Ei pitkää aikaa kulunut, ennenkin koputettiin ovelle ja pfalzilainen veli astui sisälle, ystävänsä rinnalla mennäksensä Isenthalin kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan. Vähäinen kävelymatka vaikutti, koroittaen Anteron hurskasta mieltä; hän silmäili metsäisten vuoren rinteitten välitse Aare-laaksoon, jonka keskellä musta kiiltävä tie luikerteli, yhä enemmän ja enemmän lähestyen pimeätä tunnelia, jossa ystävämme tunsi itsensä niin sanomattoman onnettomaksi. Vaan sunnuntaisin hän ei sitä ajatellut, uskolliset sinisilmänsä viihtyivät ainoastaan auringon paisteesta välkkyvässä Aaressa, vihreillä kummuilla ja vuorilla sekä alppein juhlallisuudessa, joitten huiput aamupilviä syleivät, hänen mennessään Isenthalin kirkolle, joka seisoo korkealla vuorella. Kun sitte saarna loppui, palasivat ystävät taas Hauensteiniin; iloinen pfalzilainen teki pienen tervehdyksen mestari Stympfelin luona viinikellarissa, kun Antero huoneessansa veti pöydän akkunan ääreen ja, otettuansa esille paperia ja kirjoituskoneet, istui kirjoittamaan hyvälle vanhalle äidillensä pitkän lohduttavan kirjeen. Sen hän tarvitsikin, sillä surren paljo poikaansa ei hän voinut hillitä surullista tunnetta, joka tuon tuostakin hiipi sydämmeensä. Kirjeen kirjoitettuansa ja yksinkertaisen päivällisen syötyänsä, meni hän uudestansa ulos raittiisen, vapaasen Jumalan luontoon, sille eli viereiselle kukkulalle, jossa ystävämme yhdessä samoten joko Uuden-Wartburgin tahi Frohburgin raunioille istuivat ja katselivat laajaa maisemaa, jonka itäisessä reunassa näkyi Baden järvi ja eteläisessä joku Montblanc-vuoren kukkuloista. Illan viettivät ystävät samoin yhdessä, etenkin kun enemmän ja enemmän erkanivat työtovereista, joista enemmistö oli raakaa ja epäsiveellistä, sekä kurjissa pidoissa sunnuntaisin tuhlasivat kaikki ansaitun viikkopalkkansa. Että nämä miehet eivät olleet juuri mitään ahkeroita, voipi ajatella, ja sen kautta, pfalzilaisen ja Anteron ei ollut vaikea nousta työn-kaitsijoiksi. Tämä herätti kuitenkin toisten kateutta ja Anterolla oli siitä paljon kärsimistä, koska hänen hurskas luonteensa usein antoi aihetta alammaistensa ivaan ja pilkkaan, niinkuin kohta saamme nähdä. Kun nimittäin Antero ensi kertaa kaitsijana meni miestensä kanssa tuonne pimeään syvyyteen, virkkoi hän työmiehille:

"Jokaisessa vuorikaivoksessa, miehet, löytyy kappeli. Siihen vuorelaiset astuvat, ennenkuin menevät kaivoksiin, Jumalan suojelusta rukoilemaan. Seuratkaamme tätä esimerkkiä ja lausukaamme, ennenkuin käymme työhön, samoin lyhyt rukous."

Pilkallinen hymy oli vastauksena ja Antero yksin pani kätensä ristiin. Heti senjälkeen kun miehistö oli astunut työhuoneesensa, tapahtui kaksi onnettomuutta; holvi-rakennuksesta putosi kivi, joka yhdeltä työmieheltä muserti käden ja toiselta jalan. Vaan tämä surullinen tapaus saattoi niin hyvät hedelmät, että Anteroa seuraavana aamuna, kun hän alammaistensa kanssa meni työhön ja pani ristiin kätensä, ei enään pilkattu; tosin seurasi ainoastaan vähäinen osa hänen esimerkkiänsä, kuitenkin jäivät toiset rauhallisina seisomaan ja kasvonsa osoittivat suurta vakavuutta. Kun Antero näki tämän ihanan seurauksen, rupesi hän enemmän ja enemmän vaikuttamaan työmiesten raakaan luontoon äitinsä antaman aarteen avulla, joka hänellä aina oli luonansa. Ja Jumala siunasi hänen jalon tarkoituksensa ja antoi hänen pelastaa niin monen paatuneen mielen, ennenkuin eräs onnettomuus tapahtui, josta seuraava luku kertoo.

6.

Herra, Isä, Jumala! Ole Sinä kanssani. (Em. Gebel'in rukous).

Pfalzilaisessa veljessä oli sitte edellisen päivän erinomainen muutos tapahtunut; hänen muutoin niin iloinen katseensa osoitti nyt surumielisyyttä ja hänen tähän saakka sileässä otsassansa näkyi surun ja murheen ryppyjä. Tämä muutos ei jäänyt huomaamatta uskolliselta ystävältä ja tämä pyysi hänen kertomaan sydämmensä kipua. Vaan Nadler piti kaikellaista puhetta ja tahtoi vielä tehdä muutoksen ulkonaisessa käytöksessänsä todettomaksi. Antero ei helpoittanut, vaan ahdisteli ystävätänsä siksi kuin tämä vihdoin sanoi hänelle:

"Tänään on Toukokuun 27 päivä, päivä, jona minä neljäkolmatta vuotta sitte tulin mailmaan. Minä olen muutoin iloinen toveri ja tiedän, ettei rakas Jumala iloista luonnettani ole paneva pahaksensa, sillä tuleehan ilo häneltä. Syntymäpäivänäni vaihdan kumminkin totista puhetta sydämmeni kanssa, ja muistelen erhetyksiä, joihin kuluneella vuodella olen tullut syypääksi; minä sitte aina lupaan panna alttiiksi kaiken siveellisen voimani, tullakseni yhä paremmaksi ihmiseksi. Ja sentähden en tahdo tänäänkään antaa valheen ystävätäni kohtaan tulla itselleni syyksi. Niin, rakas Antero, sinä et ole pettynyt, sydämmeni on vakaa ja eräs surullinen tunne käypi läpi sydämmeni, sillä muutama yö sitte näin minä taas saman unen, josta mainitsin sinä iltana, kun tänne saavuit."

Nadler vaikeni, surullisena luoden silmänsä maahan, ja Antero kysyi värähtävällä äänellä:

"Tahdotko kertoa unen minulle? Olkoon se kuinka vaikea eli surullinen hyvänsä, niin pyydän sinua kuitenkin, ettet jätä minua epätietoisuuteen."

"No hyvä, Antero", jatkoi ystävä vähän mietittyänsä, "saat tietää kaikki. Vaan menkäämme taas työhön ja odottakaamme siksi kuin joutohetki lähestyy."

Antero suostui iloisesti pfalzilaisen veljensä ehdoitukseen ja hetkisen kuluttua he taas kalkuttelivat ja lapioivat synkässä kaivoksessa...

Hauensteinin ylimmäisellä huipulla kohoaa niinkutsuttu Frohburg, joka useimmiten oli molempien ystävien vaeltamisen päämaalina, kun päivän vaikean työn perästä lähtivät vaeltamaan, vahvistuaksensa raittiissa vuoren ilmassa. Monesti oli tapahtunut, että molemmat myöhään iltaan istuskelivat tällä ihanalla kukkulalla, silmiänsä virkistäen mahtavan maiseman katselemisella, joka täyden kuun valossa oli edessänsä. Frohburgille he nytkin ohjasivat matkansa, vaikka vasta yhdeksältä olivat päässeet kaivoksesta; sillä mitä pfalzilainen veli Anterollemme oli kertova, oli sitä laatua että hän saattoi sen ilmoittaa ainoastaan Jumalan vapaassa ilmassa, Hänen henkensä ympäröimänä, joka vuoren huippuja syleilee. Ihana Toukokuun ilta oli levinnyt kukkuloille ja laaksoihin, joita kuun loisto valaisi, joka täydessä majesteetissansa kirkkaasti loisti Pilatus ja Rigi vuorten huipuille sekä näytti ikäänkuin lähenevän.

Molemmat ystävät olivat istuneet eräälle Frohburgin puiston istuimista, virvoittaen itseänsä kuutamo-maiseman lumousvoimalla sekä vuoren harjanteilta katsoen laaksoihin, jossa puut tuhansine valkeine kukkineen nuokkuivat, niin että ne katselijan silmässä näyttivät ikäänkuin jäävuorilta, joita ikuinen lumi -- maallisen katoovaisuuden kuva -- peittää.

Yltympäri vallitsi syvä hiljaisuus; ainoastaan kaukainen kylän kello kaikui muistuttaen, että vielä vähäinen aika on jäljellä, vaan vienosti ja uneliaasti kaikui ääni, ikäänkuin ei se tietäisi, että se ilmoittaa todellisuuden "totista sanaa ajallansa."

Kuun hopealoiste heijahti laaksossa juoksevan Aaren laineisin sekä Trimbachin kirkon ristiin. Ja näihin oli pfalzilaisen katse kiintyneenä; sillä tuo muuten niin iloinen kisälli tiesi hyvinkin, että tuolla rauhallisella paikalla jo moni tunnelissa onnettomuuden saanut on haudattuna ja oliko tuo kehoittava merkki, maallisen ikeen alta pääsemisestä, yhdistyksessä tuon unen kanssa, josta hän nyt aikoi kertoa ystävällensä. Hän kertoi: