Chapter 8

Mutta noin tuntia myöhemmin kun tavallisesti näkyi vanha ruunikko vaaleine vesitynnörineen tulla hölkyttelevän tavallista katuansa pitkin ja kun se vähitellen läheni, keksittiin "vesi-ukkokin" istumassa entisellä paikallansa nelipyöräisten ajopeliensä sevillä. Pian huomasivat piikatytötkin tulijan ja avopäisinä astioineen he kadulle puhalsivat. Ne, jotka olivat jälelle jääneet, juoksivat läähättäen ukon perästä toisten luo ja sillä aikaa kun kunkin astiat Riihimäeltä tuodulla kirkkaalla lähdevedellä täyttyivät, ahdistelivat he miehissä ukkoa kysymyksillään ja ivasanoillaan.

"Vai ukkoa, kun oli meidät janoon kuolettaa veden puutteessa ja itse vain anniskelusta viinaa vetelee!..."

"Ja nyt näkyy semmoisessa kohmelossa olevan, että silmät raukeina pollottavat ... katsokaahan!..."

"Niin, tänne asti oikein kuuluu kopparslaakarin kopsutus: join, join, liiaks', liiaks', join, join liiaks', liiaks'!..."

"Sanoinhan minä sen eilen, että kohmelossa se on, ja niinpähän oli!..."

"Ja Berggrenin Viiu kun luuli, että se on sairastunut!"

"Jo kai silloin katukivetkin tautiin tulisi, kun ukkokin! Niinhän tuo on lujan näköinen kuin tervaskanto."

"Olkaa vaiti siinä, tytöt, ja antakaa ukon olla rauhassa", sanoi muudan vanhempi ihminen. "Näettehän sen, että ukko ei ole leikkituulella tänään ... vedethän tuolta silmistä tippuu!..."

Tytöt katselivat kummastellen ukkoa ja toisiansa. Todellakin! Vesipisarat kiersivät ukon silmistä ryttyisille poskille, joilta hiljakseen valuivat alas noille paikkaisille housunpolville.

"Joko te nyt olette tarpeenne saaneet?" kysäsi ukko äkkiä ja pyyhki takkinsa hiansuulla kyyneleitä silmistään.

"Jooo!" huudettiin ympäriltä.

Mitään virkkamatta tarttui ukko nuoraisiin suitsiperiinsä ja käski ruunikkoansa tavallisella laillaan. Ja niin lähti vanha ruuna hölkyttelemään tynnörineen ja tytöt kummissaan ukon perään katsomaan jäivät.

"Mikähän tuolle lie tullut? Akkako häneltä lie kuollut vai mitä suree?"

"Eee-ei, jo siltä akka kuoli muudan vuosi sitten, kuulin ma, muu sillä nyt on, mikähän liekin."

Näin tuumien hajausivat piikatytötkin taas kukin taholleen ja kotiin tultuansa kertoivat rouvilleen, kuinka kummallinen "vesi-ukko" tänään oli ollut eikä mitään virkkanut syyksi tai puolustukseksi ... itki vain tihutteli... Mistäpähän ne kaikkein vaivat tiennee, arvelivat siihen rouvat, miettien vielä mielessään, että hyväpä se oli, ettei tarvinnut muita lähteä etsimään ... ei tiedä saisiko semmoistakaan!...

Tällä välin ajaa kyhnytteli "vesi-ukko" edelleen entistä tietänsä saapuen vihdoin tavalliselle kahvenjuontipaikalleen akkunani alle, johon taaskin ruunikkonsa pysäytti. Surullisen näköinen hän todellakin oli ja selkäkin oli mielestäni köykympään taipunut. Liikkeissään näytti hän myöskin kömpelöityneen ja kärryistään kun alas kapusi, täytyi käsin tynnörin vanteihin varata. Turhaan katselin näkyisikö pikku Annia nurkan taitse tulevaksi vihreine korineen. Vähän ajan päästä tuli kuitenkin eräs vanhanpuoleinen vaimo kantaen samaa pientä pärekopsaa, jota pikku Anni niin usein oli tuonut.

Vaimon laitellessa kuppia ja kahvea kaataessa tarkastelin minä ukkoa enkä viimein malttanut mieltäni hillitä, vaan aukasin akkunani.

"Missäs pikku Anni nyt on?" kysäsin ukkoon katsoen.

Ukko säpsähti ja nosti äkkiä silmänsä minuun päin, vaan ei mitään virkkanut. Viittasi vain kädellään, ryppyisellä, pinttyneellä kädellään ylöspäin ja huokasi syvään ryhtyessään kahvekuppiin käsiksi.

Vaimonpuoli läheni sillä aikaa avonaista akkunaani.

"Ei se nyt tahdo puhua ... eikä tahdo toimeta paljo mihinkään, koko mies. Se kun, näette, oli niin peräti siihen tyttöönsä mieltynyt... Anni, Anni, se oli kaikki... Annia vailla se aina oli ... ja kussa oven aukasi, niin jo huusi, että 'missä Anni, tuleppas minun luokseni, tule isän luokse, lapsi!...' Ja sitä se päiväkaudet hypitteli ja sen kanssa rupemata leikki ... se sai tukasta repiä ja tehdä, mitä lie osannut ja tahtonut...

"No, mikäs Annille nyt on tullut sitten? Onko hän sairas?"

"Voi, enkö minä sitä jo tullut sanoneeksi... Eeei, kuolluthan se on Anni rukka nyt ... äitinsä luokse se lapsi parka jo pääsi... Niinhän se aina sanoikin, että äiti on Jeesuksen luona Annia ja isää odottamassa... Eikä tarvinnut kauan toista odottaakaan, ei tarvinnut, ei ... kuinka kauan odotuttanee nyt enää toinenkaan?... Hyvin näkyy pahaksi ottaneen... Puhumattomaksi on miltei käynyt eikä ole hänen syönnistäänkään, se näette meillä asuu nyt ja yksissä ruuvissa ollaan..."

"Mihin tautiin se kuoli tuo sievä lapsi?" kysäsin minä keskeyttäen vaimon sanatulvaa.

"Niin, sievä hän kyllä oli, Anni rukka, ihan äitinsä näköinen ... luomakin poskessa samassa paikassa ja somat suuret silmät päässä paurottamassa... Ja auki olivat jääneet ... eikä ollut vesikään vielä kerennyt mitään pilata ... ihan entisellään kasvot, Vähän totisemmat vain ... ja silmät auki -- --"

"Hukkuiko hän sitten vai mikä vesi se olisi pilannut?"

"Putosi, putosi ... tuolta Hietalahden möljältä putosi, kun kerran sattui tietämättä pääsemään sinne leikittelemään... Sauvakon kanssa haratessaan siinä, mitä hän lie ollutkin haraavinaan, horjahti siitä mereen ... eikä ollut enää henkeä, kun ylös saatiin puolen tiiman päästä..."

"Viroteltiinko sitä kuitenkin?..."

"Voi hyyvänen, oikein tohtorin kanssa pitkät rupeamat ... vaan minkäs sille tohtorikaan, kun kerran henki pakenee... Niin, niin näkyi olevan sallimuksen tahto, vaikka ei sitä kyllä ihmisjärki tahdo käsittää, miksikä ukko ei saanut Annia hupinaan pitää... Mutta käsittämättömäthän ovat Herran tiet!..."

"Mari!"' sanoi äkkiä "vesi-ukko" katsahtaen meihin päin. "Näyt saavan viedä pois kahvetkin ... ei maista nyt mikään ... ei ainakaan tällä samalla paikalla..."

"Vai niin, vai niin ... vai ei enää kahvetkaan, ei kahvetkaan! Eikä ruoka eikä mikään ... tietäähän sen silloin mikä siitä tulee lopuksi... Vai ei kahvekaan enää ... ohhoh, ohhoh'" puheli vaimo kaataen tähteen pullosta kuppiin ja ryystellen sen suuhunsa. "Vai ei kahvekaan enää, ohhoh, ohhoh!..."

"Tuossa se Anni vainaja aina istui", hymähti ukko kavutessaan entiselle sijalleen ja suitsiperiinsä tarttuen.

Ja silmistä loisti niin kirkkaat kyyneleet ... vierivät noille ryppyisille poskipäille ja siitä verkalleen paikkaisille housunpolville. Vanha ruuna katsahti oudosti taaksensa, kun ei Anni enää ollutkaan suitsia nyhtämässä ja sievällä suullansa maiskuttamassa. Niin lähti viimein kuitenkin entistä hölkkäänsä hytkyttelemään, pää riipuksissa ja kaula lengollaan ... ja "vesi-ukko" istui entistä köykympänä kärryjensä sevillä ja matkaansa edelleen jatkoi. Niin oli nyhtävinään kuin ennenkin ja maiskuttavinaan, mutta veltompi oli ryttyinen käsi ja raukeampi kieli. Tynnörin perässä paistoi kirjoitus "Riihimäki källvatten" (Riihimäen lähdevettä) ja jos lie kirkasta ollut "vesi-ukon" tynnörissä, niin kirkkaat olivat ukolla kyyneletkin silmissä.

Tovin katselimme, kahventuoja vaimo ja minä, ukon perään ja nurkan taakse katosi hän tynnörineen ruunikkoineen ennen kuin kumpikin havausimme. Nainen korjaili astiat kopsaansa, pani sen käsivarrelleen ja nyökäytti lähtiessään minulle päätänsä jäähyvästiksi katsahtaen minuun ikään kuin tahtoisi sanoa: Kas siinä sen nyt omin silmin näitte, ei maistu enää kahvekaan ... ei kahvekaan!

Ja vielä kotvasen jälkeenkin päin olin kuulevinani saman vakuutuksen: "ei sille enää maistu mikään, kun Anni on poissa, ei kahvekaan..."