Chapter 5

"No saipahan kerran Pehkos-Jussikin kylän läpi rauhassa kulkea ... ei ollut tällä kertaa pojan naskalit kintuilla..."

"Saihan tuo kerran ... ja hautaansahan tuon rauhan jo toki saada sietääkin!..."'

SE OLI KUITENKIN MINUN IHANIN UNELMANI.

I.

Kevyet ovat keltanokan askelet, kun hän ensi kertoja Helsingin katuja käydä kepsuttelee. Sitä on jo semmoinen mies mielestään, kun rillain tai silmälasien läpi maailmaa tarkastaa... Espiksellä tai muualla ... ja kun hienoja "Bostanjoglon" savuja kahden sormen välistä tupsauttelee ... noin toisesta suupielestään yläviistoon.

Eivätkä paina vielä pahoin huoletkaan silloin, eipä paljo enemmän kuin tuo teikkarin merkki, jota oikeassa kädessä heilutellaan ... ja tietämätön on vielä käsilainoista, vapaa osakunnan kassaveloista ja kaikesta!... Ei ole aavistustakaan siitä, että parin kolmen vuoden päästä hiessä päin saapi ympäri kaupunkia juosta takuita tiedustelemassa, muuten nimi "valssaa" ... ja usein täytyy tosi kiireessä ajuriinkin turvauta ja hänen hytkyvissä ajopelissään mureaksi muokkautua...

Niin, kaikesta tästä ei tuo miekkoinen mitään tiedä, eikä paljo muitakaan ylioppilaselämän julkisia salasuuksia... Teerevänä ja huoletonna vain astelee toisten kiusaksi Esplanaatin kuvetta ja savuja vetelee... Grönqvistin sivu kulkeissaan puotien akkunoihin katsastaa ja kirjakaupan eteen pysähtyy tutkimaan olisiko uusia kirjoja ilmestynyt Tanskan tai Ruotsin kielellä ... suomeksi ilmestyneistä kun niin harvat lukemista muka ansaitsevat!... Hyvin se onkin viettelevää tuo Esplanaatilla kuleksiminen ... siellä kun aina ihmisiä tapaa ... ja tuntemattomia, vanhoja ja nuoria ... sirovartaloisia, keskeltä aimo piipunvartta tuskin paksumpia kaupunkineitosia ... ja kalvakoita, rihaisia ja hoikkasäärisiä herrasteikkareita ... kaikki ne vain siellä sekaisin vilisee noin puolen päivän rinteessä.

Tuolta astelee keppiänsä huiskuttaen juuri Yrjö Alvekin, nuori, ikään "leivottu" valkolakin kantaja. Rentona hän käypi lihavanlaisen kumppalinsa vieressä, innokkaasti puhelee ja puhuessaan käsiään viuhtoo...

Vaan tuo paksuniskainen vieruskumppalinsa, joka niin levollisesti sanatulvaa kuuntelevan näyttää, hän käydä letustelee vain äänetönnä ja välinpitämättömästi vuoroon ohitse meneviä, vuoroon tavaroita ikkunoissa tarkastelee... Sikaripuodin sivu mennessä hän uteliaasti sinne tirkistää näkyisikö ruotsalaisen, puheliaan neidin hempeä muoto ... ja ravintolan edustaa astellessaan tutkii hän nurkkasilmällä, keitä siellä akkunaverkon takana istuu kahvekuppinsa ääressä.

"-- -- Sen täytyy, sen täytyy ... siinä ei auta mikään, totuuden täytyy kerran voitolle yhteiskunnassa päästä! Sitähän kaikki nyt koettavat mahdolliseksi tehdä, sitähän kirjailijat työskentelevät ja uskovat ... ja sinne päinhän käy kehityskin. -- Mutta ethän kuuntelekaan, Lulle, muualle vain kurkistelet!...

"No, no, veli hyvä, parastanihan olen koettanut tässä -- elähän kiivastu, vaan ymmärräthän sen, ett'en minä enää tällä iällä tuommoisia saarnoja -- -- --"

"Tuommoisia saarnoja? Tällä iällä? Taas sinä ikääsi, Lulle, muka turvaut, kun ihanteellisimmista asioista kysymys tulee... Vaikka sinunhan juuri pitäisi se oivaltaa ... ihanteen arvo ja sanoithan kerran olleesi hyvin taipuvainen -- -- --"

"Niin, niin kerran, 'fuit Ilion, fuimus Troes' poikaseni! Elämän kuohua ... mutta eri ajat, eri tavat, kunhan sinäkin sen verran kuleksit kuin minäkin, niin harvempaan puhelet mokomista houreista, ne kun vievät ... ja miehen edistymistä estävät... Heitä sinäkin jo hornaan joutavuus ... ja ala heti tositoimeen, niin..."

"Vai heitä!... Luuletko sen olevan oikein ja luuletko sitä niinkään vain heitettävän... Eei, se kun kerran ihmisen luonnossa asuu ja versomaan pääsee, niin se pakottaa... Ja vaikea sitä on tukahuttaa itsensä ... ja yhteiskunnankin..."

"Oli mik' oli, mutta tehdä se täytyy, sillä semmoinen intoileva mies ei maailmassa menesty, ei ainakaan meillä ... yhteiskunnallinen järjestelmä ei suvaitse niitä ja sentähden täytyy heidän ennemmin tai myöhemmin mukautua oloihin... Vaan mitäpäs sinä järkisanoista, yhtä kuin puhuisi pukille venättä... Sinun laisille yltiöpäille ei ole apua, ennen kuin itse saavat koetuksen koulua käydä, se se kyllä liiat houreet päästä karsii, kaikki tuommoiset vintiöt ja -- ihanteet!"

Kovin paljon oli vanttera herra jo yhteen pohtiin puhunut, hyvin rupesi jo henkeä ahdistamaan ja puhkamaan pakotti. Eikä siitä olisi hänen elämästään tullutkaan mitään, jos ei hänellä toki olisi ollut omat konstinsa ahdistusta vastaan, lääkärin, hyvän ystävän, neuvot, jotka aina helpottivat hitusen.

Sundholmin eteen pysähtyi vanttera herra.

"Tuletko mukaan, vai --? Täytyy minun saada jotakin, koska niin ahdistamaan rupesi; mutta sen minä sanon, että jos et anna tuolla sisälläkään rauhaa minulle totuuksiltasi, niin etpäs, peijakas olkoon, juokaan minun kustannuksellani tippaakaan, et tippaakaan, Yrjö! Jokos lähdet niillä ehdoilla?..."

"Mene sinä sen -- --! En lupaa sitä sinulle, enkä kellekään, vaan kiusallakin huudan, milloin tilaisuutta saan. Saat mennä yksinäsi ehtoinesi, mokomakin aineen orja ... materialisti!"

Ylpeästi kääntyi suuttunut totuuden sankari pois lähteäkseen, vaan ei vanttera herra häntä kuitenkaan vielä päästänyt.

"EIähän mene, elähän mene kuitenkaan, Yrjö, etkös leikkiä ymmärrä sen verran, hääh? Vaikka kyllähän sinä humööriä häiritset noilla tuumillasi, mutta mitäpäs se setä ei sukulaisensa edestä uhraisi, puh! Jo taas alkaa ... no tule nyt sitten, puhu mitä tahdot, minä juon muutaman 'Salvaattorin' ja sinä saat samanlaisen. No!"

"En tule sittenkään! Sinä aina vain pilkkaat." Eikä ollut apua mistään Yrjölle, äkeissään hän ystävänsä siihen jätti ja pois lähti eikä jälkeensäkään katsonut.

"No mene sitten, totuuden sankari! Lapsettaa sitä vielä, mutta hyvän miehen alku hän on!"

Niine mietteineen aukasi vanttera herra lasisen oven ja puhkaen sisään työntyi -- -- --

Rillojansa korjaillen ja keppiänsä heiluttaen Yrjö matkaansa jatkoi ja ruotsalaisen teatterin kohdalta Ylioppilastalolle poikkesi "Tilskuerenia" tai "Framåt'ia" lukemaan.

"Oli se koko olemus, tuo Lullekin! Sen kanssa vain ei saattanut vakaisemmista ja henkisemmistä asioista keskustella, ei vaikka peto olkoon! Ei muka hänen iällään enää soveltunut ihanteista ... eläs vanhakin sitten ... ja voipiko totuuden ihanne ja vapauden olla kellekään sopimaton? Sitäpä hän mielellään tietää tahtoisi, voipiko? Ja mikähän lempsatin järjestelmä se olisi, johon ei totuus mahtuisi, kun tiukalle pantaisiin? Valheeseen ei totuus mahdu, se kyllä myönnetään, mutta vale pois, totuus sijaan, ja entäs sitten? entäs sitten?"

Näin mietti mielessään Yrjö, kun Ylioppilastalolle astui... Portaita noustessaan sattui ylöspäin vilkasemaan: "Spei suae patria dedit" seisoi tuolla korkealla oven yläpuolella kultakirjaimilla. Niin, niin nuoriin se isänmaa luottaa ... ja silläpä se onkin juuri nuorten asia ihanteiden lippua kohottaa ... ja totuushan maan perii, hm!

Jo aukasi oven ja toista sisään päin lykkäsi. Leveällä akkunan laudalla istui muutamia ylioppilaita ... siinä istuivat ja puhelivat ... ja nauroivat eilispäivän kokoukselle Enqvistillä, että kun se ja sekin oli ollut puheita pitävinään, vaikk'ei kieli paljo suussa liikkunut ... ja että... Vaan ei viitsinyt Yrjö mokomia juttuja kuulla. Vilkasi lasikaappiin oliko kirjeitä tullut ja kun ei ollut, niin niine hyvineen portaita yläkertaan juoksi.

Ei ollut heittämistä kalosseja tuohon kaikkein syötiksi ... pian ne uudet joukosta viedään ja saapi niitä sitten kuuluutella, että "se tunnettu henkilö, joka silloin ja silloin j.n.e." Paras oli panna ne sisäkkäin tuonne oven taa syrjemmäksi... Sitä tehdessään jo vilkasi sivuhuoneesen, mitä ne siellä?... Pelasivat dammia toiset ... muutamat sohvilla retkottivat sanomalehti nenänsä alla.

Jo sitten saliin astui ... silmäsi ympärilleen ja vesisäiliön eteen pysähtyi ennen kuin toiseen sivukammariin meni Tilskueren'istä kirjanarvosteluja y.m. lukemaan. -- --

-- -- Selkäkenoon oli Yrjö Alve sohvaansa solunut ... ja luettavaansa kerrassaan vaipunut. Olikin se sattunut niin hauskaa lukemista, "Naiskirjallisuuden kehitys pohjoismaissa" ... ei tahtonut kesken heittää, vaikka se tulkoon!...

"Kuuleppa, Yrjö, minulla olisi vähän asiaa..."

Sandbergin Ville se siinä ovella seisoi palttoo päällä ... hänkin oli niitä saman puolen keltanokkia.

"No! sanohan asiasi!"

Ei haluttanut Yrjöä ensinkään nyt paikaltaan hievahtaa.

"Tulehan tänne ... tänne porstuaan, täällä on muitakin ja meillä olisi asiata sinullekin!"

Ei auttanut vastustuskaan ... mukaan piti lähteä ja siihen Tilskueren pöydälle heittää. Kyllähän ne sen siitä heti sieppaavat eikä sitä sitten paikalla käsiinsä saakaan, vaan elköön, jopa tuo alkoi ollakin lopussa!...

Porstuassa oli koko joukko Yrjön tovereita. Kaikki olivat he Kaisaniemeen menossa ... oli näette päätetty pitää pienet muistijaiset tänään ... Eljaksen päivänä. Eikä sinne muita tulisikaan kuin ne, jotka samana kevännä olivat samasta koulusta ylioppilaiksi tulleet ... ei muita ketään!... Ja eri päälleen oli huonekin telefoneerattu. Ei Yrjöä nyt haluttanut juominkeihin. Juominkeihin? Herrainen aika! Kuka tässä on juomingeista puhunutkaan!... Ei suinkaan heillä ollut ne mieletkään, muuten vain vietettäisiin suuren miehen muistoa. Käveltäisiin Kaisaniemeen, jossa muudan viinilasi juotaisiin ... ja tottahan siellä joku pitäisi puheenkin päivän kunniaksi...

Tiesiväthän ne veijarit, että puheiden pito oli Yrjön heikoin puoli, siihen kun kosketti, niin harvoin hän vastaan jaksoi panna.

"No olisikohan tuonne sitten lähteä", myöntelikin jo Yrjö ja kalossiansa alkoi oven takaa tavoitella ja jalkoihinsa sovitella.

"Sepähän naula se veti!" nauroi joku joukosta kumppanilleen ja yhtyivät siihen muutkin lähellä olevat.

Ja niin sitä mentiin juoksulla alakertaan, että kantapäät kiviportaihin kalisivat. Alas juostiin ja laulellen lähdettiin ... koko nuorukaisjoukko, parvi keltanokkia.

Rautatietorille kun tultiin, niin riveihin asetuttiin ja siitä kepein askelin torin yli Kaisaniemeen ... hyräillen iloisia marsseja, kaikellaista puhellen ja kilvalla rähisten.

II.

Sakeana, vahvana pilvenä öyhkysi savua kymmenestä paperossista ... kiukeroiden kaukeroiden suupielistä tuli, mutta sitten verkalleen lakea kohti kohosi ja sinne katon rajaan liikkumattomana jöllöttämään jäi.

Ja kuta suuremmaksi kävi melu ja iloisemmaksi mieli, sen paksummaksi paisui savupilvi ja miesten päitä jo pehmeästi kierteli.

Kovaksi rupesi käymään jo rähinä ... ja äänekkääksi, ett'ei omaa ääntänsä kaikin ajoin tahtonut kuulla. Yhteen kaikuun kun näet kukin olisi halunnut sanottavansa sanoa ... eivätkä tahtoneet toiset kuuntelemaan taipua. Puheita oli pidetty ... jokainen oli nyt muutaman tuutingin juotuaan tullut siihen päätökseen, että hänen puhujalahjansa eivät saa käyttämättömäksi jäädä kuten erään miehen leiviskä ennen muinoin ... ja niinpä ei ollutkaan puutetta muista kuin kuulijoista.

"Hiljaa, pojat! Yrjö pitää puheen!..." huudettiin joukosta.

"No se oikein, Yrjö, annappashan kajahtaa, sinulta se kuitenkin parhaiten käypi!" ylisteli joku toinen.

Ja innosta sekä viinistä hehkuvana nousi Yrjö Alve seisomaan, yskähti pari kertaa ja lusikkaa hiljalleen lasissansa kierrätteli, ennen kuin alkoi. Ja puhuessaan hän lasinsa pohjalla pöytää höyläsi ja ruumistaan edestakaisin huojutteli.

"Hyvät herrat!"

"Mitkä herrat? Tovereitasi toki lienemme", kähisi muudan, jota ankarimmin puhetauti näytti vaivaavan.

"No niin, toverit, veljet! Tunnemmehan historiasta, miten kirkko ja valtio ovat erikseen elostaneet muutamin ajoin ja miten hallitsijat jonkun vaaran uhatessa liittäysivät kirkkoon tehden n.k. valtiokirkon. Tämä näetten on ilmoisen ikänsä hallitusta, jopa yksivaltiuttakin kannattanut. Yhdessä nämä sitten ovat yksilöä orjanaan pitäneet ja vapaampia liikkeitä tukehuttaneet...

"So, so, elähän tässä vain kovin rupea", varotteli jo muudan papiksi aikova.

"Mutta eihän voitane kieltää inkvisitsioonin olemassa olleen, eihän voitane kieltää uskonvainon sytyttämiä sotia käydyn, Hugenottein vainoja y.m., väittääkö joku ne valheeksi? Luullakseni ei. Näin on yksilön vapautta kohdeltu ja kuitenkin on löytynyt miehiä, jotka polttorovioista ja kidutuksista huolimatta ovat uskaltaneet olla tosia sanoissaan ja vakuutuksessaan. Se on suurta, se on jaloa ja ihmettelyämme ansaitsevaa. Luuletteko, että nykyään semmoista voisi ilmestyä, luuletteko?"

"Ei ilmesty ... tämä aika on pelkuriuden aika!..."

"Eipä kuin terveen järjen aika ... kuka se mokomasta henkeänsä menettämään rupeisi?..."

"Lujien luonteiden ja tahtojen aika on mennyt!..."

"Ja uskon innostuksen..."

"No miten lienee ... en kyllä minä luule aikamme voivan tuollaisia marttiiroja luoda, se on liian veltto voidakseen sen tehdä, siltä puuttuu innostusta. Eikä se voi tulla kysymykseenkään enää tuollainen ... mutta muissakin suhteissa sitä miestä tarvittaisiin, rohkeata, pelkäämätöntä ja uhraavaista miestä, joka uskaltaisi puhua suunsa puhtaaksi, puhua sen, mitä monikin ajattelee, vaikka ei tahdo tuoda julki, veisivät näet leivän suusta, valtion varman rukiisen leivän..."

"Hahahaa, oikein, Yrjö! sitähän sitä pelätään..."

"No henkikultahan se itsekussakin on..."

"Niin ja kehnokos se kaikkein silmätikuksi?..."

"Ja syntipukiksi ja syleksittäväksi..."

"Niin, siinäpä se tulee, toverit, ei uskalleta enää, ollaan sellaisia pelkureita, raukkoja, innottomia, ihanteellisuutta vailla olevia aineen orjia ja leivän jäytäjiä... Onko se suurta, että leipäkannikkansa perässä aina kituroidaan?... Senhän pässikin tekee, ruokaahan sekin hamuilee ... mutta pitäisi toki ihmisen uskaltaa muuhunkin ... henkisempäänkin! Pitäisi toki innostua aatteistakin ... suurista, jaloista aatteista, jotka mieltä ylentäisivät ... vapauden ja totuuden aatteista etupäässä ... ja isänmaallisista!...

"No rakastammehan me isänmaata..."

"Niin kuin nuorten miesten pitääkin..."

"Henkemme, veremme edestä maan..."

"Suomi, armas synnyinmaamme..."

"Eläköön Suomi, eläköön!..."

Ja räikeänä huutona kaikui Kaisaniemen salissa eläköönhuuto, kolmenkertainen kova huuto.

"No, onhan tuo huutokin jotakin ... työ se olisi kuitenkin parempi ... työ kansan valistukseksi, oman henkensä vapauttamiseksi ja sivistykseksi ... totuuden ja vapauden työ. Mutta tämä työ se on niin unohduksissa. Kyllä runoilija kehuu, että me ylioppilaat muka olemme 'vapaita hengen lapsia' ... mutta toverit, elkää uskoko sitä, se on pelkkää korupuhetta ilman pontta ja perää... Orjia me olemme, henkisesti orjia, vääränvalantekijöitäkin..."

"Mitä? Vääränkö valan? Kuuleppashan!..."

"Mekö vääränvalan? Punnitseppas sanasi, et tässä sentään niinkään iltiksesi saa haukkua..."

"Kyllä minä olen sanani punninnut, kunhan selittää annatte. Emmekö ole kerran kummiemme kautta niin paljo asioita luvanneet ... oletteko ne lupaukset pitäneet?..."

"Se on niiden asia, jotka ovat luvanneet ... en minä ainakaan muista puhuneeni mitään", nauroi Sandbergin Ville.

"Enkä minä ... pitäkööt kummit huolen lupauksistaan, ei se minuun kuulu..."

"Niin, se on kummein asia..."

"No olkoonpa sitten, mutta olettehan te rippikoulunne käyneet kaikki, tiedän mä?"

"Enpähän ole käynyt minä..." huusi muudan teerevästi.

"Vai et ... no sittenpä et ole, kuulen ma, vielä täysi kansalainen ... et kykene lailliseen avioliittoon etkä virkamieheksi, sanalla sanoen, sinä kuulut vielä lasten luokkaan, koko mies!..." "Niin mikä se sinäkin muka olet mies mukamasti ... lapsi se on vielä Aholan Kalle, ei se saa vielä akkaakaan..."

"Mutta te toiset te olette ripillä käyneet ja uudistetun lupauksen tehneet, valan vannoneet ... muistatteko te enää, mitä lupasitte? Oletteko ne pitäneet?..."

Eivät virkkaneet miehet mitään tähän kysymykseen, katsastelivat toisiaan, että mitähän siihen muut sanonevat. Jo vähän ajan päästä muudan, äskeinen papiksi aikova, rykäsi ja äänettömyyden keskeytti.

"Eihän se ihminen ole täydellinen ... ja liha on heikko, mutta lie tuota kuitenkin joskus koetettu ja mitä ei ole tähän asti voitu, se ehkä tästä lähtein luojan avulla..."

"Elkää valehdelko itsellenne, ei teistä ole moni tainnut koettaakaan ja tuskinpa ovat kaikki voineet, jos koettaneetkin olisivat ... en minä ainakaan. Kovin olimme lapsia vielä silloin ... ei ajateltu paljo nokkavarttansa pitemmälle eikä pintaa syvemmälle. Tehtiin noin, koska muutkin olivat samoin tehneet ja koska vanhemmat sen niin tahtoivat ... ja oltiinhan sitä sen tehtyään muka aika miehet mielestään ja kelvolliset yhteiskunnan palvelukseen ... vala kuin vala, näette!..."

"Kyllähän se hiukan miehistyttävän tunnusti..."

"Ja olipa se juhlallistakin ... kaikki juhlapuvussa, tytöt itkusilmin, virren veisuu ja kaikki ... kaunista se oli..."

"Oli kyllä, mutta vääränvalan siinä useimmat tekivät, siitä olen täydelleen vakuutettu. Valheeksi on se jälestäpäin käynyt ... yhteiskunnan vaatimaksi valheeksi... Ja paljo sitä löytyykin valhetta yhteiskunnassa ... ja yhdyselämässä ... ja ylioppilaselämässä ... ja meissä itsessämme..."

"Taitaahan tuota olla, kun tarkemmin ajattelee..."

"Niin, mutta tuohan on kirkkoa vastaan ... ja syntiä tuo puhe ... mitä se luoja tuommoisesta?..." yritteli taaskin äskeinen sielunpaimenen alku.

"Mitä? Väittääkö Matti totuuden olevan Hänen tahtoansa vastaan, sepähän kumma ajatus? Semmoistako se on Matti oppinut kotona ja koulussa? Ei se voi olla mahdollista, totuuden täytyy olla otollista sille, joka on totuus itse, ja rehellinen epäileminenkin siveellisen elämän perustuksella täytyy olla otollisempi kuin umpimähkäinen antauminen... Sitä vaatii siveellinen oikeudentuntomme, ell'ei se ole ulkoa päin tulevilla opeilla kovin turmeltu ja väärälle tolalle saatettu..."

"Kylläpä se melkein siltä tunnustaa, kun oikein miettii ... rehellisyys kai se parasta sentään lienee..."

"Niin, mutta mitäs se yhteiskunta meiltä vaatii ja kirkkomme?..."

"Vaatikoon, lie tuota vähän oikeuden tuntoa omassatunnossakin, kun sen puhua annetaan rehellisesti..."

"Ja järkikinhän sen sanoo..."

"Sokaistu järki ei sano mitään..."

"Meneppäs ... vai ei mitään..."

"Kuulkaahan nyt, toverit, minulla on ehdotus: päättäkäämme nyt edes me nuoret tässä, että voimaimme mukaan koetamme tosia olla puheessamme ja toimissamme ... että ikämme kaiken taistelemme totuuden puolesta ja sitä järjestelmää vastaan, joka ulkokultaisia synnyttää ja vääränvalantekijöitä ... ja silmänpalvelijoita ... eli yhdellä sanalla valheellisia... Joka uskaltaa, se juokoon maljansa pohjaan sen lupauksensa vakuudeksi!... Eläköön totuus ja aatteen vapaus!..."

"Eläköön!"

Ja sitten sitä ryypättiin ... lasit pohjaan sen asian päälle ... joka mies!

"Se puhuu kuin poika, tuo Yrjö ... ja näkyy se sanansa selvittävän ... minä jo ensin arvelin, että hernattiako se meistä rupesi haukkumaan!..."

"Kovia sanoja, kovia sanoja, mutta eivät ne niin valheellisiakaan olleet... Vaan mitähän ne sanoisi, jos tuommoista painostakin julkaistaisiin..."

"Ei taitaisi kaikki hyväksyä ... mutta sietäisi siitä jonkun kirjoittaa..."

"Kuulkaapa, ukot, onhan teillä lasit tyhjät?..." kysäsi äkkiä Sandbergin Ville ympärillensä katsellen.

"On muilla paitse Aholan Kallella ... eihän lapsi jaksa miesten rinnalle!..."

"Eihän se ryypännytkään äsken, kun muut pohjaan kursasivat..."

"Eikö maistanut ... päähäsikö jo hiiviskelee?..."

"Eikä hiivi ... mutta ajattelinpahan, että kun en ole tuota puhuttua valaa ennenkään tehnyt, niin en tee nytkään... Mikä sen tietää, kuinka pian teitä taas saisi haukkua samoilla sanoilla, joita Yrjö nyt suvaitsi käyttää..."

"Katsohan vain viisasta ... mutta raukkamaista se on tuommoinen, Kalle!..."

"Olkoon mitä tahansa ... minä en valoja tee..."

"Etpä saa akkaa, poika..."

"Elköön!..."

"Etkä pääse virkaan, valtionvirkaan..."

"Elköön, ehkäpä sitä elää muuallakin..."

"Etkä kelpaa luottamusmieheksi..."

"No kuin ei muuten uskottane, en persoilekaan, kun eivät muut luota minuun, luotan itse itseeni..."

Aholan Kallelle siinä monikin nauroi ja mahtaili; mutta Yrjö mietti mielessään, että Kalle se sentään taisi viisaimmin tehdä ... eihän sitä tiennyt mennä niin takuuseen ... ja silloin sitä olisi valapatto ... ei siitä mihinkään päässyt!

"Niin mutta minun ehdotukseni jäi kesken", huusi Sandbergin Ville. "Minä vain arvelin, että koska ei kellokaan vielä ole tuon enempi ja seura vilkkaimmillaan, niin eihän täältä vielä malta poiskaan lähteä. Tyhjiä lasiakaan tässä ei viitsi katsella, ergo, itaqve, igitur..."

"Kyllä tuo yskä ymmärretään..."

"Mitä arvelevat ukot?..."

"Hennon minä ottaa uuden tuutingin, jos muutkin..."

"Ja minä..."

"No, sama kaiketi minullekin on..."

"Siis uudet lasit?..."

"Uudet lasit!..."

Mahtavana kilisteli Sandbergin Ville pöytäkelloa. Ja tuossa oli jo kyypparikin.

"Hvad' falls?..."

"Om vaktmästaren är god och hemtar oss nya tutingar!"

"Jahah!"

Ketteränä kierteli kyyppari pöydän ympäri ja nokki pienet konjakkikarahvit tarjottimelle ja vesikannut ja muutamia sokeriastioita. Ja pian höyrysi taas nuorten miesten nenäin edessä kuuma tuutinkivesi ... siinä niin lämmittävän huurun kasvoihin toi ... ja karahviineissa kuulteli niin viattoman ja viettelevän näköisenä ruskea konjakki...

Siinä sitä sitten taas istuttiin lasien ääressä ... ja puheltiin ja puheitakin pidettiin... Ja savupilvi ei enää ollutkaan miesten päiden yläpuolella ... alas oli laskeutunut ja koko joukkokunnan pehmoiseen verhoonsa kierittänyt.

Iloinen oli ilta ... Eljaksen päivänä ... Lönnrotin muistoksi!...

III.

-- Oli satanut koko edellisen päivän ja näyttipä siltä kuin sitä yhäkin kestäisi. Ilma tuntui niin raskaalta ja pilvet juosta jollottivat niin tasaisesti pitkin taivaan lakea, eikä aurinkoakaan näkynyt.

Mutta oliko mahdollista, että Vapun-päivä, tuo kau'an odotettu ja toivottu päivä tämmöisenä valkeneisi? Kylläpä sitten ei tarvitsisi koko päivää vuodessa ollakkaan, jos se tällaisena tulisi. Vaan sitäpä se ei tehnytkään: kirkkaana paistoi päivä pilvettömältä taivaalta Vapun-päivän aamuna ja tuulen henki oli puhaltanut pois tuon rasittavan raskaan ilman. Ja kahta vilpoisemmalta ja hauskemmalta se nyt tuntuikin, sillä pelko huonosta päivän-vietosta oli muuttunut riemuksi.

Koko Helsingin väestö näytti tämän oivaltaneen. Kaikkialla kaduilla vilisi iloista kansaa, vanhaa ja nuorta. Ja valkeita lakkeja, joita tähän saakka vain siellä täällä näki yksinäisinä kuin tähtiä keväisellä taivaalla, niitä oli nyt kuin taika-iskusta ilmestynyt satamääriä, jott'ei Esplanaadilla paljo muita näkynytkään kuin valkolakkisia nuoria, iloisia miehiä, ruusunen tahi muu pieni kukkas-vihkonen linnassa.

Näyttipä siltä kuin olisi tenttaminapuuhista kuihtunut opettajan alkukin kevään tullessa, uutta virkeyttä ja elon voimaa suoniinsa saanut ja pois oli pitänyt viskata Cicerot ja Plautukset, pois Senecan viisaat neuvot ja Iliadin ihanat laulut. Tämä päivä oli pyhitetty nuoruuden jumalalle, elonvoimasta ja toiveista uhkuvalle aikakaudelle eikä silloin saaneet luvut miestä estellä.

Ylioppilas-talon edustalle keräytyi nuorukaisjoukko, hetki hetkeltä se suureni ja nuo valkoiset lakit ne näyttivät niin hauskan näköisiltä. Niin, todellakin ne somistivat miestä, myönsi Anni neitikin, joka muiden muassa oli kiirehtinyt katsomaan, kun "ylioppilaat lähtevät", ja kuiskasi hyvälle vierus-ystävälleen, kuinka pulskalta Kallekin näytti tuossa uuden uutukaisessa valko-lakissaan.

"Katsoppas, Lyyli, eikö Kallekin ole kuin eri mies tänä päivänä?" kuiski hän vielä kumppalin korvaan.

Mutta Lyylilläpä oli jo oma katseltavansa, tuo notkea ja reipas Vikberg'in Vilho, jonka kanssa hän talven kuluessa oli niin tutuksi tullut luistinradalla, niin tutuksi, että... Kas, kas jopahan huomasi, arveli Lyyli itsekseen, ja oli hyvin välinpitämättömänä katsovinaan aivan toiselle taholle, vaikka nurkkasilmällä kyllä katsasti, että tuleekohan tuo tervehtimään. Tulihan se, astui rohkeasti häntä kohti ja lakkiaan heiluttaen niin tutusti sanoi: "hyvää huomenta, neiti Lundberg!" -- -- --